Part 20

"Kolme tai neljä hyökkäävistä ditmarskilaisista kaatui, muut mursivat oven ja tappoivat muutamia ja vangitsivat toiset. Wieben Peters itse pakeni yksin portaita ylös, ja löi luukun takanaan kiinni. Silloin ampuivat he alhaalta permannon läpi ylös suurilla pyssyillä, kunnes tuli hiljaista ylhäällä ja alkoi tipahdella verta alas.

"Silloin nousivat he portaita ylös. Mutta kenkään ei pyrkinyt ensimmäiseksi, sillä he ajattelivat: ensimmäinen, joka pistää päänsä luukusta, saa kyllä vielä iskun häneltä, ja iskun, joka riittää hänelle lopuksi elämäkseen. Lopuksi uskalsi pitkä Watt Dreisprungista tehdä sen -- hänen jälkeläisensä astelevat vielä tänä päivänä pitkäkoipisina peltojaan -- hän aukaisi luukun.

"Siellä makasi Wieben Peters koko pituudessaan, selällään, hengitti syvään ja sysäyksittäin ja sanoi: 'Tulkaa tänne, miehet!' Ja hän katseli heitä kaikkia, kun he nyt uteliaina kapusivat esiin luukusta, katseli järjestään jokaista kaihoovin, ja kaiken kuolemantuskan ohellakin iloisin silmin ja kuiskasi järjestään jokaisen suvun ja nimen.

"Koko illan pitivät he seuraa hänelle. Useimmat istuivat kyllä alhaalla suuren olvituopin ympärillä; mutta muutama istui aina ylhäällä hänen luonaan; he kertoivat hänelle, mitä oli tapahtunut hänen omassa suvussaan, ja mitä toisissa suurissa suvuissa: syntymä- ja kuolematapauksista, juomakekkereistä ja riidoista, ja häistä, ja hän kuunteli ahneesti, silmin, jotka eivät edes rävähtäneet. Niin ahneet olivat ne katsomaan noita kasvoja ympärillään.

"Toisetkin tekivät kysymyksiään hänelle, halusivat kuulla, kuinka hän oli suorittanut senkin ja senkin ryöstöretken ja iloitsivat, että kaikki oli onnistunut niin hyvin hänelle ja sanoivat: 'Olit sinä aika kiusa meille. Olet erinomainen mies.'

"Silloin välkehti ilo hänen silmissään.

"'Kuulkaas', sanoi hän matalaan... 'miksi ette tulleet aiemmin? Olen kovasti odottanut... oli häpeä, että siten sieditte kaikkea. Olette te oikeita jauhovakkoja.'

"'Mutta kuulehan toki!" sanoivat he. 'Mehän olimme sopineet, että antaa hänen nyt ensin saada vähän kokoon, että sitte kannattaa vaivan käydä siellä.'

"Silloin välkehti taaskin hänen silmissään ilo.

"Siinä teit tuhmasti", sanoivat he, 'kun annoit niin paljon hyvää tavaraa tuolle pyyleälle hampurilaiselle. Täytyihän sinun sentään tietää, että me tulisimme noutamaan niitä takaisin.'

"Taaskin välkehti hänen silmissään.

"Puoliyöstä huusivat he alhaalta portaitten kautta hänelle: 'Kuulehan, Wieben, olemme saaneet käsiimme erään papin. Tahdotko puhutella häntä?'

"Hän ravisti päätään: 'Kaikkihan on parhaassa järjestyksessä', sanoi hän.

"'Siten meistäkin', sanoivat he.

"Siten haastelivat he yhtä ja toista ja pitivät seuraa toisilleen ja joivat. Kun hän alkoi kadottaa tajuntansa ja alkoi kuolinkouristus, menivät he kaikki alas ja jatkoivat juontiaan. Mutta silloin tällöin pistäysi joku ylhäällä katsomassa häntä. Kun idästä meren ylitse ja ylitse hänen kotiseutunsa alkoi sarastaa aamu, aluksi harmaana ja kalvakkaana, kuin äskensyntynyt kirkuva lapsi, mutta sitte vähitellen kirkastuen ja leppeytyen, silloin kuoli hän.

"Vaimo Bergenistä, syntyperäinen friesiläinen, jäi saarelle, hääti mereen tuo nahjuskansan pappineen ja kasvatti lapsensa suuriksi. Niistä tuli kaikista voimakkaita, uljaita ja ovelia miehiä. Siten tuli hänestä kanta-äiti uudelle suvulle Helgolandissa. Kaikki mitkä kantavat Hunkien tai Hai'ien tai muita peloittavia nimiä siellä, ovat hänen vertansa. Heillä kaikilla on kasvot, kuin olisi ne muovaillut joku vähän taitamaton ja elämän vastoinkäymisissä hurjistunut ja katkeroitunut puunveistäjä, ja kaikilla heillä on kolme paria housuja päällekkäin."

Tuuli oli vinhennyt ja sataa tihuutti tiheämmin. Tuli vilkahteli oikealta isopurjeen takaa, heilahteli, ja heitti valoaan aavalti tuolle pimeälle riehuvalle merelle.

"Nähkääs!" sanoi Kai Jans. "Se mitä pappi viimeksi neuvoi, se oli oikein. Antaa kaikkensa, kärsiä kaikki, tulla köyhäksi; ja sitte elää puhdasta elämää. Siten, seistä kuin puhdas lapsi Jumalan edessä. Siten sanotaan selvästi ja selkeästi vuorisaarnassa. Mutta hän ei voinut. Ja minä... minäkään en voi. Ja uskon lujasti, että hänkään, Vapahtajakaan ei sitä voinut... Ja miksikä ei? Ihmisessä on jotakin, joka nousee sitä vastaan, ja jotakin, joka on hyvää hänessä. Tuommoinen pehmeä, lempeä pyhimyselämä: se ei ole mitään; siinä on jotakin, joka ei ole järjestyksessä."

"No", sanoi Anna... "noitako asioita sinä nyt mietiskelet Berlinissä? Wieben Petersistä ja semmoisista?"

"No, älä nyt!" sanoi Kai. "Älä luule, että olen mikään nurkassa-istuja ja nyreksijä! Sanon teille: minä katselen elämää siellä!"

"Varsinkin tyttöjä", huomautti Anna.

"En kiellä sitä", vastasi Kai, "vaikkapa on melkein vaarallista tunnustaa semmoista. Sillä jos sanon: pidän parhaimpana maailmassa kelpo jauhopiirakkaa, tai että ei mikään käy minusta hyvin kiillotetun paidankauluksen verroille, niin sanovat ihmiset: hän näkyy olevan järkevä mies. Mutta jos sanon: mikään ei käy minusta kauniin terveen tytön verroille, niin silloin pidetään minua jo hieman arveluttavana ihmisenä. Ja eiköhän semmoinen sentään ole, kaikesta, mikä luonnon kädestä on lähtenyt, jalointa ja kauneinta? Tiedätkö Pe Ontjes, käväisen toisinaan vanhassa museossa ja kansallisgalleriassa, eikä minulla ole mitään halua moittia sitä, mitä siellä on nähtävänä; mutta tunnustan sinulle: kun olen siellä, ja näen vaatimattoman hienon tytön seisovan jonkun kuvan edessä: niin silloin minä viis kaikesta romusta, joka siellä riippuu seinillä tai seisoo jalustoillaan. Näetkös, sen sanon."

"Se on minunkin ajatukseni", sanoi Pe Ontjes, "eikä Annallakaan liene mitään sitä vastaan... Mitä muuta mieltäkiinnittävää olet tavannut Berlinissä?"

"No: katuja, liikettä, rakennukset, sotaväen, teatterit... mutta mieltäkiinnittävin... mieltäkiinnittävin... oli aina yksityinen ihminen."

"Kuinka niin?" kysyi Pe Ontjes.

"Niin, näetkös... tahtomattani tulen aina tarkanneeksi heitä, kuinka he elävät ja mitä he ajattelevat. Tuntikausia voi väliin kuleksia katuja -- ei yksin Unter den Linden'illä, vaan kaupungin pohjoiskulmallakin, jossa asun -- ja katsella ihmisiä ja ajatella ja mietiskellä, mikähän on heidänkin kunkin kohtalonsa ollut, ja millainen on heidän nykyinen elämänsä, ja mitähän tuntenevat ja ajatelleevat he mielissään ja sydämissään. Minulla on siellä työmiesperheissä, joiden keskellä asun, koko joukko tuttavia, varsinkin lasten ja naisten kesken."

"No... ja siten kuuluu sinun aikasi siis!" sanoi Anna. "Tyttöjen kanssa kuvain edessä, ja ihmisten kanssa kaduilla ja työmiesperheissä. Oikeastaanhan sinä sentään menit hieman toisissa aikeissa Berliniin. Se pitää minun sanoa, jos tahdon olla rehellinen."

"Tutkimaan jumaluusoppia, tarkoitat", sanoi Kai Jans ja katseli mietteisiin vaipuneena ulos merelle. "Niin... kyllä minä jumaluusoppia lueskelenkin... ja olen ajallaan suorittava erotutkintoni, enkä niin huonolla arvosanallakaan. Tuo nyt jo tyydyttää ja tyynnyttää sinut. Mutta sanon sinulle jotain lisäänkin. Kuule tarkkaan nyt, Anna. Sinä tiedät, että kansamme yhä enemmän vieraantuu kirkonopista. Tieteellinen tutkimus murtaa pohjan niinhyvin katooliselta kuin protestanttiseltakin kirkolta. Täytyy tulla ja tuleekin jotain uutta sijalle. Enköhän tehne oikein ja viisaasti siinä, että valmistaudun tätä uutta asiain tilaa varten sillä, että opin tuntemaan nykyistä ihmispolvea? Näes, salaneuvoksella ei ole mitään uskontoa, ei ainakaan mitään semmoista, joka olisi jostakin arvosta; leipuripojalla nahkatossuissaan ei ole sen parempaa ja työmiehenvaimolla sitäkin huonompi. Jos nyt kuleksisin Berliniä velttona ja vetelehtivänä tyhjäntoimittajana, niin olisit aivan oikeutettu moittimaan minua. Mutta minä seison siellä ihmisvirran äärellä ja kuuntelen sen huminaa ja kuulen sen huminassa tuon vanhan ammoisan kysymyksen: mistä ja mihin, ihmislapset? Tuon kysymyksen kuulen selvemmin, ja kuulen syvempänä kuin muut ihmiset. Ja se tuottaa minulle syvempää huolta kuin toisille ihmisille."

"Vai niin!" sanoi Anna. "Vai sillä kannalla ovat asiat nyt taas. Puol'neljättä vuotta sitten vannoit sinä Raatihuoneen viinikellarissa, että jätät kaiken... mutta nythän etsit taas Hilligenleitä, pyhää maata."

"Ja jos etsinkin", sanoi Kai Jans, "niin mitä pahaa siinä."

"Ei, ei mitään!" sanoivat he kumpikin vakavasti, "ei mitään! Etsihän, etsihän vaan!"

"Ja nyt", sanoi Pe Ontjes, "nyt menet sinä koijuun, Anna. Tule, niin näytän sinulle makuusijan... Sittemmin pitää meidän tehdä käännös, Kai."

"Älä viivy kauvan", sanoi Kai Jans, "tuuli kääntyy länteen, ja merenkäynti kiihtyy; meidän voi vielä käydä huonostikin."

Kun he astuivat tuonne ahtaaseen pieneen kajuuttaan, otti Pe Ontjes valkeata, ja sytytti lampun ja laski sen kistulle ja sanoi: "No. Onkohan välillämme sovinto nyt?... Tule tänne..." ja veti hänet luokseen polvelleen.

Anna leikki hämillään hänen takinkauluksellaan ja katsahti häneen kirkkaasti ja hyvästi, ja sanoi, äänessään omituinen liikuttava väre: "Kuinka armasta on, kun on ihmisellä joku, joka on oikein oma..."

Pe Ontjes ihmetteli, ja iloitsi hänen kauneudestaan ja hyvyydestään, ja katseli häntä sanatonna onnellisin silmin ja kohotti vapaata kättään ja silitti uudestaan ja uudestaan verkalleen ja hellästi hänen vaaleita hiuksiaan. Samalla veti hän häntä hiljalleen lähemmäksi ja lähemmäksi itseään. "Kuinka suloinen on sinun hengityksesi", sanoi hän, "kuin aamutuuli."

"Nyt olit tuhma", sanoi tyttö. "Kun on ihminen nuori ja puhdas?..."

"Sinun huulesi maistuvat suolaisilta."

"Niin sinunkin... Se tulee merituulesta", sanoi tyttö.

"Kuinka ihanasti sinun silmäsi loistavat ja kuinka armaasti sinä hengität... Armas, pikku tyttöseni..."

"Olet... olet niin hyvä minulle..." sanoi Anna takertuvalla äänellä.

"Että sinä olet noin tulinen... sitä en olisi uskonut, kuule..."

"Sinä et pidä siitä", sanoi Anna raskaasti ja tuskaisesti... "minä en voi sille mitään... minä olen nyt kerta semmoinen..."

"Armas suuri lapseni!... kuulehan toki! Yli laidan heittäisin sinut, ell'et olisi semmoinen." Hän veti häntä kiinteämmin lähellensä ja suuteli häntä.

"Mutta eihän, Pe Ontjes!" sanoi Anna hiljaa ja kätki kasvonsa hänen olkapäätään vastaan, "että partasi on noin kellervä. Kuinka pidän siitä!... Jos olisit kuin mikäkin lipeäkala, niin kuinka ikävää minulle... Oi, sinua, rakas, rakas..."

Pe Ontjes naurahti lyhyeen ja likisti häntä taaskin lähemmälle. "Älä puhukkaan lipeäkaloista!" sanoi hän... "No... nyt pitää minun takaisin kannelle taas ja sinun pitää nukkua."

"Oh, jää vielä hetkeksi. Sinun pitää näyttää minulle, kuinka kotiudun täällä... Riisun puvun yltäni vaan ja pujahdan koijuun..."

Hän teki sen ja pujahti makuulle ja nauroi.

"No", sanoi hän. "Alus heilahtelee vahvasti; mutta minä luulen, että voin nukkua sentään... Tule, jää vielä hetkeksi luokseni!... Oi, mikä ihana päivä on oleva huominen päivä!... Kuule, perämies, en minä sinulle kiitollinen ole, älä semmoisia luulottelekkaan. Sillä minä olen aivan yhtäarvoinen kuin sinäkin. Mutta minä olen onnellinen sinusta, ja luulen, että sinäkin olet onnellinen minusta... Jos me kohtaisimme Pietin huomenna? Ja kuinka äitini on oleva iloissaan! Hänellä ei ole viime vuosina ollut paljon iloa. Ja sinun vanhempasi! Hekin ovat iloissaan, sen tiedän... vaikk'ei minulla olekkaan mitään rahoja... Entisessä Reimersin talossa siis tulemme asumaan."

Nyt rupesivat he puhumaan asunnostaan, ja uudestaan ja uudestaan juttelivat he juurtajaksain kaiken: kuinka he sen sisustaisivat, ja kuinka he asuisivat siellä. Jutellessaan pitivät he toisiaan käsistä ja katselivat lampun sameassa valossa päätään kääntämättä toisiaan.

"Mutta nyt pitää minun ylös, ja sinun pitää nukkua", sanoi Pe Ontjes. Ja otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Hän tunsi itsensä autuaaksi hänen sylissään. "Minä ihmettelen, että pidät minusta noin", sanoi hän hiljaa. "Olen aina ihmetellyt, voitko sinä pitää kenestäkään. Minä pelkäsin, että sinä voisit pitää ainoastaan maissisäkeistä tai Goodefroosta."

"Oh sinuakin! Enhän minä toisenlainen ole kuin muutkaan ihmiset. Kun saa pitää sylissään sitä, jota rakastaa, ja hän lähenee ihmistä noin ihanalla rakkaudella, niin silloinhan täytyy ihmisen syttyä valkeaan." Ja hän suuteli häntä tulisesti. "En tahtoisi enää lähteä luotasi."

Silloin kietoi Anna käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi: "Kuule Pe Ontjes, minä pidän sinusta hirveästi, ja jos minä pidän jostakin ihmisestä, niin menen hänen edestään vaikka läpi valkean... Mutta... Pe Ontjes... minun pitää aina, aina saada olla ylpeä sinusta."

He olisivat kai yhä vielä kohentaneet valkeata, joka jo palaa leiskui niin iloisesti, mutta venhe alkoi yht'äkkiä heittelehtiä niin ankarasti ja levottomasti, että Pe Ontjes nopeasti hellitti hänestä ja lähti ylös.

Kun hän ylöstultuaan katsahti ympärilleen, näki hän Kai Jansin ja laivapojan kiskovan purjeita. Majakkavalo vilahteli nyt vasemmalta korkealla ylhäällä yötaivasta vastaan. Tuuli oli kiihkennyt, ja kääntynyt enemmän länteen. Korkea merenkäynti viskeli hetken kevyttä alusta sinne ja tänne.

Silloin saivat he Pe Ontjesin avulla sen onnellisesti kääntymään tuuleen taaskin.

"No", sanoi Kai Jans, ja istahti Pe Ontjesin viereen peräsimeen... "nyt olemme viidessä tunnissa Cuxhavenissa... vai kuinka luulet?"

"Voimme pitää itsiämme onnellisina", sanoi Pe Ontjes ja katsahti lounaaseen. "Ilma alkaa ärhennellä."

He istuivat rinnakkain, ja puhuivat vaan silloin tällöin sanan. Tuuli vingahteli heidän takanaan. Tuontuostakin pyrähti ankarampi puuska ja valeli sadetta, jotka kumpikin kiihtyivät vaan, mitä lähemmäksi tuli aamu. Kyöttinuorat käsissään valvoivat he, kunnes alkoi sarastaa päivän valo.

Kun he taaskin olivat kestäneet ankaran puuskan -- aamu oli jo valjennut -- ilmestyi Anna Boje oviluukkuun, punakkana ja unisena, ja kurkisti hieman pelokkaana ympärilleen: "Mutta eihän!" sanoi hän, "olen nukkunut niin sikeästi! Kuinka se on mahdollista! Mutta nyt juuri heräsin tähän kovaan jyskeeseen."

He eivät olleet tähdänneet, mitä hän sanoi, mutta Kai Jans hypähti ylös ja autti hänet ulos, sulki luukun, ja vei hänet peräsimen luokse.

"Hän kastuu läpimäräksi", sanoi Pe Ontjes.

"Kun vaan saan olla teidän luonanne."

He pukivat hänen ylleen vanhan märän öljytakin, ja sitte istui hän hiljaa ja hieman kyyryssä paikallaan ja katseli kirkkain vakavin silmin hämärtävälle taivaalle ja merelle, joka avaralti heittelehti vaaleanharmaissa raskaissa aaltomöhkäleissä.

"Näetkös", sanoi Pe Ontjes... "valoa tuolla? Se on Neuwerkin majakka... ja tuolla on Cuxhaven."

Kun he kahta tuntia myöhemmin purjehtivat ohi luotsipaikan, seisoi siellä merkki: "lounaismyrsky, myötäpäivää kääntyvä".

Silloin oli kello yhdeksän.

Kolmea tuntia myöhemmin, kello kahdeltatoista, jyrähtelivät Grimmershörnin kanuunat hurjan riehuvan meren ylitse. Myrsky oli kääntynyt luoteiseksi. Päivä oli pimeä, raju marraskuun päivä.

KUUDESTOISTA LUKU.

Se oli tänä samana harmaana kamalana marraskuunpäivänä, jolloin kaunis bremeniläinen kolmimastoparkki, lastina salpetteriä Iquiquestä, Texelin luona ei voinut pitää suuntaansa, vaan ajautui riutoille. Kuusi tuntia makasi laiva siellä, ympärillään hurjat valkeat riehuvat aallot. Tuhansin riehuivat ne ulvahdellen ja vihellellen kohden ja väistyivät takaisin, tuhansin iskeytyivät ne vingahdellen sen kylkeä vastaan, tuhansin kaiversivat ne sen pohjaa hiekassa. Ja ne, jotka alalaidalla kaiversivat hiekassa, ne tuottivat sille turman. Se vaipui ja vaipui, syvemmälle ja syvemmälle. Silloin koetti miehistö jättää laivan, kymmenen toisessa venheessä, kymmenen toisessa. Toinen venheistä pääsi onnellisesti läpi hyökyn. Toisen sieppasi paikalla imaseva aalto ja viskasi ruhjoksi laivan kylkeä vastaan. Venhe ihmisineen hävisi silmänräpäyksessä näkyvistä. Valkopääaallot vaan riehuivat ja ulvoivat yössä.

Se oli tänä samana harmaana, kamalana päivänä, jolloin kaksitoista finkenwärderiläistä kalastajavenhettä pakenivat matalikoiltaan eteläpuolella Helgolandia. Matkavieraat Saksan rannoilla olivat aamusti vielä ihailleet niitä: kuinka ne kauniine ruskeahtavine purjeineen olivat seisoneet pohjoisessa tummanharmaalla merellä, takanaan sinervänharmaa taivas. Ja harmaansinisellä pohjalla, joka täytti koko toisen puolen taivasta, seisoi vaaleahkoja summattomia pilvipatsaita, jotka näyttivät ylettyvän meren pinnasta korkeimpaan taivaaseen asti, ikäänkuin olisivat ne pystytetyt, jotta niillä purjehtia ympäri maailman. Ja kello kymmenen tienoissa kohosi alhaalta meren ylitse raskas pimeä pilvi, joka nopeasti läheni, ja tuli kohden, suoraan ja yhtä oikeaa, kuin äärettömän suuri harmaa pöllönpää, jossa vilkahti kirkkaat kellervät täplät, kuin ikivanhat häijyt silmät. Siten kiiti se eteenpäin; valkeaa kuohua sihisi sen alla. Silloin katsahtivat kalastajat ylös töistään. Ja silloin tuli heille kiire. Hei, kuinka kiitivät he kauniine, ruskeine siipineen, kuin pienet rantalinnut, ihan takanaan harmaa pilvi ja meren kiehuva vaahto. Kyyristykää, kiitäkää linnut: lähenee meren summaton, ikivanha lintu. Kuulkaa, jo kuuluu sen mahtavien siipien havina. Se lähenee. He vetivät siipensä kokoon; kyyristyivät; silloin hahmaisi se kolmasti alleen, hurjasti sysähtäen. Neljä kaunista ruskeaa siipeä virui meressä.

Oli se ankara, harmaa marraskuunpäivä. Puolipäivissä hävisi viimeinenkin valonvälke. Koko meren avaruus oli yhtä ainoata riehuvaa vedenkiehua, sen yllä hurjistuneena ulvahteleva ilma, jonka läpi piiskoi jääkylmää sadetta ja lunta. Yhä tiheämmin seurasivat puuskat toisiaan.

Kuusi torpeedovenhettä, kapeata, mustaa, pyörein teräskansin, viilsivät ja kaivoivat itseään läpi hurjana heittelehtivää merta Elbensuuta kohden. He tahtovat ja heidän täytyy saapua sinne, ennenkuin heitä kohtaa ankara laskuvirta, joka aikaansaa niin kovan ristihyökyn. Ensimmäisellä niistä seisoo komendantti, takanaan savupiippu ja edessään matala torni, pukeuneena vettä valuvaan keltaiseen öljytakkiin, kaulassaan paksu englantilainen kaulahuivi, päässään vanha lakki, jota pitää leuan alta kiinnitysnauha. Hän tarkkaa ripein silmin meren joka liikuntoa. Hänen rinnallaan, käsi koneenkäyttäjätorvella, seisoo vanhin aliupseeri. Syrjempänä seisoo kuusi miestä, kaikilla uimavyöt yllään, he nojaavat käsillään reunanojaa vastaan; toisinaan seisoivat he kaikki polviaan myöten kiehuvassa vaahdossa. Kello kymmeneltä aikoi viereisessä venheessä joku laskea jonkun tovereistaan ohitseen ja hellitti hetkeksi reunanojasta, senverran vaan kuin tarvitsee heittääkseen pikaisen katseen ympärilleen, silloin kurkotti aalto, joka oli vielä ripeämpi, häntä kohden ja sieppasi hänet mukaansa. Kello yhdeltätoista -- komendantti kumartui juuri, antaakseen ruorinpitäjälle jonkun ohjeen -- kohtasi venhettä takaapäin, ihan suoraan samasuuntaisesti kuin oli heidän kulkunsa, mahtava aalto, se kohotti koko takakeulan ja koko venheen, ja kohottaessaan, kallisti se sitä hiukan. Ja sitte, kun aalto oli saanut sen terävällä harjalleen: hurja sysäys... ja päistikkaa sitä mentiin! Kuin kuollut kala niin kellui venhe... Viisi miestä riippui suojanpuolella parraspuissa; viiden kanssa pitivät aallot mieletöntä leikkiään. Kaikki kymmenen ongittiin onnellisesti ylös. Olipa se kiireistä onkimista! Mutta kuusi miestä suistuu syvyyteen kaatuneen venheen mukana.

He ovat alhaalla pohjalla, nurinpäin kääntyneessä venheessä, pilkkopimeässä, vettä on heillä rintaan asti, ja saavat he yhtäpäätä jysähtäviä sysäyksiä. Siellä heitti nuori komendantti rohkeana henkensä, jättäen elämän, ja kaiken, mitä siihen kuuluu, äidin ja veljet, ja viheriän metsän ja kunniansa ihmisten edessä. Hän jätti sen tyyneesti ja uljaasti. Hän ajatteli: synnyinmaani puolesta kuolen ja sillä hyvä. "Lapset", sanoi hän toisille, "rukoilemme vielä kerta: Isä, ota sielumme luoksesi taivaaseen ja suo meille pikainen ja helppo kuolema."

Samassa asussa kuin hänet löydettiin, repeyneessä keltaisessa öljytakissa, jaloissaan korkeat gummisaappaat, on hän haudattuna Schwerinin tuomiokirkkoon ja lepää rauhassa.

Oli se ankara harmaa päivä, aamu täynnä hätää ja kamppailua. Onkohan mitään nähtävänä tuolla aavalla harmaalla merellä, joka voisi ilahuttaa sydäntä?

Nähkääs, tuolla! Matalissa harmaissa myrskypurjeissa... kuinka se jysähtää veteen ja taaskin kohoo, vakavan ylväästi, kuinka halkaistu aalto roiskahtaa ylös korkealle kahden puolen keulaa! Nähkääs, kuinka se kiidättää tuolla kaukana läpi sateen ja tuiskun, läpi tuon avaran harmaan hurjan meriaavikon: Goodefroo.

He olivat edellisenä iltana, purjeet pullellaan lounaistuulta, jättäneet Kanaalin taakseen ja toinen perämies, Piet Boje Hilligenleistä oli paraikaa, tuossa noin kello viiden tienoissa aamulla, kun he sivuuttivat Texelin, aikeissa laskea suuntaa itäänpäin. Mutta silloin astui Jan Deeken kannelle ja alkoi nuustia ilmaa, meni alas takaisin, ja palasi, totta vie, kohta takaisin taaskin, päässään villalakki, ja jäi kannelle.

Taaskin sanoivat he kaikki: "Täällä erää on ukko erehtynyt! Jumalan kiitos! Erehtynyt on!"

Ukko kävellä kopisti edes ja takaisin, syrjälaidan ja peräsinratin väliä, kädet taskuissa, katsahti tuon tuostakin ylös ja sylkäsi. Puolen tunnin kuluttua sanoi hän siinä käydessään Piet Bojelle: "Perämies. Pidämme kurssia pohjoisempaan." Ja osoitti kädellään noin ohimennen pohjoiseen.

Piet Boje ravisti salaa päätään, ja teki, kuten oli käsketty.

Kello kymmenen ajoissa, kun perämies Boje jo tiesi, että ukon kapea luiseva nenä taaskin oli ollut oikeassa -- myrsky painoi nimittäin raskaasti lounaasta ja osoitti taipumusta kääntyä pohjoiseen, niin että oli hyvä olla mahdollisimman kaukana noilta kirotuilta friesiläisiltä säikiltä -- silloin osoitti ukko peukalollaan pohjoista kohti erästä purjehtijaa: "Joko näitte, perämies? Laiva tuolla? Se on Goodemann".

Goodemann oli Goodefroon siskoslaiva, ja sillä oli samat omistajat.

"Katsokaas: kapteeni Winckel oli aiemmin perämiehenä minulla ja ajattelee: 'Seurataan ukkoa vaan!' _Te_ ette uskonut minuun, perämies!" Ja hän katsahti viistoon ylös Pietiin.

"Minä luotan enemmän silmiini, kuin uskooni", sanoi Piet Boje.

"Se on ylipäätään oikea kanta", sanoi ukko.

Tuntia myöhemmin oli myrsky kääntynyt luoteeseen, ja nuo molemmat uljaat laivat kiidättivät rinnakkain, ei penikulmaakaan enää erillään, molemmat Helgolandia kohden läpi hurjasti piehtaroivan meren. Purjeet olivat ratketakseen täydet ja köysissä vinkui ja ulvahteli. Ankarat rae- ja sadepuuskat piiskoivat läpi ilman, ja tekivät ilman sakeaksi ja läpinäkymättömäksi. Kun tunnin kuluttua hieman alkoi kirkastua, oli Goodemann ajaunut hiukan vasemmalle. Koko miehistö oli kannella.

Kohta senjälkeen ilmestyi luotsikuunari ja kumpikin laiva otti suurella vaivalla luotsin, ensin Goodemann, sitten Goodefroo. Silloin tuli Goodemann yhä enemmän vasemmalle ja eteen Goodefroosta.

Kohta senjälkeen kohtasi heitä taas uusi puuska, joka hurjana kiiti yli meren.

Rapisten ja kihelmöiden viskeli raskaita rakeita; keskilaivan ylitse löi kiehuvia sähiseviä aaltoja. Miehet kömpivät vaivalloisesti peräpuolelle laivaa. Rakeet ja kiitävät pilvet tekivät ilman niin sakeaksi, ja aurinko oli niin peitossa, ett'eivät he voineet nähdä pitemmälle kuin etukajuuttaan, jota vastaan kihelmöivä vesi kiehui. Siten kesti tunnin.

Silloin selkeni ilma hiukan ja myrsky laimeni hieman ja he katsahtivat ympärilleen.

Siellä makasi Goodefroo edessä vasemmalla, laita hyvin pahasti merta vastaan, koko keula, kuten näytti, oli ruhjona. Haaksirikkouneen laivan takana häämöttivät harmaassa ilmassa Helgolandin vuorensärmät.

Ukko sylkäsi pikaisesti ja katsahti silmät jäykkinä sinne käsin: "Laiva päin tuuleen!" sanoi hän... "Tuolla ei näytä asiat hyviltä."

Goodefroo läheni hitaasti.

Kaikkien silmät olivat valppaat. Mutta Piet Bojen silmät vallan pistivät ja kipenöivät.

Ukko oijensi kiikarinsa hänelle: "Katsohan, koeta, sinne!"

"Siellä ei ole päällikköä näkyvissä", sanoi Piet Boje, "eikä perämiestä... Kapteeni... siellä tarvitaan miestä."

"Olipa onni", sanoi ukko kuivakiskoisesti, "että ajauduimme Helgolandin varjoon."

Nyt alkoi tuuli asettua.