Part 18

Hän saapui ulos aina nummikolle ja meni ulos vähän matkaa sitä; se tuntui hyväilevän pehmeänä hänen jalkojensa alla. Hänen edessään lepäsi tuo avara tasainen maa heinäkuun yön sinervässä valossa. Silloin poikkesi hän hiukan polulta ja istahti uupuneena vallin vierteelle ja nautti tyyneestä, avarasta, pyhän hiljaisesta kuvasta edessään ja tyyntyi ja hiljeni hiukan, ja mielensä lauhkeni lempeämmäksi. Ja ajatuksensa vaelsivat noihin elettyihin ihmeellisiin, levottoman tuskallisiin onnen hetkiin: "Olet ollut toki onnellinenkin joskus. Hyvä, viisas, hieno mies on pitänyt sinusta ja rakastanut sinua. Kuinka hän rakastikaan! Kuinka loistivat hänen silmänsä, ja kuinka kuumat ja ihanat olivat hänen sanansa. Ja kuinka suuri oli hänen tuskansa eronhetkenä. En mistään maailmassa tahtoisi olemattomiksi noita hetkiä elämässäni". Ja hän alkoi kuvitella mielessään noita lukemattomia hetkiä; kuinka se kaikki alkoi pensaikkotiellä... ja ajatteli ja ajatteli ja joutui uneksuessaan pois todellisuudesta ja vaipui puoliuneen. Kangas lepäsi avarana ja hämäränä hänen edessään, sen takana syvällä alhaalla lepäsi tummanharmaa maa aina merelle asti.

Silloin läheni poikki kankaan, avaran rajattoman syvyyden pohjalta, ihmeellinen olento. Se oli kuin raskaankömpelö, yltäyleensä kirjava lehmä; sillä oli suuret, ihmeen kauniisti kaareuvat sarvet, ja korvat suuret kuin portit ja suuret välkkyvät kosteat silmät. Se seisoi hänen edessään ja katseli häntä tylsän mietiskeliäästi... Silloin uneksi hän: hän kävi pensaskäytävää, ja hänen pukunsa hävisi hänen yltään, kappale kappaleelta, ja kun hän oli kadottanut kaikki ja aivan alastomana kävi edelleen tietään, seisoivat yht'äkkiä hänen kolme ystäväänsä hänen edessään ja itkivät hänen tähtensä, että hän siten kävi tietä... Silloin tuli poikkitieltä kaupungista käsin pormestari, jota kohtaan hän lapsesta asti oli tuntenut vastenmielisyyttä, koska hän aina kulki, kasvoillaan ilme, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Sinua köyhää opettajanleskentytärtä! ja sitte tuli hän, jota hän äsken oli lyönyt, ja kaikki he katsoivat häneen ja nauroivat hänelle. Tämä nauru säikäytti hänet niin, että hän kaatui maahan, ja lepäsi siinä kuin kuollut. Silloin tuli toiselta poikkitieltä -- nyt se yht'äkkiä ei enää ollutkaan pensastie, vaan tie ylhäällä vallin harjalla, ulkona ulkopuolella kaupunkia -- majaltaan käsin, kaupungin nylkyri Jochen Wenig ja aikoi tarttua häneen, ja kantaa majaansa. Silloin kirkahti hän kauhusta ja heräsi. Ja katsahti säikähtyneesti ympärilleen, ja alkoi sekaisessa mielessään lukea koulussa oppimiaan rukouksia ja raamatunlauseita ja kohottausi työläästi pystyyn.

Silloin tuli joku mies polulta käsin häntä kohden, hengittäen raskaasti ja voihkaten ja sanoi kovaan: "No... kuka siellä makaa?... Kuka se on?... Kuka on niin tuskissaan?... Sinä?... Lapseni, sinäkö se olet?"

"Minä se olen, setä Wedderkop", sanoi Anna.

"Lapsi, lapsi", sanoi Wedderkop säälien ja yht'äkkiä ihan hiljaa: "Mitä valitat sinä niin vaikeroivasti? Onko joku tehnyt sinulle pahaa? Tule... tule, mennään yhdessä. Älä itke noin, kuule".

"Minä olen niin kamalan yksin", sanoi hän kiihkeästi nyyhkien... "Niin kamalan yksin!"

Kassen Wedderkop asteli hetken vaieten hänen rinnallaan. Sitte sanoi hän: "Katsos, se on sovinnainen hyvä tapa, jonka alla sinä kärsit. Hyvä sovinnainen tapa on se murhaaja, joka turmelee sinulta ja monelta siskoltasi nuoruuden... Näes... jos me eläisimme luonnollisissa oloissa, niin olisivat sinua lapsesta asti ympäröinneet nuoret miehet. Yksi olisi osoittanut sinulle jonkin ystävällisyyden, toinen olisi etäältä ihaillut ja kunnioittanut sinua, kolmannen kanssa olisit iloisesti leikkinyt. Täällä, tällä tuulisella aurinkoisella kukkulalla olisi Hilligenlein nuorison kisapaikka. Kahdestakymmenestä vuodestasi asti olisivat kolme tai neljä tai useammatkin, seudun parhaimmat, kilvoitelleet sydämensä pohjasta ja tulisesti sinusta, koska sinä olet voimakas ja kaunis ja siveä. Ja siten olisit sinä itkien ja kinastellen ja sovitellen, leikkien ja suudellen vähitellen kypsynyt naiseksi.

"Sitenhän on vieläkin laita työväen ja käsityöläisten keskuudessa. Kauniilla, siveällä, ahkeralla työmiehen lapsella on kosijoita kylläksi. Mutta niinsanottujen säätyläisten kesken on 'hyvä tapa' kokonaan turmellut ja tärvellyt luonnon. Se, 'hyvä tapa' nimittäin, sanoo nuorelle tytölle: 'Et saa olla kahdenkesken nuoren miehen kanssa... et saa sinutella häntä... et saa suudella häntä, ell'et mene hänen kanssaan naimisiin... sinulla pitää olla niin ja niin suuret myötäjäiset'. Ja nuorelle miehelle puhuu se: 'Et saa mennä naimisiin, ell'ei sinulla ole rahoja... Et ansaitse kylliksi... Saat tuhlata parhaat voimasi langenneille naisille, ja vasta myöhemmin naida... Jää naimattomaksi, niin olet vähemmässä edesvastuussa'... Niinpä siis, kaikkialla seisoo porvarillisen nuorison edessä vanha, nuoruudelle vihamielinen täti 'hyvä tapa' ja turmelee teiltä nuorilta tytöiltä parhaan elämänne ajan, niin että monet eivät pääse ollenkaan naimisiin, monet liika myöhään. Ei sinua ylenkatsota, tyttöseni. Ei! Siten et saa luulla. Sinä olet vaan, niinkuin monet tuhannet muut, jäykän, taipumattoman nuoruudelle vihamielisen 'hyvän tavan' uhri.

"Missä pelastus tästä? Yksityisen voimat ovat heikot sitä vastaan. Teidän naisten pitää itse vapauttaa itsenne. Sen sanon sinulle, Anna Boje, rakas tyttöseni, äläkä unohda sitä: jos sinä kerran joudut naimisiin ja elät onnessa hupaisessa kodissasi, ja sinulla on jotakin, jota saat rakastaa ja josta huolehtia: niin älä silloin unohda siskojasi, jotka elävät samassa yksinäisyydessä, jossa sinä nyt, ja jotka myöskin halajoitsisivat omaa liettä ja rakkautta, ja jotka myöskin tahtoisivat elää täyden naisen elämää, lapsentuskineen ja lapseniloineen, ja jotka eivät sitä saa. Työskentele silloin sinäkin jossain muodossa vanhapiikahädän lievittämiseksi, joka vallitsee maassa."

Anna Boje oli kuunnellut hartaasti, ja oli tyyntynyt kuullessaan tuota ystävällistä puhetta. Kuu valaisi rauhallisena hiljaista maailmaa.

"Vuosia sitten tein jotakin", sanoi Anna Boje hiljaa, "jota pidetään suurena syntinä; mutta minä pidin hänestä enemmän kuin mistään maailmassa. En voi kenellekään puhua siitä".

"Onko se nyt ohitse jo?"

"Kokonaan ohitse; hän on kaukana poissa."

"Oliko hän hyvä sinulle?"

"Oli, oli!..." sanoi hän... "mutta hän ei voinut auttaa minua ja itseään... hän ei voinut luopua vanhasta uskollisuudesta ja minä en voinut astua onneeni toisen onnettomuuden yli".

"Luonto on väkevämpi kuin tapa", sanoi Wedderkop, "kiitos Jumalan; ja rakkaus vahvempi kuin kuolema; siitäkin kiitos Jumalan".

"Jumalan?" virkkoi Anna hiljaa ja suruisasti... "Kun minä olin lapsi, olin kovassa tuskassa, kun joskus iltarukouksessani unohdin jonkun kolmiyhteydestä... nyt tulkoon vaikka koko kolmiyhteys vastaani kuun valossa. Minulla ei ole enää uskoa ollenkaan... ja se on surullista".

"Niin", sanoi Wedderkop mietteissään... "se on surullista... Mutta siinä en minä voi auttaa sinua, minultakin puuttuu usko. En minäkään ole löytänyt Hilligenleitä, sieluni 'Pyhää maata'. Kirkonoppiin en voi mukautua, ja omaa uskoani en löydä".

Anna Boje veti syvään henkeään ja sanoi: "Tämä on sittekin tehnyt hyvää minulle, setä Wedderkop. Olen niin kauan ja niin kovasti kaivannut saada kuulla ystävällistä sanaa..." Ja hiljaa ja vitkaillen lisäsi hän: "Mutta ell'en tule naimisiin, niin en tiedä, mitä minun pitää tehdä elämälläni".

Silloin vilkaisi Kassen Wedderkop vähän veitikkamaisesti häneen ja sanoi: "No... Antje... olet nyt kahdenkymmenenkolmen... eikö peili ole kielinyt sinulle, miltä näytät? Antaa nyt kulua vuosi vielä, ja toinenkin, vaikkapa vielä kolmaskin... on kyllä tuleva vielä vakava kunnon mies, joka on pyytävä sinua".

"Luulen", sanoi tyttö taaskin syvään hengähtäen, "ett'ei kukaan tohdi lähetä minua".

"Ei mikään pelkuri tohdikkaan", sanoi Wedderkop nauraen. "Eikä semmoisen kannattaisikaan. Se on oleva todellinen mies, ja semmoinen, joka tuntee arvonsa. Ja siitä johtuu se, että saat odottaa niin kauan".

Hilligenlein kadut lepäsivät hiljaisina. Kultaisenharmaana levittäysi kuunvalo niiden ylle.

"Siispä odotan uskollisesti vielä jonkun aikaa", sanoi Anna.

"Niin", sanoi hän, "tee se! Toivo Hilligenleitäsi, Pyhää maatasi."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kun tuli syksy, huomasi Pe Ontjes Lau, että hänen liikkeellään ei ollut mitään hätää. Hän jätti jahtiliikkeen ja hänen täytyi laajentaa säilytysmakasiiniaan, ja rakentaa makasiinin katolle tuulimylly, joka kaikesta rasvaamisesta huolimatta kaiken päivää hiljaa ja ilkeästi kitkui.

Juuri kuin he klubbissa olivat selvillä: "Hänen käy hullusti! Tietysti käy hänen hullusti! Semmoinen ei voi menestyä Hilligenleissä", juuri samaan aikaan tiesi Pe Ontjes Lau, että hänellä oli liike, joka tuotti hänelle iloa ja joka voi elättää vaimon ja lapset. Silloin kohotti hän päätään ja etsi Anna Bojea.

Hän oli nimittäin hillinnyt silmänsä, niin ett'eivät ne olleet katsoneet muuhun kuin maissiin ja ohrasäkkeihin ja oveliin talonpojan silmiin. Mutta nyt kohotti hän päätään ja alkoi tähystellä ympärilleen. Ja kun Pe Ontjes Lau, entinen suuri ja komea Goodefroon perämies ja nykyinen viljakauppias kohottaa päätään, niin silloin ovat asiat aina selvät. Hän kohotti siis päätään lyhyine vaaleine täysipartoineen, ja katsahti ympärilleen. Missä on Anna Boje?

Eräänä sumuisena lokakuunpäivänä tuli äiti kyökkiin ja sanoi: "Kuule, perämies Lau meni juuri ohitse ja napautti ikkunaan ja kysyi, missä sinä olet, hän ei ollut nähnyt sinua niin pitkään aikaan".

Anna pyrähti työstään ja sanoi vihaisesti: "Mitä minä Lausta?"

"Lapseni, mitä nyt?" kysyi äiti huolissaan. "Eihän siinä mitään pahaa ollut?"

"Hän ei ole tähänkään asti välittänyt minusta mitään. Mitä hän tahtoo minusta?"

Mutta kun hän illallisen jälkeen oli saanut astiat pestyiksi, pakoitti uteliaisuus ja tulinen harras toivo, ja levoton suuttumus hänet lähtemään ulos hämärtyvään iltaan. Hän meni kyökin oven kautta ulos puistokäytävälle ja pitkän rakennuksen ohitse ylös vallille.

Silloin tuli Pe Ontjes Lau hänen jälissään.

"Näes vaan, siinähän on Anna Boje!" sanoi hän entiseen tyveneeseen, varmaan tapaansa... "Tämähän sopii mainiosti. Minä aioin juuri käydä Bülkillä asti katsomassa, tulisiko jahti nyt vielä".

Anna lähti hänen mukanaan, ja Pe Ontjes kyseli Pietistä ja Hettistä ja Anna sanoi, että hänen äitinsä kai nyt oli iloissaan, kun sai pitää poikansa kotonaan, ja että hänenkin äitinsä toivoi, että Piet asettuisi kotiseuduille. Pe Ontjes kysyi häneltä, mitä hän toimi kaiket päivät. Koska äiti näkyi aina istuvan koneensa ääressä, niin oli hänellä kait työtä riittämiin. Anna kertoi, että hän joulun jälkeen ehkä etsisi paikkaa itselleen jossakin, mieluimmin Hampurissa. Siten varovaisesti yhtä ja toista keskustellen olivat he tulleet Bülkille asti ja kääntyneet takaisin taaskin. Keskustelu alkoi seisahtua.

"Jos sopii sinulle ja tahdot", sanoi Pe Ontjes -- hän koetti lausua sen noin vaan kevysti ja ohimennen; se ei sentään onnistunut häneltä oikein, äänessään oli toinen sävy... "Jos sopii sinulle, niin tulisin mielelläni useamminkin näin yhteen kanssasi. Tahdotko?"

Neidon tukkeusi sydän ikäänkuin kurkkuun... Sitte sanoi hän hitaasti ja takertuvin äänin: "Miks'et ole koko aikaan välittänyt minusta mitään? Silloin Hampurissakaan et tullut seuraamme."

"Silloin Hampurissa en voinut tulla, ja sittemmin olen aina vaan ajatellut liikettäni. Minä olen ihminen, jolla pitää olla perusta jalkainsa alla", sanoi hän ylpeästi ja tyyneesti, "ennenkuin hän voi ajatella muita asioita."

"Niin", virkkoi tyttö vihastuneesti, "semmoinen olet... semmoinen olet ollut aina... ankerias tai ankkurikettinki tai maissisäkki ovat sinulle aina olleet tärkeämmät kuin ihmiselämä."

"Siten se ei ole", sanoi Pe Ontjes vähän suuttuneesti, "siten et voi väittää."

"Muuten olisit koko tänä aikana osoittanut jotain ystävällisyyttä kohtaani."

"On vahinko, että olet niin herkkä ja pikastuvainen", sanoi Pe Ontjes... "oma äitisikin valittaa sitä."

"Minä en ole pikastuvainen", sanoi Anna suuttuneena. "Kaikki ihmiset ovat väärässä siinä. Ja tekevät vääryyttä minulle. Tietysti sinäkin! Ja juuri etupäässä sinä! Jo kun olin pikku tyttö, rantalaiturilla... olit tyly minulle. _Sinä_ olet ylpeä. Sinä -- sinä olet. Sinä tahdot aina sortaa minua. Tahdot aina osoittaa minulle: katsos, minä olen jotakin ja minulla on jotakin, mutta sinä et ole mitään ja sinulla ei ole mitään ja saat olla hyvilläsi, jos minä suvaitsen tulla ja puhua sanan kanssasi."

Pe Ontjes naurahti harmistuneesti, eikä tietänyt kohta, mitä vastata. Anna Boje kävi vielä pari askelta hänen rinnallaan; sitte alkoi hän astella nopeampaan ja hävisi pimeään.

Hän meni kotiinsa ja sulkeusi kohta kammariinsa ja meni levolle, ja kaivautui yhä syvemmälle suuttumukseensa ja epätoivoonsa.

Länsituuli sysi hiljaa ovea ja ikkunoita vastaan ja hän makasi ja kuunteli. Sitte kohottausi hän taaskin puoliksi, ja aukaisi kiirehtien vaaleat palmikkonsa ja heittäysi kiihkeässä liikutuksessa taaskin pitkäkseen ja painoi päätään taaksepäin hiusmereensä... "Oi, kun hän tulisi!... näkisi minut näin... ja tuntisi tuskaa ja kipeyttä... Minä tiedän, että olen kaunis ja... minä tiedän, että voin tehdä onnelliseksi miehen."

Länsituuli sysi hiljaa ovea.

Nyt se ei ollut länsituuli. Lukko kirahti.

"Kuule... Anna", virkkoi hän tyyneesti... "minä tahtoisin mielelläni olla ystävä kanssasi... kuule, Anna... lausu minulle hyvä sana."

Anna lepäsi liikkumatonna ja veti ainoastaan hiukan kokoon valkeita olkapäitään... "Mitä pitää minun sanoa? Minä olen ylpeä, aivan mielettömän pikaistuva ja herkkä. En tiedä edes, että olen köyhä opettajantytär, jonka toki kaikki muut tietävät."

"Sinä olet sekainen", sanoi hän ja nousi ylös. "Eihän voi puhua kansasi."

Hän lähti.

Seuraavana aamuna tuli äiti kyökkiin, ja näki hänen sulkeuneet, tuskan kalvamat kasvonsa, ja sanoi huolissaan: "Etkö ollenkaan voi sopia Pe Ontjesin kanssa? Hän on niin kunnollinen vakava ihminen... Lapseni, lapseni! Älä kovenna sydäntäsi. Jälkeenpäin murtuu se kuin lasi, ja saat valittaa turhaan."

Anna kiskaisi itsensä irti pimeistä uneksumisistaan ja sanoi:

"Hiljaa nyt! Minä en siedä kuulla."

Iltapäivällä, kun äiti istui yksin koneensa ääressä, tuli Pe Ontjes, istui hänen rinnalleen ja sanoi: "Täti Boje! Minä ja Anna pitäisimme toisistamme... mutta emme millään tapaa voi sopia keskenämme."

"Pe Ontjes", sanoi äiti, "voit olla vakuutettu, kuinka mielelläni soisin, että te voisitte sopia keskenänne. Älä ole vihainen hänelle... olisit voinut sinä aikana, jonka olet ollut täällä, vähin seurustella hänenkin kanssaan. Hän on aina pitänyt sinusta."

"Niin", sanoi Pe Ontjes mietteissään... sitte kohotti hän päätään ja sanoi: "Olen tuuminut -- en tiedä muutakaan neuvoa -- meidät pitää kytkeä yhteen niinkuin kaksi vastahakoista vasikkaa, niin että olemme pakoitetut puhumaan suumme puhtaaksi, tiedätkö, noin kuudeksi tai kymmeneksi tunniksi. Eihän toki voi kinastella ja riidellä yhtäpäätä kuutta tai kymmentä tuntia? Siinähän rauhottuu toki, ja puhuu asioista tyyneesti."

Helle Boje pudisti päätään: "En ymmärrä", sanoi hän, "miten sen aiot toimittaa".

"Olen ajatellut, että voisin tänään itse mennä viemään vanhaa jahtia Cuxhaveniin, jonne olen myynyt sen. Silloin voisi hän lähteä mukaan."

Helle Boje pudisti taaskin suruisana päätään. "Minä luulen, että hän ei suostu siihen", sanoi hän.

"Niin, sitte sanon sinulle jotakin", sanoi Pe Ontjes... "Lähetä hänet tänä iltana noin kello yhdeksän paikkeilla rantaan tuomaan jotain lähetystä Hettille tai Pietille -- Goodefroo tulee näinä päivinä Hampuriin. Teetkö sen?"

"Katson, mitä voin tehdä", sanoi hän. "Lähde nyt... saan katsoa, mitä voin tehdä."

Anna oli onnekseen ollut sinä päivänä Freestedtissä Anna Martensin luona, joka aina oli ollut hänen ainoa ystävättärensä, ja oli kertonut hänelle, mitä oli tapahtunut hänen ja perämies Laun välillä. Hän oli kai salaa toivonut saada torat, ja oli saanutkin. Anna Martens oli sanonut: "Sanon sinulle kolme asiaa, Anna. Ensinnäkin: jos hän tahtoo ottaa sinun vaimokseen, niin ei voi hän ajatella huonosti sinun luonteestasi. Toiseksi: _sinä olet_ ylpeä ja pikastuvainen, Anna Boje. Ja kolmanneksi: Ell'et nyt voi sopia hänen kanssaan, niin muutut jääksi; sillä sinä pidät hänestä hirveästi." Nämä Anna Martensin selvät sanat mielessään tuli Anna Boje illallisen jälkeen, noin kello kahdeksan tienoissa, kotiin.

Silloin sanoi hänen äitinsä: "Kuuletko, Pe Ontjes Lau kävi täällä. Hän matkustaa tänään kello yhdeksältä eräällä jahdilla Cuxhaveniin; hän sanoi, että hän ottaisi mielellään mukaan, jos minulla olisi jotain lähetettävää pojille... Olen tässä pannut pakettiin pari kakkua Hettille -- hän pitää niistä niin -- Pe Ontjes sanoi, että hän haluaisi, että sinä itse toisit lähetyksen rantaan... Luulen, että hän mieluimmin ottaisi sinut itsesi mukaansa Cuxhaveniin." Mitään muuta hän ei sanonut, ja sulki hiljaa oven ja ajatteli: 'Niin, nyt tehköön hän, miten tahtoo; ja olkoon Jumala hänen kanssaan.'

Anna meni kammariinsa ja istuutui vuoteensa reunalle ja hengähti syvään. "Minä matkustan hänen kanssaan!... Minä matkustan hänen kanssaan! Kuinka iloinen olen, ett'ei hän ole vihoissaan minulle! Kuinka iloinen olen! Jos hän on hyvä minulle, olen oleva äärettömän iloissani; olen oleva niin iloissani, että hän on ihmettelevä. Mutta jos minä näen, ettei meidän välillämme voi mitään syntyä, niin silloin ei minulla ole enää mitään maailmassa etsittävänä."

Hän nousi ylös, ja katsahti ympärilleen ja ajatteli: "Minä pesen itseni."

Ja hän otti matalan puusammion, joka seisoi seinännojalla, vei sen kammariinsa, kaasi siihen kolme sangollista vettä, lukitsi oven ja laski ikkunaverhot alas, riisui yltään ja laskeusi polvilleen astian ääreen ja alkoi peseytyä vakavin hiljaisin kasvoin.

Hän valeli kaulaansa, ja kauniita olkapäitään ja ajatteli: 'Tuossa paikassa oli silloin loka, jota hänen silmäinsä edessä Dänensandilla heitettiin päälleni... silloin olin lapsi. Millaisiksi ovat olkapääni muuttuneet ja millaiseksi sieluni? Onko perämies Lau laskeva käsivartensa ympärilleni... tuo suuri, hirveä poika?...' Ja hän valeli täyteläitä valkeita käsivarsiaan ja sanoi: "Millä leikitte mieluummin, vedenaalloilla vai Pe Ontjes Laulla?... Pe Ontjes Laulla... varmasti." Ja kun hän siten kuvitteli itselleen, millainen hän mahtasi tulla olemaan, ainako tuommoinen tyyni ja kylmä, ja noin itsetietoinen ja itsestään varma, kohosi hänen kasvoilleen kevyt älykäs hymy. Siten vaeltaa korkean hämärän kuusimetsän ylitse vaalea pilvi ja heittää ylhäältä vaalean heijastuksen metsän pimentoon, niin että siellä siimeksessä hetkeksi on valoisampaa... Hän valeli voimakasta, pehmyttä vartaloaan, joka oli hieno ja virheetön, sillä hän ei ollut ikinä kuristanut sitä; ja ajatteli: 'Sitä ei ole kukaan ikinä nähnyt siitä kun äitini on viimeksi kylvettänyt minua. Sittemmin kylvin puron taitteessa, aina ihan yksin. Kukaan ei ole sitä sittemmin nähnyt... ei, ei kukaan... mitä kuuluu se teille?... mitä kuuluu se Pe Ontjes Laulle?... kenelle olen velvollinen tekemään tiliä siitä, mitä olen ruumillani tehnyt?... Minä, vapaa, terve, täysi-ikäinen ihminen?... Olenko häntä halventanut? Tehnyt hänet likaiseksi? Olenko tehnyt mitään luonnotonta ja epäpuhdasta? Omatuntoni on huoleton siitä... Ja hän valeli voimakkaita suoria sääriään polviin asti ja katseli ajatuksissaan valkeata arpea, joka olihan yläpuolella polvea kohonteella sisäpuolella. Muinen, kun hän oli ollut noin kahden-kolmentoista vanha, oli hän tuntenut lapsellista mieltymystä eräästä kaunista iloista renkiä kohtaan, joka palveli naapuri Martensilla. Kun tämä työskenteli valjakkoineen pellolla, oli hän ajanut pojan hevoselta, ja mennyt itse istumaan sijaan, harinreisin, aivan kuin pojatkin. Eräänä päivänä, elonkorjuun aikana oli nelivuotias tamma, jolla hän istui, alkanut vikuroida, eikä tahtonut vetää. Renki, kiireissään ja vihoissaan -- oli mereltä käsin nousemassa ukkos'ilma -- aikoi lyödä hevosta heinähaarukalla. Mutta samassa hypähti tamma syrjään, ja haarukan eräs sakara tunkeusi puvun läpi lapsen sääreen. Silloin säikähti renki kovasti, ja katseli haavaa ja imi suullaan veren siitä ja nouti vettä ojasta ja pudisti päätään ja sanoi: "Hullu,... hullu tyttöseni!" Kun äiti lauantai-iltana näki hänen alusvaatteissaan verta, sanoi hän, että hän oli kaatunut erääseen naulaan, eikä ilmaissut renkiä. Hän katseli ajatuksissaan arpea, ja muisteli entisellä mieltymyksellä häntä ja ajatteli: 'En ole kertonut yhdellekään ihmiselle tuosta. Kuinka ihana on olla salaisessa uskotussa ystävyydessä jalon ihmisen kanssa.' Hänen kasvonsa lempenivät ja hänen silmissään välkkyi sisäinen ilo: 'Kuinka armasta on oleva, kun saan olla niin lähellä ja oma hänelle, saan levätä häntä lähellä ja näyttää tuota arpea ja hän silittää sitä ja kiusottelee minua. Kuinka ihmeellistä on oleva...' Lopuksi pesi hän jalkansa. Lujina kaartuivat ne norjista nilkoista, eivätkä olleet liika pienet eikä liika suuret. 'Kun olin lapsi', ajatteli hän, 'juosta livistitte te ulos matalikolle; ja toisinaan tarkastelimme me jälkiä, jotka te jätitte hiekkaan: jalan koko muoto ja joka varvas oli selvästi ja sievästi jäljennettynä pehmeällä mutapohjalla. Silloin juosta livistitte kaikenmoisiin ajattelemattomiin lapseniloihin, silloin juoksitte pois Pe Ontjesin luota. Nyt juoksette takaisin hänen luokseen. Te, raukat juoksijat, joudutte tekemään, mitä minä vaan tahdon.' Hän nauroi hiljaa ja sanoi verkkaan ja estellen ja kasvonsa lehahtivat punaisiksi: "Ettehän kerro sitä kenellekään... minä juoksen mielelläni Pe Ontjesin luokse... minä... minä luulen, että olen ylen onnellinen ihminen."