Part 25

Kai Jans asteli vaieten hänen rinnallaan ja Heinke katseli arasti ja kaihtien häneen. Hän oli tullut kookkaammaksi ja uhkeamman näköiseksi, ja ryhtinsä oli tyvenempi ja tasaisempi, ja silmänsä olivat syvät ja vakavat. Heinke tunsi selvästi, että hänestä nyt oli kypsynyt täysi mies; mutta hän tunsi myöskin, että hänen ajatuksensa nyt eivät olleet täällä. Hän ei ollut nähnyt häntä puoleentoista vuoteen.

Kun Kai astui avoimen kirstun äärestä ikkunan luo -- hänen isänsä oli mennyt kyökkiin valmistamaan hiukan illallista -- astui Heinke arasti hänen luokseen ja sanoi: "Tuottaako se sinulle paljon tuskaa, että olet menettänyt äitisi?"

Hän pudisti päätään: "Ei", vastasi hän tyyneellä sävyttömällä äänellä. "Hän on elänyt lähes seitsemänkymmenen vanhaksi, on saanut kokea paljon levottomuutta ja paljon huolta, mutta on hänellä ollut hyvää syvää iloakin ja lopulta kaunis lievä kuolo. Miksi siis surisin? Hän on onnella kestänyt kaiken; kuka tietää, onnistuuko se meille, Heinke? Kun hän vielä eli, olen usein ajatellut, että häntä vielä voi kohdata onnettomuus, nyt on hän turvissa. Jos kuitenkin olen hiukan suruissani, niin on se siksi, että hän ei ole saanut nähdä, että hänen pojastaan tulee jotain kunnollista."

"Me emme ymmärtäneet kaikkea, mitä hän viimeksi puhui", sanoi Heinke, "mutta sen me saatoimme huomata, että hän ajatteli syvällä luottamuksella sinua. Ja siten ajattelemme kaikki sinua, kaikki, jotka tunnemme sinut. Katsos, sinä et kule, niinkuin muut, tietä, joka on raivattu; vaan sinä murrat tiesi läpi tiheikköjen ja tiettömäin särkkien. Mutta lopulta löydät sinä, tai raivaat itse itsellesi ihanan ylvään tien."

"Oh sinua", sanoi Kai Jans ja silitti hänen kättään. "Kuinka armaasti sinä saarnaat! Sinulla on aina varalla apua ja lohdutusta minulle."

Hän viipyi kolme päivää, kunnes äiti oli haudattu, ja senjälkeen vielä yhden päivän, ja asui molemmat viimeiset päivät -- olivat päivät ihan ennen helluntaita -- päätyhuoneessa kastanjakujalla. Peters Volquardsen oli matkustanut vanhempiensa luokse Itä-Holsteiniin.

Kun hän palasi haudalta, meni hän ylös kammariin, ja kohta senjälkeen tuli Heinke ja toi kahvia. Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ett'ei hän kuullut, kun hän astui sisään. Mutta kun hän mainitsi hiljaa hänen nimeään, kiskasi hän itsensä hereille, kääntyi ympäri ja katsahti häneen ja sanoi: "Ryhtisi ja olentosi on vielä paljoa vapaampi ja vapautuneempi kuin ennen... Minulla on aina ollut paljon iloa kirjeistäsi, Heinke; varsinkin niistä, jotka olet kirjoittanut nyt viimeisenä neljännesvuotena. Ne ovat niin älykkäät ja avarat ja värikkäät. Lapsen kisakenttä on vähitellen laajentunut avaraksi maailmaksi."

Ilo lehahti kuin ihana punerva aalto hänen kasvoilleen. "Kun sinä silloin sanoit, että minun pitää uskoa ja luottaa omaan luontooni: niin on se auttanut minua paljon; ja sitte se, kun olin siellä niiden rakastettavien ihmisten luona Hindorffissa. Kaikesta siitä saan kiittää sinua." Kuuma rakkauden tunne kohosi hänen silmiinsä, niin että ne muuttuivat kosteiksi ja tummiksi. Hän aikoi sanoa vielä enemmän. Mutta silloin huomasi hän, että Kai jo oli vaipunut toisiin ajatuksiin.

Hetken perästä katsahti hän ympärilleen huoneessa ja sanoi: "Näyttää olevan hieno ihminen se, joka asuu täällä?"

Heinke kertoi hänelle, että se oli hyvä poika, lisäksi kaunis ja hieno, ja kuinka he joka päivä keskustelivat, ja miten heidän aikansa kului...

Kai katseli muutamia kuvia ja sanoi: "Katselen kyllä minäkin mielelläni kaikellaista taidetta; mutta paljoa syvemmin kiinnittää minua ihmiskohtalo."

"Niin", sanoi Heinke. "Sellainen sinä olet... minä olen toisellainen", sanoi hän vaipuen mietteisiin. "Vieraita ihmisiä kohtaan en tunne juuri mitään mielenkiintoa; mutta luonto ja taide tuottavat minulle iloa."

Kai katsahti miettivästä häneen: "Ja kuitenkin olemme niin hyviä ystäviä."

"Minä luulen", sanoi Heinke, "että olemme sitä juuri sentähden, että olemme niin kokonaan erillaiset, Kai. Ihminen etsii vastakohtaansa."

Kai ei kuunnellut enää, ja sanoi ajatuksissaan: "Oma luontoni ja vaikea nuoruuteni ovat tehneet minusta niin hitaan ja jäykän ihmisen. Siten se on."

Hetken perästä alkoi Heinke taas, ja kysyi häneltä: "Kuinka vanha olet sinä nyt?"

"Kolmenkymmenenyhden", vastasi Kai.

"Kolmenkymmenenyhden", toisti Heinke verkkaan. Sitte sanoi hän viivytellen... "minä tulen kohta kahdenkymmenenkahden."

"Niin", sanoi hän. "Sinä voisit nyt mennä naimisiin."

Heinke katsoi häneen tyyneesti ja silmät selkeinä, katseella, joka oli ominaista hänelle ja hänen sisarelleen, ikäänkuin ajattelisi hän: 'No silmäni, tarkoiksi nyt! Nyt aukaisee ihminen sielunsa teille.'

Mutta Kai ei virkannut sen enempää.

Silloin laskeutui hiljainen suru hänen sielulleen: Niinpä siis!... Nyt tiedän, ett'en milloinkaan tule hänen vaimokseen... Mitä nyt?...

"Kaikki sinun ajatuksesi ovat Berlinissä", sanoi hän hiljaa.

Se vaikutti kuin herätyshuuto. Hän heräsi eloon.

"Sinun pitäisi saada nähdä", sanoi hän valveuneella täydellä äänellä, "mikä hyörinä ja heräntä ja elon humu täyttää tämän aikamme, ei ainoastaan Berlinissä, vaan koko maassa."

"Tuo valtaava taloudellinen muutos, joka on tapahtunut viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena! Koko Elben seudusta muuttaa Berliniin, Hampuriin, Westfaliin. Satojatuhansia muuttaa vaimoineen, rakkaine lapsineen kotiseuduiltaan, jossa taivas on avara ja aava, ja jossa tuulet humisevat vihannoivan maan ylitse, muuttavat siksi, koska ovat maattomia ja kurjuudessa. Ja nyt pitäisi sinun saada nähdä, kuinka he asuvat Berlinissä! Jos he katsovat ulos asunnoistaan, eivät he näe ikkunainsa edessä viherjöitä kastanjoita, ja välkkyvää vettä, vaan näkevät he harmaita seinämuureja, ja tyhjinä ammottavia ikkunareikiä. He itse ovat lapsuudessaan leikkineet nurmikoilla, ja saivat huutaa ja huhuilla metsän rannoilla; heidän lapsensa leikkivät sumeissa, auringottomissa rakennussolissa. Voitpa siis kuvitella, miten pimeää ja sekaista on heidän päissään: millä tunteilla he ajattelevat maatilanomistajaa, joka laajalti ja lavealti omistaa metsät ja maat kotiseudulla, maat, jotka he ovat kostuttaneet hiellään; millä tunteilla kirkkoa, joka salli heidän matkustaa, sanalla ja teolla toimimatta mitään heidän hyväkseen; millä silmillä rikkautta, joka jonkun kadunleveyden etäisyydellä heistä levittelee koreilevaa riikinkukonpurstoaan.

"Tähän suureen taloudelliseen mullistukseen liittyy vaikein uskonnollinen sekasorto. Tieteellinen tutkimus on kauttaaltaan uurtanut perustukset kirkonopilta. Kirkkojen oppirakenteet ovat enää vaan kuin tyhjät telineet, joita ainoastaan kaikellaiset ulkoripustimet ja teennäisyydet pitävät pystyssä, ikäänkuin olisi niissä vielä eloa. Mutta suurin osa kansasta tietää, että ne ovat kuolleita, eivätkä välitä niistä sen enempää. Ja nyt ovat ihmiset ilman uskontoa, ja siksi alakuloisia ja lannistuneita ja katkeria, harhassa ja hämmennyksessä, rauhattomia ja ilottomia, ilman tietä ja päämäärää.

"Ja mikä sekasorto ja etsintä kaikilla elämän aloilla, koko kansan elämässä, kaikissa siveydellisissä käsitteissä: taiteessa, kasvatuksessa, oikeuden käytössä, seurustelussa.

"Kulkee, kuten aina, joka sadannesvuosi, levottomuuden humu läpi kansan, kuume, mutta kuume, joka tuo terveyden. Kaikki vanhennut ja mätä irtautuu ja palaa loppu kuumenneesta verestä. Uutta ja voimakasta ja raikasta tulvii sijaan. Kulkee taaskin läpi kansamme syvä tahto ja kaipaus uudistaa ja uusilla vereksillä voimilla vahvistaa ne kolme valtaavaa voimaa, jotka se on itse synnyttänyt itsestään: esivallan, uskonnon ja tavat. Humajaa läpi kansan tahto ja toivo palata takaisin luontoon: koruttomaan, välittömään uskontoon; yhteiskunnalliseen oikeudellisuuteen, ja yksinkertaiseen, jaloon, germaniseen ihmisyyteen.

"Ja näetkös, Heinke, tuo uudistus ja uusilla voimilla verestys on jo alkanut, ja alkanut valtaavana. Tuolla ja täällä työskentelevät ja riemuitsevat jo uudet nuoret voimat. Tuhannet, monet tuhannet jo sanovat, että heille jo häämöttää tulevainen pyhä maa. Kuinka tutkitaan raamattua! Kuinka vireästi ja rohkeasti toimii hallitus! Kuinka liehuvat liput työväenkulkueiden yllä! Mikä elo ja elämä taiteessa ja kasvatuksessa! Mutta vaikea on yhä vielä ponnistus ja sekasorto ja hämminki. Valtaa mielen toisinaan tuska ja pelko, ett'emme sittenkään löydä uutta tietä ja tulevaisuuden uutta ihanaa maata, ja että meidän täytyy jättää etsintä, ja jäädä vanhoihin jäykenneihin muotoihin. Ja jos se tapahtuisi, silloin olisi mennyttä elämämme ja tulevaisuutemme.

"Ja katso nyt, on lapsesta asti elänyt mielessäni ihmeellinen ihmetys, kykenemättömyys ymmärtää, mitä ympärilläni näin. Tuulet ja veden, ja maat ja metsät, ne tosin saatoin ymmärtää, mutta siinä, mitä ihmiset olivat laittaneet ja laatineet, ja kuinka he elivät keskenään, siinä oli paljon selittämätöntä ja käsittämätöntä minulle. Näin sielussani toisen maailman, näin ihmisyyden ja ihmiskunnan, joka oli pyhä ja puhdas. Siksi olin hiljainen ja itseenisulkeunut lapsi. Ainoastaan toisinaan, kun unohdin itseni, annoin aueta sieluni, ja annoin ihmetykseni tulvia ilmoille. Silloin nauroivat ihmiset. Olen saanut eläissäni nähdä moniin ilkkuviin, pilkallisiin kasvoihin, Heinke, olen lapsesta asti aina viime aikoihin asti. Ainoastaan kaksi tai kolme, Pe Ontjes ja Anna, ja sitte sinä, ja sitte ystäväni Berlinissä: te ette nauraneet, ja olette sillä tehneet minulle suuren hyvän työn yksinäisyydessäni ja turvattomuudessani.

"Ja katso nyt: näinä kahtena viime vuotena on minulla toisinaan ollut tunne, ikäänkuin olisin taistellut itseni ulos tuosta kaikesta hämärästä ja sekaisesta ja saapunut valoon. Herää hiljaa ja heikosti kuin itseluottamuksen sarastus mielessäni: että mahdollisesti minä, jolle ihmiset niin usein ovat nauraneet, sittenkin olen oikeassa, ja että iäinen voima ei ole antanut minulle mitään hyödytöntä lahjaa, vaan lahjan, joka voi kantaa ihanan hedelmän: lahjan nähdä maailmaa ja elämää lapsensilmillä, ja siis luonnollisemmin ja selkeämmin kuin toiset ihmiset. Ja katso... nyt olen, tätä itseluottamuksen tietä, tunkeunut syvemmälle asioihin, olen ajatellut ja ajatellut kaikkea elämän sekaisuutta ja rikkinäistä pyrkimistä, ja olen aikonut näyttää kansalleni, kuinka kansani elämä näkyy minulle, ja minun silmilleni, jotka tulevat näkemästä rantavallia ja avaraa merta: mikä on siinä luonnotonta ja ristiriitaista ja vanhentunutta ja kuollutta ja siis huonoa ja pahaa; ja kuinka se voisi kamppailla itsensä siitä pyhään ja terveeseen. Tahtoisin kirjoittaa kirjan Saksan uudestasyntymisestä."

"Tee se!" sanoi Heinke vilkkaasti. "Sitte tulet iloiseksi. Sinä mietit ja mietit ja kaivaudut kaikkeen. Kerro, kirjoita, että liika täysi sydämesi vapahtuu ja kirkastuu." Hän katsahti Kaihin ja ihmetteli: niin loistivat hänen silmänsä ja niin kauniit olivat hänen rakkaat vakavat kasvonsa.

Mutta nopeasti lannistui hänen rohkeutensa. "Niin", sanoi hän, "kun minun pitäisi ryhtyä käsiksi siihen, ja näen asiain summattomuuden ja paljouden ja hämmennyksen, enkä tiedä, mistä siihen tarttua ja mistä alkaa, enkä löydä kaiken pahan lähdettä: silloin heräävät minussa vanhat epäilykset! Mitä ryhdyt sinä niin suureen työhön!? Ihmiset ovat säikähtävät tuomiosi ankaruutta, ja uudistuksiesi perinpohjaisuutta. Onhan suuria oppineita, ja miehiä korkeissa asemissa, joista näkee laajemmalle ja pitemmälle, kuin Hilligenlein rantavallilta? Anna heidän tuoda kansalle se uusi! Minä pelkään sitäkin, että nimeni tulisi kaikkien huulille. Kuinka vaikeata on avata sieluaan toisille ihmisille, ja sitte jälkeenpäin nähdä, kuinka he ilkkuvat sille."

Siten puhui hän, ja oli taaskin lannistunut ja alakuloinen, ja ikäänkuin ihminen, joka tietää, että hän, vasten tahtoansakin, on tekevä sen, mistä on oleva hänelle kovat ja vaikeat seuraukset.

Helluntai-aattoona matkusti hän pois taaskin. Hän pyysi Heinkeä toisinaan käymään tervehtimässä hänen isäänsä, ja viemään hänen terveisensä hänen ystävilleen.

"Pietistä", sanoi Heinke, "emme kuule ja näe juuri mitään. Hän on kokonaan antaunut toimeensa, eikä häneltä liikene aikaa ollenkaan meille. Hänellä ei ole muuta ajatusta kuin se, kuinka päästä eteenpäin ja mahdollisimman pian tulla ensimmäiseksi tarkastusmieheksi... En tosin tiedä", lisäsi hän ajatuksissaan, "lieneekö nyt tuo tapa elää elämänsä oikea, ja saako sillä tapaa oppia ja nähdä parhaan elämästä?"

Mutta Kai ei vastannut.

Kun he matkalla asemalle menivät yli Immenhofin, josta näkee alas eräälle poikkikadulle, osoitti Heinke hänelle Tjark Dusenschöniä, joka muhkeana ja tyyneenä käyskeli tehdassuojaansa kohden. "Tuo ei vaivaa päätään niin paljoilla ajatuksilla kuin sinä", sanoi hän.

Mutta Kai vastasi ainoastaan alakuloisesti: "En ole ajatellut tuttujani ollenkaan, tuskin äitiänikään. Olen aina ajatellut vaan sitä toista."

Asemalla pudisti hän lujasti Heinken kättä: "No niin, Heinke", sanoi hän, "pysyköön ystävyytemme entisellään. Jos olet jossakin tarpeessa, niin pyydät minua vaan avuksi. Minä teen samaten. Nyt toivota minulle onnellista matkaa ja onnellista vuotta. Löytäkäämme kumpikin palanen Hilligenleitä, Heinke!"

Ne olivat hänen jäähyväissanansa.

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Kun Heinke tänä helluntaiaattoona palasi kastanjakäytävälle, ja, yhä vielä ajatuksiensa vallassa, tuli välikölle, ja veti takkiaan yltään, niin kuuli hän ylhäältä päätyhuoneesta tutut askelet. Takki vielä puoliksi yllään, kuunteli hän kummissaan. Silloin aukeni jo ovi.

"Minä tulin jo!" kuului iloisesti sieltä ylhäältä.

"Mitä _te_ nyt sitte?!" sanoi Heinke vallan tolaltaan.

"Oh," sanoi toinen ja istuutui ylös portaille, "jouduin riitaan vanhusteni kanssa. He sanoivat lopuksi: laita itsesi takaisin Hilligenleihin!'"

Heinke seisoi siinä edessä, takki vielä puoliksi yllään, huomasi, että hän valehteli, ja vaati häntä vastaamaan "kunniasanallaan". Mutta hän pysyi asiassaan, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet takaisin. "Olin niin allapäin ja alakuloinen. Silloin sanoivat he: 'Syteen tuommoinen helluntaivieras; menköön sinne, mistä on tullutkin.' Ja niinpä lähdinkin tänne, niin että tulin tänne ihan kahvinajaksi."

Heinke nauroi. "Lakatkaa nyt jo", sanoi hän. "Sulaa lorua kaikki tyyni. Tuon kohta kahvia."

Hän riisui päällystakkinsa, valmisti hiljaa laulaa hyräillen -- vaikk'ei hän ollenkaan osannutkaan laulaa -- kahvin, ja tuli sitte hänen luokseen päätykammariin.

Kun hän sitte taaskin oli kumartuneena siinä hänen vierellään hänen kuvainsa yllä, valtasi hänet taaskin tuo mukavan ihana juhlapäiväinen tunnelma, ja hän ajatteli: 'Kai Jans on armas, ylpeä mies, sankari, ja paras maailmassa; mutta hänen verensä on raskasta ja hänen kaivelevat mietiskelynsä niin kuoleman vakavia. Minä luulen, että minä pelkäisin ja kaipaisin vapahdusta, jos joutuisin asumaan ja olemaan hänen kanssaan yhdessä. En voisi enää nauraa hilpeästi ja iloisesti; minä ajattelisin aina: mitä herää nyt hänen päässään? Ja minä luulen, että katselisin huolella ja pelolla lapsiamme, onko heissä paljon hänen luontoaan... Mutta tämä tässä on armas ja vakava yht'aikaa, viisas ja hilpeä samassa hengenvedossa; hän on kuin raikas tuulekas kevätpäivä ja sopii minulle, vakavalle, jäykälle ihmislapselle.'

Ja hän alkoi kinastella hänen kanssaan ja nauraa, ja he alkoivat taaskin sinutella toisiaan, ja Heinke sanoi: "Ell'et käyttäydy paremmin, ajetaan sinut täältäkin pois."

Silloin sopivat he, että he aikaiseen seuraavana aamuna, ensimmäisenä helluntaipäivänä, tekisivät kävelymatkan yhdessä.

"Kello kymmeneltä pitää minun olla takaisin jo", sanoi Heinke, "ja keittää aamiaista."

"On yhdentekevää, kuinka kauas menemme, ja minne. Me jäämme, minne meitä miellyttää, ja olemme kymmeneltä kotona jo taaskin."

Kun hän innostuneena suunnitteluihinsa tapansa mukaan sovitti kätensä hänen käsivartensa alle, ja laski kätensä hänen kädelleen, käänsi Heinke, iloissaan hänen suloisesta ystävällisyydestään kätensä, niin että hän voi ottaa sen oikein käteensä ja sanoi: "Olen iloinen, että taas olet täällä, Pekka."

Silloin tarttui Peter ripeästi häntä käteen ja pudisti sitä ja sanoi, ikäänkuin heidän hyvän ystävyytensä vahvistukseksi: "On _liika_ hyvää olla kanssasi."

Silloin hämmentyivät Heinken silmät: "Sinä olet hyvä minulle", sanoi hän ja otti käteensä erään kuvan. Mutta hän laski sen kohta takaisin taas, ei katsahtanut ylöskään ja sanoi: "Nyt minulla on koko ilta askaroimista taloudessa, ett'ei äidillä ole mitään vaivaa huomenaamulla, kun minä olen poissa. Siksi pitää minun lähteä nyt."

Sitte meni hän illalla, kun hän oli tehnyt ahkerasti työtä, levolle, ja makasi hetken, ja johtui ajatuksissaan Kai Jansiin. 'Ei', ajatteli hän, 'niin paljon kuin hänestä pidänkin, en tahtoisi sentään häntä miehekseni. Hän on minulle liika vakava ja liika levoton, minä häntä pelkään melkein.' Mutta kun hän sitte ajatteli, että tuo toinen ehkä huomenna suutelisi häntä, ja että sitte olisi iäksi ohitse ja mennyttä tuo vanha, suloinen ja salainen toivo, että hänestä joskus tulisi Kai Jansin vaimo, heittäysi hän yht'äkkiä tulisesti sivulle päin ja ratkesi katkeraan itkuun. "Minä pidän hänestä niin kamalan paljon; minä pidän hänestä niin paljon." Siten oli hän hetken suuressa tuskassa ja itki ja kaivautui ajatuksiinsa ja ajatteli tuota toista, että hän oli suloinen hieno poika, ja että hän piti hänestä paljon, hyvin paljon, mutta hän ei ollut vielä mikään oikea mies. Ja hän luuli, ett'ei hän voisi koskaan olla onnellinen.

Ennen aamunsarastusta oli hän jo ylhäällä, pukeutui nopeasti ja hätää, ja kapusi hiljaa portaita ylös herättämään häntä. Mutta kun hän koputti ovelle, aukaisi hän sen jo ja sanoi: "Odota hetkinen, Heinke! Tulen kohta." Eikä välittänyt mitään siitä, että oli paitahihasillaan. Silloin istui hän siksi aikaa pöydän reunalle ja katseli hiljaa nauraen häntä, kun hän oli olevinan hirveästi hädissään, levottomasti juokseli sinne ja tänne huoneessa, ja etsi yhtä ja toista, hän joka muulloin aina oli niin tyven, ja näppärän rauhallinen.

Sitte hiipivät he portaita alas, etteivät herättäisi äitiä. Ja sitte ulos.

Oli vielä ihan pimeätä ja valotonta; ilma oli ihan tyyni. Talot linnahaudan vierellä seisoivat mykkinä ja uneliaan näköisinä rivissään; niiden edessä seisoivat viherjöissä mantteleissaan, valkeat kynttilänsä käsissään, korkeat kastanjat. Ne seisoivat niin juhlallisen äänettöminä siinä ja laskivat nuo kaksi nuorta ihmistä ohitsensa. Nämä kulkivat vaieten rinnakkain, päät hiukan kumartuneina maata kohden, mies kevyesti ja tyyneesti, ikäänkuin kohden ihanaa päivää ja toimeliaaseen iloisenvirkeään elämään, tyttö hieman viivähtelevämmin, niinkuin naiset aina. Heidän takanaan heräsivät kastanjat eloon ensimmäisen aamutuulen suutelemina.

Kun he olivat jättäneet kaupungin taakseen, ja kulkivat ruusupensaikon tummanharmaassa varjossa, joka reunusti tietä, tarttui nuorukainen Heinkeä käteen ja heilutteli sitä edes- ja takaisin ja vihelteli. Mutta pian alkoi tuo tuntua hänestä liika yksitoikkoiselta, hän pujotti käsivartensa hänen käsivartensa alle ja kulki siten kuin nuorempi veli siskonsa rinnalla. "Kuinka kauan olemme nyt jo tunteneet toisemme?" kysyi hän. "Minusta on, kuin olisin tuntenut sinut jo seitsemän vuotta."

"Kauemmin jo!" sanoi tyttö.

"Tule, niin menemme tuota kapeaa niittypolkua. Onhan yhdentekevää, minne me menemme."

"Ihan yhdentekevää."

He kulkivat siinä keskellä syvää hiljaisuutta ja itsekin sanattomina tuota kapeaa tummaa polkua. Heidän edessään alkoi joku pieni lintu hiljaa livertää, pari kolme arkaa viserrystä; sitte sekin vaikeni taas.

"Kuule, Heinke", sanoi nuorukainen painostuneena, "sano jotakin."

"Mitä pitää minun sanoa?"

"Jotakin hyvää; olen sanonut sinulle niin paljon hyvää... kuule... Heinke."

"Sinä olet yhdeksän kertaa viisaampi kuin minä, Pekka. Niin olet usein väittänyt. Jos siis tiedät jotakin, niin sano sinä."

"Minä tahtoisin kyllä sanoa jotakin, mutta en tiedä, kuinka minä alottaisin, enkä tiedä sitäkään, tahdotko sinä kuulla sitä."

Sitte kävivät he taaskin vaieten rinnakkain, molempien mielessä omituinen pelokas, levoton ja ahdistunut toivo. Aamutuuli puhalteli heitä vastaan ylhäältä ylämaalta.

Siinä oli kukkulalla, hiukan poikessa tieltä, aamuhämärän, ylävän tasangon keskellä mahtava jätinhauta.

"Katsos", sanoi nuorukainen, "tuolta ylhäältä, haudalta, voimme nähdä yli koko maan itäänpäin. Mitä arvelet: menemmekö sinne odottamaan auringon nousua? Katsohan, Volkmersdorffin yllä kajastaa jo aamurusko."

"Minä tahtoisin mieluummin aina mennä näin eteenpäin", sanoi Heinke, "aina vaan."

"Ei", sanoi hän. "Tule; me menemme tuonne ja odotamme aurinkoa... Tiedätkö mitä... Sinun pitää saada nähdä sen ihanuus aivan yht'äkkiä... Oi, annahan... Minä sidon sinun silmäsi..."

Hän ei tahtonut ja riisti nenäliinan hänen kädestään ja tuli surulliseksi, koska hän ajatteli, että koko tämä ihana yhdessä olo päättyisi vaan tyhjään kujeiluun. Mutta nuorukainen pelkäsi ainoastaan hänen kirkkaita tyyniä silmiään.

Hän pyysi sitä sentään niin vakavasti ja niin ystävällisen hartaasti, että Heinke hämillään suostui. Nuorukainen sitoi hänen silmänsä ja talutti häntä kädestä sitte.

"Minun jalkani kastuvat", sanoi Heinke, "ruoho on niin pitkää ja kosteata."

"Oh", sanoi toinen hiljaa, "älä siitä nyt puhu."

"Kummoinen ihmeellinen sinun äänesi on, Pekka."

"Ei se olekkaan mitään vähäistä", sanoi hän.

"Mikä ei ole vähäistä?" kysyi Heinke hiljaa.

"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen: Me olemme tulleet liika varhain tänne; tämä niitty on vielä kokonaan yössä ja pimeässä."

"No niin... nyt ovat jalkani läpimärät."

"Oh, Heinke Boje", sanoi hän hiljaa, "älä nyt puhu jaloistasi! Katso ennemmin, ett'et kylmää sieluasi."

"Kuinka ihmeellinen sinun äänesi on, Pekka?"

"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen. Vasemmalla ja oikealla haudasta seisoo suuria voimakkaita miehiä vanhantummissa, lyhyissä puvuissa, jalat karkeissa turkkitollukkaissa."

"Jatketaan rauhassa matkaa vaan", sanoi Heinke hiljaa nauraen, "minä en pelkää mitään. Ne ovat varmaankin esi-isiäni. Minä polveudun vanhasta täkäläisestä suvusta."

"Tuossa lähenee meitä yksi", sanoi nuorukainen hiljaa. "Kaunis, nuori mies. Minä luulen... kuule, Heinke... minä luulen, että se aikoo suudella sinua... Heinke."

Heinke pysähtyi ja sanoi raskaasti hengittäen: "Jos hän on nuori ja kaunis, niin antaa hänen."

Silloin tunsi hän jonkun käden hiuksillaan ja raikkaat huulet huulillaan.

"Meidän olisi pitänyt odottaa, kunnes olisi ollut kirkas päivä; tunnen itseni syylliseksi, Heinke. Nyt on vieras mies suudellut sinua."

He kulkivat vaieten edelleen. Kun he olivat nousseet kukkulalle, laski nuorukainen kätensä hänen vyötäisilleen. "Nyt tulee taaskin niitä joku", sanoi hän hiljaa. "Mitä pitää minun tehdä, Heinke? Pitääkö minun lyödä hänet maahan, vai saako hän suudella sinua?"

"Onko hän kaunis?" sanoi Heinke nauraen.

"Hieman hentorakenteinen", sanoi toinen, "mutta voimakas."

"Hieman ikäänkuin nuori poika vielä?" kysyi Heinke.

"Oh, eihän, eihän. Täysi mies!"

"Millaiset kasvot? Hiukan lapsekkaat?"

"O, eihän, hienot ja miehekkäät."

"No sitte saa hän suudella."

Silloin tunsi hän taaskin hätäiset arat huulet huulillaan.

"Tuntuiko hyvälle?" sanoi nuorukainen matalaan; hänen äänensä oli hyvin ahdistunut.

"Tuntuu niin vaikealle, Pekka", sanoi Heinke hiljaa ja suruisesti, "että sallit vieraiden miesten suudella minua."

Silloin sulki hän hänet syliinsä ja painoi päätään hänen olkapäätään vastaan ja sanoi: "Heinke... Heinke!... minä pidän sinusta niin äärettömästi."