Part 22

Niihin aikoihin, jolloin toiset iskevät kättä pöytään ja sanovat: "Nyt ollaan valmiita. Takana on tutkinnot ja mietiskelyt!" niihin aikoihin alkoi Kai Jans tuntea itsensä ja maailman ja elämän ihmeellisiksi vaikeiksi arvoituksiksi. Niihin aikoihin, jolloin kaikki hänen ystävänsä jo olivat valmiita miehiä, jolloin Pe Ontjes Lau -- oh, tuo suuri suurekas Pe Ontjes Lau! hänhän oli valmis mies jo silloin kun hän kymmenvuotiaana kulki päässään juutilaisen villalakki, -- jolloin Anna Boje kaksinekymmeninekuusine vuosineen oli omalla pohjallaan varmana seisova ja vaikuttava ihminen; jolloin Piet Boje jo tarkalleen tiesi, mihin hän pyrki, jolloin Tjark Dusenschön jo pitkät ajat muhkeana ja pätevännäköisenä astuskeli Hampurin katuja: niihin aikoihin vasta alkoi Kai Jans -- aivan kuin tammi metsässä alkaa myöhimmin viherjöidä, koska sen puuaines on lujinta -- unohtaa nuorekkaan leikkivän mielen henkevät levottomat syrjähyppäykset, ja miettien ja tyyneesti, kuitenkin syvät rypyt otsaansa uurtamassa, kuunnella humua elämän syvässä metsässä, sen syvänteissä ja sen latvoissa... Ja paras auttaja hänelle näihin aikoihin, jolloin hänestä alkoi kypsyä mies, oli vanha matalikkotyömies Thoms Jans. Tämä jätti hänelle parhaimman perinnön, minkä ihminen voi toiselle antaa: nimittäin pitkän, viisaasti eletyn ja vakavan elämän kokemukset.

Mutta sillävälin kuin isä, vaikkapa vaan hätäisin ohitse hipasevin sanoin, kuitenkin kosketteli ihmissielun syvimpiä salaisuuksia, vaikeni Kai Jans arkana, ja nuoruuttaan epävarmana, yhä ilman itseluottamusta, ja yhä vielä siinä pelossa, ettei hän voisi panna kokemuksiaan vanhan kokemuksien rinnalle.

Mutta kun hän jätti pitkän rakennuksen, tuli hän suoraa päätä, yhä vielä ajatuksiinsa vaipuneena, tuohon pieneen jyrkkäpäätyiseen rakennukseen kastanjoiden varjossa.

Ja siellä vilkastui Kai Jans. Siellä istuutui hän mukavasti tuolille, joka seisoi ikkunan ääressä ja puheli äiti Bojen ja Heinken kanssa, ja katseli ulos kadulle, ja teki hullunkurisia huomautuksia ohitsekulkijoista, ja ilkkuili yhtä ja toista Hilligenleissä ja kertot Hindorffista ja hyväsävyisestä papista siellä, ja kyseli kuulumisia vanhoista ystävistään.

"Piet kävi viime viikolla täällä", kertoi Heinke. "Edellä puolen päivän tuli hän, ja istui tuolille, jolla sinä nyt istut ja sanoi, että täällä oli niin ihmeen hiljaista ja mukavaa, ja että hän jäisi tänne kolmeksi päiväksi. Hän aikoi käydä sinuakin tervehtimässä Hindorffissa; ja minun piti mukaan. Mutta kun hän näki, että kaikki oli hyvin täällä, ja kun hän oli puhunut Pe Ontjesin kanssa viljanhinnoista, sanoi hän tuossa kolmen tienoissa iltapäivällä: 'Olisi sentään parempi, äiti, jos huomen aamusti jo olisin työssäni taaskin. Siellä on par'aikaa tekeillä eräs tärkeä työ eräässä uudessa kuunarissa...' No, me saatimme hänet kello viideltä asemalle... Ja tiedätkö, ken teistä kaikista on päässyt pisimmälle? Tjark Dusenschön! Piet sanoo, että hän on jo varakas mies. Ja teillä ei ole mitään." Ja hän nauroi hänelle iloisesti ilkkuen.

Sitte johtuivat Kai Jans ja äiti Boje puhumaan lapsuudenpäivistä, ja Heinke pyrki sekaantumaan keskusteluun.

"Ah!" sanoi Kai, "ole sinä vaiti! Olit semmoinen pieni lapsi silloin. Et pitempi kuin tuolin jalka."

"Nyt valehtelet."

"Minäkö? Olen nähnyt sinut, kun olit kahdentoista päivän vanha."

"Se ei ole totta. Sinä vaan kehut. Sinä tahdot aina puhua kanssani aivan kuin olisin sinun lapsenlapsesi. Ei meidän väliämme ole kuin kahdeksan vuotta."

Kai oli mielissään hänen suuttumisestaan ja nauroi. Mutta Heinke koetti olla oikein toden teolla suuttunut. Mutta kun hän sitte sattui pikaisesti katsahtamaan häntä kasvoihin, ja näki, että ne olivat sulaa iloa ja veitikkamaisuutta, naurahti hän kevyesti ja sanoi helpottuneen onnellisesti: "En voi suuttua sinulle koskaan."

"Enkä minä sinulle!" sanoi Kai silloin vakavasti ja loi hyvät syvät silmänsä sydämellisesti häneen.

Silloin nyökäytti Heinke päätään hänelle, silmät vähän hämmentyneinä, ja kumartui työhönsä.

Kun Kai sitte aikoi lähteä, sanoi hän: "Lähdetkö sinä mukaan Annan luokse?"

Ja koska oli sunnuntai, oli hänellä aikaa ja hän lähti mukaan ja iloitsi jokaisesta, joka tuli tiellä vastaan ja näki hänet hänen rinnallaan, hän arveli nimittäin, että kaikkien täytyi pitää häntä yhtä korkeassa arvossa, kuin hän oli lapsuudenpäivistään asti tottunut häntä pitämään.

Kun he sitte tunnin tai enemmän olivat istuneet Annan tai Pe Ontjesin seurassa, seurasi Heinke häntä ulos kaupungista ylös noita kolmia portaita aina ylös kukkulalle.

Ja täällä, keskellä tuota lempeätä avaraa rauhaa, jonka ilta levittää maille, matkalla hiljaiseen kyläänsä, ja rinnallaan tuo nuori puhdas sielu: täällä virkosivat hänen sielussaan hereille hänen mielensä salaiset ajatukset ja salainen ahdistus.

"Kuule... minulla ei ole ketään muuta, jolleka voisin puhua siitä... ja sinä olet vielä liian nuori... mutta ell'et ymmärräkkään kaikkea, niin kuuntelet sinä kuitenkin vakavasti ja hartaudella, ja olet armas viisas ihmislapsi, paljon viisaampi kuin mitä minä koskaan voi tulla... minä en tiedä, Heinke, miksi minun pitää tulla, ja mitä minun pitää tehdä... minä pelkään, että te sittenkin olitte oikeassa siinä mitä aina sanoitte, ett'en sovi papiksi. Minä luulen, että jätän vielä virkani ja koko alani."

Heinke vaikeni hetken. "Vai siten!" sanoi hän sitte... "Etkö sinä siis _usko_ siihen, mitä sinun pitää saarnata?"

"Niin, lapseni... niin yksinkertaista ei ole siihen vastata. Näes: kirkonoppiin, jota opetetaan meille koulussa ja kirkossa, siihen en usko. Ja sikäli kuin muistan, en ole koskaan uskonutkaan. Järkevänä, tieteihin luottavana miehenä ei siihen voikkaan uskoa."

"Niin, mutta mitä sinä saarnaat sitte?"

"Niin lapseni... Aluksi oli minulla siitä suuret tuskat. Pidin jonkun aikaa, että koska en voinut uskoa kirkonoppiin, piti minun hyljätä koko kristinuskokin. Olin kokonaan epätoivossa ja ajattelin, että kaikki oli sulaa mielettömyyttä. Mutta silloin jouduin kerta, noin vuosi sitten, hautaamaan erään pienen lapsen. Vähää ennen oli eräs vanha nainen kylästä kertonut minulle ensin menettäneensä vanhempansa, sitte miehensä, sitte oli hän saattanut täyskasvuiset lapsensakin hautaan, mutta kovinta oli hänelle ollut kun hän oli kadottanut lapsen, jolle hän vielä oli antanut rintaa. Silloin puhuin minä tuon avoimen pienen haudan ääressä tuolle nuorelle äidille, puhuin ilman valmistelua, ja ajattelematta vanhaa kylmää oppiamme, perisyntiä ja lunastusta veren kautta ja semmoista, ja koetin lohduttaa häntä, ja... ja silloin löysin itsekin lohdutuksen tuossa sanassa: päästä meitä pahasta ja tulkoon valtakuntasi... Ja katso: nyt saarnaan minä kaikesta, mikä on lapsellista, ystävällistä, ihmisellisesti ymmärrettävää kristinuskossa, saarnaan enimmäkseen, Vapahtajan sanoja noudattaen, luottamuksesta Jumalaan ja rohkeasta mielestä ja lähimmäisen rakkaudesta ja iäisestä toivostamme. Siitä saarnaan... Mutta siinä ei ole mitään sisällisesti varmaa ja kokonaista, ja tunnen itseni epävarmaksi ja onnettomaksi siinä, ja on kamala se ajatus, ett'ei ole minulla mitään selvyyttä."

"Mutta sittehän sisältävät saarnasi toki jotain puhdasta ja ylevää", sanoi hän. "Ole siis tyytyväinen ja tyyni!"

Silloin alkoi Kai valittaa. "Mutta minä en ole sitä!" sanoi hän. "Kun olisin niinkuin toiset ihmiset! He hoitavat tointaan ja virkaansa, ja heillä on jotkut harrastuksensa ja huvinsa, ja leikkivät lastensa ja vaimojensa kanssa; mutta minä kidutan ja kiusaan itseäni asioilla, joista ei kukaan ihminen voi päästä selvyyteen."

Tyttö katseli häneen kirkkain puhtain silmin. "Kyllä sinä vielä löydät jotain varmaa ja hyvää", sanoi hän. "Sinä olet vielä nuori."

Mutta hän oli ihan masennuksissa. "Minäkö löytäisin! En edes maalaispapiksi kykene. Seison kuin härkä ladon oven edessä; niin, aivan siten seison maailman edessä; enkä tiedä, mitä tehdä. Ei soi minulle elämä ja maailma miksikään säveleksi, ei vaikka kuinka kuuntelisin."

"Sanonko sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä?" sanoi tyttö. "Sinun pitäisi vielä kerta ulos maailmalle! Sinun pitää saada oppia ja nähdä enemmän; se, luulen minä, olisi hyväksi sinulle. Vaikkapa jo yksin senkin vuoksi, että helpommin pääsisit ohi noiden levottomien vuosiesi."

"Vai niin sinä arvelet!" sanoi Kai Jans. "Minulla on eräs ystävä Berlinissä, valtiotieteen tutkija ja varakkaasta kodista. Hänelle ja sinulle kerron huolistani, muille en kenellekään. Hän kirjoittaa taukoamatta: 'Tule nyt muutamaksi vuodeksi vielä tänne. Silloin kolme vuotta sitten olimme vielä liika nuoria ja tuhmia, varsinkin sinä! Tule nyt taaskin tänne ja opi!...' Luulen toisinaan, että tekisin oikein, jos tekisin siten. Mutta sitte alan arkailla taas; olen liika yksinkertainen ja alkuperäinen, ollakseni tiedemies... Lapseni", sanoi hän "saan sinut surulliseksi puhumalla näistä alakuloisista asioista; puhutaan jostain muusta".

Tyttö pudisti vaaleata päätään ja sanoi pehmyellä sointuvalla äänellään: "Kerro, kerro enemmän vaan! Et usko, kuinka mielelläni minä kuuntelen. Kun vaan voisin auttaa sinua!"

Ylhäällä kukkulalla Volkmersdorffin luona sanoi hän hyvästi Kaille ja lähti kotiin. Ja kulki kuin valoisassa, loistavassa sumussa, autuaan onnellisena siitä, että rakkain ja viisain ihminen oli käynyt hänen rinnallansa, ja laskenut sielunsa salaisuudet kuin hänen käteensä... Hänen sielunsa uinaili vielä nuoruuden unelmissa.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kului taaskin vuosi.

Koitti silloin ihana aurinkoinen lokakuunpäivä, ja puhalteli raikas länsituuli. Silloin tuli Annalle mieleen, iltapäivällä, tapansa mukaan käväistä tervehtimässä äitiään.

Kun hän meni ikkunan editse, kuuli äiti askelet, ja katsahti ylös, ja tunsi tyttärensä ja näki terävillä äidinsilmillään, että hänen lapsensa ryhti oli hiukan muuttunut. Hän ei huomauttanut sentään mitään siitä, kun nyt tuo kaunis vierailijatar tuli sisään, vaan alkoi puhua yhtä ja toista: että Pietiltä oli tullut kirje, ja että Hett oli lähettänyt pesuvaatteita, ja että Heinke oli jonkun ystävättärensä luona. Anna Lau kuunteli, ja katsahti toisinaan ulos, toisinaan äitiinsä, ja hänen silmissään väreili kevyt veitikkamaisuus.

Silloin tuumi äiti: kujeiletko sinä minun kanssani, niin kujeilen minä sinun, nousi ylös, ja meni piirongin luo, joka seisoi oikealla ovesta, kumartui sen eteen, ja palasi, mukanaan kantamus liinavaatteita, istui paikalleen taas ja alkoi neuloa kiinni nappeja, jotka vielä puuttuivat paidoista.

Anna istui häntä vastapäätä, katsahti toisinaan välkkyävin silmin äitinsä käsiin, ja sitte taas ajatuksissaan ulos kadulle, jolle tuuli oli varistellut suuria punaisia ja keltaisia lehtiä; niiden seassa oli särkyneissä paksuissa kuorissa välkkyviä ruskeita hedelmiä. Siten istui hän rauhallisesti, eikä sanonut sanaakaan.

Silloin palasi Heinke kävelyltään takaisin, nyökäytti hienoa vaaleaa päätään, ja sanoi noin ohimennen ajatuksissaan: "Sinä täällä, Anna?" ja astui äidin neulomapöydän ääreen ja etsi jotakin. Silloin näki hän työn, joka äidillä oli käsillä, kumartui hiukan ja lähti ulos.

Kun Anna kohta sen jälkeen tuli välikölle, mennäkseen kotiin, tuli Heinke kammarista kädessään eräs kirja.

Anna otti sen häneltä ja katsahti siihen ja näki, että se oli nidos Goetheä, ja sanoi vähän alakuloisen mietiskeliäästi: "Liika korkeata minulle. Pe Ontjeskaan ei tunne mitään mielenkiintoa tuommoiseen... On se somaa, että sinulla on ystävänä Kai Jans; hän voi auttaa sinua eteenpäin". Ja laski kirjan kädestään pöydälle.

Heinke antoi sen olla siinä ja sanoi: "Minä saatan sinut kotiin", ja laski, kun he olivat tulleet ulos, arasti ja lempeästi kätensä sisarensa käsivarrelle, jota hän ei koskaan muulloin tehnyt. Silloin otti Anna käteensä käden, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.

Siten kulkivat he vaieten ihanassa syyspäivässä, kaksi korkeata kaunista naista. Ja käydessään lykkivät he kengänkärjillään kypsiä kastanjoita, jotka makasivat kadulla, ja Anna, joka kai tahtoi osoittaa, kuinka notkea hän vielä oli, kumartui käydessään, hellittämättä sisarensa käsivarresta, ja otti ylös yhden kastanjan, se oli auennut, ja kirkas, ruskea hedelmä pilkisti esiin; hän antoi sen ajatuksissaan solahtaa Heinken käteen. Heidän ympärillään putoili maahan suuria, punaisia lehtiä. Päivä siinsi korkeana ja heleänä.

Silloin johtui Anna raskaihin ajatuksiin ja alkoi hiljaa itkeä: "Heinke", sanoi hän. "Minä en ole ikinä osoittanut sinulle, kuinka paljon pidän sinusta. Minä pidän sinusta äärettömästi... sinun pitää holhoa ja valvoa sieluasi... On niin kamalaa, jos antaa kasvaa rakkauden ihan ylitsensä, ja sitte, kun se on kokonaan vallannut ihmisen, joutuu itse taistelemaan sitä pois itsestään. Varo itseäsi, ett'et ikinä rupea pitämään niin paljoa Kai Jansista".

Heinke antoi päänsä painua syvälle ja sanoi hiljaa: "Tiedän, että hän on mielellään kanssani... ja iloitsen siitä; mutta enempää en ole sitä ajatellut. Olen vasta yhdeksäntoista, Antje".

"Sitte ei minun olisi pitänyt puhua siitä", sanoi Anna.

"Sen voit mielellään", sanoi Heinke. "Sittehän tiedän varoa itseäni".

"Sinä olet ulkonaisesti minun näköiseni", sanoi Anna, "ainoastaan silmäsi ovat lempeämmät ja hiuksesi hiukan tummemmat: siispä lienee luontosikin samallainen kuin minun. Ja semmoisille ihmisille voi elämä joskus olla hätä ja vaiva, jota Jumala taivaissa armahtakoon". Hänen äänensä katkesi taaskin ja hän itki.

Silloin huomasi Heinke, että sisar puhui omista kokemuksistaan ja kärsimyksistään, ja rutisti hänen kättään ja sanoi hämmentyneesti: "Älä ole peloissasi minun puolestani. Olen iloissani vanhasta ystävyydestäni hänen kanssaan, ja olen tästälähin oleva vielä enemmän varuillani kuin ennen. Oh, mitä suunnitelmia minulla onkaan, jotka vielä toteutan!" Hän nauroi keveästi. "Mitä tiedän minä semmoisista hirveän suurista asioista kuin rakkaus ja avioliitto! Tunnen itseni ylen tyytyväiseksi olooni ja elooni".

Silloin tyyntyi Anna.

Heinke muuttui tästä hetkestä ystävällisemrnäksi sisarelleen, ja kävi usein hänen luonaan ja autti häntä taloustoimissa, kun sisar nyt alkoi käydä hitaammaksi, ja teki tämä vuosi hänen luonteensa naisekkaammaksi ja kypsemmäksi. Hän eleli aran kaihtivan pyhänä, kuin nuori yksinäinen koivu avaralla kankaalla. Häneen ei koske ainoakaan ihmiskäsi, ainoastaan taivaan tuuli ja sade.

Kai Jans... Kai Jans ei koskenut häneen.

Jos hän olisi koskenut, olisi hänestä silmänräpäyksen suloisen hämmennyksen jälkeen tullut hänen autuaan onnellinen morsiamensa; hän olisi riemuinnut ja sanonut: "Minä olen pitänyt sinusta, pitänyt enimmän kaikesta maailmassa, jo monta vuotta". Mutta Kai Jans ei ajatellut semmoisia.

Hänellä oli toisia asioita ajateltavina. Hiljaisessa maaseuturauhassa, viisaiden ja vakavien kirjojen keskellä, vakavassa toimessa, joka asetti hänet keskelle vellovaa ihmiselämää, astui hän ankarassa, vaivanalaisessa, nääntyvässä kamppailussa miehuudenikäänsä. Lapsesta asti luonnollinen ja suora ja vilpitön, ja varustettuna ihmettelevillä avoimilla Adamin silmillä, jotka kummastuneina katselivat ulos kieroon omituiseen maailmaan ympärillä, näki hän nyt, kypsyneenä ja miehuuden vakavuudella katsoen asioita, kaiken ympärillään vielä entistä pelottavampana ja sietämättömämpänä. Yksityisen ihmisen sekainen vaivanalainen tie, ihmisellisen yhteiselämän kaikki pikkumainen valheellisuus ja teennäisyys, valtion työläs ja hankala olemassa olo, kirkkojen puiseva tylsä usko, koko ihmiskunnan hidas ja hädänalainen kulku tulevaisuuttaan kohti: kaikki se seisoi tylsin tuijottavin silmin hänen edessään, ja jos hän kysyi siltä, ei hän saanut sanaa eikä vastausta.

Hän meni hädässään yli kankaan metsikköihin, jotka rajoittavat hänen kotiseutuaan, ja meni kysymään raamattua neuvoojakseen, ja toisia viisaita syviä kirjoja. Mutta hän ei saanut vastausta.

Harvasanaisena, ja silmin, joihin hänen sielunsa hätä oli painanut palavan merkkinsä, tuli hän Hilligenleihin. Hän istui vastapäätä isäänsä ja kuunteli, mitä hän kertoi ihmiskohtaloista, mutta se ei hänen sydäntänsä ilostuttanut; sillä kummallista oli se kaikki ja hämärän sekaista.

Silloin tuli hän Heinke Bojen luoksi.

Hän ei vaatinut, että hän täydellisesti ymmärtäisi häntä. Hän tuli hänen luokseen, ikäänkuin tulee maailman ja oman omantuntonsa ahdistama nuorukainen rakkaan puhtaan ystävänsä luoksi.

Ja hän, niin kokonaan oppimaton kuin olikin, mutta vilpitön ja luonnollinen, osasi aina hienolla aistillaan oikeaan: "Älähän pelkää toki!" sanoi hän. "Tee, mitä ystäväsi käskee: ota vastaan hänen avustuksensa, ja mene vielä pariksi vuodeksi Berliniin. Lähdehän, Kai! Saammehan selitetyksi vanhemmillesi, että sinun pitää tehdä niinkuin teet. He kyllä ymmärtävät sen; ovathan he viisaita ihmisiä".

"Niin", sanoi hän, "luulen että olisi oikein, että lähden. Minä pelkään, että kirkko muuten vangitsee minut sokkeloihinsa. Tahtoisin vapain avoimin silmin oppia tuntemaan kansani tilan tänä suurena levottomana aikana ja nähdä, mitä tehdään ja mitä voi tehdä auttaakseen sitä onnellisesti sen läpi".

Kerta, kun Heinke taas kävi siten hänen rinnallaan ylös kukkulalle, huomasi Kai, että hän oli alakuloinen ja ahdistunut, ja alkoi kysyä häneltä. Aluksi aikoi Heinke kieltää kaiken. Mutta lopulta sanoi hän, että äiti taaskin oli torunut häntä. "En voi sopia äidin kanssa", sanoi hän, "hän moittii aina minun luonnettani". Hän pudisti päätään, ja silmiinsä kohosivat kyynelet. "Ja kun äskettäin kävin kirkossa", sanoi hän, "saarnasi pappi iäisestä kadotuksesta ja helvetistä. Jälkeenpäin olin ihan toivoton. En tiedä, mitä minun pitää ajatella itsestäni", ja antoi päänsä painua ja itki.

Silloin tuli Kai, huolimatta omista huolistaan melkein iloiseksi, kun hänkin kerran voi auttaa häntä, ja alkoi innokkaasti kehoittaa ja rohkaista häntä: "Katsos", sanoi hän, "et saa noin vaan ihan umpimähkään hyväksyä ja omistaa kaikkea, mitä kirkossa sanotaan, tai mitä vanhemmat tai joku muu ihminen sanovat: 'Tuo on syntiä, ja tuo on väärin!' ja: 'Olet ihan hirveä ja huono ja merkillinen ihminen'. Sanon sinulle, monet nuorukaiset kulkevat pimeitä sameita teitä, niin, moni itsemurhakin johtuu siitä, että vanhemmat ja siskokset ja kirkko ja seurapiiri ja esi- ja päällysmiehet kovalla ja anteeksiantamattomalla tavalla arvostelevat ja tuomitsevat nuorisoa, ja siten saavat, varsinkin jaloimmat luonteet siitä, epäilemään omaa itseään, niin että he alkavat epätoivoisesti vihata itseään, ja pitävät elämäänsä harhaan menneenä, ja muuttuvat viekkaiksi ja petollisiksi tai katkeriksi ja nurjamielisiksi tai vieläpä tekevät lopun elämästäänkin. Pää pystyyn, Heinke Boje; anna huuhkainten huutaa ympärilläsi, armas aurinkoinen päivälintu! Olethan jaloa verta! Onhan isäsi vanhaa Tödien heimoa, ja äitisi polveutuu Bogdemannien kookkaasta, pitkäsäärisestä kansasta. Oh, Heinke Boje! Ole ylpeä ulkonäöstäsi, ole ylpeä luonnostasi, tunne varmaksi itsesi niiden pohjalla, ja kehittele niitä! Usko, että piilee sinussa paljon hyvää ja jaloa! Se usko on paljoa parempi ja kohottavampi kuin se usko, jota kirkko opettaa, että olemme kaikki tuomitut helvettiin. Rakas Heinke Boje: mitään perisyntiä ei ole. Perintövikoja ja perintökuntoa on. Perintövikoja on sinulla: olet hiukan pikavihainen ja helposti tulistuva, ja rakastat ehkä hiukan liiaksi mukavuuttakin, ja nenäsi on liika terävä; mutta perintökuntoa on sinulla enemmän, on runsas ja painava määrä, pitkistä vaaleista hiuksistasi aina hienoihin norjiin nilkkoihisi asti, ollakseni kokonaan puhumatta armaasta sielustasi ja kirkkaasta, selvänäköisestä hengestäsi! Niinpä siis: ole hyvä, ja luota itseesi! Muista, mitä lempeä Vapahtajamme on sanonut nuoresta elämästäsi: Antakaa hänen olla, niinkuin hän on: hän on läsnä Jumalan valtakuntaa!"

Silloin liiti ihana hymyilevä loiste Heinke Bojen hienojen hentojen kasvojen ylitse, ja laski Jumala tuon uneksuvan nuoruuden suuhun oikean sanan oikealla ajalla -- Heinke Boje: kuinka haina oli tuona hetkenä -- "Kuule", sanoi hän hymyilevin silmin: "jos siten on laitani, että polveudun hyvästä, vanhasta suvusta, ja että minun pitää iloita luonteestani: niin heitä silloin sinäkin aikailusi ja arkailusi. Luota sinäkin itseesi, pelkuri!"

Silloin katsoi Kai ihmeissään häneen ja sanoi: "Nyt sanoit hyvän sanan".

"Mene", sanoi tyttö, "minne tahtosi sinua kutsuu, ja usko, että kaikki päätyy hyväksi".

Siten erosivat he.

Ja niinpä tulikin Kai Jans eräänä päivänä, joku päivä jälkeen Uudenvuoden, sateessa ja rännässä, vanheimpansa luota äiti Bojen ja Heinken luo, ja kertoi, että nyt hänen on matka Berliniin.

Ja jätti hyvästit.

Ja kun Kai Jans oli jättänyt Hindorffin pappilan, muutti Heinke Boje hänen huoneeseensa. Kai oli pyytänyt sitä pastorilta ja hänen rouvaltaan.

Epävarmana kuin pääsky, joka ensi kertaa lentää vieraalle katolle, astui hän tuohon pitkään olkikattoiseen rakennukseen. Ensimmäinen onnettomuus oli, että hän rikkoi peilin, joka riippui vasemmalla sisäänkäytävästä, kun hän vapisevin käsin tahkoi sitä puhtaaksi, toinen, että hän tahrasi pastorin saarnan musteella.

Mutta kun hän huomasi, että pappilan herrasväki antoi arvoa toisenkin ihmisen luonteelle ja taipumuksille, niinpä, että he oikein pitivätkin siitä, että tuli omalla luonteellaan esiin, muuttui hän omaisemmaksi. Ja kun hän oli tullut omaiseksi, tohti hän vähitellen olla ihan luonnollinen ja itseään, ja iloita itsestään niinkuin Kai Jans oli häntä kehoittanut. Ja hän muuttui miettiväksi ja hiljaisesti hilpeäksi ihmiseksi, ja tohti toisinaan varovasti hänkin sanoa sanan ja sekaantua keskusteluun, joskus kujeillakin.

Hän itse ihmetteli itseään ja ilkkui: "No, Heinke Boje! Oletpas sinä viisas ja mielevä ihmislapsi... Heinke Boje! Nyt matkaat sinä omilla nuorilla hevosillasi; ole varovainen!"

Pienessä kammarissa, jonka ikkuna antaa kaakkoa kohden, ja josta näkee laajalle, laajalle ulos marskeille, luki hän kirjeet, jotka Kai Jans lähetti hänelle, ja kirjoitti hänelle takaisin, ja luki edelleen niitä ihania paksuja kirjoja, jotka joskus olivat olleet hänen isänsä ilona, ja ymmärsi niitä hyvin. Ja pastori auttoi häntä.

* * * * *

Alussa toukokuuta synnytti Anna Boje talossa, jonka Pe Ontjes Lau oli ostanut Reimersiltä, sen lounaisessa kamarissa, josta on näköala vallille, oltuaan ensin koko päivän tavallisissa talousaskareissaan, lähemmä puoliyötä ensimmäisen lapsensa. Hänen vuoteensa ääressä seisoi ainoastaan hänen äitinsä, joka rauhallisesti ja taitavasti autti häntä. Rieke Thomsenista hän ei sietänyt kuulla puhuttavankaan. Vaikeimpana hetkenä, kun hänen silmänsä harhailivat ympäri huonetta, jäivät ne riippumaan laivaan, joka riippui katossa piirongin yllä, ja hän sanoi äidilleen: "Jos tämä päättyy hyvin, niin pitää Pe Ontjesin ilmoittaa tästä Torril Torrilsenille, että hän iloitsisi kanssamme".

Kun oli kulunut kymmenen päivää, ja hän ensi kertaa oli itse äärettömäksi ilokseen saanut hoitaa ja vaalia pienokaistaan, tuli illemmalla Heinke jalan Hindorffista katsomaan lasta. Ja kun hän juuri oli hiljaisella aralla ihmetyksellä lakannut sitä tarkastelemasta ja katsomasta, ja istunut alas, tuli Kassen Wedderkop.

Wedderkop koetti mukautua asiainhaaroihin ja hillitsi ääntään, unohti sen sentään toisinaan ja huusi silloin sitä kovemmin, mutta lankesi samassa yht'äkkiä siitä syvään kuiskailuääneen, aivan kuin joku poika, joka putoaa korkealta ylhäältä syvään pehmeään olkiläjään.

Pe Ontjes oli, huolimatta perheensä lisäytymisestä, äkeällä päällä, koska taaskin oli eräs alus, jonka piti tuoda hänelle ohria, tarttunut saveen. "Soisinpa", sanoi hän myrkkyisästi, "että saisin pistää nuoriin sekä pormestarin, että hänen molemmat lihavat raatimiehensä", ja ripustaa kaikki kolme jahdin ympärille täksi yöksi veteen likoomaan".