Part 17

"Sinun pitää pois", sanoi Anna ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä... "sinun pitää unohtaa minut... ja minun pitää katsoa, kuinka minä saan elämäni järjestykseen".

Silloin voi Anna Boje vielä laittaa lapset matkakuntoon, ja vielä kerran tuntea hänen tulista mieletöntä rakkauttaan, ja nähdä sen epätoivon, joka asui hänen silmissään, ja saattaa nuo kolme asemalle ja vielä kerran pudistaa hänen kättään ja sanoa, hampaat yhteen purtuina: "Viekää terveiset äidillenne", ja voi sitte vielä yksin palata kotiinsa ja sanoa itselleen: "Ikinä et enää ole näkevä häntä".

Kun hän tuli kotiin, oli hänellä siellä postikortti Kai Jansilta. Tämä kertoi lyhyesti kuulumisensa. Reunaan oli hän pienillä kirjaimilla kirjoittanut: "Oletko sinä löytänyt Hilligenlein, 'Pyhän maan?' Olen taitanut minä löytää jotain sen suuntaista!" Ja viereen oli hän piirtänyt silmäparin, silmäterät sinisellä musteella.

"Kuule", sanoi Heinke, "kuinka ihmeellistä, että hän kirjoittaa sinulle; aina ennen on hän kirjoittanut vaan minulle. Ja mitä merkitsee tuo tuossa reunassa?"

"Hän on kai löytänyt itselleen morsiamen, jolla on siniset silmät", sanoi Anna.

Silloin kävi Heinke hiljaiseksi, ja meni puutarhaan omenapuun juurelle ja itki.

* * * * *

Alkoi raskas vaikea aika tuon pienen päätytalon asujamille kastanjoiden varjossa.

Piet matkasi kaukaisilla merillä, Samoaa kohden, ja hautoi mielessään toivoja ja suunnitelmia, joita hänen sisarensa osaksi ei tuntenut, osaksi ei hyväksynyt. Hett meni Kieliin kauppakouluun, kahdeksan viikkoa myöhemmin kirjoitti hän ensimmäisen salaisen kirjeensä Annalle pyytäen rahaa, Anna lähetti hänelle säästöistään kolmekymmentä markkaa. Hett ei edes kiittänyt. Anna ajatteli: "Alan siis jo saada näyttää vanhemman sisaren osaa; alkaa olla kuin professori Tonnerilla, jonka kolme tytärtä jäivät tuhmiksi ja vieraiksi maailmassa kahden veljensä vuoksi, ja jotka ovat köyhiä ja ahkeria."

Helle Boje, joka kaksikymmentäviisi vuotta sitten oli tanssinut kengän jalastaan Ringerangilla, alkoi näihin aikoihin saada harmaita hiuksia ja vanheta. Hän suri ja sydämensä koveni, kun ei hänellä enää ollut luonaan kahta lempilastaan. Annan kanssa, joka nyt taaskin oli kokonaan itseensä sulkeunut, puhui hän hyvin vähän. Ja Heinke ei voinut ikinä tehdä mitään hänen mielensä mukaan. Alinomaa moitti hän häntä uppiniskaiseksi, laiskaksi, epäystävälliseksi. Lapsi, jolla ei ollut muuta vikaa, kuin että hänellä oli äitinsä hiljainen itseensäsulkeunut ylpeys, ja isänsä korkealle pyrkivä mieli, kärsi kovasti noista alituisista moitteista ja itki usein ja salaa. Kun hän kuivasi kyyneleitään, katseli hän kuvapostikortteja, joita Kai Jans lähetteli Heidelbergista ja sen ympäristöistä. Ne olivat kaikki hyvästi järjestettyinä hänen virsikirjassaan.

Toisinaan koetti Anna vähän riuhtaista itseään vireille. Hän yritti neuloa itselleen ja sisarelleen puvun, käyttääkseen saavuttamaansa taitoaan, mutta tuommoinen tylsä, istuva työ ja kaikkea pientä huomiota vaativa työskentely ei sopinut hänelle; hänen täytyi yhä uudestaan ratkoa, mitä hän oli neulonut, ja lopulta jättää kaikki neulojattarelle. Iltasin yritteli hän salaa lueskella isänsä kirjoja. Tyyneellä ihmetyksellä näki hän nuo ylevät kuvat, jotka kohosivat hänen eteensä ja hän katseli ympärilleen pienessä vaatimattomassa huoneessaan ja kuihtuvassa toivottomassa elämässään, ja laski kirjan kädestään, eikä voinut löytää tietä kauneuteen.

Talvella sai hän kerran taas kutsut tyttöseuraan, ja pakoitti itsensä lähtemään sinne.

Siellä oli vilkasta. Eräässä huoneessa istuivat nuorimmat, kahdeksantoistavuotiaisiin asti, he kertoivat viattomia hassuja juttuja ja nauroivat niin, että muutamat kiirivät pöydän alle. Heinke oli heidän joukossaan.

Toisessa huoneessa istuivat vanhemmat, noin kahdenkymmenenkahdeksan vuotisiin asti: nämä johtuivat juttelemaan naimisiin menosta. Kahtakymmentäviittä vanhemmat johtivat puhetta, nuoremmat kuuntelivat ahdistuneina.

"Niin, päästä naimisiin! Saada kunnon kelpo mies, se on parasta."

"Mutta semmoisia ei ole monta."

Ja he alkoivat mies mieheltä keskustella nuorista avioliittoon kykenevistä miehistä. Ja puhuivat katkerasti ja halveksien muutamista, jotka eivät menneet naimisiin, koska olivat raukkoja tai liiaksi mukavuutta rakastavia tai toimettomia.

Joku lausui tylyn sanan: "Nuorista miehistä ei ole mihinkään enää, raajarikkoja kaikki. Naimisiin ei enää mene kukaan".

"No!" huomautti joku... "Friedahan meni tässä äskettäin naimisiin, ja Gertrud".

"Niin, mutta Friedalla oli kymmenentuhatta markkaa rahaa, ja Gertrud... no, Gertrud oli kahdenkymmenenviiden."

"Tasan ei käy onnen lahjat, yksi saa, toinen jää ilman."

"Jos en saa miestä, koska olen pieni ja ruma, niin sen voisin kestää. Mutta ell'en saa miestä, kosk'ei minulla ole paksua kukkaroa, ja nenä kullasta, niin se on kurjaa ja häpeällistä. Friedakin kymmeninetuhansineen! Mitä hyvää hänen miehellään niistä? Ken viitsisi maata semmoisen luurangon kanssa samassa sängyssä?"

"Kuule! Älä puhu noin hurjasti!"

"Äh, tyhjää!... Sanovathan sosialistit, että koko tuo kirottu rahajärjestelmä pitää heittää yli laidan? Se joltakin kuuluu: kunpa arvioitaisiinkin meitä sen mukaan, kuinka norjia ja kauniita me olemme! Mitä sanot siitä, Anna Boje? Silloin saisit sinä prinssin, ja minä vapaaherran. Sillä ettehän voi kieltää, että ole suora ja norja, ja että minulla on kaunis nenä, ja että hiukseni ovat pitkät ja komeat." Ja hän nauroi ja vetäisi kummallakin kädellään vaaleiden hiuksiensa yli.

"No, mutta enimmät meistä pääsevät sentään naimisiin! Ehdottomasti enimmät! Ja muutamat taas eivät tahdokkaan naimisiin, eivät ollenkaan haluakkaan."

Silloin nauroi joku: "Lapset, kerron teille hauskan jutun. Tietysti ette puhu siitä kenellekään, muuten en kerro sanaakaan... Minä ja Lene Bruhn kävimme viime viikolla Bindorfissa, ja myöhäistyimme junasta, ja aioimme tulla jalan Hilligenleihin. Mutta matkalla aloimme pelätä ja palasimme Söthbierin kestikievariin... tiedättehän, siellä jossa on se ukko kahden tyttärensä kanssa. No... tytöt olivat niin ystävälliset, että jättivät meille huoneensa ja menivät jonnekin muualle makuulle. Minä nukahdan, ja Lene Bruhnkin nukahtaa. No, tuossa puoliyössä alkaa koputtaa minun ikkunani takana, koputtaa ja koputtaa ja sitte alkaa torata: 'Miks'et laske minua sisään, tyttö?... Miks'et?... Mikä sinun on?... Mutta tyttö, laskehan nyt!... Mitä tämä on? Olet aina ennen laskenut, ja nyt yht'äkkiä et?...' Siten sitä jatkuu kokonaisen tunnin. Lene Bruhnin kävi aivan samalla lailla. Seuraavana aamuna menimme me aikaiseen kyökkiin. Siellä seisoivat tytöt lieden ääressä ja keittivät kahvia: 'No', sanoo Lene, 'sanokaa minulle nyt, kuulkaa, yksi asia! Jos voisitte mennä naimisiin, niin menisittekö?' Silloin katsoivat he molemmat meihin ylen ujosti ja sanoivat: 'Emme me naimisiin ajattele... ei... emmehän tokiinsa'... Nähkääs, siten se on!... Naimisiin?... Tietysti haluan minä naimisiin. Ja sitä haluamme me kaikki."

"Tiedättekö mitä", sanoi eräs toinen: "Jos te niin kovasti haluatte naimisiin, niin pitää teidän tehdä kuin sihteerin tytär Tonndorfissa: hän ei ollut sievä, eikä hänellä ollut omaisuutta, mutta hän oli viisas tyttö. Hän ajatteli näinikään: 'Jos jäät neidiksi, jäät naimattomaksi.' Silloin meni hän Hampuriin, ja rupesi sisäpiiaksi eräässä hienossa perheessä siellä, ja sai kohta erään kelpo puutarhurin itselleen. Hänen sisarensa teki sittemmin samalla tapaa ja sai erään leipurin, ja leipurilta kuusi lasta, jotka elävät sämpylistä, jotka jäävät aamulla myymättä, ja ovat terveitä ja pyöreäposkisia."

"Nyt sepittelit taas", sanoivat toiset. "Aina sinä lopulta panet omiasi."

"En tiedä", virkkoi eräs: "Sen pitää olla niin hyvä ja viisas mies, muuten en minä voi."

"Ei, muuten ei voi."

"Turhia!" tokaisi eräs toinen katkerasti: "Mieluummin onnettomissa naimisissa, kuin naimatonna."

Silloin alkoivat toiset vastustaa: "Ei, ei... ajattelehan vaan häntäkin... ja häntä. Tuhat kertaa ennemmin naimatonna."

"Mutta hänellähän on lapsia toki, jotka ovat hänen omiaan."

"Niin... lapsia!..."

"Jäädä vanhaksi piiaksi. Ilman ketään, jota rakastaa, ja josta saa pitää huolta?"

"No?... Katsokaahan nyt esimerkiksi Hanna Behrens'iä vaan! Hän on onnellinen tyytyväinen vanhapiika!... Ei, se on ihan totta!... Hän ei teeskentele!... Hän on kolminekymmenine kaksine vuosineen tuiki onnellinen tyttö."

He kohauttivat olkapäitään. "Niin", sanoivat he..., "niitä on semmoisia. Niillä on maitoa suonissa, ja niiden ei ylipäätään pitäisikään naimisiin. _Me_ olemme toista... Jäädä naimattomaksi? Sitte ennemmin vaikka kuolemaan... Mitä sanot sinä, Anna Boje?"

"Anna Boje on tyyni. Kuningatar, mutta kylmä."

Siellä oli heidän joukossaan eräs virkamiehentytär, taidokas ja näppärä tyttö, joka aavisti, että Anna Bojella oli tulinen sielu, hän katsahti vakavasti häneen. Tällä virkamiehentyttärellä oli lapsesta asti ollut luontainen taipumus huomaamaan muotoja ja värejä, ja erinomaisen taitava käsi. Vilkkaan, näppärän äidin kehoittamana ja rohkaisemana oli hän käynyt teollisuuskoulussa Kielissä, oli sitte antaunut valokuvausalalle ja oli nyt kaksikymmennelivuotiaana aivan turvattuna osakkaana eräässä taidekaupassa eräässä suuremmassa kaupungissa. Nyt oli hän tervehtimässä kotiseudullaan, ja istui hiljaisin älykkäin silmin lapsuutensa ystävätärten keskellä ja katseli Anna Bojea.

Anna Boje, joka aina oli pitänyt hänestä, koska hän oli niin vilpitön ja luonnollinen ihminen, katsahti häneen ja sanoi: "Kunpa olisi lahjoja niinkuin sinulla."

"Niin", sanoivat toiset, "kunpa olisikin itsenäinen toimiala niinkuin sinulla."

Tuo pieni taidokas neiti katsahti heihin ja sanoi ainoastaan: "Niin... niin...", eikä mitään muuta.

Eräs, joka oli kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha ja älykäs vakava tyttö, ja hoiteli sairasta isäänsä, lopetti keskustelun: "Ne jotka sanovat, että he ovat toimessaan löytäneet tyydytyksen elämässään, ne joko valehtelevat tai ovat he syntymästään asti ja luonnostaan määrätyt pysymään naimattomina. Me toiset, mitä auttaa meitä toimemme ja virkamme? Emme me kaipaa hoitaa toisten ihmisten lapsia, emme me tahdo opettaa toisten lapsia, toimittaa toisten asioita, hoitaa vieraita sairaita; me tahtoisimme rakastaa, pitää huolta ja kärsiä, vaikkapa kuolla jonkin puolesta, joka on meidän omaamme ja omamme. Se olisi meidän Hilligenleimme, Pyhä maamme. Siten juuri."

Siten puhuivat he avoimesti huolistaan. Eikä ollut ainoakaan heistä ruma. Lukuunottamatta yhtä, joka oli vähän omituinen, olivat he kaikki terveitä, voimakkaita ja kauniita tyttöjä. Nyt vaikenivat he hetkeksi... Sitten alkoivat he jutella yksi yhden kanssa, toinen toisen kanssa, ja vilkastuivat taas ja nauroivat.

Kun Anna Boje lähti vähän aiemmin kuin muut, seurasi häntä tuo pieni taidokas neito.

"Etköhän voisi ruveta opettajattareksi?" kysyi tämä arasti ja epävarmasti.

"En voi", vastasi Anna Boje vaikeasti. "Minä olen niin äkkipikainen. Ja minulla ei ole mitään taipumuksia, ei mihinkään."

"Sinä menet naimisiin", lohdutteli toinen... "olet vasta kahdenkymmenenkolmen ja olet suuri ja kaunis ja älykäs ja siisti. Ell'et sinä joudu naimisiin, niin kuka sitte?"

Anna Boje kohautti katkerasti olkapäitään. "Vielä ei ole kukaan minua pyytänyt, ei yksikään."

"Tilde Peters on oikeassa"! sanoi toinen: "Mikään toimiala ei tuota tyydytystä meille, ja tee meitä onnellisiksi. Niin, muutamille mahdollisesti, joissa luonnostaan on jotain kalpeata, hiljaista ja raukeata; mutta muut, terveemmät, ne kaipaavat miestä ja lapsia. Viisaat kyllä ovat väittävinään, että sen voi helposti voittaa."

Silloin huudahti Anna Boje vihastuneena: "Voittaako sen itsessään? Silloin pitäisi minun kai puhkaista silmäni ja rutistaa rintani sisään...?"

"Se on niin vaikeata ja surkeata tämä", tunnusti toinen vilpittömästi ja hiljaa. "Muutamat kaihoovat ja kuihtuvat hiljaa ja hiljenevät ja kalpenevat tuskissaan. Toiset taas varastavat sitä, mitä he eivät julkisesti ja kunnialla saa ottaa itselleen, salaa ja pelolla. Aiemmin oli kirkolla jo sovinnaisilla tavoilla valtaa mielten ylitse ja sanoivat: nöyrry ja kuihdu! Mutta mitä välittävät ihmiset nyt suurissa kaupungeissa kirkosta ja tavoista? He kysyvät: Mikä voi meiltä kieltää kehdon ja kotilieden? Ja ottavat osansa. Minkä pitäisi olla sulaa ja paljasta sydämen iloa, se muuttuu nyt rikokseksi ja kärsimykseksi. On niin vaikea, vaikea monen porvaritytön asema."

Anna katsahti arasti noihin somiin tummiin kasvoihin "Mitä sanovat vanhempasi tuommoisista mielipiteistä?"

Pieni neiti kohotti olkapäitään: "Isäni istuu joka ilta ravintolassa ja kuuntelee kaskuja, ja juttelee itse mielellään ja hauskasti. Äitini on mennyt naimisiin kahdeksantoista vuotiaana, eikä ymmärrä minua... Se on ehkä pahinta onnettomuudessamme, että me, toisen ja uuden ajan lapset, vielä lisäksi olemme orpoja."

Anna Boje saatti pientä ystävätärtään tämän vanhempain kotiin asti, ja palasi sitten yksin pimeitä katuja, mieleltään ihan masennuksissa.

"Kotona ei minua tarvita... olen ihan liikaa... lahjoja ja taipumuksia ei minulla ole mihinkään... Pitääkö minun nyt mennä jonnekin vieraaseen perheeseen, palvella vieraita ihmisiä ja nähdä heidän onneaan? Tai työskennellä jossain raskaassa yhdentekevässä toimessa, ilman mitään toivoa sydämessäni? Minun pitää nyt jonnekin... olen kahdenkymmenenkolmen. Minä en voi kauempaa enää olla kotona. Heinke ei saa lähteä; hän on vielä liika nuori... minä lähden."

Hän meni Satamakatua alas ja mielensä kaivautui yhä syvempään hätään ja hänessä heräsi raskaita pimeitä ajatuksia, jotka olivat piilleet hänen mielensä syvyydessä, jotka piilevät jokaisen mielen syvyydessä. "Jos nyt tulisi häneltä kirje... kirje, jolla olisi mustat reunat... hän olisi kuollut... autuas olisin minä silloin. Minä huutaisin liika suurta autuuttani... Ja kuinka minä odottaisin!... Nyt... nyt... saisimme nähdä toisemme... minä noutaisin heidät asemalta... Kuinka onnellisiksi tahdon tehdä teidät kaikki kolme... nauraa ja iloita pitää teidän kanssani... tahdon olla niin hyvä ja rakas teille... Oi, hän elää päinvastoin ja paranee!... Kun hän sentään kuolisi!... Kymmenen vuotta on hän saanut elää suloisessa onnessa hänen kanssaan, kymmenen pitkää suloista vuotta... Anna nyt _minulle_ toiset kymmenen!... kolme!... oi, anna minulle yksi ainoakin vuosi! Sitte kuolisin mielelläni. Oi, niin mielelläni! Ainoastaan yksi ainoa vuosi ilman että tunnen syntiä ja tuskaa!... Kun hän nyt kuolisi..."

Hän meni aina sululle asti ja jäi seisomaan ja kuunteli veden solinaa ja ajatuksiansa.

"Minä olen huono ihminen... niin huono että olisi parasta että menisin veteen. Ja olenhan minä ihan ilman mitään toivoja... kukahan surisi minua? Kuka kaipaisi minua? Minun lapseni uinuvat vielä sylissäni. Kukaan ei herätä niitä. Rakastaa ja pitää huolta, sitä minä tahtoisin ja sitä minä voisin; mutta kukaan ei sitä minulta tahdo ja pyydä... Pienen ajan tahdon vielä odottaa... tahdon..." hän katsahti pitkää rakennusta kohden; Rieke Thomsenin ikkunassa oli vielä valoa... "minä tahdon tietää, onko minulla enää mitään toivoa... Olen puhunut niin pilkalla... ennen... korteista!?... mutta kun ihminen tulee tällaiseen hätään..."

Hän katsahti taaskin eteensä ja kuunteli taaskin länttä kohden, ja katsahti taaskin ylös, ja meni ylös vallille, kuunteli, oliko Rieke Thomsen yksin, meni välikölle ja astui sisään.

Rieke Thomsen istui avarassa tuolissaan, ja oli juuri kääntänyt päätään, katsoakseen lahden tuolle puolen, näkyisikö siellä valkeata; hän oli käynyt yhä vaan täyteläämmäksi ja pyyleämmäksi.

"No? Anna Boje?..." sanoi hän terävästi, ja vetäisi kädellään yli pöydän pinnan: "Mitä asiaa on sinulla minulle?" Hän ei, kuten useimmat muutkaan, oikein sietänyt Bojeja, he kun kauneudessaan näyttivät niin ylpeiltä.

"Ennustakaa nyt minulle korteista..." sanoi Anna Boje reippaasti. "Olen aina aikonut käväistä luonanne, mutta en ole ennättänyt koskaan."

"Aina kun tulette luokseni", sanoi Rieke Thomsen, "sanotte joko: 'No Rieke, tulin kerta minäkin katsomaan ilveitäsi', ja nauratte, tai sanotte te: 'Olen aina aikonut käväistä luonasi, mutta en ole ennättänyt koskaan'. Itse asiassa tulette, kun teillä on joku hätä ja tarve. Kaikille, jotka ovat nuoria, ja jotka ovat vaivan alla, tulee joskus ilta, jolloin he uskovat minun taitooni. Luulenpa, ettei ole viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena ollut ainoatakaan tyttöä ja ainoatakaan rouvaa Hilligenleissä, olkoot he sitte ylpeitä tai nöyriä, joka ei olisi käynyt luonani... Annatkohan minulle kortit... tuossa ylhäällä pöydällä... ei... enemmän oikealla... raamatulla... voit samalla antaa minulle raamatunkin... minun pitää vielä lukea iltasiunaus."

Hän sekoitti kortit ja levitti ne verkalleen neljään riviin päällekkäin, ja kulki sitte sormillaan niiden ylitse... "Rahoja ei", sanoi hän hitaasti... "mutta hyvää leipää... on joku vaaleahiuksinen ihminen; joka paljon ajattelee sinua... mutta hän ei voi sanoa sitä sinulle... on joku este... Mutta sitäpaitsi on siinä joku tummaverinen herra... hänen rinnallaan nainen..." Hän katsahti kysyvästi ylös, ja näki edessään tuon kypsän pehmyen naiskauneuden... "Enempää ei ole nähtävissä", sanoi hän.

Vapisevin äänin sanoi Anna Boje: "Me olemme levottomia veljemme vuoksi, joka on kaukana merillä... kaukana... minä... minä tahtoisin mielelläni tietää: onko mikään kuolemantapaus lähellä?"

Rieke Thomsen katsahti taaskin ylös, ja näki terävän väläyksen hänen silmissään ja ymmärsi kaiken; ja häntä miellytti tummoinen paha uljas naismieli; mutta hän pudisti päätään ja vastasi vilpittömästi: "Eivät kortit tiedä mistään kuolemantapauksesta."

Silloin nousi Anna Boje ylös, laski pöydälle puolen markkaa ja lähti.

Hän meni kotiinsa, nukkui, nousi ylös ja eli painunutta uupunutta elämäänsä.

"Syksyllä lähden kotoa", ajatteli hän. "Haen paikan jossakin perheessä Hampurissa; ja toimitan, että Hett'kin tulee Hampuriin, ja pidän silmällä häntä. Siellä saan toisinaan nähdä Pietinkin ja olen hänen ystävättärensä, kunnes hän menee naimisiin; sitte on sekin loppu."

Tuli kevät ihanuudessaan, ihana, aurinkoinen, välkkyvä kevät.

Pe Ontjes Lau tuli Hilligenleihin. Hänen siirtymisensä sinne oli viivähtänyt, koska hän ahnehti mukaansa ansiot, joita aina uudestaan ja uudestaan tarjoutui. Hän käväisi äiti Bojellakin tuomassa terveisiä Pietiltä, joka yhä vielä palveli Goodefroolla ja juuri oli matkalla Iquique'seen; hän kertoi, että parannus, jonka Piet oli suunnitellut laivarakennuksessa, oli osoittaunut käytännölliseksi, ja arveli että Piet arvatenkin, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus, tulisi siirtymään laivarakennusalalle. Sitte lähti hän, eikä palannut. Hänen aikansa meni tutustaumisessa isän liikkeeseen ja tarkastamisessa, olisiko mahdollisuutta laajentaa sitä. Niinkauan kuin ei hän ollut siitä selvillä, tahtoi hän pysyttäytyä erillään kaikesta muusta.

Anna Boje ei ollut silloin ollut kotona. Jälkeenpäin kohtasi hän hänet silloin tällöin joskus harvoin kadulla. Silloin tervehti Lau kohteliaasti ja meni sanaa sanomatta ohitse. Anna katsahti arasti ylös ja ajatteli: "Hän ei välitä minusta. Hän on mies... Mutta hän ei välitä minusta!... Hän on menevä naimisiin jonkun talonpojantyttären kanssa, jolla on rahaa."

Kesä oli ihana; hän eleli alakuloista sameaa oloansa. Äiti Boje ja Heinke puhuivat ainoastaan hiukan hänen kanssaan. "Lokakuussa lähden Hampuriin", ajatteli hän. "Rupean minäkin pyöräksi yhteiskuntakoneistoon; rupean telefoonineideksi tai jotain semmoista; muuhun en kelpaa."

Anna Martens tuli kerta tervehtimään miehensä ja ensimmäisen lapsensa kanssa, joka jo osasi kävellä; hän oli muhkea ja varma; onni loisti hänen silmissään kuin rauhallinen kaunis tuli liedellä. Hän meni Anna Bojen jälissä kyökkiin ja sanoi: "Kuule, mitä tuumit sinä tuosta suurekkaasta perämies Lausta... siinä olisi sinulle mies... komea tyyni mies."

"Oh", vastasi Anna Boje kylmästi ja kääntyi askareihinsa, "älähän nyt puhu tuhmuuksia."

"No tuon arvasinkin", sanoi Anna Martens... "Ei ole kylliksi hyvä sinulle... pitää olla joku lukumies..."

"Oh;" sanoi Anna Boje, ja katsahti hämmästyneenä ja katkerasti ystävättäreensä: "Kuinka erehdytkään, Anna Martens! Kun vaan on terve ja hyvä ja kelpo ihminen, josta voin pitää, niin mitä välitän minä sitte rahoista ja latinasta!"

Oli niihin aikoihin palannut Berlinistä kotiinsa eräs nuori mies hyvästä perheestä, pankkivirkamies, saadakseen takaisin vanhempiensa hoidossa terveytensä, jonka hän oli turmellut yöelämässä -- hän itse sanoi: työssä. Muutaman päivän kuluttua alkoi hän jo pitkästyä oloonsa ja alkoi etsiä seikkailuja, ja kun hän oli kaunis nuori mies ja naistuntija ja intohimoinen, aukeni hänelle piankin semmoisia. Pian huhuttiin kaupungilla, että useat nuoret tytöt, mikä enemmän mikä vähemmän olivat olleet hänelle mieliksi, vaikka he tiesivätkin, että avioliitto ei voinut tulla kysymykseen. Mutta muut nuoret miehet, kunnollisemmat, olivat joko liiaksi mukavuutta rakastavia tai liika varovaisia; ja niinpä joutuivat he puutteessaan tämän käsiin.

Eräänä päivänä näki hän Anna Bojen kadulla, tunsi hämmästyen hänet ja puhutteli häntä kohta ja kysyi Pietistä ja päätti jo, siinä hänen kanssaan jutellessaan: "Anna Bojen minä valloitan... on oleva ihanaa opettaa hänelle, mitä on rakkaus".

Tuossa hämärissä meni hän pensaikkokäytävää pitkin ja sai hänet jo kolmantena päivänä houkutelluksi ulos. Anna Boje ei halunnut muuta, kuin että joku osottaisi hänelle, että hänkin olisi pyydettävän arvoinen. Hän ei kohdannutkaan häntä, meni rakennusten ohitse ja tuli linnapuiston vanhojen lehmusten suojaan. Siellä seisoi nuorukainen puukujanteen suulla tienristeyksessä ja odotteli häntä. Oli melkein pimeätä.

"Anna Boje?" sanoi hän, ja hänen hymynsä ikäänkuin kosi häneltä jo kaikkea.

Silloin kääntyi Anna, ja työnsi hänet luotaan, ponnistaen kätensä hänen rintaansa vastaan, niin että hän väistyi taaksepäin ja aivan äkeissään alkoi torua ja sitte sanaa sanomatta lähti pois.

Anna Boje lähti vielä kuohuksissaan ulos kaupungista ja tuli noille kolmelle portaille, jotka johtavat ylös. Oli lempeä ihana ilta. Kukkulain takaa, Volkmersdorffin pimeiden rakennusryhmien ylle kohosi verkalleen kuu, ja täytti yön lempeällä valollaan. Anna asteli hitaasti, hänen joka jäsenessään värähteli vielä. "Niin paljon kuin minä sitä kaipaankin... niin vaikka olisin tahtonutkin, niin en olisi voinut. Toiset ovat voineet, mutta minä en voi!... Huh... mitenkä hän tarttui minuun!"

Jykeviä, punaisenkirjavia lehmiä käyskeli laitumella korkeassa ruohikossa, ja pureskelivat verkkaan ruohoa. Toisen portaan alla vilkahteli vesi-lätäkkö, kolmannen editse solisi melkein oikea puro laaksoon. Hän johtui taaskin ajattelemaan samaa, mikä aina eli vireillä hänessä: "Miksi pitää minun olla yksin, ilman rakkautta? Ja pitääkö minun aina jäädä yksin?" Hän alkoi miettiä että hänessä itsessään ehkä oli syy; hän kuvitteli varmaksi, että hän oli omituinen sietämätön ihminen, eihän hänellä ollut ystäviäkään ja mitään iloa. Hän alkoi epäillä, että hänen vanhempainsa menneisyydessä ehkä piili jotain, joka teki, että ihmiset salaa ylenkatsoivat häntä.

Hän tuli kukkulain juurelle ja lähti verkalleen ylös. Vasemmalla ja oikealla polusta, aivan vieressä, oli ruiskuhilaita; kauempana oli pelto jo kynnetty, ja valmiina kylvettäväksi. Ilmassa ikäänkuin tuoksui hedelmällisyyttä. Hänet valtasi niin syvä katkeruus, ja hänessä alkoi näyttää niin pimeältä, että hän ajatteli: "Kuinka inhottavaa on kaikki tuo taimiminen ja kukoistaminen, kaikki tuo hedelmään kypsyminen ja hedelmää kantaminen... Kuinka ilettävää se on... Minä en tahdo kukoistaa ja kantaa hedelmää... He saavat haudata minut, kahdeksan jalkaa syvälle, ett'en vaan kuolemassakaan ketään hyödyttäisi... Muutenhan voisi minusta taimia joku kukkanen tai puu... kuinka inhottavaa se on".