Part 24

Niinpä oli ja puuhasi Tjark Dusenschön nyt Hilligenleissä kuin ruhtinas maassaan. Ja kaupungit, siinä kun ne sijaitsevat peräkkäin alavalla viherjällä rannikolla, Tanskasta alas Hampuriin asti: Tondern ja Husum, Tönning ja Meldorf, Wüster, Krempe ja Glückstadt, ja miten niiden nimet kaikkien ovat, kun ne kuulivat onnesta, joka oli kohdannut Hilligenleita, yrittivät he aluksi tehdä pilaa siitä. Tehtiin nimittäin ainakin mielellään pilaa Hilligenlein kustannuksella, koska elämä siellä oli niin tukahtuneen velttoa, ja oli sananpartena, että se pitäisi myydä huutokaupalla revittäväksi alas ja vietäväksi pois. Nyt sanottiin: "Nytpä... no hyvä niinkin... menee Hilligenlei, koko 'pyhä maa' makkaraksi." Mutta kun he tutustuivat Tjark Dusenschöniin, ja kun hilligenleiläiset kertoivat, että hallitus kannatti Tjark Dusenschöniä, niin lakkasi pilkka, ja mielissä alkoi kyteä kateus... Ja hilligenleiläiset, kun he tänä vuonna tulivat johonkin näistä kaupungeista, astelivat vielä jäyhempinä ja pitivät olkapäitään vielä enemmän koholla kuin tavallisesti, ja puhuivat vielä kireämmin kurkustaan, ja hymyilivät vielä merkitsevämmin jokaiselle sanalle, jonka toiset puhuivat. Tuo alkoi jo kiinnittää hampurilaistenkin huomiota, jotka sentään itsekin ovat jotakuinkin pöyhkeää väkeä. Kun hilligenleiläiset kaupustelijat tänä syksynä tulivat sinne täydentämään varastojaan, ostamaan sata naulaa rusinoita ja tuhat naulaa kankirautaa ja muuta semmoista, niin ei ollut ollenkaan osata olla heidän mieliinsä ja kun he myöhemmin istuivat Alsterpaviljongissa juomassa kupin kahvia, oijensivat he sääriään aina puoliväliin katukäytävää.

Niinpä koitti Hilligenleille nyt taas satoja vuosia kestäneen homehtumisen ja kesannon jälkeen uusi kukoistusaika. Tuo vanha, kunnianarvoisa puhe Hilligenleistä, pyhästä maasta näytti nyt vihdoinkin toteutuvan Tjark Dusenschönin makkaratehtaan haamussa.

* * * * *

Kisakentillä Hilligenleissä linnakaivannon partaalla ja satamassa ja kummuilla leikkivät ja melusivat tänäkin syksynä lapset, aivan kuin heidän luontonsa heitä vaati. Ja vanhojen lehmuksien varjossa katedraalikoulun vierellä tekivät pienet pojat hyökkäyksiään suurempien luokse, ja mainitsivat nimeltä tyttöjä, joista suuremmat pitivät, ja kiusasivat heitä kaikella tapaa. Silloin pyörähtivät suuremmat heitä kohden ja alkoivat ajaa takaa heitä, ja jos saivat tavoitetuksi jonkun, pistivät he hänet pää edellä suureen lehtiläjään, joka oli kasattu aitauksen vierelle.

Silloin alkoi, noin hiljalleen, tuossa pienessä luhistuneessa rakennuksessa kastanjoiden suojassakin leikki: vanha pyhä leikki, jota leikitään kahden. Jos tulee siihen kolmas, on hän leikin tärvelijä.

Heinke Boje oli palvellut vuotensa loppuun, ja oli palannut taaskin kotiinsa. Hän työskenteli nyt lieden ääressä, piti huolta noista kahdesta koulupojasta päätykammarissa, ja istui kudin tai parsinneula kädessään ikkunan ääressä. Hän oli nyt tullut kookkaaksi ja täytelääksi, oli kaunis, vieno, tyyneen ja hiljaisen kirkas nainen. Ja hän kaipasi pappilan avaraa kodikasta tilavuutta ja hyväsävyisen omituisen pastorin älykästä haastelua; ja katseli ajatuksiinsa häipyen ulos kadulle ja linnakaivannon tummapintaista vettä, hän sai Kai Jansilta pitkiä ystävällisiä kirjeitä ja vastasi niihin, ja nousi, yhä uneksumisissaan ja ajatuksissaan ja meni sisarensa luoksi ja sanoi: "Tulen hiukan leikkimään lapsen kanssa". Sitte meni hän lapsen kanssa asuintupaan, polvistui lattialle ja katseli lasta, ikäänkuin näkisi hän sitä ensi kertaa ja painoi sitä rintaansa vastaan, ja hyväili armaimmasti, eikä ollut koskaan saada sitä kyllikseen katsotuksi, ja antoi sen takaisin Annalle ja palasi kotiin. Kotimatkalla ja senjälkeen töissään oli hän taaskin hiljainen ja tyyntynyt. Ja jos olisi kysytty häneltä, niin olisi hän vieläkin vastannut kuin kaksi vuotta sitten: 'Olen varsin tyytyväinen olooni ja elooni'. Tämän vaikutti se, että Kai Jans oli hänen ystävänsä ja hänen itsetiedoton suloinen toivonsa.

Niinpä istui hän siis noin kello neljän tienoilla iltapäivisin ikkunan ääressä, pää kumartuneena kirkkaan vaalean hiustaakan alla, aivan kuin Anna aikoinaan. Ja yläluokkalaiset menivät ohitse, ja katsahtivat salavihkaa ja pikaan ylös ikkunaan. Mutta hän ei huomannutkaan sitä.

Sattui silloin eräs sumuinen lokakuunpäivä ja hän istui ikkunan ääressä, aivan ajatuksiinsa häipyneenä, ja kuuli poikaparven töminää ja katsahti ylös; häntä ilahuttivat nimittäin nuo raikkaat virkut lasten kasvot. Mutta kun hän tällä kertaa katsahti ylös, olivat siinä kyllä nekin, jotka hän oli odottanut näkevänsä, mutta keskellä poikaparvea meni, pieni kirjapinkka kainalossaan, siitä ohitse joku nuori outo mies. Kun nyt pojat tapansa mukaan katsahtivat ylös ikkunaan, niin katsahti nuori opettajakin sinne, ja näki nuo ylväät kasvot raskaan loistavan hiustaakkansa alla ja lensi silmänräpäyksessä vakavaksi kasvoiltaan ja tervehti.

Muutamaa päivää senjälkeen pistäysi Heinke siskonsa luona ollen puettuna niinkuin hän tavallisesti oli koti-oloissa, ilman hattua ja esiliinaa: silloin tuli tuo nuori opettaja häntä vastaan ja katseli ajatuksissaan maahan, niinkuin oppineen tuleekin. Heinke katseli häntä, ja oli tietämättään iloinen hänestä. Hänen käynnissään ja hänen ryhdissään oli jotain niin luonnollisen hyvänsävyistä. Hän ei ollut pitempi kuin Heinkekään. Kun hän kuuli, että joku tuli vastaan, kohotti hän silmänsä ja tunsi hänet, ja säikähti hänen suloista puhdasta kauneuttaan. Hän tointui kuitenkin kohta, ja tervehti häntä tyyneesti, ja oli tervehdyksensä kunnioittavan vakava. Heinke katsoi häneen luonnollisella tyyneellä tavallaan kirkkaasti kasvoihinsa ja ajatteli: 'Kas, mitkä sievät älykkäät lapsensilmät hänellä ovat, ja kuinka ihmeellisen vakavat'. Ja tuli iloiseksi.

Kun hän oli leikkinyt Annan lapsen kanssa, ja taaskin palasi kotiin, tuli eräs pieni viidesluokkalainen hänelle vastaan, jonka kanssa hänellä oli pieni kinasteleva ystävyyssuhde. Hän tarttui tätä takinripustimeen, joka kurkisti esiin takinkauluksen alta, ja kysyi, mitä hänelle kuului, ja sitte, opettiko uusi opettaja häntäkin.

"Kumpaa tarkoitat?" sanoi poika. "Niitä on kaksi uutta, toinen ohuempi, toinen paksumpi, toinen tummempi ja toinen vaaleampi".

"Yhdentekevää, sinäkin", sanoi Heinke. "Kysyn itsesi vuoksi, en opettajan tähden".

"Molemmat ovat hyviä", sanoi hän. "Nuoret opettajat ovat melkein kaikki hyviä. Vaalea..."

"Eihän hän vaalea ole..."

"No ei nyt tummakaan."

"Vaaleaverinen hän on."

"Se on tohtori Volquardsen. Me kutsumme häntä Petteriksi, koska hän on niin hupainen, minä luulen, että hänen nimensä onkin todella Petter. Hän opettaa ainoastaan saksaa, historiaa ja englannin kieltä. Hän kutsui äskettäin kolme kuudesluokkalaista kotiinsa ja näytteli heille kuvia. Hän on niin hupsu kuviin. Se toinen, se musta..."

"Oh, poika!" sanoi Heinke. "Mitä minä sinun opettajistasi! Laita itsesi tiehesi!"

Sitte kului joku viikko, ilman että hän ohitsemennessään näki Heinkestä muuta kuin kirkkaan vaaleat välkkyvät palmikot, jotka lepäsivät niin siisteinä, suorina ja täysinä hänen nuorella päälaellaan. Tyttö taas ei nähnyt muuta, kuin toisinaan ohuet hopeaiset kellonvitjat ja käden, joka piti kiinni tuosta pienestä kirjapinkasta, ja hänen tyyneen, vähän huolettoman käyntinsä ja ajatteli: "Hän on ihan poika vielä... Naimisiin ei tuommoisen kanssa voisi mennä, mahdotonta! Kai Jans! Se on toista! Niin luja voimakas mies!"

Siten kului talvi. Ja tuli hiljaa ja aikaiseen, varovin hiipivin askelin, ensimmäinen kevätpäivä. Hänellä oli jo koko aamupäivä niin omituinen levottomuus jäsenissä, lauleli ja tuli niin merkillisiä ajatuksia: aivan kuin olisi häntä haluttanut tanssia, tai päästä karkeloimaan ulos vihervään, valoisaan metsään, tai aivan kuin olisi hänen mielensä tehnyt, Annan lapsi käsivarrellaan, samoilla raikasta aurinkoista tuulta vastaan, ja lapsi ilosta hypähtelisi hänen käsivarrellaan.

Kun hän iltapäivällä oli saanut kaiken siivotuksi ja järjestetyksi, pukeutui hän siniseen villapukuunsa, ja veti ylleen väljän, mustan kesätakin, ja lähti ylös kukkuloille, ja pysyi hänen mielensä tuossa auringon valossa, joka tulvi taivailta, ja tuon avaran väljän näköalan keskellä ihmeellisen joustavan iloisena. Kun hän oli tullut ylös kukkulalle, tuli Volkmersdorffista käsin juuri eräs ruumissaattue tuota ylävää tietä myöten Hilligenleitä kohden. Etummaisena, suurilla viljavankkureilla, tuli ruumiskirstu, sitä seurasivat seitsemät, kahdeksat rattaat, kaikki mitä Volkmersdorffissa suinkin oli saatu kokoon. Saattuejonon takana häämöttivät kaukaisuudessa Holsteinin hiljaiset, tummantyyneet metsät. Hän seisoi ja katseli sinne kohden ja ajatteli, kuinka ihanaa mahtoi olla kasvaa tuommoisessa pienessä kylässä, joutumatta milloinkaan siitä muualle, ahertaa ja ahkeroida, ja sitte kuolla, ja tulla haudatuksi tämmöisenä ensimmäisenä kevätpäivänä vanhan tuomiokirkon turviin. Ja näissä ajatuksissa heräsi hänen mielensä yhä iloisemmaksi. Lopuksi, kotimatkalla, aivan kaupunkiin tullessa autti hän vielä erästä pientä tyttöä, joka pienissä vaunuissa lykkäsi pientä sisartaan. Vaunut olivat kaatuneet, ja nyt makasivat vaunut, lapsi ja vaunujen sisusta kaikki maassa. Nauraen autti hän, että saatiin taas kaikki järjestykseen.

Kaupungissa hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä ja kulki yhä ihanissa uneksuvissa ajatuksissaan, ja oli kuin yksin keskellä pyhää syvää maailmaa, ainoastaan iäinen voima itseään vastapäätä. Ja hänen silmänsä loistivat sisäistä hohdetta.

Kun hän kääntyi linnanpuistoon, tuli häntä vastaan pieni kymmenvuotias Dete Greve ja nauroi hänelle ja sanoi: "Sinä tulet kuin Ruth, kun hän aamusti lähti tähkäpäitä poimimaan".

"Lapseni", sanoi hän, "kuinka johtui mieleesi sanoa noin?"

"Meillä on kuva siitä koulussa", sanoi tyttö.

Silloin kumartui Heinke, ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja sanoi: "En muista enää, kuinka Ruthin oli. Mutta yhtentekevää: tuossa sinulle suutelo". Hän piti lapsesta paljon, koska se oli aina ystävällinen, ja niin teeskentelemätön.

Kun hän tuli kastanjoiden varjoon, ja oli jo aivan lähellä koto-oveaan, tuli nuori opettaja häntä vastaan. Hän kulki taaskin ajatuksiinsa vaipuneena, eikä huomannut häntä. Kun opettaja, joka jo oli aivan lähellä häntä, tuli ohitse hänen kotinsa, käänsi hän varovasti päätään kurkistaen keksisikö hän ikkunan takana nuo vaaleat palmikot, mutta ei nähnyt niitä ja nyrpisti hullunkurisen pettyneesti kasvojaan, ikäänkuin metsästäjä, joka on seisonut väärässä paikassa väijyksissä, ja mutisi -- kovaan hän ei tohtinut puhua --, "hitto", ja katsahti ylös. Silloin seisoi siinä tyttö, aivan hänen edessään, ja tuli suoraan häntä kohden, ja katseli hymyillen häntä silmiin; ja ihanat tunteet, jotka tänä hetkenä sädehtivät hänen mielessään, levittivät kuin heijasteen hänen silmiinsä ja koko hänen olentoonsa.

"O!" sanoi opettaja vallan ällistyneenä, "siinä te olettekin!" ja purasi huuliinsa ja naurahti hiljaa hämillään ja meni ohitse.

Nyt näki Heinke askarrellessaan usein hengissään hänen hullunkuriset kasvonsa, ja kuinka ne samassa muuttuivat niin vakaviksi ja punastuivat. Hän ei tuntenut häntä nyt enää yksin ulkonäöltä, vaan tunsi hän jo hyvän joukon hänen sieluansakin, että hänessä nimittäin tuon mietiskeliään vakavuuden ohessa asui myöskin ystävällinen hyvänkurinen veitikka. Tuon toisen mielessä taas väikkyi siitä hetkestä asti aina hänen hymyilevä, lempeä kauneutensa.

Sattuipa silloin kahdeksan päivän kuluttua, että matematiikan opettaja, joka oli sangen tarkka, vaikkei sentään mitenkään epäystävällinen herra, koulukäytävässä viittasi nuoren virkatoverinsa syrjään: "Luvatkaa", sanoi hän, "luvatkaa minulle, että nauratte sille, mitä nyt aion sanoa".

Sen lupasi hän, vaikka vähän sävähtävin sydämin.

Silloin sanoi toinen: "Tiedän että olette hyvästä ja kunnollisesta kodista, äitinne on aina itse tarkastanut poikansa puvun ja korjannut kaiken, mutta nyt olette joutunut uskomaan sen toimen vieraille ihmisille. Ja nyt on kuustoista päivää jo osa takkinne vuoria riippunut tuossa alhaalla oikealla sivulla".

Silloin sai nuorukaisemme aluksi kasvonsa jotakuinkin jäykiksi, ja sanoi, että hän lähettää todistajansa, muuta sanottavaa hänellä ei ole. Sitte suuttui hän, ja alkoi moittia asuntoemäntäänsä. Sitte nauroi hän. Ja senjälkeen kysyi hän, tiesikö hän, matematiikan opettaja, suositella mitään mukavaa hyvää asuntoa hänelle. Tämä lähetti hänet rehtorin puheille. Rehtori mainitsi jonkun nimen. Niiden joukossa opettajan leski Bojen tuossa pienessä rappeuneessa rakennuksessa linnakaivannon luona. "Siellä on syksyllä tullut päätyhuone vapaaksi. Emäntä on hiljainen, siisti nainen".

Silloin meni hän samana iltana vielä tuntia kestävälle kävelylle ulos pimeään; lopuksi kävi hän vielä kolmasti raskaissa ajatuksissa kastanjakäytävän päästä päähän. Hän tunsi nimittäin että hän nyt otti askelen, joka arvatenkin tulisi ratkaisemaan koko hänen elämänsä. Sitte rohkaisi hän mielensä ja meni sisään. Ja säikähti soitinkelloa, ja katseli vakavin kasvoin permantoa kohden.

Ovi aukeni ja Heinke seisoi valovirrassa, joka tulvi hänen mukanaan aukaistusta ovesta, ja ajatteli: "No! Nyt tekee hän jonkun nuoruuden tuhmuuden!" Ja pyysi hieman hämillään, mutta sentään tyyneesti, häntä tulemaan sisään. "Äiti ei ole kotona", sanoi hän.

Hän astui sisään, ja istuutui äidin mukavaan tuoliin. Ja kertoi, nyt jo taas aivan kotonaan, ja silmät iloisina, kuinka hullusti oli hänen takkinsa laita.

Heinke kuunteli hämmästyneenä ja vavahtelevin suupielin hänen kertomustaan, ja ajatteli: "Mikä kummallinen ihminen hän! Istuu tuossa ja puhuu kanssani, aivan kuin olisimme lapsesta asti syöneet samasta kupista. Mutta on mahdotonta suuttua hänelle: kaikki on niin luonnollista hänessä." Ja hän hymyili hänelle.

Ja nyt oli hän tullut pyytämään rouva Bojelta, luovuttaisiko hän päätykammarinsa hänelle, ja pitäisi hiukan silmällä, kuinka hän ja hänen pukunsa kulloinkin näytti edestä ja takaa. Enempää vaivaa ei hänellä olisi hänestä. Hän kävi syömässä ravintolassa, ja pesuvaatteista piti huolen äiti.

Heinke ajatteli: 'Tietysti täytyy hänen saada päätyhuone! Tuo armas omituinen ihminen. Ja tuokin nyt on olevinaan tohtori ja opettaja!'

"Meillä on tähän asti ollut vaan pieniä koulupoikia asumassa", sanoi hän, "ei koskaan ketään opettajaa. Meillä on niin vaatimatonta".

"Se sopii juuri minulle", sanoi hän ja katseli joka puolelleen ja nousi ylös ja otti Pietin kuvan, joka seisoi piirongilla, ja katseli sitä kauan tyyneesti ja sanoi: "Hän on hyvin teidän näköisenne. Tämä on teidän veljenne Piet. Olen tiedustellut teistä kaikista". Ja katsahti taaskin ympärilleen ja sanoi: "Jotenkin noin näyttää vanhempaini luonakin, ainoastaan että huone on kolmea kertaa suurempi. Meillä on talo lähellä Lübeckiä. Pidän tästä huoneesta paljon: pääty on niin kaunismuotoinen; ja aamupäivisin leikkivät kastanjalehtien suuret varjot niin hauskasti seinämällä".

"Mutta ihmiset!" sanoi Heinke.

"O", sanoi hän. "Äitinne kanssa tulen sopimaan erinomaisesti; näin hänet kerran ikkunasta. Aivan kuin ei mitään. Ettepä usko, kuinka hyvin sovin äitini kanssa! Ja te? Teidän kanssanne en ylipäätään voi joutua kinaan koskaan".

"Mistä sen niin varmasti tiedätte?"

"No, kun äskettäin temppuilin niin pahasti kasvoillani tuossa ikkunan edessä, niin olisi joku toinen tyttö säikähtänyt, toinen taas olisi loukkaantunut, joku toinen joutunut hämilleen; mutta te käyttäysitte, terve vaistonne sen käski, ainoalla oikealla tavalla: te nauroitte minulle. Olette aina luontoa lähellä ja iloitsette siitä".

"Niin", sanoi Heinke, "varsinkin iloitsen kaikesta, joka on pientä ja tuhmaa siinä".

"Nähkääs vaan!" sanoi hän ja nauroi hänelle, ja oli iloissaan hänen ilkunnastaan.

He olivat vielä parhaassa vauhdissa, kun äiti Boje tuli sisään, ja Heinke lähti ulos valmistamaan illallista. Kohta senjälkeen kuuli hän, että opettaja iloisesti hyvästellen lähti ulos.

Seuraavana päivänä tuli hän kirjalaatikkoineen ja rikkinäisine takkeineen, ja otti haltuunsa päätykammarin, ja ripusti seinät täyteen rakastamiaan kuvia, pöydällekin asetti hän harmaita paperisalkkuja, jotka olivat täynnään niitä.

Mutta kolmantena päivänä tunnusti hän rehellisesti ja vakavasti: kun hän, Heinke Boje, iltapäivisin kahvitarjottimineen seisoi ovessa, niin oli hän paljoa, paljoa kauniimpi kuin kaikki kuvat, jotka hänellä oli.

Silloin huomasi tyttö, ett'ei hän ollutkaan yksi noita taiteen harrastajoita, jotka ihastellessaan jotain vanhaa ovenkehystä unohtavat lapsen, joka istuu kynnyksellä ja heiluttelee käsiään ja jalkojaan; ja hän nousi arvossa hänen silmissään.

Äiti sanoi: "Hän tulisi varmasti aivan yhtä mielellään tänne alaskin ja joisi kahvinsa yhdessä meidän kanssamme".

"Ei", sanoi Heinke vilkkaasti ja päättävästi. "Hän on aivan omituinen ja nurinkurinen ihminen; hän sanoo, että hän voi juoda kahvia ainoastaan kuvainsa keskellä".

"Oh", sanoi äiti, "hän loruilee".

"Niin", sanoi Heinke, "sen hän tekee. Hän loruilee ylipäätään aina, mutta hänelle ei osaa suuttua".

Hän joi kahvinsa pikaa seisaaltaan; sillä aikaa seisoi Heinke ja katseli jotakin noista pienistä vaatimattomista kuvista, ne olivat halpoja hyviä jäljennöksiä vanhoista ja uudemmista teoksista. Kahvinsa juotuaan tuli hän hänen luokseen ja selitti älykkäästi ja vakavasti hänelle kuvan kauneuksia ja merkitystä ja kertoi, mitkä niistä hän itse oli saanut nähdä alkuperäisinä kokoelmissa ja palasi aina erääseen matkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli ylioppilaana tehnyt aina alas Palermoon asti.

Heinke tunsi sydämessään ja ymmärsi kaiken, mitä hän puhui kuvistaan, ja tuli hänelle siitä ihmeellinen ja hänelle aivan uusi ilon lähde; toisinaan intti hän vastaankin sitä, mitä hän sanoi. Lenbachin Bismarck-pää, Dürerin Ritari, kuolema ja piru, ja Böcklinin itsestään maalaama kuva, se, jossa hän juuri on alkamassa maalata, kun kuolema ilmestyy hänen taakseen ja soittelee lauluaan; ne miellyttivät häntä. Mutta eräästä italialaisesta prinsessasta, josta tohtori Volquardsen paljon piti, ei hän voinut pitää. "Hän on riimunnut itsensä otsavyöllä ja poskivitjoilla", sanoi hän, "ja tekeytyy ylen lauhaksi ja lempeäksi, mutta varroppas vaan, kohta se purasee".

"No," vastasi toinen, "entä te itse? Kun katsoo teitä, niin tuntuu ihmisessä niin oudon pelokkaalta. Ajattelee: nyt se tulee."

"Mikä tulee?" sanoi Heinke.

"Teissä on jotakin, jota en vielä tunne... En tiedä", sanoi hän mietteissään.

Hän katsoi häneen niin vakavasti ja tutkivasti, kuin hänen oli tapansa katsoa kuviinsa. Heinke katseli takaisin häneen samalla tapaa, vakavasti ja silmää sävähyttämättä. He ihmettelivät suuresti toisiaan.

Hetken perästä, kun hän oli tullut, levitti hän jo jonkun vihon pöydälle, ja he kumartuivat kumpikin sen yli ja katselivat sitä. Hän ei välittänyt ollenkaan siitä, olivatko kuvat alastomia vai puettuja; ja niinpä ei Heinkekään laskenut huomiotaan siihen. Kauniilla syvämielisellä vakavuudella selitteli hän hänelle, mitä hänen kauneutta ihailevat, kauneuteen tottuneet silmänsä keksivät kuvissa. Heinke tunsi sielunsa ikäänkuin laajenevan, ja hänen kasvoilleen kohosi hento puna, ja hän hengitti syvään ja sanoi: "Elämähän tuntuu kahta vertaa kauniimmalta ja suuremmalta, kun voi iloita noista asioista."

"Niin", sanoi toinen, "ja luonto sitte! Mitä iloja onkaan sillä antaa sille, jolla on silmää nähdä sen ihanat armaat kauneudet. Me teemme yhdessä joskus pitkän yksinäisen kävelymatkan, silloin näytän sinulle, mitä näen."

Heinke nyökäytti ajatuksiinsa häipyneenä päätään, ja sanoi: "Se olisi ihanaa".

"Se on oleva ihmeellistä," sanoi toinen, "noin ihan kahden sinun kanssasi".

"No nyt olette onnellisesti solahtaneet sinuttelemaan minua", sanoi Heinke.

"Oh", sanoi toinen, "sinutellaan toisiamme, kun olemme täällä ylhäällä kahden; koko tuommoinen teititteleminenhän on niin joutavaa. Onpas se ihanaa", ja silmissään säteili riemu, "onpas se ihanaa saada sinutella kauneinta maailmassa."

"Mikä on kauneinta?" kysyi Heinke nauraen.

"Heinke Boje."

"Sen arvasinkin."

Sitte kumartuivat he taaskin kuvavihon yli, ja hän kulki sormellaan kuvaa ja osoitti Heinkelle kaiken.

Ja kutsui häntä 'sinuksi' ja 'Heinkeksi', ja hän kutsui häntä Petteriksi tai Pekaksi; mutta hänen piti nauraa aina, kun hän sanoi sen. Toisinaan, kun he siten istuivat rinnakkain, pujotti hän kätensä hänen kätensä alle, ja otti häntä ranteimesta. Silloin hän toisinaan kyllä ajatteli: 'On tuo hiukan liikaa, hänhän tekee, mitä ikinä tahtoo'. Mutta hän tyynnytti itsensä kohta ja ajatteli, että hänen luonnollinen puhdas sydämensä salli hänen tehdä siten. Ikinä hän ei hairahtanut mihinkään, joka ei olisi ollut sopivaa. Aina oli hän kuin hyvä, kujeikas veli, joka juttelee kauniille sisarelleen leikkiä ja vakavaa.

Sitenpä seurusteli Heinke viattomasti ja luonnollisesti hänen kanssaan ja antoi sielunsa avautua hänelle ja ajatteli: ansaitsen minäkin jotakin ja olen jostakin arvosta; ja kummastutti ja ihmetytti häntä usein, ja vastusteli häntä, eikä auttanut silloin mitään, että hän tekeytyi hämmästyneeksi ja suuttui ja ravisti häntä käsivarresta.

Hän jäi tarkalleen puoleksi tunniksi; sitte nousi hän ja lähti.

Siten eleli hän kymmenen viikkoa, kunnes alkoi lähetä helluntai, ja ajatteli: 'Elämäni on nyt melkein rikas ja vaihteleva. On niin ihanaa olla hänen kanssaan. Kun on hänen kanssaan, on aina niinkuin sunnuntai.' Ja hiljempaa ajatteli hän: 'Kuinka ihmeellistä, ett'ei hän suutele minua! Mutta siinä suhteessa hän onkin vielä ihan poika. Hän on ihan poika vielä. Semmoisia en minäkään saa ajatella. Olisi hän Kai Jans! Oh, niin! Se osaisi käyttäytyä toisin Heinke Bojen kanssa!'

KAHDESKYMMENES LUKU.

Siinä ennen helluntaita kävi ilma epäterveelliseksi, ja monet sairastuivat, ja pian lepäsi pienessä Hilligenleissäkin kymmenen ihmistä paareilla. Ja yhdet näistä paareista seisoivat siinä siniseksi kalkitussa kammarissa, jossa Kai Jans kerta oli koululaisena asustanut, ja niillä lepäsi hänen äitinsä.

Hän ei ollut paljoa valitellut, mutta hän heikkeni ja heikkeni, ja kuudentena päivänä, asetuttuaan vuoteen omaksi, huomasi hän, että hän tulisi kuolemaan.

Kun Thoms Jans vielä kerran meni apteekkiin noutamaan rohtoja koettaakseen voisivatko ne vielä mahdollisesti auttaa, antoi Male Jans Heinkelle toimeksi sanoa hänen miehelleen, että hän tervehtisi hänen puolestaan lapsia. Hän ei tahtonut vielä ilmaista miehelleen, että hän oli lähellä loppuaan, eikä tietänyt, tulisiko hänellä enää myöhemmin olemaan voimia sanoa sen mitä hän tahtoi sanoa. Sitte määräsi hän vielä Heinkelle, että vanhan Sielemann-eukon, vanha siisti vaimo, piti pestä hänet, ja että kukaan ei saisi silloin olla läsnä, ei edes hänen miehensä. Ja jos Hans Kösterin pieni lapsi, joka uutena asukkaana asui pitkässä rakennuksessa, mahdollisesti nukkuisi hänen kuolinhetkenään, niin piti se herättää, ett'ei sitä kohtaisi mikään paha taika.

Kun hän puoliyöstä alkoi käydä kovin heikoksi, sanoi hän vielä hiljaa miehelleen: "Olen aina ollut niin tuittupäinen, olette saaneet kärsiä siitä paljon, mutta en voinut sille mitään. Nyt en tiedä, voiko hyvä Jumala ottaa minut vastaan."

Silloin vasta huomasi Thoms Jans, että hänen vaimonsa aikoi jättää hänet, ja alkoi katkerasti itkeä.

Ja kun hengitys alkoi raueta ja kuolema hiljalleen läheni, puhui hän yhä hitaammalla, raskaalla äänellä pojastaan: "Hänellä ei ole onnea maailmassa. Mutta älä ole suruissasi siitä, isä. On paljoa parempi että on siten, kuin että hänellä olisi iloa paljon... Soisin vaan, että hänkin pian saisi levon, niinkuin minä nyt."

Se oli viimeinen asia, joka liikutti hänen sieluansa. Kohta senjälkeen kohotti Jumalan lähetti hänet leveille siivilleen.

Seuraavana päivänä nouti Heinke Boje Kai Jansin asemalta, ja kertoi hänelle, mitenkä hänen äitinsä oli kuollut.