Part 23

"Siinä tapauksessa annan sinulle paremman neuvon", sanoi Kassen Wedderkop, "ripusta heitä useampia sinne. Pormestari on tosin koko vintiö hänkin, hupsu, joka näyttelee ruhtinasta, hän on niin turhamainen, ett'ei hän voi ottaa yhtään asiaa semmoisena kun se on, vaan ajattelee aina kohta omaa itseään, kuinka hän esiintyisi siinä parhaiten edukseen. Mutta oikeat määrääjät Hilligenleissä eivät ole hän ja hänen neuvosmiehensä. Paljoa enemmän merkitsevät miehet semmoiset kuin Heine Wulk ja ravintoloitsija Birnbaum. Ne ne ovat kuin määräävät kaupunkilaisten kannan asioissa ja avaavat silmät. Heine Wulk sameine sanomalehtineen, ja Birnbaum, joka ei kestitse lukuisia vieraitaan ainoastaan olueella, vaan myöskin surkeilla ja vaivaisilla mielipiteillään jumalasta ja maailmasta ja hyvästä ja ylevästä: ne ne ovat, jotka Hilligenleissä määräävät".

"Käytkö sinä koskaan klubbissa?" tokaisi Pe Ontjes myrkkyisästi.

"Kävin siellä äskettäin", sanoi Wedderkop. "He juttelivat hiiristä. Kukin läsnäolijoista kertoi hiirijuttunsa, joka on hänen omansa, ja josta hän ylpeilee. Toiset istuivat kumartuneina eteenpäin, ja tuijottivat kertojaa kasvoihin, ei sentään innostuksesta juttuun, senhän he tuntevat ennaltaan, vaan sentähden, että he palavat halusta päästä kertomaan omaa kaskuaan. Yht'äkkiä, ennenkuin toinen vielä on saanut omaa hiirtään kunnolla korjoonkaan, livahtaa toisen hiiri jo näyttämölle, ja purasee edelliseltä hännän poikki. Siten sitä jatkui vuoroa myöten. Sitte alettiin jauhaa valtiollisia asioita."

"No mitä mielipiteitä heillä niissä on?"

"No tiedäthän: heillä on mielipiteet vuodelta kahdeksantoistasata seitsemänkymmentä viisi, ja kaiken saavat he mahtumaan sanoihin: Bismarckin kolme suurta tuhmuutta... Ja sitte on heillä eräs sana, eräs sanasutkaus, jonka he aina sovittavat kaikkeen. He sanovat: 'Meidän tulevaisuutemme on vesillä? Varokaahan! Pian on se vesissäkin!' Tämä sanasutkaus on, toisin kuin hiirijutut, yhteistä klubbiomaisuutta. Jos sinne otetaan joku uusi jäsen, tai tulee joku vieras, niin silloin vetää aina joku tämän sutkauksen esille, ja katsahtaa sitte ylpein välkkävin silmin ympärilleen, ja näkee ympärillään paljaita ylpeitä välkkäviä silmiä."

"Sitte tulee kaikenmoisten kaskujen vuoro. Ne olivat melkein kaikki rivoja. Tuo kaskunkertominen, Pe Ontjes, on ilkeä kulkutauti, joka on vahvassa vauhdissa; nuo kaskut karkoittavat vakavuuden ihmisen työstä, ja kunnioituksen tunteen elämästä. Siellä klubbissa istuvat vanhat perheenisät ja nuoret naimattomat miehet yhdessä, ja nauravat yhdessä kaikelle törkylle, ja tärvelevät oman luonteensa ja toisten."

"Niin", arveli Heinke mielevästi, "mutta käsityöläiset... nehän ovat kunnollisia".

"Oh, käsityöläiset!" sanoi Kassen Wedderkop... "Suo anteeksi, Anna, nuo hiton korealaiset... Näes", sanoi hän, antaen äänensä muuttua kuiskaukseksi: "tarkastelin tänään puuseppääni, kuinka hän seisoi papumaassaan ja koetti pystyttää kuollutta varista tangon päähän linnunpelotukseksi. Siinä toimessa hän hommaili koko puolen edeltäpuolen päivää. Mutta jos tilaat häneltä jotakin, niin saat parhaassa tapauksessa jonkun kuukauden kuluttua jotakin, jota et ollenkaan ole tahtonut. Ei ole mihinkään koko käsityöläisluokasta; heissä ei ole mitään halua ja eteenpäin pyrkimystä. Jos joskus sattumoisilta hiukan alkaa heissä häämöttää joku aavistus heidän kurjasta untuneesta olostaan, niin pitävät he joitakin ammattikunta-kokouksia, ja kiukuttelevat siellä keskenään ja solvaavat toisiaan; ja puheenjohtajan pitää illalla hiipiä kotiinsa, mukanaan suojelusvartiasto. He tuijottavat itsensä sokeiksi pormestarinarriin ja muutamiin yliopistosivistyksen saaneihin vetelyksiin kuin mihinkin korkeihin auktoriteetteihin; heidän pitäisi sensijaan tietää, että suora ja rehti toimintatarmo vie ihmisen pitemmälle kuin saamaton oppineisuus."

"No", sanoi Heinke, "siispä ei ole koko Hilligenleissä mitään kunnollista ja hyvää".

"Niin, mitähän voisi sanoa työväestä, Heinke? He nyt sittekin voisivat mieluimmin olla ylväitä valppaita ihmisiä, sillä heillä on korkea ihanteellinen päämäärä, mitä sitte ajatteleekin heidän ohjelmansa yksityiskohdista. Mutta he eivät pidä tätä päämääräänsä selvänä edessään. He epäilevät ja ärsyttävät toisiaan. Missään luokassa ei ole keskinäinen kateus niin suuri kuin työväen keskuudessa... Katsos, semmoinen on Hilligenlein porvaristo! Joukko hupsuja ja hyväsävyisiä nahjuksia. Hitto soikoon, Pe Ontjes... suo anteeksi, Anna, ne hiton korealaiset... kun olin nuori seitsemäntoista vuotias poika -- olinhan vaan pienen nummitalokkaan poika: miten sain minä ponnistella, päästäkseni eteenpäin! Kuinka sain valppain silmin etsiä, missä minun pienet lahjani ja taipumukseni piilivät, ja kuinka löysin ne ja käytin niitä. Ja sinä, Pe Ontjes, ja Piet, kuinka olette te saaneet kurotella kurkkujanne! Tiedätkö mitä, Pe Ontjes? Kun Daniel Petersin virka-aika kuuden vuoden kuluttua menee umpeen, niin pitää sinusta tulla Hilligenlein pormestari."

"Mitä?" sanoi Pe Ontjes Lau säikäyksissään. "Minäkö Hilligenlein pormestariksi? Minä hanhipaimen. Ketuksi mieluummin!"

"Oh!" sanoi Anna ilkkuen. "Sinä ja kettu! Sano sitte vaikka: leijona!"

Hän oli väliin ennenkin kuullut tuon sävyn hänen äänessään ja sanoi äkeästi: "Olenko minä sitten liika tyhmä ketuksi?"

"Oh", sanoi Anna... "älä nyt kohta suutu".

Samassa tuli Heinke toisesta huoneesta, jossa hän taaskin oli seisonut lapsenvaunujen ääressä ja näki kirjeenkantajan lähenevän taloa ja sanoi siitä Annalle. Silloin meni tämä ulos ja palasi takaisin, kädessään kirje, jonka hän oli aukaissut ja jota hän hymyillen luki.

"Se on Pietiltä", sanoi hän... "hän antaa lapselle lahjaksi kastepuvun... ja... mutta... mutta... kuulkaahan... Tjark Dusenchön tulee tänne... Hilligenleihin... hän on ostanut Dittmarin talon ja suuren liiterin... mutta tokiinsa... hän aikoo perustaa tänne tehtaan; Piet arvelee: suuren muhkean makkaratehtaan".

"Jopa nyt jotakin?!" sanoi Wedderkop.

"Suuren tehtaan?" sanoi Heinke.

"Se oli turha huomautus", sanoi Pe Ontjes tyyneesti. "Sehän on itsestään selvää, kun kerran Tjark Dusenschön sen laittaa... No, vai siten! Tjark Dusenschönistä tulee siis hilligenleiläinen ja tehtailija!" Hän nojausi mietteisiin vaipuen taappäin istuimellaan.

Anna sanoi pilkallisesti: "Tuleepa hauska nähdä, mikä huijausyritys siitäkin syntyy".

"Huijausyritys?" sanoi Kassen Wedderkop. "Miksi niin ilman muuta huijausyritys?"

"Anna Boje on aina kohta valmis arvosteluissaan", sanoi Pe Ontjes... "Kuuletteko?... jo se alkaa jo..."

Kuului kovaa askelten töminää, ikäänkuin olisi sieltä mennyt lauma elefantteja; se läheni jykeästi ja jysähdellen ja kolisten. Anna ennätti vielä ripeästi sysätä syrjään paremman tuolin, ja sijoittaa huonomman sijalle, ja heittää puoleen valkean päällyksen: kun Jan Friech Buhmann jo seisoi ovessa suurena ja peloittavan näköisenä ja nokisena kuten tavallisesti.

"Tjark Dusenschön on tullut!" sanoi hän ja sai vaivoin hengitystään edes, ja viskasi nokisen mustan lakkinsa lattialle. "Enempää en sano. Hän on miljonääri... Kaikki menee täytäntöön".

"Mikä menee?" huusi Wedderkop, ja katseli kummissaan ilmiöön ovessa.

"Kaikki, mitä Rieke Thomsen aina on sanonut: että Tjark Dusenschön vielä tekee Hilligenlein suureksi. Verovapaus, satamansyvennys, Dänensandin kultalaiva, kaikki, kaikki. Hän on salaa käynyt täällä, ja ostanut Dittmarin talon ja asuu Ringerangin luona ja on käynyt tervehtimässä iso-äitiään. Sanon teille, vanha Stiena on haltioissaan. Kun Tjark oli lähtenyt hänen luotaan ja ennättänyt jo puoliväliin Satamakatua alas, niin livahti hän vielä oveen ja huusi: 'Tjaark... Tjaark... tule vielä kerta iso-äitisi luo.' Silloin aloin minä kuulustella, ja menin puhuttelemaan häntä. Kaikki menee täytäntöön, mitä Hule Beiderwand joskus on sanonut."

"Vai siten..." sanoi Pe Ontjes Lau, ja nousi ylös. "Ja nyt arvelet sinä: että kun hän tulee, tuo herra tehtailia, herra Dusenschön, niin pitää minun... Sanon sinulle: viskaan hänet päinniskoin täältä! Se ihminen on nuoruudessani saattanut minulle jo tarpeeksi mielipahaa".

Ja sen sanottuaan meni Pe Ontjes Lau, tuo mahtava, työhönsä.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Oli tosin niitäkin Hilligenleissä, jotka, keveästi ja ivallisesti hymyillen, muistelivat entisiäkin aikoja: Eiköhän tuo ole Tjark Dusenschön, vanhan hupsun Stienan, hänen joka asuu pitkässä rakennuksessa Satamakadun varrella ja parsii sukkia vieraille ihmisille, äpärä tyttärenpoika? Eiköhän tuo ole sama Tjark Dusenschön, joka paitasillaan ja engelskan nahkaiset housut yllään juosta livisti kalastajia vastaan, kerjätäkseen itselleen illallista? Eiköhän tuo ole sama Tjark Dusenschön, pitkäkoipinen pojanretkale, joka markasta päivässä oli Daniel Petersillä kirjurina ja laahusti jalkojaan niin hullunkurisen jäykästi. Mutta semmoisia puheita kesti vaan niinkauan, kun ei vielä oltu nähty Tjark Dusenschöniä. Kun näki hänet, niin semmoiset ajatukset menivät kuin tuhka tuuleen. Heti paikalla. Niitä muisteli sitte jälkeenpäin turhaan. Niitä ei yksinkertaisesti enää ollut; eikä niitä enää saanut heräämään mielessään. Niin mahtavan arvokkaan vaikutuksen teki herra Dusenschön.

Tottahan tuommoisen tyyneen vakavan miehen pitää saada rauhassa kulkea teitään! Tuon miehen, joka aina on puettu samallaiseen tummanharmaaseen virheettömään pukuun, jossa on leveät, kunnioitettavan näköiset sivulaput taskujen suissa, tuon miehen, jolla on niin mietteihinsä vaipuneet, parrattomat kasvot, ja joka astelee niin vakavan tyyneesti hieman käyrillä säärillään. Tjark Dusenschönillä oli aiemmin ollut ihan suorat sääret. Nyt ne olivat hiukan käyrät. Käyrät sääret antavat ihmiselle jotain pätevää ja luotettavaa.

Kuka epäilisi Tjark Dusenschöniä? Daniel Peterskö? Daniel Petersin luo meni hän kohta ensimmäisenä päivänä, kohta kun oli ostanut Dittmarilta hänen suuren tyhjän liiterinsä, ja tapasi siellä samalla nuo molemmat vanhat, pyyleät neuvosmiehet. Hän puhui kauniilla ja pehmeyellä äänellään, ja silmin, joissa väliin välähti kuin heräävät kyynelet, kovasta ja vaivanalaisesta nuoruudestaan, livahti kevyesti ja notkeasti ohi niiden kolmen vuoden, jotka hän oli työskennellyt Daniel Petersillä tässä talossa, ja kertoi, kuinka hän vaivalla ja väellä oli kamppaillut eteenpäin Hampurissa, ja kuinka hän viimeksi oli vaatimattomilla varoillaan harjoittanut maatilojen kauppaa, ja kuinka hän, kiitos Jumalan ja hyvän onnensa, siinä oli ansainnut omaisuuden. Nyt, saavuttuaan ikäänkuin elämänsä huipulle, oli hän johtunut ajattelemaan ahtaita alkuaikojaan, ja oli päättänyt, sen mukaan kuin hänen voimansa riittivät, tehdä työtä ja vetää kortensa kotiseutunsa vaurastuttamiseksi. Hän oli omaksunut tämän ajatuksen sitä suuremmalla ilolla, kun hän tiesi, että Hilligenlein asiain johdossa oli miehiä, jotka tiesivät, mitä tämmöinen pieni kaupunki nykyisinä vaikeina aikoina tarvitsi. Senjälkeen alkoi Tjark Dusenschön selitellä aatettaan makkaratehtaasta.

Daniel Peters oli arvokkaasti kuunnellut aina siihen asti, jolloin tultiin kohtaan, jossa hän kuuli kiitettävän itseään. Siitä asti hän ei enää kuunnellut, vaan alkoi silitellä kauniita viiksiään, ja valmistella puhetta, jonka hän pitäisi silloin, kun kaupunki soihtukulkueella tulisi tervehtimään häntä ja Dusenschöniä hyväntekijöinään. Soihdut hulmahtelivat ja hän seisoi raatihuoneen portailla. "Arvoisat herrat... Oli onnen ja heräävien toivojen hetki vanhalle rakkaalle kaupungillemme, kun herra Dusenschön astui sen rajapyykkien sisäpuolelle, ja oli taaskin onnen ja toivojen hetki, kun sama mies astui virkahuoneeseeni ja minä, pikaisesti älyten hetken merkityksen ja suuruuden..." Siten, valmistellen yhä puhettaan, nyykäytti hän arvokkaasti päätään sille, mitä Tjark Dusenschön puhui tehdaslaitoksensa vakuutusarvosta, ja ensimmäisestä ja toisesta kiinnityslainasta, ja säilykkeiden valmistamisesta merisotalaitokselle ja muusta semmoisesta.

Ken epäilisi Tjark Dusenschöniä? Käsityöläisetkö? Hän antoi heille paljon työtä. Ja kun hän veti esiin yksinkertaisen mustan lompakkonsa, tehdäkseen muistiinpanojaan, alkoi heidän silmiään huikaista. He olivat haltioissaan hänestä. Kun hän sanoi muurari Bimsteinille: "Mestari, oletteko hyvä, ja tuotte huomenna laskun", tai puuseppä Sagebockille: "No, mestari, olleekohan minussa miestä maksamaan laskuanne?", niin nauroivat he kumpikin täydestä sydämestään. "Ei mitään kiirettä, herra Dusenschön! Rahat eivät ole missään varmemmassa tallessa kuin teidän huostassanne". Mahavyö oli heillä kylläkin tiukalla, ja heidän vaimonsa sanoivat: "Sinun pitäisi viedä lasku Dusenschönille, minun pitää ottaa lainaksi kauppiaalta". Mutta mestarit eivät tahtoneet esiintyä semmoisina niukuin naukuin eläjinä herra Dusenschönin edessä.

Ken epäilisi Tjark Dusenschöniä? Varakkaatko? Neljännesvuoden kuluttua otettiin hän yksimielisesti seurusteluklubbiin. Tapahtui ensi kertaa, että otettiin niin pikaan. Toisilla oli aina joitakin vastustajia; mutta Tjark Dusenschönillä ei ollut ainoatakaan vastustajaa. Hän tuli joka ilta klubbiin, aina samaan aikaan, puhui niukasti ja joi vielä niukemmin. Kun uusi bentsiinimoottori oli sijoitettu suojukseen, tarjosi hän hienot samppanja aamiaiset, joissa hän yhtämittaa hymyili lempeätä tyyntä hymyään, ja itse joi vähimmän kaikista vieraistaan. Hän käyttäysi niin suurella varovaisuudella ja tahdikkuudella, ett'ei hän kertaakaan loukannut edes kihlakunnan tuomari Dunkeria, joka kuitenkin vuoden mittaan takertui tuliseen riitaan jokaisen klubinjäsenen kanssa, koska hän kaiket päivät aamusta iltaan, vieläpä alushousuissaankin tyrkytti jokaiselle, että hän oli reserviupseeri. Päällepäätteeksi oli Tjark Dusenschön mielipiteiltään suopea maltillinen konservatiivi. Hän puki nämä mielipiteensä mielellään punnitseviin, mietiskeliäihin sanoihin, nyökäytti vakavasti päätään ja sanoi: "Ken, niinkuin minä, on joutunut vuosikausia ponnistelemaan ja kamppailemaan, kunnes hän on saanut kokoon vaatimattoman omaisuuden ja ihmisten kunnioituksen: hän ei ole niinkään kärkäs mihinkään yltiöimiseen".

Liikkui kaupungilla merkillisiä seikkailevia huhuja Tjark Dusenschönin menneisyydestä. Muutamat sanoivat, että hän oli voittanut puolen miljoonaa arpajaisissa. Toiset taas tiesivät, että hän oli muka Hampurissa osoittanut asianajajalleen, kuinka hän voi voittaa erään satumaisen suuren oikeusjutun, toiset, että koko jutun takana kummitteli kuninkaallinen perhe, josta Tjark Dusenschön polveutui; toiset, että erään amiraalin tytär oli silmittömästi rakastunut Tjark Dusenschöniin, ja vaikuttanut isäänsä niin, että merisotalaitos oli sitoutunut ottamaan säilyketarpeensa Tjark Dusenschöniltä. Tämä viimeksimainittu huhu saavutti eri vivahduksissaan yhä uskottavamman muodon, ja vaikutti osaltaan paljon Tjark Dusenschönin aseman vahvistukseksi. Tuo oli kaikki ylipäätään suurenmoista! Kuinka monelle hilligenleiläiselle onkaan ollut hänen elämänsä suurin hetki, kun Tjark Dusenschön on näyttänyt hänelle bentsiinimoottoria, tai silavanviiltäjää, tai luunsurvinta, tai kun Tjark Dusenschön on sallinut hänen kurkistaa suureen täysinäiseen makkarakattilaan.

Monelle ihmiselle koitti hyvät päivät. Koroillaaneläjät laiskottelijakadulla vetelehtivät tämän kesän kaiket aamupäivät puutarhoissaan, puol'pitkä piipunnysä suussaan, ja haastelivat portista toiseen Tjark Dusensahönistä. Kun sattui jotakin erikoista, kun tuotiin esimerkiksi joku uusi kone, tai kun tavallisen kymmenen sijasta teurastettiin kaksikymmentä sikaa, jättivät he vaikeasti ähkyen ja vaivalloisesti porttinsa ja tulivat toistensa luoksi, jota he eivät muulloisin koskaan tehneet... Ravintolat olivat kello viidestä iltapäivisin väkeä täynnä, ja sielläkös keskusteltiin ja neuvoteltiin Hilligenlein suuresta nykyisyydestä ja sen tulevaisuusmahdollisuuksista. Lukkoseppä Nagel ja puuseppä Sagebock, joita heidän vaimonsa tavallisesti eivät laskeneet ulos, keksivät hirveillä hengenponnistuksilla mahdollisia ja mahdottomia toimituksia, joita heidän välttämättä piti suorittaa, ja menivät, työesiliina edessään, ja työaseet käsissään, ulos ja seisoivat, heillä kun ei ollut varoja mennä ravintolaan, ulkona kadunkulmissa ja juorusivat ja kuuntelivat. Rieke Thomsenin luona pitkässä rivissä istui teeaikana, tahtoo sanoa aamupäivällä kello kahdeksasta asti, ja kahviajalla, tahtoo sanoa iltapäivällä kello yhdestä asti, tupa täynnä vanhempia naisia; Stiena Dusenschön istui keskellä ja huojutti ruumistaan siinä istuessaan, niin että myssynnauhat heilahtelivat ja näytti ikäänkuin liikkuisi hän ihmeen ihanan valssin mukaan, ja Rieke Thomsen istui avarassa tuolissaan, katsahti milloin alas Satamakadulle, milloin syrjään yli lahden ja sanoi: "Kunhan oli pieni paitaressu vielä, tuommoinen vuoden vanha risanenä, silloin sanoin usein, että hänestä tulee vielä jotain erikoista. Toiset lapset, Lau ja Jans ja Bojet, ja mitä niitä muita täällä vilisi ympärillä, niistä ei ollut mihinkään."

Mutta enimmän haltioissaan kuitenkin koko Hillingeleissä olivat Jan Friech Buhmann ja Heine Wulk. Näillä kahdella oli ylipäätään, mutta varsinkin tänä vuonna, rohkeimmat ja syvimmät ajatukset kaikista hilligenleiläisistä. Ei siinä kyllin, että Jan Friech hankki itselleen erään suuren chicagolaisen teurastuslaitoksen pohjapiirustukset, ja tämän johdolla piti Tjark Dusenchönille ylhäällä vallilla esitelmiä siitä, kuinka hänen liikkeensä olisi laajennettava puoliväliin ympäri lahden, josta puhuessaan hän taukoamatta osoitteli punervaruosteisilla pihdeillään kaikkiin taivaan ääriin, vaan hän keksi senkin aatteen, että Tjark Dusenschönin pitäisi työvoimillaan ja varoillaan hiukan kiirehtiä Dänensandin hietikon hitaista murenemista. "Heittäköön sinne kymmenentuhatta markkaa, ja saa takaisin neljäkymmentätuhatta." Hän esitti tämänkin aatteen Tjark Dusenschönille, hieman hämillään, kuten hän aina oli, kun hän puhutteli entistä ystäväänsä; Tjark Dusenschön kuunteli hymy huulilla. Heine Wulk taas kirjoitti salaa erään yleisesti käytetyn koulumaantieteen kustantajalle pitkän lennokkaan kirjeen, jossa hän esitti että tämän piti, kun taas julaistaan uusi painos oppikirjaa, antaa painattaa siihen Hilligenleistä puhuttaessa: kuuluisa makkaratehtaastaan; ottipa hän eräässä pääartikkelissaan puheiksi tuon vanhan tarunkin, että joskus joku Hilligenlein poika olisi tekevä tästä kaupungista todellisen pyhän maan.

Onhan ymmärrettävää, että oli vaikeata asettua vastustamaan miestä, joka pukeutui ja käyttäytyi niinkuin Tjark Dusenschön. Mutta mies on paikkakunnalla, joka tohtii sen, ja hän on vielä tekeväkin sen. Eräs on, joka tuntee hänet lapsesta saakka. Eräs on, joka joskus turhaan on koettanut tehdä hänestä rehellistä rehtiä miestä. Ja tämä eräs on asettuva vastustamaan häntä... Kun Tjark Dusenschön toisena päivänä, kun hän oli Hilligenleissä, ilmestyi viljakauppias Pe Ontjes Laun ovelle, katsoi tämä häneen ihmetellen ja kysyvästi, näki nuo suuret, luotettavan vaikutuksen tekevät sivutaskut, ja leveät läppäät niiden suulla, näki nuo tyyneet, vakavat, parrattomat kasvot ja nousi verkalleen ylös ja sanoi: "Istu alas, Tjark Dusenschön! Olen iloinen, että sinulla on ollut menestystä." Ja hämillään leikkiä laskien sanoi hän: "Nyt saat tulla minulle avuksi, että saamme sataman syvennetyksi."

Silloin välkähti kevyt kaunis valaistus Tjark Dusenschönin silmissä ja hän sanoi: "Siitä juuri tulinkin puhumaan kanssasi."

Siitäpitäen tuli hän kerran joka viikko, tuossa hämärissä, Pe Ontjesin konttooriin, ja haasteli hiljalleen yhtä ja toista, ja uskoi noin kahdenkeskisesti, että liike ei vielä oikein sujunut, koska laitos oli vielä ainoastaan tilapäinen ja liika ahdas. "Mutta en voi toistaiseksi kiinnittää siihen enempää rahaa", sanoi hän, "koska suurempi osa omaisuuttani on kiinni eräässä kattopahvitehtaassa Berlinissä, jossa se kantaa hyviä korkoja."

Anna ei tullut koskaan näkösälle, kun Tjark Dusenchön oli saapuvilla. Jos hän sattumalta oli konttoorissa tai viljamakasiinissa, kun Tjark Dusenschön tuli, lähti hän sanaa sanomatta pois ja nyökäytti ainoastaan päätään. Hän sanoi selvään kylmään tapaansa: "Sinä ja Kai Jans olette useasti kertoneet minulle, millainen hän on ollut poikana. Ei tapahdu, että ihminen suuria muuttuu."

Silloin katsahti Pe Ontjes hiukan ilkkuen häneen ja sanoi: "Mitä sanoo Bojeäiti omista lapsistaan? Että he ovat ylpeitä. Tjark Dusenschön on lapsuudessaan juosta livistänyt avojaloin; ja sitä ei voi Anna Boje unhottaa."

"Vai niin," sanoi Anna ja kohotti varsin jäykästi päätään ja katsoi häneen sangen harmaankirkkailla silmillä: "Ja missä suhteessa ovat Bojelapset Kai Janssiin?"

"O!" sanoi Pe Ontjes, "hänhän on lukutiellä!"

"Oh!" vastasi Anna pilkallisesti. "Sinuakin!" ja kääntyi ympäri ja meni asuinhuoneeseen ja alkoi leikkiä lapsensa kanssa.

Muutamaa viikkoa myöhemmin tuli Pe Ontjes asuintupaan, jossa Anna istui lapsensa kanssa, ja sanoi innokkaasti: "kuule, on varmaa, että sataman suuta kohta aletaan syventää. Tjark Dusenschön ajaa asiaa. On selvää -- hän ei kyllä puhu siitä paljoa, -- että hallitus jossakin muodossa seisoo hänen takanaan. Se nähtävästi tahtoo jollakin tapaa auttaa kaupunkiamme, joka itse asiassa on epäedullisessa asemassa, ja on aiheuttanut hänet perustamaan makkaratehtaansa tänne, ja tilaa häneltä säilykkeitä sotalaitokselle. Ylipäätään: se pitää minun tunnustaa -- olen pitänyt häntä tarkasti silmällä -- ei ole hänessä entisestä jälellä mitään; viimeiset viisitoista vuotta ovat tehneet hänestä vakavan miehen."

Annan kasvot pysyivät kylmäkiskoisina ja hän sanoi: "En ole vielä ikinä nähnyt, että joku ihminen olisi perin pohjin kääntynyt. Vaikkapa kirkossa joka sunnuntai saakin kuulla: ken ei käänny ja tee parannusta, hän on helvetin tuleen vikapää, niin ikinä en sentään ole vielä nähnyt kääntynyttä ihmistä. Onhan tosin semmoisia, jotka, niinkuin sanotaan, ovat tulleet hurskaiksi ja käyvät ahkerasti kirkossa, mutta heidän kaikki pahuutensa on mukana heidän hurskaudessaan. Olen nähnyt, että ihmiset voivat muuttaa takkiensa kuosin; mutta ikinä en ole nähnyt, että ihminen voi muuttaa luontonsa."

"No mutta nythän pidit koko puheen!" sanoi Pe Ontjes. "Kuinka vanha olet? Kahdenkymmenen seitsemän! Mutta te Bojet tiedätte ja osaatte kaiken."

Annan kauniit silmät samenivat suuttumuksesta; Bojet eivät voineet sietää, että moitittiin heidän perhettään tai luonnettaan. "Olet niin suurekas," sanoi hän, "ja niin kelpo ja kyvykäs mies; mutta kohta hämmennyt, kun joudut tekemisiin jonkun ripeämpihenkisen ihmisen kanssa. Alusta asti olen huomannut sen, ja olen tuntenut pelkoa sen johdosta." Ja hän sulki oven takanaan ja pysyi kaiken päivää makuuhuoneessa ja kyökissä.