Part 19

Hän meni piirongin ääreen, polvistui sen eteen ja alkoi laulaa, ihan hiljaa, ja väärin tietysti; Bojet eivät nimittäin kukaan osaa laulaa; mutta se sointui hänelle itselleen kylliksi hyvältä. Ja otti ensiksi kevyen villaisen aluspaidan ja puki sen yllensä. Sitte veti hän esiin liinapaidan, joka oli alimmaisena. Hänen äitinsä oli kolme vuotta sitten, kun hän täytti kahdenkymmenenyhden, neulonut sen käsin hänelle hienosta liinasta, oli kutonut hienon kapean pitsireunuksen sen kaula-aukkoon, ja oli hiljaa pistänyt sen tänne, aivan alimmaiseksi ja sanaa sanomatta. Kun Anna eräänä päivänä järjesti laatikkojaan, löysi hän sen. Hän ymmärsi kohta, mitä varten äiti oli neulonut sen, ja oli hiljaa laskenut sen paikalleen, alimmaksi laatikoon, eikä ollut hänkään sanonut sanaakaan. Nyt otti hän sen, ja puki polvistuneena ylleen, ja napitti sen ja nousi ylös ja silitti sen suoraksi rintansa yllä... Sitte halutti häntä järjestää hiuksiaan. Hän laski ne irti, levitti palmikkonsa, ja antoi hiustensa aaltoilla valtoiminaan, ne näyttivät vallan kuin vaalea kaisla; hän alkoi kammata niitä ja sitoa palmikkoon. Siinä työskennellessään silmäili hän taukoamatta tarkasti peiliin, ikäänkuin iloitsisi hän käsiensä liikkeestä, ja tarkasteli niitä, sentään hiukan epäluuloisesti. Siten iloitsee ja tarkastaa ja arvostelee terävin tyynein silmin kettu aamunraikkaassa leikkiviä lapsiaan. Nyt kiersi hän palmikkonsa sykkyrään takapuolelle päätä, nyt silitti hän hiuksia kummallakin ohimollaan ja työnsi niitä hiukan eteenpäin; nyt nyökäytti hän pari kertaa päätään: kaikki valmiina... Nyt puki hän ylleen valkeasta liinasta tehdyn alusliivin; se hiipi tarkalleen hänen olkapäittensä ja ympärystänsä mukaan; sitte veti hän ylleen alushousut, kaksi paria, alemmat ohutta valkeata liinaa, päällemmät, sinisestä kevyestä lämpimästä kankaasta -- oli nimittäin kylmä marraskuunilma --, ja napitti ne kiinni alusliiviin. Sitten puki hän ylleen lenningin. Se oli ainoa kaunis lenninki, joka hänellä oli, se oli sininen, vähän ryppyjä rinnan yllä, muuten ihan suora, vyötäisillä vyö. Koko puku oli niin väljä, että kun hän kohotti olkapäitään, koko puku, alusvaatteetkin, kohosivat ylös. Sitte pani hän päähänsä ruskean vilttihatun, kohtalaisen suuren, jolla oli kevyesti kaartuvat reunat, ja ympärille sitaistu vaatimaton ruskea samettinauha, ja veti ylleen harmaan, väljän päällystakin... Sitte otti hän vielä suuren viitan, jonka Anna Martens oli unohtanut hänen kammariinsa, se oli hänen miehensä oma; Anna Martens kulki siinä toisinaan, kun hän märässä ja kylmässä tuli rattailla Hilligenleihin. Nyt otti Anna sen, puki sen päälleen ja sanoi nauraen: "No, Anna Martens, kun tulen takaisin, niin saat asettua takkisi eteen ja kysyä siltä: 'Kerro minulle, mitä olet nähnyt?'"

Nyt seisoi hän, kauniina ja voimakkaana ovella, katsahti vielä kerran taakseen, lähti ulos, otti paketin, joka oli pöydällä ja huusi kovaan väliköllä: "nyt minä menen:" ja lähti ulos...

Kun hän tuli rantaan, seisoi siellä pimeässä pitkänpuoleinen mies merimiespuvussa, öljytakki kainalossa ja odotteli. Hän luuli, että se oli Pe Ontjes ja sanoi jo kaukaa: "Minä tulen tuomaan pakettia!"

Se olikin Kai Jans. "Mistä _sinä_ tulet?" kysyi Anna.

"Berlinistä", kuului vastaus. "Tulin eilen... Matkustan tästä Pe Ontjesin, vanhan perämieheni kanssa Cuxhaveniin. Mitenkä muutenkaan saisin aikani kulumaan?"

"Tulehan", sanoi Anna, "tässä on paketti Hettille, toimita se perille. Hän on nyt myöskin Hampurissa."

Kai kohotti ja laski olkapäitään, ja sanoi kuin hemmoteltu lapsi: "En minä viitsi... tee itse se... tule... niin vien sinut laivaan."

"Mutta sinun pitää kohta tuoda minut takaisin taas."

"Tietysti, tietysti", sanoi hän ja tarttui airoihin. "Mitä ajatteletkaan? Enhän minä ole mikään merirosvo kuin Wieben Peters..."

Anna oli hyvillään, kun nuo kaksi suurta miestä siten hommailivat hänen kanssaan, ja hänen tähtensä valehtelivatkin noin vaan silmää räpäyttämättä, ja sanoi: "Olet kirjoittanut Heinkelle, ett'et ole ahkera... siellä Berlinissä. Ja ett'et ole ylioppilaskaan enää. Mitä sinä sitten olet?"

"Minäkö?... tyhjäntoimittaja", sanoi hän.

"Mitä on se virkojaan?" kysyi tyttö ivallisesti.

"Jo kolme vuotta sitten olen viskannut syteen kaikki mietiskelyt ja semmoiset", sanoi hän, "ja elän nyt, ja katselen ympärilleni... Mitä arvelet: onhan tuo suuri askel: ahtaalta laivalta ja kirjojen parista Hilligenleissä suoraan suureen kirjavaan maailmaan? Silmät suurina kuin kahvikupit."

"No?" sanoi tyttö. "Entä työ?"

"Niin tuota!" sanoi hän... "en ole vielä paljoa tehnyt... mutta, kun kerran ryhdyn, niin tulee se sujuamaan... Suoritan tutkinnot kyllä ajallaan, älä ole huolissasi siitä... Sen teen jo yksin vanhuksienkin vuoksi", lisäsi hän vakavammin.

"En tiedä", sanoi Anna, "mutta minusta tuntuu kuin et oikein sopisi papiksi; olet liika kirkaspäinen ja liika vilkas siihen."

"Sitä et sinä ymmärrä, lapseni..." sanoi hän. "Nyt juuri tarvitaankin virkkuja miehiä sille alalle".

"Kuka niitä vaatii?"

"Jumala."

"Oh... mitä sinä puhelet."

"No... ja nyt kätesi tänne! Suuri, hurja perämiehemme ei ole saapuvilla vielä."

Mutta silloin hän jo tulikin keulapuolelta jahtia.

Silloin veti Anna kätensä takaisin, jonka hän oli oientanut Kai Jansille ja sanoi kirkkaalla äänellään: "Jos lupaatte molemmat, että olette ystävällisiä ja kohteliaita minulle... niin tulen teidän kanssanne Cuxhaveniin".

"Tyttöseni!" sanoi Pe Ontjes Lau... "tulehan pikaan tänne!... Poika hei: isopurje ylös..."

Kai Jans meni nopeasti keulaa kohden.

"Anna!" sanoi Pe Ontjes matalaan... "Nyt teit ystävällisesti!... Pue nyt päällysviitta päällesi kohta; on kylmää ja sitäpaitsi sataa. Oletko pukenut itsesi lämpimästi? Otin mukaan äidin päällyshuiveja..." Hän sulki hänen päällysviittansa edestä ja tarttui häntä kumpaankin käsivarteen ja painoi istumaan peräsimen viereen. "No... nyt istut siinä ja pidät hetken perää".

Hän meni Kai Jansin ja laivapojan luo, ja he vetivät purjeet ylös. Jahti lähti liikkeelle.

Sitte palasi hän takaisin hänen luokseen. Kai Jans ja poika jäivät keulapuolelle.

"Goodefroosta on tullut tieto, että se on tulossa", sanoi hän ja tarttui peräsimeen... "Se saapuu tänään tai huomenna Elbeen".

"Oi, kuinka mukavaa", sanoi Anna. "Ehkä saan kohdata hänet ja palata hänen kanssaan kotiin..."

"Ja minun kanssani", lisäsi Pe Ontjes.

"Niin", sanoi tyttö, ja äänensä oli ystävällinen, vaikka hänen huulensa värähtelivätkin... "Jos sinä vaan viitsit matkustaa semmoisen ihmisen kanssa kuin minä?"

Pe Ontjes laski nopeasti kätensä hänen käsilleen, jotka olivat hänen sylissään ja rutisti niitä ja hellitti taas... "Minä olen sanonut isälleni, että hän vielä tänä iltana ilmoittaisi äidillesi Goodefroon saapumisesta".

"Se oli ystävällisesti sinulta... oi... todellakin".

"Sanohan... onko Heinke sisällisestikin sinun kaltaisesi? Ulkonaisesti tulee hän samallaiseksi kuin sinä, hiukset vaan ja silmät hiukkasen tummemmat kuin sinun... Sievä, sorea tyttö! He ovat kirjeenvaihdossa Kai Jansin kanssa. Sehän alkaa varhain..."

"Se on leikkiä vaan", sanoi Anna... "Kai Jansia kiinnittävät aina niin ihmiset, yksityiset ihmiset. Niin juuri. Heinke on älykäs tyttö. Siksi seurustelee Kai hänen kanssaan... Luulen muuten: apumiehesi ei ole ylen ahkera..."

"Oh, no siitä ei hätää... Te olette hiukan huolissanne Hettin vuoksi, vai?"

"Emme", vastasi Anna kylmästi, "hän luontuu hyvin".

He olivat kaikki huolissaan Hettin vuoksi, äiti, Anna, Piet ja Heinkekin; mutta he olivat liika ylpeitä tunnustaakseen sitä toisille ihmisille ja nyt lisäksi tuolle suurelle Pe Ontjes'ille.

"Vai niin!" vastasi Pe Ontjes ripeästi. "Se on selvääkin. Miks'ei olisi poika kunnollinen? Poika, jolla on semmoiset vanhemmat ja semmoiset siskokset? Te olette suuremmoista väkeä. Mutta ihanin ja paras Bojelapsista on vanhin".

Anna vaikeni.

"Ja jos nyt johdumme puhumaan Pe Ontjesista", sanoi hän vitkaillen, "niin pitää hän itseään perin säännöllisenä ja kelpo miehenä; mutta hän arvelee, että hän voisi olla vielä säännöllisempi, kunnollisempi ja älykkäämpi, jos sinä tahtoisit elää vaimona hänen rinnallaan. Siten se on".

"Pe Ontjes..." sanoi Anna lentävällä kiireellä, "minä en soisi mitään maailmassa mieluummin, kuin että sinä olisit hyvä minulle".

"Anna silloin sydämesi minulle", sanoi Pe Ontjes kovaan ja tarttui hänen käsiinsä, jotka etsivät hänen käsiänsä.

"Minä pidän sinusta niin paljon", sanoi Anna, "usko se".

"Jumalan kiitos", sanoi Pe Ontjes, ja piti hänen käsistään.

"Pe Ontjes... mutta me olemme niin köyhiä."

"Ah", sanoi hän... "niin!... minähän tahdon naida sinun pöytäsi ja tuolisi, niinhän? Kuulehan... sinun voimaasi tahdon ja sinun kirkkaat silmäsi... Ostin tänään naapuri Bartelsin talon. Suuri se ei ole, mutta se on vahvasti rakennettu ja hauska: siellä asumme yhdessä. Minun äitini lahjoittaa pöydän, ja sinun äitisi vuoteen. Ja valmista on. Onpas se oleva ihanaa elää kanssasi!"

"Jos minä pidän jostakin", sanoi Anna hiljaa, "niin pidän minä äärettömästi hänestä, ja ajattelen ainoastaan häntä ja hänen asioitaan, enkä välitä muusta maailmasta mitään". Hän kohotti kasvojaan ja katsahti Pe Ontjesiin... "Olen pitänyt sinusta jo niin kauan", sanoi hän hiljaa.

"Ja minä sinusta, Anna", sanoi hän, ja laski vapaana olevan kätensä hänen kaulansa ympärille. "Kuule... Kai Jans näkee sen."

"Ei, hän sanoi, että hän istuu isopurjeen takana, kunnes minä kutsun häntä... Kai, tulehan tänne!" Kai Jans tulla komppuroi keulan puolelta. "Kuule... nyt me olemme morsian ja sulhanen, ja häät vietetään vähintäin kuuden viikon kuluttua."

"No!" sanoi Kai Jans... "sepä hauskaa. Nyt tulee hupainen matka". Hän antoi Annalle kättä: "Todellakin, olen iloissani, usko se..." Hän ajatteli vappuiltaa kolme vuotta sitten.

"Paljon kiitoksia, Kai."

"Meillä on Dänensand takanamme...", hän osoitti kädellään tummaa viirua kohti pohjoisessa. "Katso sinne, Anna... siellä kutsuit häntä ankeriaansyöjäksi... ja nyt?... Siten sitä ihminen muuttuu".

"Jumalani!" sanoi Anna, "sitä en ole muistanutkaan!... Ei!" sanoi hän hiljaa ja nauroi: "Ikinä en voi suudella sinua", ja tarttui vallattomasti häntä käteen ja rutisti sitä.

He menivät ohi majakkalaivan... Läpi yön vaihdettiin joku sana.

Kun majakkalaivan valo oli hävinnyt heidän taakseen, näkivät he Helgolandin valot edessään. Ylväässä kaaressa tuikuttivat ne meren ylitse. Raskaasti aaltoillen ajoi tuuli ja laskuvirta heitä ulos avoimelle merelle.

"Nyt matkaamme pyhästä maasta pyhään maahan", sanoi Kai Jans. "Helgoland ja Hilligenlei, ne merkitsevät samaa kumpikin".

Hän aikoi taaskin mennä keulapuolelle.

"Jää tänne Kai", sanoi Anna.

"Lapseni", sanoi Kai arvellen... "minähän häiritsen vaan".

"Et ollenkaan!... Tule, istu tänne luoksemme. Helgolandiin asti ei teillä ole mitään tehtävänä... Tule, ell'et tahdo mennä nukkumaan, niin istu tänne kanssamme ja puhu jotakin."

"No, hetken", sanoi hän ja istuutui Annan viereen, veti öljytakkiaan ylemmäksi, levitti sitä, niin ettei tuuli päässyt puhaltamaan heidän välitsensä ja jäi vaieten istumaan.

"No?" sanoi Pe Ontjes.

"Niin..." sanoi Kai Jans, "en tiedä... minä voin aina puhua ainoastaan asioista, jotka ovat minulle ylen tärkeitä".

"Siis puhut semmoisista!" sanoi Anna. "Tutkinnostasi, arvatenkin".

Hän nauroi. "Ei", sanoi, hän, "Wieben Petersistä".

"Onko se joku tärkeä asia?" sanoi Pe Ontjes, "kertomus Wieben Petersistä?"

"Kertomuksen Wieben Petersistä tunnemme kaikki", sanoi Anna. "Jokainen lapsi Hilligenleissä tuntee sen".

"Ei", sanoi Kai Jans miettien, "ei kukaan tunne sitä. Ette usko, kuinka olen miettinyt sitä, ennenkuin olen päässyt selville totuudesta".

"No", sanoi Pe Ontjes, "kerrohan sitte se juttu Wieben Petersistä".

VIIDESTOISTA LUKU.

Lounaistuuli puuski vinhana ja tiheänä purjeisiin; sade valeli kantta, meri sihisi ja kähähteli laivan vierellä. Helgolandin majakkavalo vilkahteli harmaasta tähdettömästä yöstä.

"Noin neljäsataa vuotta sitten matkasi siis ditmarskilainen Wieben Peters tätä samaa matkaa... Mutta hän ei matkannut sitä rauhan miehenä, niinkuin me kolme, vaan raivosi hänessä ankara vimma. Hän piti, että hänen kansansa oli kääntänyt hänen oikean asiansa vääräksi. Ja siten olikin laita. Mutta perussyy hänen riitaansa kansansa kanssa oli se, että hän oli hallitsija- ja käskijäluonne, jolla ei ollut oikeata tilaa tuossa pienessä talonpoikayhteiskunnassa. Siellä tunsivat kaikki itsensä toisensa vertaisiksi, täysin toisensa vertaisiksi. 'Mikä käskevä katse sillä on mukamas!... Ja käy, kuin itse kreivi Rantzau!... Ja mikä kirkas kilahtava käsky hänen äänensävyssään!... Ja millainen takki sitten, mitä kuosia sekin!... Ja nähkääs hänen pitkää kellervää partaansa! Mennään ja ärsytetään häntä!' Silloin mörähti hän lopuksi kuin härkä.

"Viistoista hurjaa huikeata miestä mukanaan lähti hän merille. Liekit hänen vihamiestensä palavista taloista leimusivat pitkin rantaa. Vihan kirkuna kaikui hänen jälkiänsä, kuin maan vihollisen vieraillessa.

"Helgolandilla asui niihin aikoihin vaivainen, takapajullejäänyt heimo, veltto kurja jäte uljaasta kansasta, joka oli vaeltanut meren ylitse Englantiin. He elivät huonosti harjoitetulla sillinpyydystyksellä, ja sillä, että he myrskyöinä sytyttivät vahvan valkean torniin, jotta joku laiva haaksirikkoutuisi heidän rannoilleen. Juoni onnistui heille sentään harvoin, vaikkapa pappi, jonka he palkkasivat itselleen, ja jonka jalkojen edessä he joka sunnuntai jokainen polvistuivat, ylen hartaasti rukoilikin, että Jumala siunaisi heidän rantojaan laivahylyillä. Kun Wieben Peters vinhassa koillistuulessa tuli heidän lahteensa ja laski rantaan, pakenivat he lymypaikkoihinsa ja rotkelmiinsa alamaalla; ja Wieben Peters viisinetoista miehineen oli Helgolandin herrana.

"Hän asettui asumaan vanhaan lujaan torniin, jonka aiempi, tarmokas polvi oli rakentanut, ja teki sieltä retkiään ja ryösti kotimaataan. Joka kerta kun hän lähti retkelleen, tyhjentyi joku ditmarskilainen jahti, joka lastineen oli matkalla Hampuriin, tai nuoleksi tuli jonkun ditmarskilaisen talonpoikaistalon olkikatosta. Ja kun hän semmoisen retken jälkeen palasi kotiin, iloitsi hän. Hän naurahteli itsekseen, ja leikki kädellään pitkän kellervän partansa kanssa, teki solmuja siihen ja aukaisi ne taas.

"Niinpä ravitsi hän sieluaan leppymättömällä vihalla ja oli olevinaan, ikäänkuin saisi hän tyydytyksensä siitä. Mutta sisällisesti oli hänen sielunsa yhä levoton.

"Silloin lähti hän eräänä päivänä, sulasta seikkailu- ja matka-halusta, kuusi miestä laivassaan, matkalle pohjoiseen. Ja tuli aluksineen Bergenin kohdalle, ja purjehti sisään nähdäkseen, oliko siellä ketään ditmarskilaisia. Hän etsi ja kysyi kautta koko saksalaislaiturin, jonka ääressä oli laiva laivan kyljessä. Mutta yhtään ditmarskilaista hän ei löytänyt. Silloin meni hän nyreissään erääseen kauppaan, varustautuakseen muonalla kotimatkaa varten.

"Nytpä kohdeltiin saksalaisia kauppiaita asunnoissaan saksalaislaiturin äärellä ylen töykeästi ja jyrkästi tuossa vieraassa maassa, jotteivät he vaan alkaisi tuntea itseään herroiksi maassa, vaan ainoastaan siedetyiksi vieraiksi. Niinpä oli heiltä kielletty pitää vaimojaankaan luonaan. Mutta hepä olivat keksineet neuvon, olivat hakkauttaneet seinään ovia syviin vuodelokeroihinsa, joiden kautta heidän vaimonsa, jotka asuivat kaupungilla, pääsivät illalla pujahtamaan heidän luokseen.

"Kun nyt Wieben Peters hämärissä astui yhteen tämmöisiä huoneita, ei hampurilainen ollutkaan saapuvilla. Silloin alkoi hän astella, vaipuneena pimeisiin ajatuksiinsa, edes ja takaisin. Ja kun hän siten asteli, aukeni vuoteen taustassa pieni aukko, ja hampurilaisen vaimo pujahti sisään, ja katseli, leväten polvillaan, tuota outoa miestä; ja seurasi hievahtamatta häntä silmillään. Hän vilkaisi ohimennen pikaisesti häneen, eikä välittänyt hänen läsnäolostaan sen enempää. Kuitenkin alkoi hän leikkiä parrallaan.

"Nyt vilahti kuitenkin vielä, vaikka päivä jo olikin vierähtänyt myöhäiseksi, tuon pitkän pimeän huoneen lävitse miehen korkuudelta kirkas auringon säde. Kun hän nyt asteli siinä, sattui tuo myöhästynyt, hieman kulmikkaan jäykkä valaistus toisinaan hänen partaansa. Mutta parta taas oli niin kirkkaan kellervä, että siitä lensi heijastus, joka toisinaan valaisi tuon polvistuvan naisen kasvot niin että oli kuin vilahtaisi niiden ylitse kimaltavia henkiä, jotka saivat jalkansa kuumiksi hänen kasvojensa ja silmiensä hohteesta.

"Silloin sanoi nainen lopulta verkalloisella ahdistuneella äänellä: 'Montako solmua voit tehdä partaasi?'

"Hän laski veitsivyötään väljemmälle ja astui vuoteen ääreen ja sanoi: 'Montako voit _sinä_ tehdä?'

"Nainen vavahti hiukan polvissaan ja tarttui kummallakin kädellään hänen partaansa ja leikki sillä ja nauroi ahdistuneesti ja katseli ylös häneen. Sitten vaipuivat hänen kätensä ja hän sanoi kuiskaten: 'Sinä... sinä olet mies?'

"'Missä on hampurilainen?' kysyi Wieben Peters.

"'Mokomakin lipeäkala!' sanoi vaimo, ja antoi kätensä liukua hänen vyötäisilleen, eikä hellittänyt käsiään hänestä. Niin rakasti hän häntä.

"Silloin karahti Wieben Peters pystyyn ja sanoi kamppaillen hengittääkseen: 'Tule tänä yönä rantasillalle; minä odotan'.

"Silloin karkasi nainen samana yönä hampurilaisen luota, ja hypähti Wieben Petersin venheeseen, ja meni hänen kanssaan Helgolandiin.

"Tuli talvi. Ankarat länsituulet riehuivat ja mellastelivat saarta vastaan. Yhtä voimakkaana ja valtaavana hyökyi hänen suuren kuuman sydämensä rakkaus tuota naista kohden. Tuli kesä ja lempeät tuulet hivelivät lienteinä ja hyväilevinä punervia kivirantoja. Siten hyväili ja hiveli hänen suuri voimakas sydämensä tuota kaunista naista. Neljä vuotta eli hän siten, kesät ja talvet. Silloin tällöin teki hän lyhyen retken. Silloin näkivät saarelle jääneet kirkkaan tulenleimun värjäävän yön taivasta idässä Ditmarskia käsin. Tosiaankin: hänen kotimaansa sai sovittaa rikoksiaan! Kun hän palasi, astui hän naisensa vuoteen ääreen, katseli alas häneen ja oli iloissaan, teki solmuja partaansa ja aukaisi ne taaskin.

"Siten ravitsi hän suurta sydäntään naislemmellä, ja tekeytyi ikäänkuin olisi se tyydytetty ja tyyni. Mutta usein seisoi hän ja katseli synkeästi leimuvin silmin Ditmarskia kohden, ja kidutti ajatuksilla itseään...

"Kun hän eräänä päivänä seuralaisineen palasi Ditmarskista -- he olivat Brunsbüttelissä vapauttaneet erään aluksen lastistaan ja tyhjentäneet pari talonpojan arkkua -- silloin hiipi sattumalta hänen ohitsensa tuo pieni pappi, joka yhä kurjan heimonsa kanssa lymyili vuorien lohkelmissa. Muutamat Wieben Petersin seuralaisista alkoivat tapansa mukaan viskellä tuota pientä pyyleätä miestä kuolleilla kaloilla, he eivät nimittäin välittäneet suuria kirkosta ja sen antimista. Mutta Wieben Peters kielsi sen lyhyesti ja tylysti. Pappi ei ole mikään pilkan esine, sanoi hän.

"Silloin ihmettelivät he kovasti ja katselivat kummastellen toisiaan.

"Seuraavana sunnuntaina kapusi pappi hengästyneenä ylämaalle ja piti jumalanpalveluksen tuolle hurjalle joukolle. Wieben Peters ja vaimo Bergenistä ja lapset, jotka hänellä oli hänestä, ja hänen seuralaisensa ja muutamat vaimot, jotka heillä olivat, istuivat suojapuolella tornia, ja ottivat arasti vaaria kaikesta, mitä Wieben Peters teki, panivat ristiin kovat kätensä niinkuin hänkin, ja mutisivat rukouksia, joiden sisältöä he eivät ymmärtäneet. Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, astuivat Wieben Petersin seuralaiset hieman syrjempään ja sanoivat hampaittensa välitsi, -- tuolla tapaa, noin huulet liikkumattomina ja ilmeettömin äänin --: 'No nyt rupeaa hän pyhimykseksi. Hän alkaa olla mennyttä miestä...' Mutta yhä vielä tekivät he retkiä Ditmarskiin, vanhaan tapaansa, ja palasivat, mukanaan hyvät saaliit.

"Siten kului taas joku aika.

"Mutta eräänä päivänä viittasi Wieben Peters papin vähän syrjään, katsahti häneen tavalla, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa miehen lävitse luihin ja ytimiin, ja sanoi: 'Minun pitää tehdä enemmän, sinun täytyy tietää, mitä.'

"Silloin säikähti pappi aluksi, mietti sitte ja antoi kirotun neuvon: 'Anna puolet kullasta ja hopeasta, jonka olet ryöstänyt, Hampurin tuomiokirkolle. Silloin saat rauhan.'

"Se tapahtui.

"Mutta he tekivät taas retken Ditmarskiinkin, ja palasivat takaisin, hyvät saaliit mukanaan. Ja siten kului taas joku aika. Mutta hän ei vaan tuntenut itseään iloiseksi, hänen ei juontunut mieleensäkään leikkiä parrallaan, punoa solmuja siihen ja aukaista ne taas.

"Ja muutaman kuukauden kuluttua viittasi hän papin taaskin syrjään, ja katsahti taaskin häneen samalla tapaa, ja sanoi taaskin samat sanat hänelle.

"Silloin meni pappi alas alamaalle, ja meni istumaan vanhan salaisen venheromun alle, joka oli hänen asuntonsa, ja mietti ihmeissään puolen päivää. Hän ei voinut ymmärtää tuommoista ihmistä. Sitte lähti hän päätä ravistellen ja hirveästi ähkyen taaskin ylös ja täytyi hänen nyt antaa oikea pätevä vastaus. 'Sinun pitää luovuttaa kaikki omaisuutesi, ja, tehden ahkerasti työtä elää rikoksetonta puhdasta elämää, ja sinun pitää rukoilla Jumalalta anteeksi, mitä sittenkin satut rikkomaan.'

"No, senpä elämän piti nyt siis alkaa. Kaikki tavara piti salaa kulettaa takaisin Ditmarskiin; naiset piti ottaa laillisiksi vaimoiksi, tai muuten saarelta pois; ei ainoatakaan tylyä tekoa tai pahaa sanaa; ei retkiä enää tuollepuolen meren; vaan kaiket päivät kalastelemaan rannoille, joka mies. Ja aamut ja illat rukoiltiin: Herra armahda meitä, armahda meitä. Semmoinen oli päätös.

"Silloin astuivat seuraavana yönä parhaimmat miehet parhaimpaan alukseen ja veivät mukanaan parhaimmat aarteet ja aikoivat lähteä pois. Mutta Wieben Petersin vaimo astui välittämään ja pyysi heitä pysymään uskollisina hänelle. Hän pitäisi huolen, ettei kalleuksia kohta kuletettaisi pois. Silloin jäivät he.

"Ja muutamat, se pitää tunnustaa, lähenivätkin todella Jumalaa. He muuttuivat ihmisiksi, joilla oli ihana totinen loisto tyyneissä silmissään, ja joiden mielissä kukoisti avuliaisuus päivät ja yöt, ja joiden nauru helähti kuin viaton puhdas lapsen nauru. Mutta useimmat pysyivät synkkinä ja vaiteliaina, ja seisoivat milloin siellä, milloin täällä torninseinämällä, ja tuijottelivat umpimielisinä ulos merelle.

"Ja Wieben Peters, miten oli hänen laitansa? Ei... Wieben Peters ei tullut Jumalaa lähelle. Ei... hän ei tullut lähelle. Hän kuleksi synkeänä, ja tuijotteli itään, Ditmarskia kohden. Ja silmiinsä ei herännyt mitään syvää kaunista loistetta. Häntä vaivasi ankara tuska.

"Silloin tiesi nainen, mikä yksin voi enää auttaa häntä. Hän tiesi sen jo kauan sitte.

"Nainen rakasti häntä yhä yhtä tulisesti kuin sinä iltana, jona hän oli polvistunut hampurilaisen vuoteella. Hän rakasti häntä niin vastustamattomalla luonnonvoimaisella kiihkeydellä, että hän aina ajatteli ainoastaan hänen menestystään ja onneaan ja unohti kokonaan omansa.

"Siispä lähetti hän salaa erään uskollisen miehen Ditmarskiin sanomaan: 'Wieben Peters tulee hulluksi, kun ette ikinä tule... Tulkaahan nyt!'

"Silloin lyöttäytyi kolmekymmentä miestä heimon ensimmäisistä suvuista yhteen, lastasivat tarpeeksi olutruukkuja ja silavaviipaleita venheeseensä ja lähtivät matkalle, ja saapuivat hyvällä myötätuulella saarelle.

"Wieben Peters seisoi, kuten niin usein ennenkin, torninsa seinämällä, ja tähysteli itäänpäin, vaimonsa vierellään. Silloin näki hän venheen, ja miesjoukon sen kahden pullistuneen purjeen alla, ja tunsi maston huipussa Ditmarskin lipun.

"Silloin riemastui hän.

"Hän riemastui niin, että ilo leimahti hänen silmistään.

"Ja kun hän sitte vähävähältä tunsi miehet ja huomasi että ne kaikki olivat paikkakunnan ensimmäisistä suvuista, ja monta hänen entistä tuttuansa niiden joukossa, niin riemastui hän yhä enemmän, ja alkoi punoa solmuja partaansa. Kolme solmua, sanovat aikakirjat, teki hän kumpaankin parranhaaraansa.

"Sitte lähetti hän vaimonsa ja lapsensa ja muut naiset saareen äärimpään kolkkaan, jonne hän oli laittanut lymypaikan heille, ja varustautui puolustautumaan.

"Hän aikoi sulkea ditmarskilaisilta pääsyn alamaalta ylämaalle. Mutta tuo nahjuskansa alhaalla ilmaisi heille erään salapolun. Silloin peräytyi hän uskollisineen lujaan torniin.