Part 26

Silloin otti Heinke siteen silmiltään. Ja he irtausivat toisistaan ja katselivat vaiten yli peltojen ja niittyjen kohti kaukaista kapeaa metsän rantaa, jonka yllä lepäsi raskas sinisenharmaa pilviseinä. Ja aurinko, jota ei vielä näkynyt, kohotteli käsiään ja levitteli aseitaan pilvelle, pitkän säihkyvän miekan, ja keihään, joka oli kahdesti niin pitkä. Yliluonnollisen juhlallisina lepäsivät ne rusottavat välkkyvät aseet sinisenharmaan pilven yllä. Nyt kohosi se jo korkeammalle, nyt kohosi jo näkyviin sen kultaisen kilven reuna. Mahtavana yleni se metsän ylle. Valoa tulvi siitä, kullanpunaisena tulvahti se läpi sinisten pilvien, vuolahti ylös taivaan laelle. Alhaalla lepäsi hiljaisena ja avarana maa. He seisoivat ja katselivat.

Sitte palasivat he vaieten hiljaiselle tielle takaisin ja jättivät ylämaat ja tulivat tasaiselle viherjälle niitylle, joka välkkyili aamuauringon valossa.

Mietteihinsä vaipuneina, antaen silmäinsä vaeltaa milloin siellä, milloin täällä, ei sentään kertaakaan tointoisensa silmissä, kulkivat he edelleen, Heinke ihan vaiti, nuorukainen hiljaa hyräillen. Siten saapuivat he, hyvän neljännestunnin kuluttua pienelle kohonteelle, joka yleni matalalta viheriältä maalta. Tällä kohonteella oli vuosisatoja sitte, kun tuo matala viheriä tasanko vielä oli ollut liejuinen merenpoukama, seisonut ruhtinaallinen puulinnoitus uhaksi talonpojille. Nämä olivat hurjassa taistelussa vallanneet sen ja polttaneet. Nyt ei ollut koko linnoituksesta enää muuta jälellä, kuin viherjä heikosti ylenevä kohonne nuorine tammineen. Viherjällä rinteellä, jossa pieni syvänne maassa osoitti linnahautaa, kasvoi kevätkukkia.

Silloin istuutuivat he siihen rinteelle auringon valoon kirjavalle nurmikolle.

Ja Heinke Boje pujotti kätensä toisen polvensa taakse ja katseli liikkumatonna tyynin silmin ulos tuonne viherjälle tasangolle ja lievästi kohoaville kukkuloille taampana, joilta he olivat tulleet ja Hilligenlein tukevata tornia, joka kohosi suoraan niiden takana. Peter Volquardsen taas poimi kukkia, niinpaljon kun hän istualtaan voi niitä saada, ja heitti ne hänen syliinsä ja katsoi joka kerta kun hän heitti uuden kukkasen, kysyvästi häntä silmiin. Mutta hän ei liikahtanut. Siten kului joku hetki.

Silloin arveli Heinke, että nyt oli vaiettu tarpeeksi, ja otti kuin ajatuksissaan yhden kukkasista ja painoi sitä huuliaan vastaan ja katseli ulos avaraa taivasta kohden ja sanoi: "Tulivatko huuleni keltaisiksi?"

"Aivan keltaisiksi", sanoi toinen.

"Ei tee mitään", sanoi hän, ja heittäysi pitkäkseen ruohikolle ja sulki silmänsä.

Silloin rohkaisi Peter Volquardsen mielensä ja hiipi hänen luoksensa ja suuteli häntä.

Heinke ajatteli ensin: 'Näin jään minä kauaksi'. Mutta silloin löivät rakkauden aallot hänen mielensä ylitse, ja hän aukaisi silmänsä ja laski liikuttavalla liikkeellä molemmat kätensä hänen päänsä ympärille.

Nyt katselivat he toisiaan totisin silmin.

"Kuinka kaunis sinä olet", sanoi nuorukainen sydän järkytettynä.

"Minä en saa kyllikseni katsotuksi sinua", sanoi tyttö.

"Makaa ihan hiljaa, äläkä sano mitään".

"Sinä rakas, rakas ihminen! Kuinka rakas sinä olet!"

Siten olivat he kauan, ja ihmettelivät toisiaan, ja suutelivat toisinaan varovasti ja melkein juhlallisesti toisiaan.

Sitte nousivat he ylös, ja lähtivät käsikädessä kotimatkalle, suurimman osan matkasta ihan vaiti, mutta nyt he katselivat toisiaan käydessään, silmät kirkkaina ja vaieten; ja pitivät yhä toisiaan käsistä.

Kun he taaskin olivat ahtaalla pensaskujanteella, sulki nuorukainen taaskin hänet syliinsä ja suuteli häntä. Heinken kasvot olivat kohonneet punaisiksi, ja hänen tummanharmaat silmänsä välkkyivät. "Sinä olet sittekin mies", puheli hän onnellisesti hymyillen. "Älä suutu minulle, olen sen aina tietänyt". "No, ja nyt hellitä minusta. Sinä arvelet, että maailma kuuluu tänä aamuna sinulle yksin; mutta saattaa niitä olla toisiakin matkalla kukkuloille".

Silloin sopivat he matkaa jatkaessa, että he pitäisivät tämän kaiken salassa syksyyn asti, jotta he saisivat asua yhdessä niinkuin ennenkin. Ainoastaan äidille ja Volquardsenin vanhemmille puhuisivat he suurimmassa salaisuudessa siitä.

Kun he tulivat kotiin, seurasi Heinke häntä portaille asti. Kun Peter siellä ojensi hänelle kätensä -- hän oli jo astunut ensimmäiselle portaalle -- kysyi Heinke häneltä, äänessään ja koko olennossaan raskas vakavuus: "Pidätkö sinä minusta nyt?"

Hän ei sanonut muuta kuin "Oi... sinä!"... mutta katseli häneen niin tulisella ja uskollisella rakkaudella, että Heinke väistyi taaksepäin ikäänkuin olisi hänen ylleen vuodatettu onnen ja siunauksen tulva. Heidän oli niin vaikeata erottaa käsiään toisistaan.

Sitte meni hän kyökkiin ja valmisti päivällisen ja ajatteli työskennellessään: 'Kun nyt vaan saisin sanotuksi sen!' ja toivoi, että äiti pian tulisi, kun kyökissä oli niin ihanasti hämärää. Mutta hän ei tullut. 'No', ajatteli hän, 'hän siellä ylhäällä istuu samassa pulassa. Hän kirjoittaa vanhemmilleen'.

Silloin täytyi hänen sentään viimein mennä sisään kattamaan pöytää.

Äiti istui ja kutoi talvisukkia Hettille eikä katsahtanut ylös. Kun hän nyt edes kysyisi, miten oli ollut kävelymatkalla...

Silloin alkoi hän katata pöytää suuremmalla hälyllä.

Nyt katsahti äiti ylös. "Mitä nyt lapseni? Sinähän katraat kolmelle? Kuka nyt on tullut?

"Niin..." sanot Heinke, "hän rukoili ja kerjäsi sitä niin: hän tahtoo tänään mielellään syödä kanssamme".

"Vai siten. No onko sinulla mitään tarjottavaa?"

"Ei hän sitä huomaakkaan... hän... hän aikoo aina syödä kanssani".

"Lapseni..."

"Niin, äiti, me... hän on sanonut sen minulle... Mitä sinä itket, äiti?"

"Oi, lapsi... anna minun itkeä... en tiedä."

"Mutta me varromme vielä ennenkuin pidämme häitämme. Ainakin kaksi vuotta... Se on minustakin hyvin."

"Tietävätkö hänen vanhempansa sitte siitä jo."

"He eivät tiedä, mutta he aavistavat. Heillä ei ole mitään sitä vastaan."

"Mutta käykö päinsä, että hän jää meille nyt vielä?"

"Ainakin syksyyn... Ja sitä pyydän äiti, ett'ei kukaan saa tietää tästä mitään, ei edes Anna, ja ett'ei sinulla ole mitään sitä vastaan, että menen hänen luokseen niinkuin ennenkin, joka päivä puoleksi tunniksi. Me olemme molemmat järkeviä ihmisiä, ja tiedämme itse, mitä saamme tehdä, ja mitä olla tekemättä. Muuten en kestä sitä..."

Ja niinpä vei hän hänelle kahvit niinkuin ennenkin.

Mutta se oli sentään nyt toista. Aivan toista.

Kahvi unohtui juomatta ja kuvat katsomatta. Heillä oli kummallakin tointoisessaan kaunein kuva katsottavana. Peter istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kumartui häntä kohden, joka polvistui hänen edessään, ja silitteli hänen hiuksiaan ja suuteli häntä, ja sanoi uudelleen ja uudelleen, kuinka hän piti hänestä, ja kuinka rakas hän oli hänelle; ja tyttö katseli tarkkaavasti kirkkaine silmineen ylös häneen ja kuunteli. Sitte veti hän hänet ylös luokseen ja hän istui hänen sylissään. Ja kun hän istui siten, ei hän estänyt häntä kun hän katseli ja iloitsi hänen nuorista jäsenistään. Ei hän estänyt. Hän ainoastaan rukoili hiljaa: "Ole järkevä".

Silloin iloitsi nuorukainen, että hän oli saanut itselleen niin kauniin ja niin aistillisenkin naisen, ja kiusotteli häntä: "Sinun sisaresi ja sinä,... te olette totta tosiaankin suurekasta ylpeätä väkeä. Ei kenkään tohtinut käydä teihin käsiksi. Kun tuo ankara mahtava Lau kosi siskoasi, hykähteli hän joka jäsenessään... se on totta... sen on hän itse kertonut minulle! Mutta minä... minä... o... leikkien vaan!! Ja minä olen poika... 'Pekka, olet poika vaan!'"

Silloin painautui Heinke lähemmälle häntä: "Et ole mikään poika; olet minun rakas mieheni".

Hän ei välittänyt tänä kesänä mistään.

Tjark Dusenschönin onni kiekkui korkeimmillaan. Hän osti maapalstan tehdassuojuksensa vieressä, ja teetti pohjapiirustukset ja kustannusarvion suurta upeata tehdasrakennusta varten. Anna valitti Heinkelle, että Pe Ontjes yhä enemmän joutui Tjark Dusenschönin pauloihin. Dusenschön väitti, että satamavirran mutaukseen ryhdyttäisiin ainakin kolmen vuoden kuluttua; hän tiesi sen varmalta taholta. Anna katseli hiljaa, ja melkein suruunsa uupuneena eteensä. "Pe Ontjes antaa puhua itsensä silmät korvat täyteen", sanoi hän, "ja se on niin pahaa meidän ja meidän lapsemme tulevaisuudelle; pahinta on se minulle".

"Mitä sillä tarkoitat?"

Silloin katseli Anna Boje suurin tuijottavin silmin eteensä: "Koska en sitte enää voi kunnioittaa häntä".

Kai Jans kirjoitti Berlinistä, että hän tosin oli alkanut jo kirjoittaa kirjaansa. Mutta se moninainen hätä, jota hän joka päivä sai nähdä ympärillään, pidätti ja esti häntä ilolla ja vapaasti katsomasta avaralle ympärilleen ja antautumasta ajatteluunsa. Hänestä ei tulisi ikinä mitään; hän ei tiedä, mikä olisi hänenkin loppunsa oleva, ja mihinkä kaikki päättyisi. Toisinaan tunsi hän halua lähteä ystävänsä kanssa eräälle tutkimusmatkalle, jonka tämä aikoi tehdä Eteläafrikaan. Ehkä voisi hänestä siellä, tuossa avarassa, aurinkoisessa ja vieraassa maassa, ja tuolla vuosia kestävällä vaivalloisella matkalla, tulla kypsä ja tyyni mies.

Hän vei kirjeen ylös päätyhuoneeseen ja näytti sen hänelle, niinkuin hän oli näyttänyt kaikki muutkin kirjeensä. "Tuo rakas, rakas ihmisparka", sanoi hän, ja hänen silmänsä tulvahtivat yht'äkkiä kyyneliin. "Hän on aina ollut niin hyvä minulle, lapsuudestani asti; olen niin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle. Oi, että hänellä ei ole mitään iloa elämästään, ja ett'en minä ollenkaan voi häntä auttaa".

"Oletko sinä kirjoittanut hänelle, että olet kihloissa?"

Hän pudisti päätään. "En... kerron sen mieluummin itse hänelle... En tiedä, millä tapaa hän ottaisi sen. Aiemmin... oi, minä luulen, lapsuudestani asti, olen minä usein salaa ajatellut, että minusta joskus tulee hänen vaimonsa... Oi, häntä rakasta hyvää ihmistä! Kun hän voisi löytää rakkauden, se ehkä voisi auttaa hänet! Mutta mikä hieno, viisas, ihana ja voimakas ihminen pitää sen ihmisen olla!"

"No... älä ole suruissasi... se kyllä vielä kaikki kääntynee hyväksi... tule Heinke Boje... ole rakas".

Heinäkuussa sairastui Annan lapsi hiukan ja äiti Boje oli jonkun illan siellä ja istui lapsen luona. Silloin söivät he molemmat salaa illallisensa ylhäällä päätyhuoneessa. He istuivat erään nelikulmaisen pöydän ääressä toisiaan vastapäätä ja Peter sanoi: "Minun vaimoni", ja tekeytyi ikäänkuin istuisi pöydän kummallakin tyhjällä sivulla lapsi. Heinke torui häntä ja nauroi, ja istui sitte taaskin hänen sylissään, eikä estänyt häntä.

Eräänä semmoisena iltana tapahtui se, että hän laski valloilleen hänen hiuksensa ja katseli niitä kauan suloisessa ihastuksessa. Sitte tarttui hän lujasti häntä kumpaankin käsivarteen, ja hänen silmänsä olivat kuumat ja vakavantotiset, kun hän pusertuneella äänellä sanoi: "Ei ole hyvä meille kahdelle, Heinke... että meidän vielä vuosia täytyy odottaa häitämme".

Heinke katsahti häneen tummenevin silmin: "Minä luulen myöskin, Peter... ett'ei se ole hyvä".

"Jos sinä tahdot olla kovin säästäväinen, ja tahdot elää ihan yksinkertaisesti ja hiljaisen vaatimattomasti kanssani, niin voisimme ehkä viettää häämme keväällä".

Heinke leikki hänen kellonvitjoillaan ja loi katseensa alas. "Kauhean mielelläni tahtoisin minä... Katsohan... näes!... minä olen tarpeeksi vanha. Minä olen kahdenkymmenen kahden... _Sinussa_ on syy kaikkeen, Pekka. Olin niin tyyni, viisas tyttö".

Silloin sopivat he, että he alkukeväästä viettäisivät häitään.

Silloin tulivat he taaskin hiukan rauhallisemmiksi, puhuivat paljon pienistä valmistuksistaan, ja kuinka he asettuisivat asumaan; ja sopivat siitäkin, mikä olisi molempain ensimmäisten lasten nimi.

Niinpä kypsyi Heinke Bojesta näinä kolmena kesäkuukautena nainen, ja hän unohti Kai Jansin.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Näihin aikoihin tuli Pe Ontjes eräänä päivänä vaimonsa puheille, joka otti lapsensa, joka jo oli tullut terveeksi taaskin, kehdosta syliinsä, ja sanoi hänelle: "Kuule Anna, minä luulen, että minun täytyy ottaa osaa Dusenschönin uutisrakennukseen. Se on erinomaisen kannattava yritys".

Anna katsoi ylös lapsestaan ja katsahti säikähtyneenä häneen: "Pe Ontjes", sanoi hän, "älä tee sitä! Suostun kaikkeen, mihinkä omasta alotteestasi ryhdyt, vaikka se sitte näyttäisi kuinkakin uhkarohkealta, mutta tuon ihmisen kanssa älä ryhdy asioihin".

"Mutta meidän asiamme riippuvat toisistaan!" sanoi Pe Ontjes, jo äkeänä hänen sitkeästä vastarinnastaan. "Ostajamme ovat samat: ensin tulevat ne minun luokseni, sitte hänen. Jos varttuu ja vaurastuu hänen liikkeensä, varttuu ja vaurastuu minunkin liikkeeni".

Anna pudisti itsepintaisesti ja taipumattomasti päätään: "Jos sen teet, niin olemme mennyttä väkeä".

"Mennyttä?" sanoi Pe Ontjes, "mitä sinä sillä tarkoitat? Toimeentulommeko?"

"Niin", sanoi Anna, "ja..."

"No... ja?" sanoi Pe Ontjes.

Hän sulki huulensa tiukkaan yhteen ja hänen silmänsä tummenivat synkeistä ajatuksista: "Luottamukseni sinuunkin on mennyttä. Dusenschön on huono ihminen."

"Sinä olet ainoa ihminen koko Hilligenleissä, joka sanot siten."

"Se ei ole totta. Vanha Thoms Jans ei usko häneen, eikä maalari Straten, eikä puuseppä Claussen. Ja on muitakin semmoisia järkeviä ihmisiä. Ja vaikka olisinkin ainoa, niin _olenkin_ ainoa sitte. Minä... minä en juosta lönkötä toisten jälissä."

"Teillä Bojeilla on kaikilla eräs sydänvika." sanoi Pe Ontjens. "Te sairastatte sydämen kylmyyttä."

Anna löi kätensä yhteen ja sanoi suuressa tuskassa: "Pe Ontjes! Minäkö kylmä! Vieraille ihmisille, niin! Mutta sinulle ja lapselleni? Minäkö kylmä!" Ja hän otti lapsen syliinsä, ja suuteli tulisesti uudelleen ja uudelleen sen rintaa ja itki.

Silloin palasi Pe Ontjes kirjoitushuoneeseensa.

Hetken perästä tuli Anna sisään ja sanoi hillityllä äänellä: "Pe Ontjes, sinä olet leijona; etkä saa sinä mennä ketun kanssa saaliinjaolle. Se on vanha sanantapa."

Mutta Pe Ontjes oli nyt kokonaan vastahakoinen. "Mitä uskaltamista siinä on? Hän ja minä voimme milloin tahansa taas erota toisistamme."

Nyt leimahti viha Annassa taaskin: "En tahdo, että sinä kulet Dusenschönin talutusnuorassa, ja siihen sinä joudut. Kulet jo siinä."

Pe Ontjes naurahti pilkallisesti.

"Jos minulla on noin suurekas mies, niin tahdon minä, että hän on voimakas ja itsenäinen, muuten häpeän minä. Olen kauan jo hävennyt ja minä en _tahdo_ hävetä." Hän polki jalkaa lattiaan ja itki. "Minä en _tahdo_ hävetä. Minä en voi elää, jos minun täytyy hävetä."

"No mene sitte", virkkoi Pe Ontjes kuivakiskoisesti, "ja häpeä."

Silloin kalpeni Anna koko kasvoiltaan ja sanoi; "Oh! Tuoko nyt on Hilligenleitä!" ja kääntyi poispäin. Kynnyksellä kääntyi hän vielä taakseen ja sanoi melkein peloittavalla, rajulla itsensä hillitsemisellä: "Sinä päivänä, jona sinä antaudut yksiin asioihin Tjark Dusenschönin kanssa, lähden minä lapsineni äitini luokse, ja istuudun kutomakoneen ääreen. Minä rakastan sinua, niin että olen ikäänkuin aisteiltani, siksi tahdon että pidät kunniassa minua."

Sen sanottuaan lähti hän.

Kului kolme kolkkoa viikkoa.

He eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Anna hommaili makuukammarissa ja istui tuntikausia vuoteensa reunalla lapsikehdon ääressä ja kaivautui tuskaansa. Hänen miehensä vietti päivänsä kirjoitushuoneessaan ja varastohuoneessa, ja makasi yöt kapeassa vuoteessa ylhäällä pienessä vinttikamarissa, eikä saanut levottomalta omaltatunnoltaan unta silmiinsä; hän mietti sitä, että Anna arvostelussaan Dusenschönistä sittenkin voi olla oikeassa, mutta että hän ei enää voisi peräytyä hänen edessään, koska hän sillä tapaa voisi menettää arvonsa hänen silmissään. Toisinaan voihki hän tuskissa, että hän sittenkin ehkä oli joutunut niin vaikeasti harhaan, toisinaan kaipasi hän tulisesti vaimonsa läheisyyttä. "Armahtakoon", ajatteli hän, "kuinka ihana hän oli, kun hän lausui viimeiset sanansa; ja kuinka liikuttava, kun hän ratkesi itkemään." Siten kidutti hän itseään ja ajatteli: "Mitä pitää minun tehdä! Jos ajattelen yhtäänne, ja jos ajattelen toisaanne, kaikki yhtä mahdotonta." Ja hän muuttui katkeraksi ja äreäksi ja epäluuloiseksi kaikille ihmisille, ja hänen voimakas rauhallinen sielunsa kitui alakuloisena ja sairaana kuin pimeän luolan pohjalla.

Vähän toista viikkoa jälkeenpäin matkusti Tjark Dusenschön Berliiniin ja otti pormestarin ja tukevan neuvosmies Suhlsenin mukaansa, näyttääkseen heille kattopahvitehdastaan. Muutaman päivän perästä palasivat pormestari ja Suhisen takaisin kasvot punakkoina viinistä ja kertoivat klubilla suurista tehdasrakennuksista ja mahtavasta liikkeestä, jonka he olivat saaneet nähdä. Tjark Dusenschön oli jäänyt vielä muutamaksi päiväksi Berliniin, jossa par'aikaa oli eräs elintarpeiden näyttely; ja oli siellä kutsunut kokonaisen komppanian sotaväkeä nauttimaan hänen tehtaansa tuotteista: kinkkuja ja hernemakkaraa.

Perjantaina ilmoitti Heine Wulk lehdessään: "Kunnioitettava kansalaisemme ja kaupunkimme asukas Herra Dusenchön on erään sähkösanoman mukaan, jonka vastikään olemme saaneet, saanut tunnustuksena erinomaisista tehdastuotteistaan laakeriseppeleen. Tämän menestyksen jälkeen on herra Dusenschön varmasti ryhtyvä suunnittelemaansa suureen täkäläisen liikkeensä laajennukseen; ja kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva oijentaa hänelle avustavaa kättään. Voinemme muuten juorua, että herra Dusenschön lauantaina iltajunalla palaa takaisin Hilligenleihin."

Lauantaina tulikin Tjark Dusenschön. Pormestari, neuvosmies Suhlsen ja muutamat klubbin jäsenistä olivat asemalla vastassa. Heine Wulk ja Jan Friech Buhmann seisoivat autuutta ja onnea säteillen hieman syrjempänä, ja katselivat Tjark Dusenschöniä, joka todella kantoi laakeriseppelettä käsivarrellaan. Asemahuoneen ulkopuolella, kun hän tuli portaita alas, oli häntä vastassa käsityöläisten lauluseura, jonka ravintoloitsija Birnbaum oli koonnut paikalle ja joka lauloi laulun: "Kennst du das Land?" Tämä laulu ja "Heil dir im Siegerkranz", olivat ainoat, joissa oli puhetta laakeriseppeleistä; he olivat valinneet edellisen. Joku satakunta väkeä, joka oli kerääntynyt puitten varjoon, kohotti heikon eläköön. Hilligenleiläiset olivat vielä hieman tottumattomia tuommoisissa julkisissa suosionosoituksissa. Tjark Dusenschön asteli vakava huolekas ilme kasvoillaan väkijoukon keskitse, ja ihmiset sanoivat: "Niin, hänellä on miettimistä... nyt... ei se ole mikään vähäinen asia!"

Katkeroitunut mieliala, jossa Pe Ontjes oli, valitsi nyt uhrikseen Tjark Dusenschöninkin. Hän piti laakeriseppelettä joka tapauksessakin, mutta varsinkin makkaratehtailijalle annettuna, hyvin hullunkurisena.

Sunnuntai-aamuna seisoi hän tässä mielialassa ovensa edessä, kun sattumalta vanha Suhlsen meni siitä ohitse, ja jäi muhkeana seisomaan siihen, ja rupesi suurin rehentelevin sanoin puhumaan Tjark Dusenschönin matkasta. Silloin kysyi Pe Ontjes, ainoastaan keskeyttääkseen hänen sanatulvaansa: "Mitä tarkoittaa se, kun Heine Wulk kirjoittaa: 'että kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva oijentaa hänelle avustavaa kättään?'"

Silloin astui tuo vanha pölkkypäinen tyhjäntoimittaja ja kehastelija lähemmäksi häntä ja sanoi, että asia oli tämmöinen:

"Herra Dusenschönillä oli kyllä omaisuutta itsellään riittävästi, jotta hän voisi rakentaa uudisrakennuksen ja koneetkin; mutta tämä omaisuus ei toistaiseksi ollut käyttövapaana. Nyt aikoi maistraatti ehdoittaa, että kaupungin säästöpankki myöntäisi tehtaalle kahdensadantuhannen markan lainan, jonka vastineeksi pankki saisi vastaavan määrän osakkeita kattopahvitehtaassa. Mehän, pormestari ja minä, olemme tarkalleen tarkastaneet tehtaan, ja tunnemme sen liikkeen. Se on komea kaksikerroksinen rakennus, jolla on mahtava savupiippu ja kuuluu siihen kolme työväenasuntorakennusta; kaikki ovat parhaassa kunnossa, ja työ täydessä käynnissä. Osakkeiden arvo ei tosin ole merkitty pörssissä, mutta niiden arvon takaa sentään koko tehtaan erinomainen tila, ja sen lisäksi vakuutti meille sitä eräs arvossapidetty berliniläinen liikemies; ja muutenhan: herra Dusenschönin persoonallisuus, hänen toimintakykynsä ja neronsa takaavat vaikka minkä summan".

Tämän viimeisen lauseen oli pormestari keksinyt, jo kolmen kuukauden ajat oli se singahdellut klubbissa, ja oli sitä soitettu jokaisen oudon korvaan.

Mutta Pe Ontjesiin, pimeän luolansa pohjalla, ei lauseen loistokkuus tehonnut: "Mutta se on vasten säästöpankin sääntöjä", sanoi hän.

"Niin, jos kirjaimia noudattaa!" sanoi Suhlsen. "Mutta edellyttäkäähän herra Lau, että kieltäisimme. Mitä tapahtuisi silloin? Te tiedätte, että herra Dusenschönin takana seisoo hallitus; ja on tunnettua, että eräs naapurikaupunki on tehnyt edullisen tarjouksen hänelle".

Ukko lähti, ja Pe Ontjes astui konttooriinsa, istuutui nojaamaan kirjoituspöytänsä reunaa vastaan ja vaipui ajatuksiin. "Eilen laakeriseppele, ja tänään kaksisataatuhatta markkaa..." Hänelle tuli niin outo tunne, aivan kuin kuulisi hän, keskellä vierasta maata, yht'äkkiä vanhan tutun äänen ja tuntisi sen.

Ja kun hän kuunteli sitä ääntä... hän ei tietänyt, kuinka hän johtui siihen... kävi hän koulua Tjark Dusenschönin kanssa... puukengät kalahtelivat ja sieni rihvelitaulussa heilahteli edestakaisin, ja koulun ovi avautui ja he seisoivat riveissä, ja Tjark Dusenschön oli viimeinen ensimmäisellä penkillä ja Mars Wiebers sanoi... mitä hän sanoikaan?... "Tjark Dusenschönin silmät ovat hyvät ja samoin hänen sanansa; mutta kaikki hänen tekonsa hämmästyttävät aina, ja, mikä pahempi, hämmästyttävät epämieluisasti". Ja sitte istuivat he puolipimeässä pajassa ja Jan Friech lateli täydellä suulla viisauksiaan; ja Scheinhold seisoi palkeitten ääressä, ja odotti tilaisuutta lykätäkseen hänkin sekaan jonkun lyhyen sanan, ja Kai Jans istui silmät suurina ja kädet polvien välissä, ja Tjark Dusenschön... Tjark Dusenschönin silmät ja sanat olivat paljaita laakeriseppeleitä... ei mitään muuta kuin laakeriseppeleitä... ja sitte... sitte: "Voisitte antaa minulle muutaman groschenin; isoäidillä ja minulla ei ole tänä iltana mitään syötävää", ja sitte joku odottamaton hämmästys, epämieluinen hämmästys: Tjark Dusenschön ilmestyy uudessa sinisessä kaulahuivissa tai vanhassa punaisessa kimnasistilakissa, tai jotain semmoista. Niin... semmoinen oli hän silloin. Aina semmoinen...

Kun Pe Ontjes yhä istui siten, aivan kyyristyneenä syviin ajatuksiinsa, ja yhä oli koko mielellään lapsuuden ajoissa, aukeni ovi ja Tjark Dusenschön seisoi hänen edessään.

Silloin katsahti Pe Ontjes ylös, aivan samoissa ajatuksissa, ja aivan samoilla silmillä, kuin hän ennen poikana oli sanonut: "Kuule, lurjus, mitä olet tehnyt rahoilla?..."

Tjark Dusenschön näki tuon katseen, ja tiesi, kuinka olivat asiat, ja hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi. "No... kuinka ovat asiat?"

"Meidän yhteisliikkeestämme ei synny mitään!" sanoi Pe Ontjes, ja laski kämmenensä painolla pöytään.

Silloin puhui Dusenschön yhtä ja toista yhdentekevää ja lähti pois.

Goodefroon entinen suurekas perämies Lau istahti raskaasti tuolilleen ja alkoi taaskin miettiä. Hävinnyt ja haihtunut oli nyt mielestään lapsuuden aika. Hän istui ja kuunteli. Tuntui hänestä, ikäänkuin täytyisi nyt alkaa kuulua jotain muuta, kirkas lempeä nais-ääni.

Mutta sitä ei kuulunut.

Asuntohuoneen ovi aukaistiin ja hänen vaimonsa meni pehmyttä voimakasta käyntiään poikki välikön ja hyräili itsekseen. Pe Ontjes nyykäytti päätään: "Ahaa... hän on huomannut, että Tjark Dusenschön on kierautettu takaisin, ja hyräilee jo voitonlauluaan, ja kuvittelee jo, että hän on paljoa viisaampi, kuin miehensä, ja paljoa toimekkaampi ja Jumala ties', mitä kaikkea. Ja pitää olla jotakin enemmän kuin Anna Boje, muuten ei voi elää hänen rinnallaan!" Ja kun hän ajatteli sitä, ja näki hänet koko ihmeellisessä ihanuudessaan sielunsa edessä, huumahti hänessä hereille niin kova rakkaus, että hän voihkasi.