Part 21

"Nähkääs!" sanoi joku: "Haijit!..." Joitakuita helgolantilaisia venheitä lyhyine purjeineen pisti näkyviin vasemmalla Goodemannista.

Jan Deeken tuijotti sinne, ja murahteli itsekseen. Goodefroo pysytteli tuulenpuolella ja samansuuntaisesti kuin Goodemann.

"Onko tuossa vettä tarpeeksi, luotsi?"

Luotsi vastasi: "_All right_, kapteeni."

Piet Boje katsahti pikaisesti toiseen venheeseen isolla luukulla: "Kapteeni?"

"En ota edesvastuulleni!" sanoi Jan Deeken ja ravisti päätään.

"Mahdotonta", sanoi joku.

Harmaapartainen luotsikin pudisti päätään.

Piet Bojen silmät kulkivat milloin Goodemanniin, milloin Jan Deekenin luiseviin harmahtaviin kasvoihin. Goodemannin kannella on kaikki yhtä raakojen, puunsirpaleiden ja köysien sekasortoa.

"Kapteeni!?" huudahti Piet Boje.

Jan Deeken pudistaa päätään: "Ei ole mitään tehtävissä."

Piet Boje kiskoo öljytakin ja takin päältään.

"Kapteeni, minun pitää." Hän takoi kädellään yhtäpäätä rintaansa.

"Miksi?" sanoi ukko ja syIkäsi.

"Siksi että minun täytyy!"

"No menkää hitossa sitte", sähähti ukko äreästi.

"Venhe valmiiksi!... Kuka lähtee mukaan?"

Jan Deeken ei katsahtanutkaan sinne: "Huippupurje vastatuuleen!"

Venhe lensi yli laidan. Piet Boje ja kaksi miestä sen jälissä.

Jan Deeken ei katso sinnepäinkään: "Täyteen vastatuuleen, että selviämme heistä".

Miehistö seisoo tiheässä ryhmässä syrjälaidalla, kokonainen mylläkkä on siinä märänkirkkaita öljylakkeja ja sadetakkeja, ja kaikki tuijottavat he tuota heittelehtivää, syöksähtävää venhettä kohden: "Poika, poika! tuo ei pääty hyvin... Se on mies!... Hirviö ihan!... Vielä käy kaikki hyvin... Tuolla he ovat! Nyt tulee joku helgolantilainen takakeulan taa! Ne voivat pikemmin tuoda apua".

"Nyt päistikkaa!... Kirottua!"

"Nähkääs, helgolantilainen heittää köyden... Näetkö?"

"Se pelastaa heidät... Joku on pelastettu!"

"Yksi vaan! Molemmat toiset ovat poissa... hukkuneet."

Jan Deeken ei ollut katsonutkaan sinne. Kun hän kuuli mitä he sanoivat, komensi hän kuivakiskoisella äänellään: "Itä... etelä... itään", ja tarkasti suuntaa ja purjeita.

Kun Piet Boje neljännestunnin kuluttua kymmenen helgolantilaisen kanssa astui Goodemannin kannelle, kohtasi heitä uusi puuska, joka kääri laivan sinkoilevaan ja harmaaseen pärskeeseen.

Vanhin merimies juoksi Pietin luokse. "Kapteeni on pahoin sairaana, perämiehet ja neljä miestä vahingoittuneet".

"Onko peräsin kunnossa?"

"On."

"Vuotaako laiva?"

"Ei."

"Tarkastakaa, paljoko vettä ruumassa!"

"Mitä lastina?"

"Puutavaraa: meri vienyt mukanaan."

"Minä, perämies Goodefroolla otan komennon."

Merimies astui Pietin luokse: "Ruumassa kaksi jalkaa vettä."

"Luotsi... Elbeä kohden!"

Silloin astui Hunke Heien tai Heien Hunke, kuinka hänen nimensä oli, Piet Bojen eteen, rutisti huulensa niin kapeiksi, että niitä tuskin näky ikään: "Perämies! Ei käy! Meidän pitää laskea laiva maihin".

Silloin nauroi Piet Boje koko kasvoillaan. "Vasenlaitavahti ja neljä helgolantilaista pumppuihin!... Oikealaitavahti puhdistaa kannen". Muut lähetti hän alas ruumaan.

Silloin ajattelivat he: "Olisimme jättäneet koko tuon pahuksen keltanokan mereen!" Ja lähtivät, ja täyttivät sanaa sanomatta ja uljaasti velvollisuutensa.

Viisi tuntia seisoivat he säleisellä kannella, jota meri tuontuostakin huuhteli, ja ponnistelivat kiivaasti, kädet tyyninä ja lujina ja silmät valppaina. Goodefroon perämies seisoi vettä valuvassa puvussaan ja vilusta kankeana, kädessään kiikari, peränpitäjän rinnalla ja tähysteli eteenpäin, näkyisikö apua siellä.

Scharhörnin kohdalla tuli näkyviin kaksi hinaajaa, jotka laivanomistaja oli lähettänyt heille vastaan.

Se tapahtui illalla puolihämärissä.

Muutamaa tuntia myöhemmin tuli Anna Boje juosten paikalle, hän oli nimittäin Ballsenillä, jossa hän asui, kuullut että Goodefroo oli tullut. Anna Martensin raskaassa päällystakissa, päässään kirjava huivi, jonka hän oli saanut ravintolan emännältä, meni hän telegraafikonttoorin ohitse, ponnistellen myrskyä ja piiskaavaa sadetta vastaan, kohden rantaa ja haaksirikkounutta laivaa. Silloin näki hän kolme miestä öljytakeissa seisovan erään venheen luona ja keskustelevan keskenään, hän astui heidän luokseen ja kysyi. Silloin kääntyi nuorin niistä, kun hän kuuli hänen äänensä, ripeästi häntä kohden; ja he tunsivat toisensa.

Piet säikähti kuitenkin ensiksi ja sanoi: "Sinä siinä?... Onko äitimme kipeä?"

Silloin katsahti hänen siskonsa hymyilevin silmin häneen: "Ei, kaikki ovat terveinä".

Hän meni jonkun askeleen hänen kanssaan ja sanoi: "Mikä sinun on Anna? Tunnut niin omituiselta?"

Silloin kertoi Anna hänelle kaiken ja hänen veljensä oli iloinen ja kyseli kaikesta.

"Onpa somaa", virkkoi hän, "että olet noin sievästi ja keveästi solahtanut avioliittoon; se on aina niin epävarmaa teillä naisilla".

"Kuinka sinä nyt tarkoitat?"

"No", sanoi hän, "joku on huimapää, toista kuluttaa taas toivoton rakkaus; kolmas jää naimattomaksi ja muuttuu omituiseksi. Mutta sinä, keveästi ja luontevasti solahdat sinä satamaan. Näetkös, siitä olen iloinen".

"Mistä tiedät sinä, Piet?" sanoi sisar alakuloisesti, "onko se aina ollut niinkään keveää ja luontevaa, sinähän olet aina ollut kaukana poissa... ja vaikka olisit joka ilta istunut vuoteeni reunalla, Piet, niin et olisi sittenkään huomannut mitään. Mitä tietää veli siskostaan? Katsohan, kuka tulee tuolta? Rakas lankosi!"

Tänä iltana, jolloin myrsky yhä myllersi merellä, ja ihmiset kamppailivat henkensä puolesta, oli Piet Boje vielä laivaisäntänsä puheilla, joka huolissaan molempain komeitten laivojensa kohtalosta oli tullut Cuxhaveniin.

"En kiinnitä niin erityistä huomiota siihen", puhui tuo vanhanpuoleinen mies, "että olette ehdottanut muutamia parannuksia laivanrakenteessa, jotka näyttävät olevan käytännöllisiä. Enkä kiinnitä tämän päivänkään tapauksiin niin erikoista huomiota, vaikkapa tekonne tänään pelastikin minulle ja teille koko kauniin omaisuuden. Näppärä ja ripeä, vaikka kevytmielinenkin mies olisi voinut tehdä saman. Mutta se mikä minulle painaa enemmän vaa'assa, on se, että minulla on varma tunne siitä, että asian, mihinkä te ryhdytte, te myöskin viette perille älykkyydellä ja tarmolla ja joka silmänräpäys valppaalla huomaavaisuudella, ja sulasta innostuksesta asiaan. Semmoiset miehet ovat suuresta arvosta suuren liikkeen johtajalle, ja semmoisia miehiä on harvassa. Siksi lähettäisin teidät nyt, jos siihen suostutte, toistaiseksi Gadesheadiin, valvomaan erään kolmimastolaivan rakennusta, joka on tekeillä siellä veistämöllä. Lähetän sinne miehen, jolla on valppaat silmät... Soisinpa, että olisi viimeinen laiva, jonka olen pakoitettu rakennuttamaan tuolla puolen meren."

Tänä iltana, jolloin myrsky ulvahteli ulkona, ja teki useasta nuoresta naisesta lesken, löysi Anna Boje, jolla oli niin hiljaiset jalot kasvot, ja niin arkakatseiset puhtaat silmät, ja lisäksi niin kuuma tulinen sydän, satamansa. Kun he rauhassa olivat yhdessä syöneet illallista Ballsenin ravintolahuoneessa, saatti Pe Ontjes häntä ylös hänen huoneeseensa, ja aikoi jättää hyvästi.

"Hyvää yötä, Goodefroo!" sanoi Pe Ontjes ja suuteli häntä.

"Hyvää yötä, Goodemann!" sanoi Anna, ja antoi suudella itseään.

Mutta he eivät osanneetkaan erota. Taaskin vilkahti hereille liekki, jonka ihanassa valossa he autuaassa onnessa saivat istua, myöhään yöhön. Kun he siten istuivat siinä, ajatteli Anna Boje: 'Kai Jans ei olisi sopinut minulle. Mitä hän aina mietiskelee ja saa mielensä alakuloiseksi ja sortuneeksi! Minä... minä olen saavuttanut, pyhän maani', ja naurahti hiljaa.

Seuraavana iltana hämärtäessä tulivat he kaikki neljä junalla Hilligenleihin. Pe Ontjes ja Anna kävivät edellä; Piet ja Kai Jans jälissä.

Siinä, missä Satamakatu poikkee Ratakadulta, virkkoi Kai Jans pitkän vaikenemisen jälkeen: "Kuule... sanohan... kun silloin eilen iltapäivällä hypähdit venheeseen: mitä ajattelit silloin? Tahtoisin mielelläni tietää sen".

"Mitä tarkoitat...?" sanoi Piet rivakkaan tapaansa. "Mitäkö ajattelin? Rahoja! Ansaitsin sillä hyppäyksellä ainakin viisituhatta markkaa. Rahoja ajattelin ja edistymistäni maailmassa!"

"Vai siten!" sanoi Kai Jans. "Et ajatellut siis mitään muuta... Tarkoitan: miehistöhän oli toki suuressa vaarassa".

"Ei...", sanoi Piet Boje ihmeissään, "sitä en ajatellut. Saatinhan heidät vielä suurempaan vaaraan, kun lähdin tuon vuotavan aluksen kanssa Helgolandista. Ajattelin vaan laivan ja sen lastin arvoa... tahtoo sanoa: ajattelin itseäni".

"Entä ne kaksi", sanoi Kai Jans, "jotka hukkuivat? He ovat nyt meren viskeltävinä, ylös, alas, ylös alas, kaksi nuorta miestä!"

"Mitä se _minuun_ kuuluu!" sanoi Piet ihmeissään ja vihastuneesta. "Vapaaehtoisestihan he lähtivät".

"Niin, koska he luottivat sinuun."

"Ah, kaikkea vielä! Luottivat! Tahtoivat hekin ansaita rahaa, ymmärrätkö!"

"Vai siten..." sanoi Kai Jans ja aikoi lähteä. Samassa meni heidän ohitsensa mies, jota he eivät kumpikaan hämärissä tunteneet.

"Oletteko jo kuulleet", sanoi mies, "kuinka tuo nuori mecklenburgilainen kuoli? Kuudes mies, joka myöskin oli joutunut riutalle, kertoi siitä. Hän oli sanonut: 'Lapset, nyt me rukoilemme vielä', ja oli jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut helppoa kuolemaa. Olen täällä Hilligenleissä kuullut niin paljon lörpötystä tuosta alinomaisesta 'Pyhästä maasta' ja 'Pyhästä maasta'. Saarnatuolista puhutaan siitä vakavasti, keilaradalla leikillä. Mutta tämä... tämä, näyttää minusta, oli todellakin hyppäys kauhusta ja kamaluudesta 'Pyhään maahan'..."

Samassa meni mies heidän ohitsensa.

"Tuo oli hyvin sanottu!" huudahti Kai Jans kovaan, "oh... totisesti hyvin sanottu!" ja kuului hänen äänestään, kuinka hänen kurkkunsa ikäänkuin oli vapahtunut.

Jättämättä hyvästiä Pietille, lähti hän Satamakatua alas.

Pe Ontjes ja Anna olivat jatkaneet matkaa ja tapasivat äidin koneen ääressä.

"Tässä me olemme", sanoi Pe Ontjes. "Olemme lopettaneet riidat nyt, äiti Boje, ja neljän viikon kuluttua vietämme häämme".

Anna antoi kätensä äidille, piti lujasti hänen kädestään, ja sanoi tyyneen ystävällisellä äänellä: "Jäisimme mielellämme luoksesi, äiti... mutta tuolla on vielä eräs... ulkona... joka odottaa sinua. Eräs, jota et ole nähnyt kahteen vuoteen. Siksi lähdemme me kohta setä Laun luokse".

Samassa lähtivät he kyökinovea kohden.

"Siellä on vielä eräs, joka odottaa minua?" sanoi Helle Boje, "ja te olette tuoneet hänet?" Ja hän lähti vavahtelevin polvin välikölle, ja kun ei siellä ollut ketään, aukaisi hän ovea, ja katsoi ulos pimeään. Hän oli keskikokoinen, alinomainen työ koneen ääressä ja huolet lapsista olivat painaneet hänet kumaraiseksi. Viimeiset kastanjain lehdet lepäsivät märällä, tuulisella kadulla.

"Piet?" sanoi hän.

Siinä tuli hän viistoon poikki kadun häntä kohden, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja meni hänen kanssaan sisään ja silitteli häntä.

Äiti itki ilosta. "Poikani", sanoi hän, "että sinä nyt taas olet luonani!"

"Niin, äiti!" sanoi Piet, "ja nyt ala ajatella itseäsi!..." Ja hän kertoi onnesta, joka häntä oli kohdannut. Hyppäyksestä alas laivan partaalta hän ei puhunut mitään.

Kuinka hänen äitinsä iloitsi!... "Oi", sanoi hän, "nyt saat olla usein maissa!"

"Joka puolen vuoden päästä ainakin voin nyt pistäytyä Hilligenleissä", sanoi Piet. "Nyt sinulla on oleva iloa vanhimmasta pojastasi".

"Mutta sitähän minulla on aina ollut sinusta, Piet", sanoi hän. "Aina, poikaseni!"

"No?" sanoi Piet. "Oletko nytkin istunut koko päivän koneen ääressä?"

"Enhän minä koko päivää", sanoi hän. "Kuitenkin näytät sinä väsyneeltä ja heikolta", sanoi Piet "etkä näytä ollenkaan terveeltä... Anna tulee nyt naimisiin; Hettistä pidän minä huolen, Heinke on reipas virkeä tyttö ja löytää kyllä leipänsä... Tiedätkö mitä? Onhan vinnillä tilaa...?" Ja ennenkuin äiti aavistikaan, mitä hän aikoi, otti hän vihoissaan koko raskaan koneen, ja nosti sen ja kantoi ulos huoneesta ja ylös rappuja, ja huusi sitä tehdessään kovaan: "Nyt olet palvellut tarpeeksi! Aivan tarpeeksi!"

Helle Boje tahtoi iloita hänestä ja aikoi nauraa, mutta tyrskähtikin kuumaan itkuun.

Kun Piet taaskin palasi alas ja juuri oli astumassa äitinsä kanssa kyökkiin, kiskaistiin ulko-ovi auki, ja kirkas hopeinen ääni huusi: "Äiti, äiti! Kai Jans on tullut Berlinistä... entispäivänä jo! Ja on mennyt Annan ja Pe Ontjes Laun kanssa Cuxhaveniin! Ja Anna on kihloissa Pe Ontjes Laun kanssa. Ja minä en tiedä mistään. Ja sitte on jotain muutakin vielä tapahtunut!... Mutta kukaan ei sano minulle, mitä".

Hän oli ennättänyt jo avoimelle kirkkaasti valaistulle kamarin ovelle, kun Piet kapeasta hämärästä väliköstä tuli häntä vastaan. Hän näki, kuinka suureksi sisko oli tullut ja kuinka hän vielä kohottausi pitemmäksi ja kuustoista vuotiaan arkuudella ja epävarmuudella kiinnitti harmaat silmänsä tuohon outoon mieheen edessään.

"Heinke?", sanoi veli.

Silloin tunsi Heinke hänet ja liiti riemusta huudahtaen hänen kaulaansa ja rutistautui häntä vastaan.

Piet silitteli häntä ja veti hänet sisään ja sulki oven. Nyt näki Heinke hänet ja tuli hämilleen ja kosketti kädellään hiljaa hänen hihaansa ja sanoi: "Kuinka sinä näytät toisellaiselta! Ja sitte on sinulla parta... Oi... kone on poissa!?"

Silloin kertoi Piet hänelle onnestaan, ja ett'ei äidin nyt enää tarvitse työskennellä koneen ääressä.

"Niin... ja tuo suuri Pe Ontjes Lau on nyt minun lankoni. Ajatelkaas, lankoni!" ja hän nauroi. "Onpas hyvä, että aina olemme sinutelleet toisiamme, muuten olisi kiusallista nyt alkaa sitä. Eipäs... ja milloin menevät he naimisiin?"

"Neljän viikon kuluttua."

"Neljän viikon", sanoi tyttö ja vaipui ajatuksiin kuin syvään lampeen... "Kuule", sanoi hän, "Kai Jans suorittaa nyt pian tutkinnon. Hän aikoo nyt sentään ruveta papiksi; ja minäkin pidän, että se on oikein."

"Te olette hyviä ystäviä?"

"Niin olemme", sanoi Heinke vakavasti ja pehmyesti, "hän on aina ollut niin ihmeellisen ystävällinen minulle. Minulla on hirveän paljon kirjeitä ja postikortteja häneltä. On vallan ihmeellistä, kuinka iloista ja hyvää meidän on olla keskenämme ja puhella."

"Niin, mutta mitä sanot siitä, että hän aina etsii jotain pyhättöä, tai miksi sitä kutsuisi? pyhää maata tai semmoista?"

"Niin", sanoi Heinke ja rypisti hienoja kulmakarvojaan ja katsahti tuijottavin miettivin silmin eteensä maahan: "Mitä pitää siitä sanoa?... Tiedätkö, mitä minä vaan sanon siihen? Minä tiedän, että hän on hyvä ja viisas mies. Ja enempää en sano."

"No, lähde siis ja mene tervehtimään häntä."

Silloin lähti hän.

Piet istui hetken yksin huoneessa; katseli ympärilleen, ja tapasi kaiken vanhoilla paikoillaan; jäi sitte katsomaan alas maahan eteensä ja tunsi itsensä väsyneeksi kaikesta siitä, mitä hän viime päivinä oli saanut elää ja kokea. Ja alkoi ajatella laivaa, jonka rakennusta hän tulisi valvomaan. Ja näki tuon puolvalmiin laivan edessään, ja itsensä kapuamassa sitä ylös ja alas ja kyselemässä ja huomauttamassa yhtä ja toista, ja astumassa alas lastiruumaan. Ja kun hän seisoi siellä ja katseli työtä... silloin alkoi hän kuulla ylhäältä käsin jotain natinaa ja napinaa ja ajatteli: Mikähän siellä nyt on? Mikä uusi kone siellä nyt työskentelee kannella?

Hän nousi ylös, ja muisti missä oli, ja aukasi oven, ja ravisti mielikuvitukset päästään... Sitte riensi hän kolmella harppauksella ylös rappuja.

Siellä seisoi äiti pienen samean kyökkilampun valossa koneen ääressä, aivan vaipuneena ajatuksiinsa, ja antoi koneen käydä, ja katsahti nyt hämmentyneenä ylös.

"Otit sen niin nopeaan pois... en ennättänyt ajattelemaankaan... Minä luulen... ett'en voi ajatella, ell'en saa istua koneen ääressä... olen aina työskennellessäni ajatellut isäänne ja teitä."

Hän pyyhkäsi kädellään koneen kirkasta pöytää, ja nyyhkähti kuumaan itkuun.

"No", sanoi poika, "tyynnyhän, äiti. No... tyynny hän nyt... Saathan sinä istua tunnin, pari sen ääressä päivässä, mutta enempää et... Ja tule nyt."

Mutta hän jäi istumaan ja sanoi: "Katsos, Piet... olen aina ollut niin kovasti huolissani teidän jokaisen puolesta. Joka päivä olen pelännyt, että sinä voisit tehdä jotain yhtä äkkipikaista, kuin isäsi, ja myöskin hukkuisit. Ja Annan vuoksi: hän on kestänyt raskaat ajat, Piet... ja Heinke on niin hiljainen ja itseensä sulkeunut... ja Piet... en ole ikinä tunnustanut sitä tytöille, mutta sinun pitää tietää se, jos sattuisin äkkiä kuolemaan: pidän Hettistä niin äärettömän paljon... ja nyt pelkään niin kovasti hänen puolestaan... hän ei ole vilpitön ja tottapuhuva, niinkuin te."

"Minä tiedän", sanoi Piet synkin silmin. "Anna on kirjoittanut siitä. Mutta nyt kun tiedän siitä, on se hyvä. Jään nyt Hampuriin ja pidän häntä silmällä. Lurjuksesta pitää tulla mies; siitä pidän minä huolen!... Onhan hän hyvää juurta?... No, ole huoletta vaan!... Katsos, kuinka paljon jo olen saavuttanut! Ja minä saavutan enemmän! Olen ponnistava, ponnistava lujasti. Aina edemmäs! Aina eteenpäin!"

"Niin, Piet", sanoi äiti epäilevästi ja miettien: "Luuletko, että sillä tapaa löydät rauhan?"

"Oh, rauhan!" sanoi hän. "Mitä on rauha? Älähän sinäkin nyt vielä ala puhua Kai Jansin puheita!... No tule nyt!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Äiti Bojella oli tosiaankin iloa lapsistaan. Alkoi muuttua paljoa valoisammaksi tuossa pienessä, jyrkkäpäätyisessä rakennuksessa kastanjoiden varjossa.

Anna Boje oli onnellinen vaimo; hän ajatteli ainoastaan miestään ja jokapäiväistä talouttaan. Toisena avioliitovuotenaan alkoi hän hiukan murehtia, kun hän ei saanut lasta.

Hänellä oli paljo toimitettavaa taloudessaan. Mutta pari kolme kertaa viikossa, noin illetessä, käväisi hän kastanjatalossa, ja istui vanhalla paikallaan, hän oli käynyt muhkeammaksi nyt ja kirkkailla valkeilla kasvoillaan oli kaunis, tyyni rauha. Äiti istui käsityö kädessään häntä vastapäätä; Heinke hommaili kyökissä.

Sattui silloin toisinaan, että äiti lyhyesti ja arasti kysyi yhtä ja toista, ja antoi jonkun lyhyen äidillisen neuvon. Silloin ei vastannut nuori vaimo mitään, pudisti vaan kieltävästi vaaleata päätään, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: En minä tahdo niistä asioista kuulla mitään. Mutta äiti tiesi hyvin, että tytär sentään tarkkaan kuunteli. Kun hän sitte meni kotiinsa, kurkotti hän pitkää vartaloaan, ja tunsi veren virkeänä ja elävänä virtaavan jäsenissään ja asteli kuin naarasleijona, kuten Pe Ontjes sanoi; ja ajatteli: "Ell'en _minä_ saa lapsia, niin kuka sitte saa?"

Eräänä iltana -- avioliitto oli kestänyt jo lähes kaksi vuotta -- alkoi äiti taas puhua siitä, antaen sukankutimensa liikkua ahkerasti: "Sanohan, lapseni... olen ajatellut sitä paljon... En ota toiste enää puheiksi sitä. Mutta avioliittoon kuuluu lapsia... Sanohan: tehän pidätte toki toisistanne?"

"Oh, äiti!" sanoi Anna Boje karttaen. "Kuinka johdut siihen nyt? Tietysti me pidämme."

"Sehän on hyvä", sanoi Helle Boje, "mutta katsos... voi pitää toisistaan liiaksikin..." Hän kumartui työnsä yli sylissään. "Sinun isäsi oli reipas ja eloisa mies, aivan kuin Piet; mutta kun hän otti minut syliinsä, oli hän tyyni kuin kuningas."

Anna ei virkannut mitään, ja tekeytyi ikäänkuin hän ei olisi kuullutkaan.

Mutta kun hän illalla oli kahdenkesken miehensä kanssa, ja alkoi verkalleen avata ja levitellä pitkiä suoria hiuksiaan, ja kohotti ja laski käsivarsiaan, ja hänen miehensä astui häntä lähelle, ja alkoi leikkiä hänen hiuksillaan, sanoi hän ja katsahti häneen teeskennellyn vakavasti: "Kuule nyt, Wieben Peters... Sinä arvelet, että koska partasi on kellervä ja sydämesi tulinen, niin sillä on kaikki hyvä. Mutta kun rakastat vaimoasi, niin pitää sinun olla tyyni ja ihana kuin kuningas."

"Vai siten!" sanoi hän. "Vai semmoinen. Ja kummoisen pitää sitte olla _sinun_?"

Anna loi terävän ja epäluuloisen katseen peiliin, ravisti pitkiä vaaleita hiuksiaan ja sanoi nauraen: "Minunko? Minähän olen tyyni!"

Siten eli Anna Boje. Hän ei ajatellut muuta kuin rakastettuaan, ja sitä että hän mielellään tahtoisi lapsen häneltä, ja talouttaan. Muusta hän ei välittänyt. Ei edes omaisistaan. Hänen sisarensa Heinkekin melkein vieraantui hänestä.

Heinke täytti kahdeksantoista ja hoiti taloutta.

Kun huoneet nyt olivat tyhjemmät ja saadakseen enemmän työtä, ottivat he kaksi koululaista hoitoonsa, tietysti freestedtiläisiä poikia. Nämä asustivat ja reuhastivat nyt päätyhuoneessa aivan kuin kotonaan. Äiti Boje piti äidillistä huolta heidän puvuistaan, ettei niissä ollut irtonaisia nappeja ja rikkinäisiä housuntakapuolia; Heinke huolehti toruilla ja sisarellisella ohjauksella opiskelusta. Ja sitäpaitsi ruuasta. Sillä hän söi itse mielellään ja hyvin; hän oli nälkäinen ja vahva, ja oli hän, vaikk'ei hän siinä suhteessa ollut ihan yhtä paha kuin muut Bojet, koko lailla itserakas.

Hänen salainen ilonaiheensa näihin aikoihin oli sentään se, että Kai Jans tutkinnot suoritettuaan tulisi kirkkoherran apulaiseksi Hindorffiin, joka oli vaan kahden tunnin matkan päässä Hilligenleistä.

Kai Jans!

Neljätoista päivää avusti hän sairasta pastoria hänen laajatöisen virkansa hoidossa: kastoi ja vihki ja kävi sairaiden luona, puhui hautojen ääressä, ja antoi apuaan kaikellaisissa elämän puutteissa ja tarpeissa. Mutta senjälkeen, sunnuntai-iltapäivin, tuli hän Hilligenleihin.

Silloin kävi hän ensiksi vanhempainsa luona. Nämä asuivat yhä vielä pitkässä rakennuksessa, ja kuuskymmenvuotias Thoms Jans lähti vielä joka aamu lapio selässään ja rivakkana ulos matalikolle, ja Male Jans palveli yhä vielä, hiukset sileinä ja edessään puhdas esiliina, Ringerangin kyökissä, kun rikkaat isännät pitivät kemujaan siellä, tai nuoret tanssivat. Mutta sunnuntaisin istui Thoms Jans kotona, silmälasit kotkannenällään ja tutki raamattua tai työväenlehteä, häntä vastapäätä istui hänen vaimonsa älykkäine hentoine kasvoineen ja luki mukavassa rauhassa, mitä Itzehoen sanomalehti kertoi lady Alicesta ja lordi Pankook'ista.

Työväen puolue, jonka vanhin jäsen Thoms Jans oli, oli nyt kasvanut suureksi, ja piti kokouksiaan eräässä salissa, ja tuotti toisinaan puhujan itselleen Hampurista. Hän kävi yhä vielä siellä ja kuunteli; mutta hän ei uskonut kaikkeen, mitä he puhuivat. Hänen hidas ja mietiskeliäs luonteensa ei oikein tahtonut mukautua heidän kevytmieliseen tapaansa katsoa ja arvostella asioita. Että he moittivat pappeja, eivätkä sietäneet kuullakaan kirkosta, semmoinen kuin se nyt oli, se oli hänestä kyllä oikein, sillä kirkko oli, senmukaan kuin hän oli nähnyt, aina seisonut varakkaiden puolella. Mutta että he kirkon mukana hylkäsivät kaiken uskonnon, sitä hän ei sietänyt. Hän tiesi omasta ja toisten elämästä, että pyhät iäiset voimat tahtovat salaa vaikuttaa ja elää meissä ja ympärillämme.

Kun Kai Jans nyt tuli, kyseli hänen pikku äitinsä häneltä hänen sukkiensa ja paitojensa tilaa ja millaista päivällistä pappilassa oli ollut. Isä taas laski silmälasit pöydälle, alkoi sitte hiljalleen rummuttaa ikkunalautaa vastaan ja sanoi: "En ilkeä pitää silmälaseja nenällä, kun katson ihmisiin...", ja kyseli, mitä kuulumisia oli Hindorffista. Ja useimmakseen tunsi hän ihmiset, joista poika puhui, ja kertoi varovasti ja punniten, ja aina etsien tapausten sisintä juurta ja pohjaa, niitten elämästä, joita poika nykyään hautasi tai niitten esi-isistä, joita hän kastoi. Ja kun isä ja poika olivat hyvin toistensa kaltaisia, tarttuivat isän kokemukset ja havainnot suorastaan poikaan, ja hän näki elämään ja maailmaan kuuskymmenvuotiaan silmillä.

Monet hetket istui hän siten ja kuunteli isäänsä, miettivät silmänsä milloin luotuina maahan, milloin isän älykkäisiin silmiin, milloin taas ulos salamavirralle ja merelle. Hän puhui vähän ja lausui harvoin arvosteluaan. Hän kuunteli ainoastaan ja katseli.