Part 4

"Nuo lapset tuottavat huolta meille, Male", sanoi Helle Boje. "Hyviä, armaita lapsia, mutta niin äkkipikaisia vihassaan ja teoissaan, ja sitte niin ylpeitä ja uskalikkoja ajatuksissaan. Jos me olisimme varakkaita ja korkeassa asemassa niin olisi heillä edessään kaunis tulevaisuus, mutta nyt olemme köyhiä ja päällepäätteeksi velassa. Kun he nyt tällaisista ahtaista oloista syöksyvät elämään, noin tulisina ja huimina, niin ovat he suistuvat vaikeisiin vastoinkäymisiin, ja saavat taivaltaa elämänsä, kuin huonolla tiellä kylmää vinhaa tuulta vastaan, ja ovat juoksevat itsensä näännyksiin ja sortuvat. Näes, Boje ja me olimme samallaisia, päät kuumat korkeista, korkealle pyrkivistä ajatuksista. Mitä ihmeitä näinkään minä huoneessani siellä vallin vierellä! Silloin tapahtui meidän kummankin elämämme suurin ihme: me näimme toinentoisemme ja saimme toisemme. Ja tulimme hiljaisiksi ja tyveniksi. Mutta ovatko lapsemme löytävät saman onnen?"

Pieni Male Jans loi silmänsä arasti vuoron heihin kumpaankin ja ajatteli: "Mitä onkaan näinä lyhyinä kuutena vuotena tapahtunut noille kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka Ringerangin salissa salaa rutistivat toistensa käsiä ja joilla oli vaan yksiainoa ajatus, että he saisivat toisensa?" Hän nousi ylös ja sanoi, että nyt hänen täytyi lähteä, hän ei tahtoisi antaa satamapäällikkö Laun kauemmin odottaa itseään, ja hänen täytyisi vielä laittaa illallinen. Sitte jätti hän hyvästi ja lähti poikineen talosta.

Kun Thoms Jans illalla lapio selässään tuli kotiin ja kuuli, että opettajalla olivat huolissaan, kun heidän lapsensa olivat niin huimia ja itsevaltiaita, katsahti hän ajatuksissaan pöytään ja sanoi ivaten, ja syvällä olevat pienet älykkäät silmänsä välkähtivät. "Sitä huolta ei ole _meillä_, meidän poikammehan on selkäkyyryssä kuin selkäänsä saanut koira".

Silloin vihastui pieni Male Jans: "Siinä tapauksessa ei sinulla ole silmiä eikä korvia", sanoi hän ja puhui pelokkaalla värähtelevällä äänellä lapsensa salaisesta elämästä ja kertoi, kuinka hän oli sanonut, että hän tahtoi kuninkaaksi. "Hän on yhtä ylpeä kuin Bojetkin, se on vaan toista laatua ylpeyttä, ja on syvällä sielussa... Hän etsii toisellaista kuninkaanvaltakuntaa kuin he."

"Ja millaista sitte?" sanoi Thoms Jans kummissaan. "Millaista? Kuussako semmoinen löytyisi?"

* * * * *

Seuraavana päivänä uskalsi hän ensi kertaa keskelle katua ja kurkisti pää kurotettuna pimeään pajaan, josta taaskin vasaran iskujen ja palkeenpoljennan asemasta kuului vilkasta puhelua.

Pe Ontjes oli huomannut hänet, tuli ulos ja sanoi: "Tulehan sisään".

Hän astui sisään ja katsahti ympärilleen. Jan Friech istui kookkaana ja nokisena, yllään kopahteleva nahkaesiliinansa, alasimella, kyynäspää mukavasti vasaraa vastaan nojattuna; Scheinhold, kisälli seisoi palkeitten vieressä. Kaikki kolme katsoivat Tjark Dusenschöniin, joka istui sorvipenkillä, ja heilutteli paljaita jalkojaan edestakaisin, niin että housunlahkeet lepattivat.

"Ja miksi en kävisi tässä viheriässä kaulahuivissa", sanoi Tjark Dusenschön, "kun herra pormestari sen kerran on lahjoittanut minulle?"

"Se valehtelee", sanoi Pe Ontjes, "on saanut rahat isoäidiltään. Ja miten hän tuon sanoo, mukamas, 'herra pormestari'!! Sano Danial Peters vaan, kuule, sitenhän kutsuu häntä koko Hilligenlei!"

"Että pormestariko sinulle sen on lahjoittanut?" sanoi Jan Friech ja kohotti kulmakarvojaan, "siinä tapauksessa..." ja hän liikahteli nahkaesiliinassaan, niin että se kopahteli, ikäänkuin olisi vähintäin joku vuorikaivos sortunut, "siinä... siinä tapauksessa pitää minun palata alkuperäisiin olettamuksiini."

"Mihinkä olettamuksiin, mestari?", kysyi Scheinhold kisälli, ja räpytteli niin vahvasti silmiään, että oli, kuin olisi niihin kumpaankin lentänyt ampiainen.

"Pidä suusi!" sanoi Jan Friech. "Sinulle en puhu... Minun alkuperäinen olettamukseni on se, että Tjark Dusenschön on pormestarin poika. Siinä sen kuulitte!... Kun meillä nyt vaan olisi tuo vanha postikortti! Et tehnyt oikein siinä, Pe Ontjes, että heitit sen mereen."

Pe Ontjes nyykäytti verkkaan päätään ja sanoi: "Jatkakaa! Jatkakaa vaan! Puolihöperö hän jo on; nyt teette hänestä täysihullun."

Tjark Dusenschön oli ylen hyvillään, että hän taaskin oli keskustelun keskipisteenä ja kiemurteli itseään, ja heilahutteli housunlahkeitaan ja taivutteli isovarpaitaan alaspäin, niin että pieni Kai Jans vallan rupesi pelkäämään.

"Katsokaas hänen sääriään!" sanoi Jan Friech. "Kellä muulla on noin suorat sääret? Sääret kuin ulaaninpeitsi. Kellä, kysyn? Hilligenlein pormestarilla!... Kuka käyttäytyy noin suurekkaasti?"

Scheinhold kisälli räpäytti taas silmiään ja sanoi: "Saattaahan se johtua siitäkin, että hän on kuninkaallista sukua."

Pe Ontjes nousi ylös ja aikoi lähteä. "En ilkeä kuulla tuommoista jaaritusta" sanoi hän. "Mitä hän on? Avioton lapsi hän on, ja isoäitinsä on vanha hopakko; ja Rieke Thomsen marisee jok'ikinen herran päivä ett'ei hän vielä ole maksanut viidentoista groschenin kätilövelkaansa hänelle. Semmoinen hän on."

"Niin", sanoi Jan Friech, ja taas kopahteli hänen nahkaesiliinansa kovaan ja kumeasti: "sen myönnän: nykyhetki on pimeä; mutta vilahteleepa jo toivon tähti."

"Missä?" sanoi Pe Ontjes. "Aiotko maksaa hänen viisitoista groscheniaan?"

Mestari pudisteli suruisasti päätään. "En voi", sanoi hän, "tiedäthän sen, minulla on vaimo ja lapsia, ja lisäksi velkoja. Mutta oikeassa olet sentään: niinkauan kuin kätilömaksu on suorittamatta, puuttuu häneltä arvoa ihmisten silmissä, häneltä puuttuu niinsanoaksemme, ollaksemme täsmälliset: täysi kansalaisoikeus."

"Joka päivä täytyy minun suvaita, että tuo vanha velho haukkuu minua", sanoi Tjark Dusenschön ja katseli kirkkain ruskein silmin ympärilleen. "Ell'ei siitä tule loppua, menen minä hunningolle."

"Jos olisit tahtonut", sanoi Pe Ontjes, "niin aikoja olisit jo voinut maksaa nuo viisitoista groschenia. Viisitoista vuotias poika voi toki jo ansaita senverran; mutta sinä ostelet itsellesi tuommoisia mielettömiä kaulahuiveja, tai ostat joltakin koululaiselta jonkun vanhan sinisen tai punaisen päällysviitan. Tai muuta semmoista."

"Jos nyt ehkä olen pormestarin poika", sanoi Tjark Dusenschön, ja hänen silmänsä vilkkuivat ja vilahtelivat, "niin enhän voi käydä puettuna kuin mikäkin maantien Matti".

"Siinä hän taaskin on oikeassa!" sanoi Jan Friech. Pe Ontjes nousi taaskin ylös ja läheni ovea: "Minä en ilkeä enää olla missään tekemisissä kanssanne", sanoi hän, "te olette hupsuja kaikki kolme". "Tule, Kai." Ja hän lähti ulos kotiansa kohden.

Jonkun askeleen astuttuaan pysähti hän, katsoi mietteissään eteensä ja sanoi sitte päättävästi: "Se on sittenkin paras siten... minä teen lopun koko asiasta... Tjark!..."

Tjark Dusenschön juoksi paljain jaloin ja sanaa sanomatta ulos pajasta.

"Minä en ilkeä kuunnella tuota alinomaista jankutusta sinun kätilövelastasi", sanoi Pe Ontjes. "Kymmenen vuotta olen sitä jo kuunnellut. Minä teen lopun siitä."

"Olen oleva ikuisesti kiitollinen sinulle", sanoi Tjark Dusenschön.

"Vaiti siinä", sanoi Pe Ontjes, "äläkä lörpöttele! Kiitollinen? Kuka on kiitollinen maailmassa? Kiitollinen on sana, jota joskus opetetaan koulussa; mutta tervejärkinen ihminen ei ole kiitollinen." Hän kaivoi kukkarossaan, lähti kummankin saattolaisensa seuraamana viistoon ylös vallinkuvetta pitkää rakennusta kohden ja sanoi Kai Jansille: "Mene sinä sisään ja katso, istuuko hän suurella tuolillaan ja onko hänellä jalanlämmitin allaan, ja onko hän ajatuksiinsa vaipunut, ja ovatko tohvelit hänellä käsillä heitettäviksi. Juttele joku sana hänen kanssaan ja lykkää tohvelit vähän puoleen. Sitte tule ulos taaskin ja ovi auki."

Pikkumies meni sisään ja palasi takaisin taaskin ja sanoi hiljaa: "Kaikki on järjestyksessä."

Silloin hengähti Pe Ontjes syvään, juoksi sisään, kohotti nyrkkiin puristetun kätensä ja iski nuo viisitoista groschenia lujasti pöydän pintaan: "Tässä saat ne viisitoista groscheniasi Tjark Dusenshönin kätilömaksuksi... ja nyt jätät kai kirotun marinasi."

Eukko oli säikäyksissään kumartunut taaksepäin. Sitte ilmeni hän oven suuhun.

"Senkin vintiö..."

Tjark huusi vaikertaen kaukaa: "Hän ei enää saa puhua siitä!"

"Mitä?" huusi eukko, "vai etten saa puhua siitä enää? Mikä nahjus sinä olet! Toisten täytyy maksaa puolestasi sinun kätilömaksusi!... Onko Kai Janskin teidän seurassanne? No, hänpäs alkaa aikaiseen; hänestä ei myöskään tule mitään! Tuleppas kerta vielä tänne sisään, senkin vintiö!"

Pe Ontjes pudisteli päätään, ja sanoi alakuloisesti: "Ne viisitoista groschenia menivät hukkaan..." Sitte vimmastui hän yht'äkkiä, takoi nyrkeillään sääriään vastaan ja huusi: "Ikinä elämässäni en enää pane kortta ristiin tuon tyhjänpäiväisen Tjark Dusenschönin vuoksi. Missä hän on?"

Tämä oli aavistanut pahaa ja oli pitkin harppauksin juosta livistänyt isoäitinsä ovea kohti. Stiena Dusenshön seisoi jo heilahtelevin myssynnauhoin häntä vastassa ovessa: "Tjaark... Tjaark... tule pian isoäitisi luokse, lapseni."

"Tule, niin sanon sinulle jotain", sanoi Pe Ontjes, "tästälähin seurustelen ainoastaan sinun kanssasi."

Pieni Kai katsahti iloisesti häneen: "Niin... mutta sinun pitää luvata minulle, että kun tulet kapteeniksi, niin otat minut mukaasi."

"Oletpa sinä hullunkurinen poika", sanoi Pe Ontjes, "minne sitte tahdot?"

"Se nähdään sitte", vastasi Kai ylen vakavasti. "Tiedätkö... me matkustamme jonnekin, jonnekin, aivan _ihmeelliseen_ maahan." Ja hän polki innoissaan jalkaansa maahan.

"No lähtään siis!" sanoi Pe Ontjes ja löi häntä olalle.

Ja hän rupesi pitämään pojasta ja piti häntä aina seurassaan. Ja se oli pojalle karaisevaa ja vahvistavaa seuraa.

NELJÄS LUKU.

Satamakoulun opettajan täytyi olla tunnollinen mies, sillä koulutunnit olivat järjestetyt nousu- ja laskuveden mukaan, niin että laivurien ja matalikkokalastajien lapset voivat olla avuksi vanhemmilleen. Ja lujahermoinen täytyi hänen olla, sillä lapset tulivat paljain jaloin tai kopisevissa puukengissä tai raskaissa varsisaappaissa, lisäksi yllään engelskan-nahkaiset housut, paidanhihat samasta aineesta, ja olivat äänensä kovat ja karkeat, ja päät visapäisiä.

Oli kuuma kesäinen iltapäivä. Lapset lojuilivat paitahihasillaan velttoina ja toimettomina pulpettejaan vastaan ja tekeysivät ikäänkuin olisivat he kokonaan antauneet kirjoitustoimiinsa, tytöt kohottivat tuon tuostakin kirjoitusvihkojaan ja leyhyttivät niillä kasvojaan. Mars Wiebers, hänkin paitahihasillaan, istui leveänään opettajapöytänsä takana, hänen jykeä päänsä, jota joka taholta ympäröi tulenpunerva hiuskiehkura, oli nojattuna mustaa puutaulua vastaan, joka riippui hänen takanaan seinällä. Tuontuostakin joutui hän kiusaukseen ajatella kahvikestiä, joka odotti häntä lehmusmajassa koulutuntien jälkeen hänen rouvansa luona, mutta hän voitti sen kiusauksen, keksimällä aina uusia ja uusia raamatunlauseita sitä vastaan. "Tehkäämme työtä uupumatta niinkauan kuin päivä on" mumisi hän ja kumarsi hiukan jykeää päätään, ja otti käteensä punaisen kynän ja uuden ainevihon. Hetken perästä oli hän näkevinään vaimonsa käytävän päässä oven suussa: "On niin kuumaa", sanoi hän... "Nainen vaietkoon seurakunnassa", sanoi Mars Wiebers pikaisesti ja hiljaa, ja ravisteli tukevaa tukkaansa. Silloin voitti hän senkin kiusauksen.

Silloin nousi ylös Pe Ontjes, joka oli ylin alemmalla luokalla, ja sanoi karkealla miehekkäällä äänellään: "Meidänhän pitäisi tänään saada ainevihot." Asianlaita oli nyt se, ett'ei Pe Ontjes ollut niin perin utelias näkemään ainevihkoansa, hän tahtoi nyt vaan hiukan vilkastuvan ympärillään.

Mars Wiebers, jolla oli ollut itsetiedoton halu tehdä juuri se, mitä Pe Ontjes tuossa tyvenen varmasti oli esittänyt, tarttui kädellään korkeaan pinkkaan sinisiä vihkoja ja sanoi järeällä äänellään; "Aineena oli... 'Vedenpisaran vaiheet'... Minä olin sanonut, että piti kuvitella joku vedenpisara, joka oli tullut nousuveden mukana, ja kuinka tämä kertoisi, mitä kaikkea se saa nähdä Hilligenlein lahdessa, ja kuinka se täällä satamassa haihtuu ja kohoo huuruna ilmoihin, ja sitte taas putoaa sateenpisarana alas, ja vierii katuojaa pitkin takaisin mereen. Teidän vintiöitten piti kirjoituksessanne osoittaa, että tiedätte, kuinka pilvet ja sade muodostuvat. No niin... Nyt on tässä kädessäni Kai Jans'in vihko!... Kai Jans!... Se poika on sitte merkillinen sekamelska! Toisinaan älykkäin poika koko koulussa, toisinaan kaikkein tuhmin... Jos kysyy häneltä kuusta, niin tietää hän, mitä ihmisiä siellä asuu, ja kuka anturoi heidän saappaansa, mutta jos työntää hänet nenilleen orjantappurapensaaseen, ei hän tiedä, mitä se on... Jätä virnistelysi, Pe Ontjes!"

Mars Wiebers käpristi sormensa ja otti pöydältä silmälasit ja sovitti ne nenälleen ja otti käteensä vihon, alkaakseen lukea, Silloin nousi Kai Jans kolmannella penkkirivillä ylös, aivan sykäyksissään ja silmät rukoilevina.

"Mitä sinä tahdot?"

Kai avoi suunsa, mutta ei sanonut mitään ja istui alas taas.

"Sateenpisara haihtuu siis satamavirrasta ja kohoo ilmaan. Mutta nytpä puhalsi ankara länsituuli. Se ajoi pilven, jossa pisara oli, monet tuhannet penikulmat itään. Kun se liiti Pietarin yli, näki se Venäjän keisarin, joka ajoi rouvansa kanssa kultaisissa vaunuissa. Hänkin ajoi yhtä nopeasti kuin pilvi ja aina vaan itään ja itään. Silloin tulivat he Siperiaan. Silloin näki vedenpisara, kuinka keisari vapautti kaikki vangit. Pisara liiti kauemmas ja kauemmas ja tuli Kiinaan. Silloin tuli sadeilma ja pisara putosi alas. Ja putosi suoraan lähteeseen, josta Kiinan keisari antaa noutaa vetensä. Silloin tuli tyttö, joka palvelee keisarilla ja nosti sangolla pisaran kaivosta ja ammensi maljalla sangosta ja antoi keisarille. Ja tämä joi pisaran. Hän oli ollut paha ihminen, mutta nyt tuli hän hyväksi; sillä pisarahan oli pyhä, koska se oli alkujaan pyhästä lahdesta."

Useimmat nauroivat ja tyrskivät. Useat tytöt katselivat hiljaisin silmin Kaita, jonka tummanvaaleat hiukset kätkivät tuollaisia ihmeellisiä asioita.

"Lakatkaa tirskumastanne!... Omituinen poika tuo Kai Jans! Enimmäkseen arka kuin jäniksenpoika; mutta yht'äkkiä, ennenkuin aavistaakaan, muuttuu hän suurekkaaksi ja huimaksi, iskee eteen ja taakseen, ja on koko pohatta ja lahjoittelee vaikka paradiiseja. Vaikka paradiiseja! Toisella kertaa pysyt sinä ajatuksinesi kauniisti Hilligenleissä, ymmärrätkö?..."

Hän laski vihon kädestään ja tarttui toiseen... Kai Jans on toki pysynyt vedenpisarassa! Mutta Pe Ontjes Lau!... Pe Ontjes Lau!... Te kuvittelette, että Pe Ontjes Lau on Hilligenlein satamakoulun ensimmäinen oppilas? Paljoa enemmän hän on! Hän on Hilligenlein satamapäällikkö! Paljoa enemmän. Hilligenlein pormestari hän on!... Hänen vedenpisaransa tulee siis niinkuin tulla pitääkin nousuveden mukana Hilligenlein lahteen. Mutta silloin alkaa se yht'äkkiä käyttää vallan jyrkkää puhetapaa. Puhuu sanoja, jotka jo hyvin ennaltaan tunnen. Isäsi, ja sinä, vintiö, olette lyöneet päänne yhteen tuota ainetta sepustaessa... "Silloin huomasi veden pisara, että satamavirta yhä mataloitui ja mataloitui. Tavallinen pursikaan ei enää päässyt kunnolla sisään. Klaus Vossin Johanna oli saanut maata savessa jo kahden nousuveden ajan. Ei päässyt hievahtamaankaan. Jos kaupunki antaa satamansa maatua, niin on se hirveän tyhmää, aivan kuin jos joku, joka aikoo lihoittaa sikansa, sitoisi sen kärsän nuoralla, sika laihtuisi laihtumistaan, ja olisi lopulta kuin kaksi yhteenkytkettyä lautaa ja kuolisi viimein. Senpä havainnon voi tehdä Hilligenleistäkin, että se köyhtyy köyhtymistään ja tuhmenee tuhmenemistaan...' Ei minulla ole mitään vastaan, jos Pe Ontjes Lau, kun hän kerran on pormestarina Hilligenleissä, antaa kaivauttaa suoraksi satamavirran. Mutta koska hän ei sitä vielä ole, ja kuitenkin puhuu niin viisaasti, kuin hän olisi sitä, niin saa hän tästä myöhemmin vällyihinsä... Mutta nyt otamme ensiksi pienen väliajan."

Samassa lähti Mars Wiebers verkkaan ja levollisesti astumaan koulun keskikäytävää ulos juttelemaan hetken vaimonsa kanssa.

Pe Ontjes käännähti penkillään ja katsahti ylös ja näki kaikki suuremmat pojat katsovan häntä kohden. "Lapset", sanoi hän, "tulkoon mitä tulee, mutta tänään en tee ukolle sitä huvia, että annan pehmittää itseäni. Minä menen tieheni. Kello neljään asti kestää laskuvesi. Kuka lähtee mukaan?"

"Poika, poika", huusivat toiset, "siitä lähtee hirveä selkäsauna."

"Kuka lähtee mukaan?" toisti Pe Ontjes.

"Minä", sanoi Kai Jans.

"Sinäkö?" sanoi Pe Ontjes.

"Hän luki minun aineeni luokalle: siksi lähden mukaan."

Silloin lähti viisi hänen mukanaan. Kaksi kalastaja Tamsin poikaa. Toisen niistä tapasi aikainen merimieskuolema eräässä suuressa merionnettomuudessa laivastolla; toinen kalastelee nykyään Ontariojärvellä. Ja paimen Süderlohin kaksi poikaa. He ovat molemmat myöhemmin olleet sotapalveluksessa Venäjän rajalla ja työskentelevät nykyään työmiehinä matalikolla, ovat yhä vielä voimakkaita miehiä ja valmiita kaikellaisiin kujeihin. Sitäpaitsi Kai Jans. Tjark Dusenschön oli raukkamaisesti juosta livistänyt ulos, seisoi tallin takana piilossa ja odotteli, kunnes toiset olivat kadonneet.

He hiipivät puutarhan läpi satamatielle, menivät juoksujalkaa vallin yli ja juoksivat kohta vapaalla väljällä ruohikkokentällä.

Avaraa tasaista maata, joka kasvoi lyhyttä kaunista heinää, ei ihmisasuntoa, ei puuta näkyvissä, siellä täällä vaan lähempänä tai kauempana kaunis karjalauma tai jalokasvuinen nuori hevonen, poikki sen juosta ravasi tuo pieni poikaparvi. Kaukana, lakeuden rannalla saattoi ilmassa näkyä pieni vilaus, matalikkotyöntekijän lapio siellä heilahti. Taivas yllä pohjattoman korkeana ja avarana.

Nyt olivat he ennättäneet heinikon rajalle ja astelivat nyt upoten nilkkoihin, joskus polviinkin asti harmaaseen liejuun. Siinäkös puhkuiltiin, torailtiin ja keskusteltiin! Mutta pian saapuivat he taas lujemmalle maaperälle. Näytti siltä kuin aiottaisiin painaa samaa kyytiä aina sinne asti, jossa kaukana häämötti etäinen taivaanranta, jota reunusti kuin tuikottava kapea hopeajuova.

He puhelivat kaikesta, mitä näkivät ympärillään, linnusta, joka lensi heidän ylitsensä, purjeesta, joka vilkahti näkyviin taivaanrannalla, Dänensandin särkästä, jossa on hiekkaan hautauneena rahalaiva, joka joskus on löytyvä, sillä hiekka murenee ja varisee sen päältä.

"Silloinpa tulee Hilligenlei rikkaaksi! Hirveän rikkaaksi!"

Mutta Pe Ontjes tuumi: "Hölynpölyä. Se on kyllä totta", sanoi hän, "että sinne on uponnut muuan tanskalainen laiva, mutta siinä ei ole rahaa, savea ja hiekkaa vaan."

Jos he sattuivat kaukana näkemään jonkun esineen, lähtivät kaikki juoksujalkaa sitä kohden, ja jokainen lausui arvelunsa, mitähän se olisi. Sitte tutkivat he löytöään: laudan pätkää, särkynyttä kirstua, koria, jonka kokki jossain valtamerihöyryssä oli hylkynä heittänyt laidan yli, ja keskustelivat vilkkaasti niistä.

Lopulta, vaikka näytti ikäänkuin taival ei ikinä loppuisi, saapuivat he sentään satamavirralle, joka nyt, laskuveden aikana, vielä kuuttakymmentä metriä leveänä hitaasti ja hiljalleen vieri harmaassa mutaisessa uomassaan merta kohden.

Toiset alkoivat tarkastella viettävää rantatöyrästä, eikö mahdollisesti sentään sieltä hiekasta pistäisi esiin rahalaivan keula tai maston nupit. Pe Ontjes ja Kai Jans taas tähystelivät lyhyttä vihervää juovaa kohden, joka näkyi toisella puolella virtaa matalikolla.

Nyt katsahtivat toisetkin sinne kohden. "Mutta kas", sanoivat he, "siellähän on pieni viheriä saari."

"Sen keksi Kai Jans viime sunnuntaina", sanoi Pe Ontjes. "Kai Jans pystytti sille paalua, ja kirjoitti sille: 'Tämän maan olen minä löytänyt', ja nimensä alle. Paalu seisoo siellä vielä. Mutta puupalanen, jolle kirjoitit sen lauseen, se on poissa."

Samassa kuului toiselta rannalta kirkasta iloista lapsenääntä. He kaikki tuijottivat liikahtamatta sinne kohden. Sitte huusi Pe Ontjes: "Hoi, hoo-i siellä."

Silloin nousi siellä seisomaan kaksi vaaleata lasta, molemmat paljain jaloin, tyttö hihattomassa liehuvassa puvussa, poika paitahihasillaan ja housut yllä, molemmat noin kymmenvuotiaita.

"Ne ovat Anna ja Piet Boje", sanoi Kai Jans.

"Noo?" huusi Pe Ontjes, "mitä teette te siellä? Laittakaa itsenne paikalla pois. Kai Jans on löytänyt saaren."

Silloin huusi pieni Piet Boje kirkkaalla selkeällä äänellään: "Ja minä olen omistanut sen."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pe Ontjes, kiskoi paidan ja housut yltään ja astui veteen. Suuri Tams oli myöskin jo paitasillaan.

"Oh", sanoi Kai Jans, "älä mene, Pe Ontjes! Saarihan on Freestedtin puolella."

"Tule mukaan", sanoi Pe Ontjes.

"Minä en voi. Virta on liika vahva."

Piet Boje seisoi sääret leveänään paalun vierellä ja puhui jotain sisarelleen: hän kehoitti kai häntä lähtemään pois. Mutta tyttö jäi hänen rinnalleen.

Molemmat isot pojat uivat yli, tulivat maihin ja hyökkäsivät noita kahta kohden. Kai Jans näki kuinka Piet Boje otti kouransa täyteen mutaa ja heitti läheneviä alastomia poikia vastaan, ja kuinka suuri Tamskin sieppasi mutaa ja heitti ja osui pienen tytön päähän ja korvaan... Heitto oli niin raju, että tyttö taipui taaksepäin.

Silloin kirkaisi hän kovaan, ja huusi toiselle puolelle: "Pe Ontjes, hyvä Pe Ontjes, tule minua vastaan!" ja syöksyi pukimineen päivineen veteen ja alkoi uida.

Pe Ontjes oli kääntynyt ympäri, ikäänkuin joku olisi kovaan tarttunut häneen ja kääntänyt hänet. Sielunsa läpi lensi kuumana ajatus... jotakin kuin: 'tuo armas ihmeellinen poika', ja hän heittäysi veteen ja ui Kaita vastaan, niinkuin tapansa oli uida: silmät selkosen selällään ja yhtäpäätä syleksien ja pyrskähdellen. Keskellä virtaa kääntyi hän ja ui viistoon Kai Jansin edessä, niin että hän suojeli häntä pahimmalta painolta. Kai hengitti raskaasti ja uida ponnisteli uljaasti, silmäkulmat rypyssä ja suu tiukasti sulettuna, ja saapui onnellisesti toiselle rannalle.

Suuri Tams oli tarttunut pientä Piet Bojea rinnuksesta ja ravisteli häntä kovakouraisesti. Lapsi katseli häneen sanatonna ja uhmamielisenä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Puolustaahan en minä voi itseäni tässä, mutta sen voin näyttää, etten pelkää.

"Pidä lujasti hänestä", sanoi Pe Ontjes.

"Kuinka saatoit sinä heittää tuolla tapaa tuon pienen tytön päälle?" sanoi Kai Jans ja seisoi kädet nyrkissä ja silmät välähtelevinä pitkän Tamsin edessä. "Tule", sanoi hän tytölle, "minä pesen sinut puhtaaksi."

Mutta tyttö oli yhtä ylpeä kuin hänen veljensäkin, työnsi hänen kätensä puoleen, ja katseli vihaisesti häneen. Hänen kasvoillaan oli pimeä uhma, vaikka hänen hiuksensa olivatkin niin kauniin vaaleat, ja silmänsä vaaleanharmaat.

"Minä uin tälle puolelle vaan tullakseni auttamaan teitä, olin lähellä hukkua."

"Oletko sinä se poika, joka oli meillä, kun Heinke syntyi?"

"Olen", sanoi hän, "hän juuri minä olen. Tunnetko sinä minut vielä?" Ja hän kurotti kädellään veteen ja huuhteli arasti hänen hiuksiaan ja korvaansa ja sanoi: "Olipas se hyvä sentään, että tulin tälle puolelle."

Tyttö katsahti veljeensä ja sanoi: "Sano isolle Laulle, ett'ei hän loukkaa minun veljeäni."

"Mutta nähkääs!" huudahti Pe Ontjes, "tulkaa katsomaan! He ovat saaneet suuren ankeriaan... Katsokaas vaan, painaa ainakin naulan!"

Piet Boje katseli koppavasti ankeriaista, joka kömpelösti heittelehti hiekalla. "Ettepäs te voi pitää edes kiinni siitä", sanoi hän, "niin liukas se on."

"Miksei?" sanoi Pe Ontjes, kopristi kätensä pihdeiksi, otti ankeriaista niskasta, katsahti reimasti ympärilleen... ja purasi ankeriaalta pään poikki ja sylki sen suustaan.

Anna Boje kirkasi kovaan ja kimeästi ja ravisti itseään niin että hänen väljä lyhyt pukunsa heilahteli edestakaisin. "Sika, sika sinäkin!" huudahti hän ja karahti pelkästä säikähdyksestä suoraksi. "Kutti, kutti sikakin!... Mikä kamala ihminen sinä olet."

Pe Ontjes tekeytyi, ikäänkuin hän nyt aikoisi syödä hänet, hyppeli hänen ympärillään ja kiristeli hampaitaan.

Tyttö peräytyi taaksepäin ja piti kättään oiennettuna edessään ja torasi taukoamatta: "Sinä olet inhottavin ihminen maailmassa. Sinä... mokomakin ankeriaan syöjä."

"Jos sinä kajoot häneen", sanoi Piet, "niin lyön minä. Vaikka olenkin pienempi kuin sinä niin niinkään kevyesti et sentään selkeä minusta."