Part 16

Lyhyempi Kassen Wedderkop'in tovereista katsahti älykkäin miettivin silmin ystäväänsä, katsahti sitte hilpeästi ja vilkkaasti Anna Bojeen ja virkkoi: "On minullakin eräs juttu, joka kelpaa kerrottavaksi näin viinilasin ääressä, ja jota tuommoisen nuoren tytön korvat sietävät kuulla... Tiedättehän... olen syntynyt Hilligenlein pappilassa, joka tänäpäivänä vielä on samallainen kuin silloinkin. Isäni oli hieman ahdasmielinen ja jäykkä mies, joka välitti vähät meistä lapsista, hänellä kun oli paljon työtä. Meidän äitimme... siitä en nyt mielelläni puhu toisille ihmisille... en tiedä niin siitäkään, kuinka paljon syytä oli hänessä itsessään ja paljoko isässä... lyhyesti, hän lähti pois... ja on nyt kuollut... Se ei ollut mikään onni meille lapsille: isä tyly ja jyrkkä, äiti aina katkera ivanilme suupielissään; sitten me yksin isän kanssa. Niinpä tultiin niin pitkälle, että kaikista rippikoululapsista olin se minä, papinpoika, joka katkerimmin pilkkasin kaikkea sitä, mitä isäni saarnastuolistaan puhui... Hampurissa, oppiaikanani, pysyin samana, mitä olin: kylmänä pilkkaajana ja tyhjänä viisastelijana. Muutama vuosi oppiaikani jälkeen, kahdenkymmenenkahden vuotiaana, lähdin minä Hongkongiin.

"Kun olin ollut siellä noin pari vuotta, tulin tuttavuuteen erään nuoren perheen kanssa. Mies oli englantilainen, vaimo hampurilaisen kauppiaan tytär. Rouva lienee niihin aikoihin ollut noin kolmenkymmenen vanha, terve, kukoistava ja onnellinen vaimo ja nuori äiti. Hän huomasi pian kuinka tyhjänpäiväistä ja teeskenneltyä kaikki oli minussa ja sääli minua ja alkoi auttaa. Ja ihmeellistä, kuinka taitava hän siinä oli! Hän antoi minun pilkata ja ilkkua ja pöyhkeillä, ja melkein myöntyi kaikkeen mitä puhuin; ainoastaan että hän otti kaiken, minkä minä olin heittänyt lokaan, ylös ja siirsi sen syrjempään siistille paikalle, ikäänkuin äiti, joka huolellisesti kätkee kätköihinsä jonkun vanhanaikuisen kömpelön näköisen esineen, koska se joskus on ollut isoäidin ylpeytenä. Silloin säpsähdin hiukan ja aloin vähän lievittää sanojani.

"Hän oli miehensä kanssa joutunut kulkemaan laajalti maailmaa, vaikka hän vielä olikin niin nuori. Etelä-Amerikassa oli hän saanut nähdä jyrkkää katoolilaisuutta, Japanissa oli hän seisonut erään pakanallaisen oppineen sairasvuoteen ääressä, Hongkongissa kuului hänen seurapiiriinsä eräs katoolilainen, jonka kirjapöydällä seisoi ainoastaan latinalaisia kirjoja; sitäpaitsi oli hän lukenut paljon: hän tunsi Marcus Aureliuksen ja Platon, ja ennen kaikkea Goethen. Hiljaisissa lempeissä keskusteluissa, joissa hän ei milloinkaan tehnyt mitään hyökkäyksiä, vaan aina väistyi ja väistyi, paljasti hän hiljaa minulle sen lujan pyhän pohjan, jolla hänen sielunelämänsä seisoi: nöyrän hartaan kunnioituksen kaikkea sitä syvää salaisuutta kohtaan, johon elämä ja sielumme edessämme kätkeytyy. Silloin vapautui luontoni kaikesta siitä valheellisuudesta, joka siihen oli alkanut syöpyä; luontoni selkeni, ja minä muutuin koruttomaksi hiljaiseksi ihmiseksi.

"Ei voinut tapahtua muuten, kuin että minä tulisesti rakastuin häneen. Minusta tuntui, ikäänkuin en voisi elää kaukana hänen kauneudestaan, viisaudestaan ja hyvyydestään. Eräänä päivänä selkeni minulle, että minun täytyi pois, ell'en tahtonut joutua perikatoon... Ja minä lähdin.

"Lähtöäni helpotti hiukan se, että eli mielessäni salainen suuri toivo. Minulla oli nimittäin tapana, kun olin hänen luonaan vieraana, -- tapa, jonka hän mielellään salli -- että katselin ja tarkastelin kuvia, joita oli seinillä ja pöydillä. Silloin palasin aina hänen nuoremman siskonsa kuvan luokse, nuoremman siskon, joka oli kahdenkymmenen yhden vanha, ja asui heidän vanhempainsa luona Hampurissa, ja joka oli hyvin hänen näköisensä. Silloin ajattelin: matkustan Hampuriin, ja menen siellä naimisiin hänen sisarensa kanssa, joka on henkisesti ja ruumiillisesti hänen kuvansa.

"Otin senvuoksi lomaa ja matkustin Hampuriin ja vein tuon kaukaisen tyttären terveiset perille hänen kotiinsa ja näin hänen sisarensa. Hän olikin aivan samannäköinen kuin hän, jota niin syvästi rakastin. Ulkonaisesti ihan samallainen ja silmissä leikki sama ystävällinen kujeellisuus. Hänkin oli älykäs kuten siskonsa, ja oli hänkin ymmärtänyt Marcus Aureliusta ja Goethen, hänkin oli ystävällinen... Mutta häneltä puuttui jotakin... jotakin... häneltä puuttui sielun syvyys, se hiljainen, tummansininen syvyys: hartaus ja kunnioitus ijäisten salaisuuksien edessä... Hän saattoi nauraa uskonnolle..."

Kertoja katsahti ajatuksissaan eteensä... "Minä en voinut mennä naimisiin hänen kanssaan", sanoi hän. "Minä ajattelin aina vaan häntä, joka eli onnellisena Hongkongissa... ja ajattelen yhä vielä häntä... Ne kaksi vuotta Hongkongissa olivat elämäni onnellisimmat..." Hän kohotti päätään ja katsahti Anna Bojeen ja sanoi ystävällisesti: "Te johditte minut kertomaan tämän kertomukseni. Teidän tyyneet kirkkaat silmänne sanovat: kerro, kerro jotakin totta. Ne silmänne muistuttavat minua hänen silmistään, vaikka teidän ovatkin vaaleat... Hänkin tahtoi aina kuulla totta..." Ja hän kohotti lasiaan ja kilisti hänen kanssaan ja joi.

Kun kaikki olivat tyhjentäneet lasinsa, jäivät he katselemaan ajatuksissaan eteensä. Katosta lankesi heidän päälleen punerva valo, ympärillä häilyi kevyttä sinervää huurua, Anna Bojen vaaleat hiukset välkkyivät ja välähtelivät. Viinuri katseli hiljaisin kalvakkain kasvoin tuota ystävällistä pientä pöytäseuraa, jossa nyt jo toistamiseen joku vanha harmaapää niin kunnioitettavin merkitsevin ilmein johti puhetta. Vieras siellä taaempana istui paikallaan, kädet kumpikin lasinsa ympärillä ja tuijotti pyöreine harmaine ilmeettömine silmineen hilligenleiläisten pöytää kohden. Nämä tilasivat uutta viiniä, ja jatkoivat iloista seurusteluaan. Ja Kai Jans kohotti lasiaan ja katsahti silmin, joissa piili sama veitikkamainen kujeellisuus kun hänen isänsä silmissä, Anna Bojeen. "Anna Boje, kuulehan. Meidän onneksemme! Toukokuussa palaan takaisin!"

Anna Boje katsahti ystävällisesti häneen ja naurahti.

Silloin virkkoi pitempi vieraista, hän joka kerran Itzehoessa oli puutarhassa istunut sen neidon jalkapäässä, kun hänen veljensä istui neidon pääpuolella: "Ja nyt _sinun_ kertomuksesi, Wedderkop, sen on tapahtumapaikka tuolla puolen Alsterin, ei perin kaukana täältä... tunnen sen."

"Enpä usko, että tunnet," sanoi Wedderkop, "mutta mielellään saatte sen kuulla; se on lyhyt, ja kertomus, joka sekin sopii näin viinilasin ääressä ja neitosen kuultavaksi... Kun silloin teidän seurassanne olin palannut San Franciscon kautta kotiin niin kääntyi erään etevimmistä kauppiaistamme huomio minuun, vaatimattomaan nuorukaiseen. Tulin tuntemaan hänet konttooripäällikkömme konttoorissa ja saavutin hänen suosionsa, niin että hän kutsui minut luokseen vieraisille kauniiseen kotiinsa tuolla puolen Alsterin. Siellä vietin viisi ihanaa viikkoa.

"Hän oli kelpo kauppias; hän on vieläkin maineessa kylmänä varovaisena liikemiehenä. Mutta kaikessa ammattikuntoisuudessaan ja älykkyydessään ei hän ikinä jättänyt silmistään kauppaliikemiehen sisempää ihanteellista merkitystä. Hän puhui ankaralla mutta mielevällä katkeruudella niistä, jotka arvelevat elämäntarkoituksensa olevan kasata rahaa rahan päälle; ja lausui viisaita mieleenpantavia sanoja semmoisesta oikeasta kauppamiehestä, joka on ottanut huolehtiakseen, ett'ei mikään maailmassa joudu hukkaan vaan että kaikki tuotteet tulevat kuletetuiksi sinne, missä niitä tarvitaan, ja että sitäkin tietä tulee lievitetyksi ihmisen tarve ja puute ja kohotetuksi elämänilon mahdollisuus. Monet hetket käyskeli hän vapaa-aikoinaan kanssani kauniissa puutarhassaan, ja laajensi sydäntäni ja näköpiiriäni tämmöisillä puheilla.

"Ja nähkääs! Kun käyskelimme täten kävi hänen nuorin tyttärensä melkein aina rinnallamme... Ja ell'ei hän joskus ollut kansamme, kutsui hän usein hänet luoksemme käymään kansamme. En tiedä, tekikö hän tämän jossakin salaisessa hyvässä tarkoituksessa. Että hän piti minusta, ja antoi minulle arvoa, sen tiedän. Lyhyesti: tyttö oli nuori ja kaunis, ja kantoi hienoa yksinkertaista pukuaan, kuin nuori solava koivu lehvistöään. Ja puutarhassa kukkivat ihanat kukat ja kasvoivat kauniit puut; ja koko huone huokui vanhaa turvallista varakkuutta ja lämmintä hyvyyttä. Viisi viikkoa kului siten.

"Silloin palasi kotiin perheen emäntä, joka oli ollut vierailulla naimisissa olevain lastensa luona. Hän oli aivan toisenlaatuinen ihminen kuin hänen miehensä ja hänen nuorin lapsensa. Hän ei tosin voinut sitä suoraan osoittaa näiden kahden edessä; mutta sisältään oli hän ylpeä ja vallanhimoinen. Hän ei sietänyt minua, ja toimitti, ett'en enää palannut.

"Silloin lähdin takaisin Kiinaan ja olin siellä viisitoista vuotta... Miksi olen jäänyt naimattomaksi, sitä en tiedä... Siksikö että muistelin tuota kaunista lasta hienossa yksinkertaisessa puvussaan, jonka kanssa olin tuon viisaan hyväntahtoisen miehen rinnalla käyskellyt siellä kauniissa puutarhassa? En kai tahtonut tinkiä ihanteestani... Oltuani viisitoista vuotta siellä, tapasi minut matkalla sisämaassa korealainen kuula. Palasin Hampuriin takaisin, järjestin pienet raha-asiani ja vetäydyin Hilligenleihin. Ja jatkan ja kehittelen nyt niitä ajatuksia, joita hän, tuo ukko silloin puhui kanssani tuossa kauniissa auringonpaisteisessa puutarhassa, noita ajatuksia oikeasta, todellisesta kauppamiehestä; ja tänä päivänä vielä olen syvästi iloinen jokaisesta pienestä huomaavaisuudesta ja tunnustuksesta, jonka hän minulle osoittaa; hän on nyt jo vanha mies... Hänen tyttärestään en tiedä mitään..." Hän kohotti lasiaan, katsahti Anna Bojeen, ja joi hänen kunniakseen.

"Mutta nyt!" sanoi pitempi hänen tovereistaan, "nyt haluttaisi minun todellakin kuulla, mitä nuoret tässä arvelevat meistä kolmesta vanhastapojasta".

"Sano sinä, Piet!" virkkoi Kassen Wedderkop, "mitä arvelet sinä?"

"He olivat kaikki kolme samanlaisia kuin me merimiehet", sanoi Piet nauraen. "Merillä tai Kiinassa: sama asia. Olisitte olleet täällä Hampurissa, olisitte kaikki naimisissa".

Siitä eivät nuo kolme pitäneet ja alkoivat kinastella vastaan ja sanoivat: "Hän koettaa halventaa meitä. Se ei ole totta. Hänen kanssaan emme kilistä".

"No, entä minkä lausunnon annat sinä, Anna! Sano suoraan vaan! Olemmeko syyttä suotta jääneet naimattomiksi?"

"Minusta tuntuu", sanoi Anna Boje armollisesti, "että te kaikki olette koettaneet saada itsellenne parhaan, mitä olette kohdanneet. Ja kun ette sitä ole saavuttaneet, niin olette jääneet vapaiksi. Nuori tyttö voi ymmärtää tuommoista ja antaa sille tunnustuksensa. Kaikki kolme olette kunnioitettavia vanhojapoikia".

Silloin tulivat kaikki kolme iloisiksi ja nauroivat, ja kilistivät lasia hänen kanssaan.

"Ja nyt!" virkkoi pitkä, "nyt tulee tuon kolmannen vuoro! Sitä olen koko ajan katsellut vähän epäillen; ei näe kylliksi hänen silmiään; ne ovat liika syvällä... Mikä on sinun lausuntosi?"

"Minä ajattelen samaa kuin Anna Boje", sanoi Kai Jans, ja silmissään välkähti elokkuus ja hyvyys: "Kaikki kolme olette koettaneet saavuttaa jotain puhdasta, jotain pyhää. Siksi olette nyt naimattomia. Ja olette tehneet oikein; sillä nyt olette pysyneet puhtaina miehinä".

Nuo kolme loivat epävarmoina katseensa alas laseihinsa...

Mutta silloin kohotti pitempi Kassen Wedderkop'in tovereista katsettaan, ja sanoi vakavasti: "En salli, että nuoret jäävät niin väärään luuloon: Me olemme kaikki kolme nuoruudessamme saaneet nähdä pyhää; mutta se ei, ikävä kyllä ole voinut estää meitä myöhemmässä elämässämme hairahtumasta syntiin".

Silloin säikähti Kai Jans ja hänen kasvonsa muuttuivat. Hän tuijotti synkkänä ja kalpeana eteensä ja aikoi nousta ylös.

Silloin kohottausi vieraskin tuolla viereisessä pöydässä, hänen tummat elottomat silmänsä olivat luotuina häneen.

Mutta Kai Jans istuutui taaskin ja tuijotti taaskin sekavasti eteensä pöytään.

"Nyt me lähdemme", virkkoi Kassen Wedderkop painostuneena... "Jäättekö te vielä tänne?"

"Me jäämme vielä hetkeksi", sanoi Piet tyyneesti.

Silloin lähtivät nuo kolme.

He eivät vielä olleet ennättäneet uloskaan, kun Kai Jans jo iski raskaasti kädellään pöytään ja huudahti kirskuvalla pilkalla: "Näettekö?... Siten on laita;... Hilligenlei?!..." Ja naurahti kovaan ja katkerasti.

Samassa -- hän nauroi vielä -- astui vieras sieltä toisesta pöydästä heidän pöytänsä ääreen, istuutui häntä vastapäätä, ja sanoi veltolla laahustavalla äänellä ja kohottaen laiskasti silmänsä Kai Janssiin: "Minä kuulin ukkojen jutut, ja tiesin jo, mikä tulisi lorujen lopuksi".

Anna Boje loi häneen pikaisen ja kaihtivan silmäyksen, ja näki, että hänen silmänsä olivat ihan sameat ja kellahtavat. Hänen sydämensä sykähti levottomasti, ja tukkeutui ikäänkuin kurkkuun, hän aikoi kääntyä Pietiin, mutta ei voinut.

Kai Jans nojautui raskaasti eteenpäin: "Tiedätkö", sanoi hän, "olen semmoinen ihminen... olen lapsuudestani asti ottanut kaiken niin vakavasti... niin vakavasti, tiedätkö... luulen, että sanon oikeammin, kun sanon... pyhästi... Olen aiemmin kerran... matkustanut maailman ympäri... etsimässä... minä luulin aina, että maailma olisi pyhä... viime aikoina on minusta sentään alkanut tuntua...", hän nauroi taaskin raskaasti... "Ja nyt tulevat nuo ukot juttuineen... On niin outoa ollakseni... Minä luulen... olen joku aika sitte saanut sen ajatuksen... että kaikki... on aivan yhdentekevää... aivan tuiki yhdentekevää. Kuka olette te sitte?"

Anna kääntyi tuskauneesti Pietiin ja sanoi: "Emmekö lähde?"

"Odottaisin vielä pienen aikaa", vastasi. Piet pikaisesti ja katsahti ympärilleen.

"Ketä sinä odotat?"

"Tapasin eilen Pe Ontjesin", vastasi hän hieman epäröiden, "ja kerroin hänelle, että sinä tulisit tänne; silloin lupasi hän tulla tunniksi kanssamme. Hänellä ei ole liikoja aikaa. Mutta luulin sentään, että hän toki olisi tullut".

Tytön lennätti veri päähän, ja vastasi terävästi: "Sen olisin voinut edeltäkäsin sanoa sinulle, ett'ei hän tule".

Samassa ryntäsi Kai Jans pystyyn, löi kättään pöytään ja sanoi kovaäänisesti: "Tiedättekö mitä? Te molemmat, te Bojet! Etsittekö _te_ Hilligenleitä, Pyhää maata! Niin... etsittekö! Sanokaa se toisillekin: suurelle Pe Ontjesille, ja pienelle Heinkelle... hänestä tulee tyttö vielä kauniimpi kuin sinä, Antje! Sanokaa Tjark Dusenschönillekin, hupsahtaneelle kuninkaanpojalle! Mitä _minä_ sitte turhia! Etsittekö _te_ Hilligenleitä, kuuletteko? _Minä_... minä viis siitä nyt enää, toista maata minä alan hakea".

Anna nousi kasvot kalpeina: "Tule", sanoi hän, "se on kamalaa, hän on juovuksissa. Ihmiset katsovat meitä... tule, Piet".

Vieras seisoi Kain vieressä. "Tuletteko pienen matkan minun kanssani?" sanoi hän.

Viinuri tuli ja auttoi Annalle päällystakkia päälle.

"Mitä hän on ihmisiään?" kysyi Piet osoittaen noihin kahteen, jotka menivät uloskäytävää kohden. "Tuo harmaa tuolla!"

"Emme me tiedä, kuka hän on", vastasi viinuri, "hän tulee istumaan tänne toisinaan, ja juo pullon punaista viiniä, ja sovittaa aina siten, että hän tulee tekemisiin jonkun seuran kanssa... varsinkin jos siinä on nuoria. Ja silloin on ilo aina lopussa", lisäsi hän ja katsahti heidän synkkiin hämmästyneihin kasvoihinsa.

"Roistokin!" sanoi Piet. "Ja mitä hän on sitte oikein?"

Anna nyyhkyi häpeästä ja pusertavasta tuskasta: "Mene Kai Jansin kanssa... Oi, kuinka minä häpeän noiden kaikkien ihmisten edessä".

"Minä häntä seuraamaan?" sanoi Piet pilkallisesti. "Antaa hänen mennä, minne menee! Onhan se _hyvä_ että hän vihdoinkin jättää tuhmuutensa. Etsiä Hilligenleitä?! Hullu hän on! Vai _meidänkö_ pitäisi etsiä Hilligenleitä?! _Meidän_?!" Hän tarttui sisartansa käteen, ja lähti hänen kanssaan ulos.

Hotellin edustalla, jossa hänen sisarensa asui, jätti hän hänelle hyvästit.

Anna meni ylös, riisui itsensä ja meni nukkumaan ja nukahti kohta ja näki ihmeellisen unen. Hän kuuli mainittavan aivan selvään ja kirkkaasti omaa nimeään: "Anna Boje?!" Hän tunsi kohta äänestä, että se oli Jumala, joka puhutteli häntä ja sanoi: "Tässä minä olen, Herra..." "Kai Jans on hyljännyt etsimästä Hilligenleitä", sanoi Jumala, "nyt pitää teidän alkaa sitä etsiä. Tiedäthän: Jonkun teidän kaupungissanne pitää aina sitä etsiä ja löytää se..." "Oi hyvä Jumala!" sanoi hän. "Me Bojet, me emme sitä ikinä löydä, ja Pe Ontjes Lau ei ole likimainkaan kylläksi oppinut..." "Mitä pitää minun sitte tehdä?" sanoi Jumala. "Oi, Herra!" sano Anna, "Kai Jans alkaa kyllä taas etsiä sitä, siitä saat olla ihan varma. Luuletko sinä, että hän yhtään vuottakaan voi kulkea tuon väliäpitämättömän naljasilmäisen harmaapään seurassa? Kohta on hän oleva täydessä tulessa taas. Se on nyt kerran hänen luonnossaan. Ja jos hän taas alkaa sitä etsiä niin on minulla kotona nuorempi sisar, jonka nimi on Heinke, hän on kauniimpi ja pyhempi kuin minä, ja hän on auttava häntä, niin että hän sen löytää". Silloin kohotti Jumala sormeaan ja sanoi: "Sinunkin pitää sitä etsiä..." Silloin säikähti hän taaskin: "Herra!" sanoi hän. "Minä en voi. Minä olen levoton, onneton ihmislapsi!" Silloin uhkasi Jumala häntä vakavasti sormellaan ja katosi.

Seuraavana aamuna matkusti hän takaisin Hilligenleihin. Hänen sielunsa oli levoton ja hämmentynyt.

KOLMASTOISTA LUKU.

Ja kun Anna Boje siis taas palasi kotiin, niin kertoi Heinke, että ne kolme sieltä pensaikkokäytävältä sairastelevine äitineen olivat matkustaneet pois. Äidin piti mennä pitkälle parannusmatkalle. Koska he taaskin voisivat palata, se riippui kaikki sairaasta. Niin, kertoi Heinke, eipä ollut sekään mahdotonta että he joutuisivat kokonaan jättämään täkäläisen kotinsa, ja siirtymään äidin vuoksi Etelä-Saksaan, jonnekin Rheinin seuduille.

Silloin rutisti Anna punaiset huulensa tiukasti yhteen. "Vai niin!"... Nyt oli hän siis ihan yksin. Kukaan ihminen ei pitänyt hänestä; ei kukaan tarvinnut häntä, ei kukaan välittänyt hänestä. Hiljalleen saisi hän nyt lakastua ja kuihtua. Hän nauroi katkerasti ja tuskaisasti.

Siten kesti hän umeassa tuskassa kahdeksan päivää.

Mutta silloin koitti yhdeksäs päivä syyskuuta.

Ikinä elämässään ei unohda Anna Boje sitä aurinkoista kuumaa yhdeksättä päivää syyskuuta. Ei, vaikka tulisi hän yhdeksänkymmenen vuoden vanhaksi. Ja ikinä ei ole hän uskova, että oli siinä päivässä mitään, joka oli syntiä ja rikosta, ei hänen puoleltaan eikä erään toisenkaan. Ja jos oli syntiä: niin on sen sovittanut pitkä kärsimys. Ja jos oli: rakkaus sovittaa monet synnit.

Yhdeksäntenä päivänä syyskuuta, aivan epätavalliseen aikaan, kohta päivällisen jälkeen, seisoivat hänen kolme ystäväänsä pensastiellä ja sälistelivät tapansa mukaan porttia. Hän seisoi lieden ääressä, mutta hän kuuli sen kohta, ja juoksi ulos.

Kaikki kolme olivat ilosta hämmästyneet, kun taas saivat nähdä Anna Bojen.

"Oi", sanoi Anna, "kuinka ihanaa, että taas tapaamme toisemme!" Mieskin loisti ilosta. Hän näytti terveemmältä ja reippaammalta kuin tavallisesti, jolloin hän päivät oli ollut kovassa työssä.

Anna muuttui suuressa ilossaan avoimeksi ja omaiseksi kuin ei ikinä ennen. Hänen sielunsa ihan aukeni. "Kaikki kolme olette te yhtäläisiä armaita tuhmia hupsuja!" sanoi hän ja laskeusi suloisesti hämillään polvilleen.

Ja polvet naksahtivat taas.

Silloin kertoivat nuo kolme: heidän piti kahdeksan viikon kuluttua kaikkien kolmen muuttaa äidin jälestä etelään, pois Hilligenleistä. Mutta niinkauan kuin he olivat täällä, tahtoivat he nähdä joka päivä Anna Bojen... jokaikinen päivä. Tulisiko hän tänä iltapäivänä heidän kanssaan metsään.

"Siellä on eräs hauska paikka", sanoi pienempi lapsista. "Siellä on ruoho niin lyhyttä. Siellä tanssimme me kahden keskenämme".

"Sinun pitää hiukan pukeutua", sanoi vanhempi, "sillä on hirveän kuumaa, ja sinun pitää tanssia".

Se oli tyyni kuuma päivä, se yhdeksäs päivä syyskuuta.

He löysivätkin todella sen paikan metsän rannassa. Se oli niin hupaisesti piilossa, sitä ympäröi viidakko kakskymmenvuotisia kuusia. Etualalla lepäsi, kuin puolhämärän luolan edustalla, kirkas auringon loiste.

Ja siellä tanssi hän sillä lyhyellä ruohikolla, ensin pienemmän lapsen kanssa ja sitten suuremman. Silloin pyysi mies, että hän tanssisi yksin. Ja sitte pyysi hän häntä, että hän jäisi seisomaan paikalleen siinä asennossa kuin hän oli. Ja hän teki kaiken, mitä hän pyysi. Hän oli niin rakas ja hullunkurinen siinä lapsineen, ja pyysi niin ystävälliseltä, ja hänen silmänsä olivat sulaa iloa ja hyvyyttä. Hänen sydämensä hämmentyi ja kuumeni niin suloisesti ja kummallisesti noiden silmäin edessä.

Silloin astui mies yht'äkkiä hänen luokseen, etualalle ja sanoi omituisella vaivalloisella äänellä: "Tiedätkö, että näen sinun armaat jäsenesi läpi pukusi?"

Tyttö katsahti hämmentyneesti ja tuntien kipeää kärsimystä häneen: "Oli niin kuuma", sanoi hän valittaen, "ja minä tahdoin reuhtoa lasten kanssa oikein perin pohjin..."

"Tiedätkö, että olet ihanin maassa?"

Tyttö väistyi kuusia kohden, ja puhui pelokkain rukoilevin silmin: "Minä en saa... minähän en saa".

Mutta hän ei kuullut, ei kuunnellut sitä; hän tiesi, että hän piti hänestä. "Kaikki vuodet, lapsesta asti olet sinä pitänyt minusta; olen aina nähnyt sen silmistäsi".

"Minä en ole tietänyt siitä", kuiskasi Anna. "En ole tietänyt. Jumalan kautta. En ole ajatellut että tulisi näin".

Hän ei kosinut, hän puhui ainoastaan suuresta, suuresta ilostaan... "Katsos tuommoinen sinä olet!... noin uljas... noin selkeä... noin selkeä... Sinä tiedät: olen kahdenkymmenen kolmen, ja minulle kuuluu minun sieluni ja ruumiini... ihmettä olet, ihmettä olet, etkä tiedä siitä... sinä ihana armas nainen". Hän tarttui hänen käsiinsä.

Hän jätti hänelle kätensä ja katsoi häneen hämmentynein kärsivin silmin: "Minä", sanoi hän ja hengitti raskaasti... "ikinä en ole pitävä kenestäkään ihmisestä niinkuin sinusta".

He menivät läpi metsän, johon aurinko viistoon valoi kuumaa loistettaan; lapset seurasivat heidän jälissään, Anna astui pää kumarassa, miehen silmät, miehen sanat, miehen koko sielu riippuivat hänessä.

Kun he tulivat tuohon hiljaiseen rauhalliseen taloon, menivät lapset palvelustytön kanssa puutarhaan. Ja mies laski kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet huoneeseensa. "Oi...", puhui Anna suuressa huolessaan... "Oi, sano minulle, sano... ett'en tee mitään pahaa... Sano se minulle!... Minä... minä en voi toisin... Minä en ole tietänyt siitä: mutta nyt on siten: olen kauan, kauan jo pitänyt sinusta enemmän kuin kaikesta muusta... Oi, että sinä pidät minusta! Minä tiedän nyt, että minä olen toivonut sitä! Oi... olin aina niin kamalan yksin!... Ole hyvä minulle ja auta minua... oi, kuinka rakas sinä olet..."

Seitsemän viikkoa kesti heidän onnensa; seitsemän pyhää, ei: epäpyhää, ei: pyhää viikkoa. Seitsemän viikkoa sulaa onnea ja satua, ihmettä ja satua, suurta tuskaa ja suurta onnea. Seitsemän viikkoa oli Anna Boje autuas onneton nainen.

Hän ei rukoillut: "Pidä minut, ja jätä tuo toinen; minä en tiedä, miten minä voin elää, kun sinä olet poissa". Jos hän siten olisi rukoillut, olisi hän kai tehnyt sen, sillä hänellekin oli kaikki tämä samaa onnen satua, kuin Annallekin. Hän ei rukoillut sitä. Hän ei olisi suostunut edes, jos hän olisi itse tarjounutkin. Hän ei olisi voinut astua onneensa toisen ihmisen kärsimyksen kautta. Hän tiesi, että tulee päivä, tulee pian, pimeä kamala päivä, jolloin särkyy koko autuus, pyhä... ei... epäpyhä... ei... pyhä...

Niihin aikoihin sanoi äiti Heinkelle: "Tiedätkö, mikä Annan on? Hän on niin ystävällinen meille ja puhuu kanssamme enemmän kuin vuosikausiin..." "Niin", sanoi Heinke... "minäkin olen huomannut sen... minä en tiedä, mistä se tulee". Ja tytöt kaupungissa, joiden kanssa hän joskus tuli yhteen, sanoivat: "Mikä on Anna Bojen? Kuinka ystävällinen ja iloinen hän on! Ja kuinka kaunis!"

Sitte tuli eronpäivä. Lääkäri etelässä oli määrännyt, että vaimon piti jäädä sinne, aurinkoiseen laaksoon; ilma Pohjanmeren rannoilla oli liika raskasta ja kosteata, liika kylmää ja suolaista hänelle. "Oi", sanoi mies, ja veti syvään henkeään ja katsoi Anna Bojeen: "Ilma täällä on niin raikasta ja tervettä... ja sinä... sinä olet niin armas ja ihana!"