Part 12

"Mieluimmin", sanoi Piet, "lukee hän semmoisia kirjoja, joita luetaan kouluissa. Poikana luki hän muutaman käsiinsä sattuneen ranskan kieliopin vallan säpäleiksi. On hänkin ihminen lajiaan... ei näe sitä, mitä ympärillä liikkuu ja tapahtuu... näkee sen sijaan kaikki taivaan ihmeet ja kummat. Siten minä hänet arvostelen."

Pe Ontjes katseli ajatuksissaan aurinkoiselle merelle ja virkkoi noin puolin itsekseen: "Niin... semmoinen on hän... ja siinä tapauksessa on vallan hullua, että hän on ruvennut merimieheksi."

"Niin", sanoi Piet, "sitä se on... Onpa niitä monta meikäläistä semmoista, niillä pitäisi olla oma ruhtinaskuntansa, mutta mistä otti."

Perämies Lau lähti ajatuksissaan perää kohden. Silloin lankeaa silmänsä sattumalta Heine Marquardiin; tämä istui lakki takaraivolla, kannella laidan vieressä, hankasi ruostetta ja vihelteli.

"Kuuleppas... sinähän olet käynyt koulua?... sinullahan on tiedän mä kaikellaisia kirjoja mukanasi. Ovathan ne latinalaisia, vai?"

Heine Marquardin tyrehtyi vihellys huulille... "Niin", sanoi hän äimistyneenä, "olen minä ottanut romun mukaani, ja kun sattuu mieleeni ja olen yksin koijussa alan viskellä niitä nurkasta toiseen. Jotain pitää ihmisen saada tehdä kostaakseen, perämies."

"Luulen", sanoi Lau, "että tekisit Jansille suuren ilon, jos antaisit hänelle nuo kirjat, ja auttaisit häntä hiukan alkutaipaleelle... ymmärräthän... kunnes hän niinkuin tuntee valtatiet... kylä- ja peltotiet saa hän sitte itse etsiä, arvelen."

Iltapäivällä nouti Heine Marquard, erään berliniläisen valtioneuvoksen poika, latinan kielioppinsa ja Caesarinsa esiin, sylkäsi ensin, aivan niinkuin kapteeni Deekenin oli tapa sylkeä, teki muutaman inhoovan kädenliikkeen, osoittaakseen kauhuaan ja vastenmielisyyttään, istahti sitte taaskin äskeiseen asentoonsa kannelle, aukaisi kirjan, ja näytti siinä valtatiet, ja ensi kertaa elämässään ilahuttivat häntä nämä asiat. Kai Jans istui huolestuneen ja hiljaisen näköisenä hänen rinnallaan, holhoen särentelevää, jyskyttelevää kättään ylhäällä.

Kaikki olivat ystävällisiä hänelle. Kun he näkivät, kun hän salaa aukaisi siteen ja katsoi haavaa, tulivat he hänen luokseen, tarkastelivat hekin sitä ja kertoivat ihmeellisistä paranemistapauksista. "Älä yhtään pelkää", rohkaisivat he häntä, "kätesi tulee aivan ennalleen vielä. Voit sillä vielä kiskoa vaikka puita juurineen maasta. Hoida sitä vaan!..." Kun hän istui jossain nurkassa kirjoineen, ja katsahti ylös, sanoivat he jonkun kompasanan, ja Jens Petersen tekeytyi, ikäänkuin täytyisi hänen ottaa hänet suojiinsa kaikkia muita vastaan, ja sanoi: "Opi sinä vaan. Se sopii sinulle paraiten." Ja toisille sanoi hän: "Kerronpa teille jotakin: Kun minä vielä kävin koulua, oli siellä eräs poika, joka opiskeli niin, että pää höyrysi. Aina kirjojen ääressä! Hän opiskeli niin kiivaasti, että hän sai kuumeen, ja että hänen äitinsä täytyi pistää hänet vuoteeseen."

"Mitä hänestä tuli?"

"Mitäkö hänestä tuli? He panivat kirjat hänen mukaansa häneen pieneen kirstuunsa. Hän oli pyytänyt sitä... Jos opinhalu istuu ihmisessä, niin silloin ei auta mikään. Sanon teille: se on yhtä paha kuin juomahimo."

Piet Bojen kanssa he eivät oikein viihtyneet. Vaikka hän Kap Hornin luona niin reippaasti olikin juossut portaita alas, ja vaikka hän olikin niin tuiki ystävällinen, eivät he vaan oikein osanneet hänen kanssaan. He tunsivat, että hänen ystävällisyytensä oli oveluutta, ja että hän tahtoi käydä enemmästä kuin he. Perämies Laukaan ei päässyt hänkään häntä lähemmälle, vaikka hän toisinaan puhuttelikin häntä.

"Klara oli huono laiva", sanoi hän.

"Mutta paljon oli siellä opittavaa", sanoi Piet Boje.

"Kapteenin ja perämiehen tunnen", lisäsi Pe Ontjes halveksivasti.

"Juuri siksi, että he olivat semmoisia kuin he olivat!" sanoi Piet. "Ne kaksi eivät olleet niinkuin meidän Isä-jumalamme ja hänen virkaatekevänsä".

"Vai siten!" sanoi Pe Ontjes, "vai eivät olleet!" Ja lähti tiehensä.

Seuraavana päivänä, vapaavahdilla, palasi hän taaskin hänen puheilleen. Piet istui tapansa mukaan hieman syrjempänä ja luki erästä laivanrakennusoppia, jonka Heine Marquardin isä oli antanut pojalleen mukaan. Laulla oli lyhyt piipunnysänsä suussaan ja näytti hän olevan hyvällä tuulella. Hän tupakoi vaan, kun hän oli ylen hyvillään, eikä tietänyt mitä tehdä.

"Kerroppas, mitä työskentelee nykyjään vanhin siskosi?"

"Luulen, että hänen kuluu aikansa hyvin", vastasi Piet.

"Kuinka vanha on hän nyt... noin kahdeksantoista, vai?"

"Niin".

"Mitähän hän sinulle kirjoittaa?"

"No... yhtä ja toista."

"Luulenpa... hän käy toisinaan tervehtimässä vanhempiani?"

"Siitä hän ei virka mitään."

"Sanoppas, onko hän kirjoittanut koskaan minusta mitään?"

"Kerran hän kirjoitti minulle: Herra varjelkoon sinua joutumasta samalle laivalle kuin suuri Lau".

Pe Ontjes naurahti lyhyeen. "Kuinka kauan on siitä?" kysäsi hän.

"Ehkä noin vuosi."

"Niin vai", vastasi Lau rauhottuneena. "Siitä asti onhan muuttanut mieltä, toivon."

"En usko", sanoi Piet.

"Mitä tietää veli sisarestaan!" sanoi Pe Ontjes ja käännähti ympäri. Lähtiessään sanoi hän: "Voit, jos tahdot, käydä noutamassa itsellesi minulta vuosikerran englantilaista laivanrakennuslehteä, siellä tapaat laivaluonnoksia. Ymmärräthän englannin kieltä?"

"Tietysti", vastasi Piet yhdentekevästi. "Sinä pyrit kai korkealle? Nenä pystyssä?"

"Se piilee suvussa."

"Niin", sanoi Pe Ontjes, "niin piilee. Toden totta!"

Heillä oli ihana matka. Jokainen, joka oli mukana sillä, muistelee sitä, varsinkin ne, jotka sittemmin siirtyivät maatoimialoille. Ja kaikki pitivät yhtä. Ei mitään puolueita ja ryhmäkuntia. Kaikki olivat kuin saman perheen lapsia.

Niin he olivat kuin kylän lapset, jotka vaihtavat leikkejään vuodenaikojen mukaan. Talvella, sianteurastuksen jälkeen leikkivät he kulmasia, pääsiäisenä keilaa ja poltinpalloa; kesällä piiritanssia ja haukkasia; syksyllä antavat he nousta ilmaan paperileijoja. Samoin on oikeilla merimiehilläkin, siellä kuin he ovat keskellä aavaa autiota meren avaruutta, kullakin ajalla omat leikkinsä.

Kun he olivat sivuuttuneet Kap Hornin, alkoi ahkera lakkien leikkely. "Kokki, tänne lautanen!... Toinen suurempi ja toinen pienempi!"... Kaks' kertaa leikataan lautasten reunaa myöten; se määrä, minkä toinen lautanen on pienempi toista, muodostaa lakin liepeet: ja valmis on leipurimyssy... Yksi ja toinen olisi helposti voinut livistää koko työstä. Niinpä Torril Torrilsen, tuo hyväsävyinen, ja Vilhelm Baldermann, tuo kevytmielinen luikkari, olisivat mielellään aivan ominneuvoin räätälöinneet omat lakkinsa. Mutta eipäs: kaikkien pidä saada olla yhdessä leikissä.

Sittemmin, kun he tulivat eteläpasaatiin, alkoivat he kalastella ja pyydystää lintuja. Joka mies, ei, joka lapsi. Kappale silavaa ongen nokkaan, ja nyt kaikki rintanojan yli tuijottamaan köliveteen. Hans Jessen pitää ongesta. Silloin katsahtaa Hinnerk Lornsen ylös: "Hei pojat! Albatrosseja!... Nopeasti, nopeasti,... missä on siima?"... Hinnerk Lornsen nyppii untuvat ja pistää ne purjekangassäkkiin viedäkseen kotiin. Hänen seitsemän lastaan nukkuvat pienessä punaisessa rakennuksessa Elbevallin suojassa höyhenillä, jotka heidän isänsä on nyppinyt ja pannut patjoihin Tyyneellä merellä.

Kahdeksan viikkoa myöhemmin, kun he muutamain kovien päivien jälkeen taas ovat sivuuttaneet Kap Hornin, ja nyt, keula kotiinpäin, ajelehtivat, kaakkoisen pasaatin, tosin hieman miedon, lykkeleminä, Teneriffaa kahden -- kolmeen viikkoon ei heidän tarvinnut koskea purjeisiin --: silloin alkoi yleinen kuuttojen veistely. Koko etukansi oli kirjavanaan lastuja.

Paras taituri tässä työssä oli Dierk Peters, vanha merimies, jo lähemmä viidenkymmenen. Hän oli nuoruusvuosinaan sattunut Hampurin kadulla kohtamaan erään sievän holsteinilaisen tytön, tämä oli mukaunut tulisen merimiehen tahdon mukaan. Silloin oli hän menetellyt kunnollisesti hänen kanssaan, ja ottanut hänet vaimokseen. Ensimmäisenä aviovuotenaan oli hän kokonaista kaksitoista päivää hänen luonaan. Kun hän ensi kertaa palasi matkoilta, oli vaimo haltioissaan ilosta. Kun hän palasi toisen kerran, keksi hän ikkunalaudalla vieraan sikarikotelon. Kun hän palasi kolmannen kerran, lepäsi hänen lapsensa kirkkotarhassa, ja hänen vaimonsa ei tietänyt sanoa haudan numeroa. Kun hän palasi neljännen kerran, tapasi hän vaimonsa suojattomasti vuoteellaan. Kun hän heräsi ja näki miehensä, nousi hän ja lähti ulos huoneesta, eikä palannut takaisin. Silloin lähti hän takaisin merille ja kävi hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi. Hän oli saanut päähänsä, että hän oli kaksinkertainen murhamies: ensinnäkin vaimonsa, jonka hän oli siirtänyt hiljaisesta Elbekylästä Hampuriin, ja sitten lapsensa, jolle hän oli antanut tämän kurjan olemisen ja siis kuoleman. Hän polveutui suvusta, joka ei ollut niinkään kärkäs sysäämään syytä Jumalan tai kohtalon niskoille, vaan joka ottaa asian omille hartioilleen. Hartiat muuttuvatkin leveiksi ja kumaroiksi siitä... Hän näpersi kokoon parhaimman kuuton, näpersi kuusi viikkoa sitä aina Teneriffan reitille asti ja lahjoitti sen perämies Laulle. Anna Bojen pienet lapset, kun he makasivat selällään kehdossa ja antoivat silmänsä lähteä retkeilyille, näkivät joko äitinsä kauniit kasvot tai laivan ylhäällä orsien alla, laivan, jonka Dierk Peters, joka kutsui itseään kaksinkertaiseksi murhaajaksi, oli näperrellyt Atlantilla.

Piet Bojekin kyhäili laivaansa; hän oli oveluuttaan osallisena kaikessa, mitä nuo täyskasvuiset lapset Goodefroolla vaan keksivät hommata, mutta aina hän pian vetäytyi syrjään ja uppousi kokonaan laivarakennusoppikirjaan, jonka hän oli saanut lainaksi perämieheltä, tai tarkastelemaan luonnoksiaan ja tutkimaan niiden mittoja.

Kaakkoispasaatia kesti viisi viikkoa. Staten Islandista päiväntasaajalle asti ei tarvinnut, ainoatakaan kertaa kavuta rikiin vaihtamaan purjetta. Sitte kääntyi tuuli pienen puuskan jälkeen lauhaksi koillistuuleksi, ja taaskin saivat he viikkokausia antaa olla purjeet sillään aina kunnes he saapuivat Vester-Islandsin kohdalle.

Niitä lauantai-iltapäiviä!

Kaikkihan tietävät, mitä merkitsee lauantai-iltapäivä kunnollisella hampurilaisella purjehtijalla; mutta ikinä eivät ne ole millään hampurilaisella laivalla olleet ihanampia, kuin Goodefroolla tällä matkalla. He istuivat kaikki alalaidalla kannella. Joku paikkasi vaatteitaan, toinen pesi, kolmas parsi sukkiaan, neljäs luki, viides vihelteli, kuudes kertoili, kellä vaan oli halua kuunnella.

Vilhelm Baldermann istui selkä vesiammetta vastaan, ja korjaili takkinsa vuoria. Oikeastaan olisi hän jo ansainnut uuden; mutta hän tahtoi säästää. Niin huonosti kuin se tähän asti oli onnistunutkin: nyt hän tahtoi säästää. Aiemmin ei se nimittäin ollut ikinä maksanut vaivaa. Sata markkaa? Kaksisataa markkaa? Mitä niissä on säästää? Semmoinen summa liukuu käsistä parina kolmena päivänä satamassa. Ja ovat tipo tiessään. Mutta nyt maksoi vaivan. Apiassa oli hän, Jumalan kiitos, ollut kipeänä eikä ollut päässyt laivasta; niinpä olikin hänellä nyt ukon takana viisisataa markkaa. Viisisataa markkaa! Kelpasipa sitä palata kotiin! Ensinnä Glückstadtiin vanhusten tykö! Kolmesataa markkaa pöytään! "Tässä teille vanhuuden päivien varaksi." Sitte Altonaan merikouluun! Alkoi nimittäin jo olla aika, hän oli jo kahdenkymmenen kahdeksan... Niinpä korjaili hän nyt takkiaan, ja hymähteli itsekseen tyytyväisesti... Hänen suunnitelmistaan ei tullut mitään. Jo Cuxhavenissa joutui hän maahaijien käsiin. Nämä narrasivat hänelle kaksi kultakelloa, yhden kumpaankin liivintaskuun, semmoinen oli muoti nyt, sanoivat he nimittäin. Seuraavana päivänä tavattiin hän St. Paulissa Herkulessalissa istumassa erässä aitiossa, kummallakin puolellaan uhkea ilotyttö. Yhdeksäntenä päivänä hiipi hän jo Hampurista eräällä englantilaisella parkkilaivalla.

Heine Marquard oli pannut saippuoitetut työhousunsa kannelle, seisoi sääret hajalla niiden päällä ja hieroi niitä luudalla ja ajatteli hiljaa nauraen: "Näkisipä äitini tämän, ja veljeni, luutnantti", ja unohti taaskin kotinsa, ja alkoi vihellellä ja liikutteli luutaansa tahdissa.

Jakob Siemsen ja Otto Funk istuivat selkä selkää vastaan. Jakob Siemsen kyhäili erästä seinätaulua, jolle oli kaiverrettu latinalainen sananlasku, joka sanoo, että on ihmiselle tarpeen lähteä ankaralle merelle ja kaukaisiin maihin, vaikkapa hän siinä sitte saisi kuolemansa. Otto Funk parsi sukkia. Vaikka he kumpikin olivat yhtä vanhat, noin kahdenkymmenen seutuvilla, nuoria, reippaita, verekkäitä, niin oli kuitenkin heidän kasvoissaan suuri ero. Jakob Siemsen polveutuu ystävällisestä lempeästä papinperheestä ja hänen veljensä ja sisarensa asuvat nykyään hajallaan Schleswig-Holsteinin pappiloissa, ja hän itse on harras raamatunlukija ja on hyvä ystävä hyväsävyisen Torril Torrilsenin kanssa, vaikka tämä onkin kolmeakymmentä vuotta häntä vanhempi. Hän aikoo lahjoittaa veistoksensa äidilleen, ja ajattelee siinä työskennellessään veliveitikkojaan ja pientä siskoaan, joka aikoo mennä naimisiin ja hänen lapsiaan; ja kasvoilleen levittäytyy siinä hänen ajatellessaan lievä ystävällinen loiste. Otto Funk taas tuijottelee synkkänä eteensä. Hän oli erään talonpojan poika Dithmarskista, ja oli eräänä aamupäivänä, seitsentoista vuotiaana, ollut neljän hevosen ja erään renkipojan kanssa kyntämässä erään äskenkaivetun ojan partaalla: silloin oli apuhevonen uvonnut ojaan, ja oli vetänyt toisen sivuhevosista mukaansa. Lopulta olivat kaikki neljä hevosta, ja renkipoika lisäksi ojassa. Hänen isänsä oli, kädet pujotettuina liivin hihansuista sisään, seisonut talon ovella, ja katsellut tapausta ja tullut paikalle vasta kun kaksi hevosista ja poika jo oli onnellisesti saatu ylös taaskin. Mutta siitä huolimatta, ja vaikka hän näki, kuinka viettävä ja liukas ojan reuna oli, oli tuo äkkipikainen mies tylysti käynyt poikansa kimppuun: "Sinusta ei ole mihinkään... Kumpa menisit pois silmistäni ettei minun enää tarvitsisi nähdä sinua... Voit ilmoittaa vaan, koska haluat lähteä... ja paljoko tahdot mukaasi... Aivan yhtä minulle! Kun vaan menet pois!" Ne sanat sanottuaan oli hän poistunut... Poika sai kaikki taas järjestykseen ja kynti päivälliseen asti. Silloin meni hän isänsä luoksi tupaan ja sanoi, kasvot umpimielisinä: "Anna rahat, jotka lupasit..." Isä viskasi, hänkin kasvot umpimielisinä, kaksi viidensadan markan seteliä pöytään eikä virkannut sanaakaan. Silloin meni poika kammariin sisarensa luoksi; tämä teki hänelle kukkaron valkeasta liinasta, suussa luja nyöri, siihen pisti hän rahansa ja ripusti sen kaulaansa paljasta rintaansa vastaan; lähti sitte talosta tunnin matkan päähän tätinsä luokse ja oli siellä kahdeksan päivää. Kahdeksan päivää seisoi hän joka ilta illallisen tienoissa ulkona, ja katseli isänsä muhkeata, upeata kartanoa kohden, ja kahdeksan päivää samaan aikaan seisoi isä vallilla talonsa vieressä ja katseli sinne poikaansa kohden. He näkivät kyllä toisensa, ja tiesivät kumpikin toisestaan, että kummankin sydän syvimmästi toista kutsui; mutta kumpikaan ei voinut nöyrtyä, ei seitsentoista vuotias, eikä nelikymmenvuotias. Eikä johtunut kenenkään toisenkaan mieleen sulattaa noita kovia sydämiä, ei äidin, eikä sisaren, ei pastorin, eikä naapurien. He tiesivät kaikki, että jokainen sana vaan tekisi heidän sydämensä vielä kovemmiksi. Silloin lähti poika kahdeksantena päivänä Hampuriin ja astui palvelukseen Goodefroolla. Nyt istui hän selkä selkää vastaa Jakob Siemsenin kanssa. Tämä leikkeli puista latinankielistä lauselmaansa ja ajatteli ilolla ystävällistä lapsuuden kotoaan; tuo toinen taas otsa synkeänä vihassa jätettyä kotoansa. Jakob Siemsen kuoli kahta vuotta myöhemmin Goodefroolla, Kultarannikolla, keltakuumeeseen, hänen ystävänsä Torril Torrilsen rukoili hänen kanssaan, ja luki Isämeidän, verkkaan, kun hän lepäsi laidalla. Hänen isänsä ja äitinsä luovat joka päivä katseen hänen veistokseensa, joka todellakin on saapunut perille heille, ja riippuu seinällä sohvan yllä... Otto Funk jätti piakkoin senjälkeen eräässä eteläameriikkalaisessa satamassa Goodefroon. Hänestä ei kuulunut sitte pitkiin aikoihin mitään. Hän ei kirjoittanutkaan. Kaksikymmentäviisi vuotta senjälkeen, vuotta jälkeen hänen isänsä kuoleman, ilmestyi hän yht'äkkiä kotiseudullaan, komea umpimielinen mies, aivan isänsä näköinen, naimaton ja päällikkönä eräällä uljaalla höyrylaivalla, joka kulki Fransiscon ja Yokohaman väliä. Hän kävi tervehtimässä tätiänsä, jonka luona hän silloin oli viettänyt sen viikon; teki lyhyitä matkoja paikkakunnalla, tapasi joitakin vanhoja tuttujaan viinilasin ääressä, puhui rauhallisesti ja niukasti nykyisestä elämästään, puhutteli nuorempaa veljeään kuin vierasta ikään -- sisar oli kuollut -- ja viipyi kahdeksan päivää. Isänsä talossa hän ei käynyt; isänsä haudalle hän ei mennyt. Hänellä oli kasvoissaan jotain semmoista jäykennyttä ja ryhdissään jotain semmoista kireän suoraa, ikäänkuin olisi hän vielä kantanut vihaa mielessään jollekin. Kukaan ei päässyt lähenemään hänen sieluansa. Sen kaiken oli vaikuttanut tuo yksi ainoa kova sana: Tahtoisin, etten ikänä enää tarvitsisi sinua nähdä.

Piet Boje neuloi kiinni erästä irtaunutta nappia parhaassa puvussaan. Vaikka hän tosiaankaan ei ollut pikkumainen, niin oli hänen kistunsa sentään sulaa järjestystä ja siisteyttä.

Kai Jans istui kokonaan itseensä vaipuneena, kätensä, joka yhä vielä oli kipeä ja siteessä, oli laskettuna päälaelle -- kun hän piti sitä ylhäällä, ei sitä kolottanut ja polttanut niin pahasti -- ja luki vuoroin Caesariaan, vuoroin etsi jotain kieliopistaan. Hänen vierellään kertoo Hinnerk Lornsen Apenradista puosulle mielijuttuaan: kuinka hän nuorena poikana oli kanadalaisella puulaivalla ollut Aberdowayssa Walesissa, ja kuinka vaalea nelitoistavuotias luotsintytär siellä joka iltapäivä oli käyskellyt hänen kanssaan virran viertä ja opettanut hänelle, jäykälle pohjoisschleswigiläiselle, englannin kieltä ja suutelemista. Siitä on nyt jo pitkä aika; hän on yli neljänkymmenen, ja viiden lapsen isä.

Hans Jessen istuu keskellä, kannella. Hänellä on nidos Gartenlaube'a polvillaan, jonka hyväsydäminen naapurin vaimo kotona on antanut hänelle mukaan. Sillä on itsellään kahdeksan lasta, ja on kuitenkin muistanut häntäkin. Kun hän noin sattumoisilta kääntää lehteä, virkkoo hän: "Katsokaas, tässä on kuva eräästä pohjoisnaparetkimiehistöstä". Pari kolme kurkistaa hänen olkapäänsä ylitse kuvaan. Heine Marquard, joka nyt mielellään, milloin vaan tilaisuus sattuu, loistaa tiedoillaan -- koulupenkillä istui hän tylsin, happamin kasvoin -- nojautuu kiinteästi hänen olkapäätään vastaan. Torril Torrilsen, hyvänsävyinen, joka istuu hänen vierellään ja harmaalla villalangalla, melkein yhtä paksulla kuin pikkusormi, paikkaa Kai Jansin villatakkia, kumartuu hänkin kirjaa kohden ja tirkistää kuvaan, ja verkkaan laskee hän ruskean, työnkänsistämän, tervaisen etusormensa kuvan alle. "Nähkääs", virkkoo hän: "tuossa seisoo minun nimeni". Silloin katsoivat kaikki kuvaa tarkemmin ja tunsivat hänet. Kai Janskin kohotti silmänsä kirjastaan ja katsoi kuvaa, ja loi sitte uneksuen katseensa merelle ja katseli ulos sinne kaukaiseen harmaaseen kaameuteen ympärillä.

Sittemmin, kun kääntyi illaksi, alkoivat he laulaa vanhoja lauluja.

Ken on ollut mukana viettämässä lauantai-iltoja Goodefroolla? Hän ei niitä unohda.

* * * * *

Sataviisikymmentä vuorokautta oli kulunut siitä kun Goodefroo kaikkine lapsineen oli kohottanut ankkurinsa Apian satamassa, sattui silloin kaunis kirkas syyskuunilta. He seisoivat kaikki keulakannella ja katselivat eteenpäin ja odottelivat. Mutta aurinko laski, ja pimeys levittäysi ympärille, eikä alkanut valo vilkuttaa tuolla kaukana. Silloin vetäytyivät he koijuihinsa, sillä ilma oli viileä.

Mutta tuskin olivat he astuneet sisään -- Wilhelm Baldermann, joka aina tuli viimeisenä, oli vielä ovessa -- silloin ilmoittaa Jakob Siemsen, etuvahti, kirkkaalla ystävällisellä äänellään: "Tuli näkyvissä keulan puolella?!" Silloin syöksähtävät kaikki ulos... keulakannelle... ja tuijottelevat hämärtävälle merelle... siellä vilkahteli kaukana Lizzardin majakka. Kuten kaksin hurjin leijoonasilmin silmäeli se kallioltaan lainehtivan harmaan autiuden ylitse...

"Kuulehan... sano nyt... mitä teemme ensiksi, kun nyt tulemme Hampuriin!..."

"Poikaseni, mitä sanoo äiti!..."

"Kuule, Piet... minä en ole kahteen vuoteen ollut kotona."

"Ja minä en neljään", vastasi Piet...

Kun hän silmänsä välkehtivinä katsahti ympärilleen, ei hän nähnytkään Kai Jansia toisten joukossa. Silloin meni hän sisään kanssiin ja löysi hänet kyyristyneenä istumassa pimeimmässä nurkassa siellä, Torril Torrilsenin kistulla, vioittunut kätensä povellaan. Hän pysähtyi ovelle ja sanoi epävarmasti: "Mutta iloitsehan toki nyt..."

"Mistä minä iloitsisin?" virkkoi Kai Jans sävyttömästi.

Silloin palasi Piet taaskin ulos.

Seuraavana aamuna kohosi verkkaan Englannin rannikko näkyviin. Kahdessa päivässä olivat he jättäneet Kanaalin. Neljännen päivän illalla sivuuttivat he ensimmäisen Elbemajakkalaivan. Viidentenä, kun he hinaajahöyryllä menivät virtaa ylös, ei heitä enää mikään voinut saada poistumaan kokasta. Perämies Lau manasi heitä muutamalla voimakkaalla sanalla, mutta sekään ei paljoa auttanut.

Hans Jessen nyrkki tuontuostakin Pietiä kylkeen: "Näetkös... tuossa... Neufeldin tiilitehdas!... Näetkös, ja tuossa Bösch!... Kuule sinä, kuinka hauskaa!..."

Piet Boje kuunteli ja näki kaukana hengessään Hilligenlein tornin ja näki matalan huoneen ja näki äidin...

Silloin meni perämies Lau hänen ohitsensa: "No, mitä suunnitelmia sinulla nyt on", sanoi hän... "tarkoitan elämäsi suhteen?... Aiotko elinijäksesi jäädä merimieheksi?"

Piet Boje kohautti olkapäitään; "Kunpa vielä olisi ajat niinkuin ennen", sanoi hän, "jolloin laiva, jota kuletti, oli oma, tai ainakin osa siitä".

"Niin", arveli Pe Ontjes, "kunpa olisikin!... Mutta nyt on juttu hieman kiero... On virkamies, ja virkamies merellä. Niinkauan kun on mies nuori, käy se vielä, mutta sitte!"

"Niin", sanoi Piet Boje syvissä ajatuksissa, ja silloin... siinä kun hän siten ikäänkuin käsillään koetti tunnustella tulevaisuuttaan, näki hän, epäselvissä ja häilyvissä piirteissä kyllä, elämäntiensä edessään, ikäänkuin näkee sataman suun aamu-usvassa. "Minun mieltäni on, siitä päivästä kun olen merelle tullut, enemmän kiinnittänyt laiva itse, kuin matka. Sen rakenne, se, kuinka se lepää meressä ja liitää purjeet leveänään, ovat aina vahvasti kiinnittäneet huomiotani. Ja sitte ukko siellä Klaralla, hän sai minut viehättymään asiaan vielä enemmän. Enpä tiedä... kun ihminen lapsuudestaan asti on kiinnittänyt kaiken huomionsa ja rakkautensa yhteen asiaan ja lopulta ymmärtää sen asian paremmin kuin toiset: niin pitääpä häntä silloin voida johonkin käyttää, niin, pitää olla hänellä arvoa alallaan... Niinpä siis... tämä on minun ajatukseni asiasta, ja enempää en tiedä".

Perämies Lau nyökäytti useampaan kertaan verkkaan päätään. "Tuotapa sietää kuulla", virkkoi hän sitte... nyökäytti vielä kerran päätään, ja vetäisi kerran kädellään läpi ilman. "Se on kaikki paikalleen sanottu... Nenä pystyyn vaan ja silmät teräviksi... sitten sen pitää luistaa... Päällysmieheksi jollekin laivaveistämölle... tai jotain sensuuntaista. Aina eteenpäin vaan!"

"Entä, mitä suunnitelmia sinulla on?" kysyt Piet kohteliaasti.

"Minulla?... Niin! Sanon sinulle... sinä et tietysti puhu siitä toisille... aion vielä kolme neljä vuotta palvella Goodefroolla; sitte aion yrittää, luonnistaisiko saada jalansijaa mailla".

"Hampurissa?"

"Hilligenleissä."

"Niinkö!" sanoi Piet kummastuneena. "Hilligenleissäkö?"

"Niin, isäukollani on siellä eräs suunnitelma, ja toteuttelee sitä jo paraikaa. Pientä viljakauppaa, ymmärrätkö, maissia ja ohraa jahdeilla Hampurista. Hilligenleissä itsessään ei ole suuriakaan tehtävissä; kaikki on nukuksissa siellä, mutta seutu ympärillä kelpaa. Maalaiset!... Muuten... en aio tällä kertaa käydä Hilligenleissä. Käväisethän vanhempaini luona ja viet heille terveiseni. Voit tervehtiä äitiäsikin ja siskojasi minulta."

"Luulin", sanoi Piet, "että aioit tulla yhdessä Hilligenleihin ja siellä vähin katsastaa, mitä olisi tehtävissä Kai Jansin hyväksi".