Part 13
"Sitä asiata olen paljon ajatellut, usko se," sanoi Pe Ontjes. "Mutta en ole päässyt asiassa sen viisaammaksi, kuin että olen kirjoittanut pitkän kirjeen Wedderkop ukolle. Tunnethan hänet... ainoa mies siellä, joka näkee hieman nenäänsä pitemmälle. Käväiseppäs sinäkin puolestasi ukon pakeilla, sano hänelle, että Kai Jans on kelpo poika, semmoinen ja semmoinen, sinähän tunnet hänet yhtähyvin kuin minä... merimieheksi ei juuri sopiva, joll'ei ottaisikaan huomioonsa hänen kelvotonta kättään. Ell'ei hän keksi muutakaan, voi hän toimittaa hänet vaikka jonnekin konttooriin Hampurissa".
* * * * *
Kun seuraavana päivänä aurinko laski, olivat tuon pienen huippupäättyisen rakennuksen asujamet siellä kastanjojen varjossa juuri istuutumassa illallispöytään. Äiti istui vielä koneensa ääressä, mutta Heinke ja Hett kopistelivat jo kärsimättöminä lautasiaan. Silloin kuului kadulta reippaita askeleita... reippaat, vähän hätäiset askeleet... ne viivähtivät hiukan ikkunan kohdalla.
Heidän taukosi hetkeksi hengityksensä.
Kuinka ilo sykähti heissä! Eipäs... kuinka se sykähtikään!
Kuinka äiti häntä hyväili ja silitteli!
Kun Heinke ja Hett näkivät sen, alkoivat he ääneen itkeä; sillä he eivät olleet vielä ikinä nähneet, että joku silitteli täysikasvuista ihmistä.
Ja nytkös alettiin ihmetellä!... "Kuinka pitkäksi sinä olet tullut!"... "Ei pitkäksi, äiti, vaan hartiakkaaksi hän on kasvanut..." "Tyttöseni, Anna, mikä komea tyttö sinusta on tullut!"... "Minä olen yhtä pitkä kuin sinä", sanoi Anna... "Minäkin olen melkein yhtä pitkä", sanoi Heinke, "ja olen vasta kahdentoista"... "Lopulta olen minä siis lyhyin kaikista", nauroi Piet. "Mutta kuka on tuhmin?"... "O", arveli Heinke, "se kyllä nähdään; emme olla mekään niin päistikkaa maailmaan tulleet!"... Sitte antoi Piet silmäinsä vaeltaa tuossa kookkaassa valkeahiuksisessa seurassa, ja näki ympärillään paljastaan ylpeitä harmaita silmiä, ja oli iloinen.
Ja nytkös alkoi sadella kysymyksiä. Kolmesataa markkaa laski hän pöydälle... "Kahdella sadalla markalla on äiti jo lyhentänyt velkaa", sanoi Heinke, "äiti tekee työtä liika ahkerasti..."
Piet istuutui koneen ääreen, ja antoi näyttää itselleen, kuinka sillä työskennellään, ja torui äitiä. Tämä seisoi silmät ilosta kosteina hänen vierellään.
"Ja millainen oli Lau kohtaasi?" kysyivät he.
Hän kiitteli Lauta... "Hieman ylpeä... no... sitähän mekin ollaan. Mutta kelpo mies ja tunnollinen!... Minulla on terveiset teille, sinullekin, Anna". Tämä viskeli niskojaan eikä virkannut sanaakaan.
Heinke seisoi jo kauan, ja nuorilla punaisilla huulillaan paloi valmis kysymys. "Kuule... olen lukenut kaikki kirjeet, mitkä Kai Jans on kirjoittanut kotiin, ja olen aina lähettänyt terveiset hänelle ja hän on lähettänyt takaisin. Tiedätkö siitä?"
"Tiedän, tiedän... Hänen kätensä ei ole vieläkään terve."
"Eikö vieläkään?... Äiti, saanko kohta lähteä sinne?" Hän lensi pyrynä Satamakatua alas, juoksi Vallikujaa ylös ja astui sisään ja tapasi tuon pitkän ruskean nuorukaisen sidottuine käsineen istumassa pöydän ääressä; isä ja äiti istuivat hänen vierellään; kaikki kolme istuivat he siinä hiljaisin alakuloisin kasvoin; hehän olivat nyt taaskin yhtä pitkällä, kuin neljä vuotta sitten. Silloin jäi hän jäykästi ja hämillään seisomaan oven suuhun, katseli häneen ja ajatteli: kuinka laiha ja ruma hän on. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt hänet, neljä vuotta sitten, kun hän lähti Pietin kanssa, ja luuli, että hän olisi kaunis hieno poika.
"Kas", sanoi Male Jans, ja kohotti hiukan päätään: "Tuossa on Heinke Boje; hän pitää sinusta paljon".
Tyttö astui kahdella askeleella pöydän luokse, ja tuli käsi ojolla hänen luokseen: "Olen iloinen että olet tullut", sanoi hän ystävällisesti. "Onko kätesi vielä kovin kipeä?"...
Kai pudisti päätään: "Ei nyt enää", sanoi hän. Hän kurotti ikkunalaudalle: "Kas tässä, olen tuonut sinulle pienen korin Samoalta". Hän tiesi että Bojeiden kanssa piti menetellä varovasti ja lisäsi nimenomaan: "Toin sen vartavasten sinulle".
"Mutta sehän oli ystävällisesti sinulta", sanoi tyttö verkkaan ja selvästi, katsellen onnellisena koria kädessään... "Mutta miksi sinä nyt aiot?" sanoi hän.
"Niin", vastasi Kai alakuloisena, "kun sen tietäisinkin!" ja etsi epävarmasti vanhempainsa katsetta.
"En ole vielä kertonut sinulle", sanoi äiti, "että Kassen Wedderkop on käynyt noutamassa kirjeesi. Hän sanoi aikovansa lukea ne. Hän sanoi, että Pe Ontjes on kirjoittanut hänelle. Ehkä tietää Wedderkop neuvoa sinulle jotakin".
Samassa aukeni ovi ja Kassen Wedderkop astui sisään.
Hän oli ehdottomasti liika tukeva ja liika pitkäkin tähän matalaan tupaan kaksine pienine ikkunoineen. Kun hän ähkyi ensin, ja ääni, joka sitte seurasi, niin olivat ne molemmat aivan liika lujat näin pieneen huoneeseen ja noille kolmelle noin huolestuneelle ja pelokkaalle ihmiselle.
"No, tuossahan hän onkin jo!" sanoi hän... "no, entä käsi?" Hän tarttui häntä käsivarteen ja käänsi hänet heikkoa päivänvaloa kohden, ja taaskin, kuten neljä vuotta sitte Heine Wulkin työhuoneessa, miellyttivät häntä nuo kauniit, jaloilmeiset silmät, ja ylpeä, leveä suu. "No, ja mitä kuuluu latinan kieliopille" sanoi hän, "ja Caesarille? Ihmiset siellä Koreassa olivat niin kuuroja; siksi puhun ehkä hieman liika lujaan... Lyhyesti... jos haluat, niin saat käydä käsiksi kirjoihin. Vanha rehtori on kuollut, ja täällä on pari kolme nuorempaa opettajaa, jotka ovat mielissään tämmöisestä hieman oudommasta tapauksesta." Hän ähkäisi kovaan ja tavoitti kädellään selkäänsä. "Mutta vaadin sinulta, että myöhemmin, kun olet kypsynyt mieheksi, riemastut suureen aatteeseeni, siihen nimittäin, että kaikki kansat Pohjanmeren rantamilla... ne ovat samaa heimoa kaikki, ja tunnustavat samaa uskoa ja kaikilla niillä on leijona vaakunassaan... liittyvät ikuiseen liittoon keskenään... ja vaikka kestäisi viisikymmentä vuotta siihen, kunnes se voi tapahtua, ja vaikka sitä ennen riehuisi suuret sodat, _uskoa_ pitää sinun sittenkin siihen."
"Sen teeni" sanoi Kai, ja hänen laihat kasvonsa loistivat iloa ja hyvyyttä. "Kaikkien kansojen pitää elää ikuisessa sovussa".
Kun ensimmäinen ilo vähän oli ennättänyt tyyntyä, sanoi Thoms Jans älykkäin, veitikkamaisesti hämillisin silmin, jommoiset hänen silmänsä usein olivat, varsinkin silloin kun hän puhui jonkun niin sanotun sivistyneen kanssa: "Niin",... sanoi hän, "paljon on hän nyt saanut nähdä... nähnyt Amerikan... Afrikan... Kiinan... koko maapallon hän on kiertänyt... mutta Hilligenleitä, pyhää maata, sitä ei hän ole löytänyt missään".
Kassen Wedderkop naurahti hämillään: "Niin",... sanoi hän... "missäpä löytää se?"
"Niin", sanoi Thoms Jans. "Missä löytää se!... _Minä_ luulen..." ja silmänsä hymyilivät yhä vielä veitikkamaisen hämillisesti: "minä luulen, ett'ei sitä vielä ole olemassakaan; se on jossakin tulevaisuudessa vasta".
Hän ajatteli työväenpuolueen tulevaisuusunelmia; hän arveli, että niissä piilisi pyhä maa ja ajatteli: "Nyt tulee hänestä oppinut mies, ja hän on auttava meitä tähän uuteen pyhään maahan." Hän ei sentään tohtinut lausua koko ajatustaan, ei pojalleen, eikä tuolle sivistyneelle miehelle tuossa.
Kain pieni äiti sysäsi kylkeen häntä ja sanoi matalaan, salaa välkähtelevin silmin: "Kuule Kai? Voitko sinä mennä merimiesmekossasi kouluun?"
Mutta Kai ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään puhuttiin. Hän seisoi ihmetyksestä huumauneena ja katseli uutta elintietänsä. Ja näki itsensä kulkevan sitä: kulki ja kulki, ja joka tientaitteessa, ja joka mäenkohoumalla ajatteli hän: "Nyt sen näen, pyhän maan! Kohta sen näen!"
YHDESTOISTA LUKU.
Vuotta jälkeen kotiinpaluunsa oli täysmatruusi Kai Jans, kahdenkymmenen vuoden vanha, oppilaana kimnaasissa, ja kantoi sinistä lakkia. Se ei ollut mikään vähäpätöinen asia.
Ajatelkaahan vaan Torril Torrilseniä, joka ikinä ei ottanut kirjaa tai sanomalehteä käteensä, paitsi korkeintaan vanhan Drontheimilaisen virsikirjansa, jossa etulehdellä oli Isä Jumalan kuva, tai Heine Marquardia, joka väitti, että jos hän saisi olla käskijänä Saksassa, niin sen sijaan että hän ahtaisi lapset kouluihin, työntäisi hän koko Saksan nuorison joko etu- tai takakajuuttaan, aina kunkin kunnollisuuden mukaan. Ja nyt taas oli ympärillään ihmisiä, jotka voivat puhua puoli tuntia yhdestä ainoasta latinan kielisestä lauseesta, ja opettajia, joista joku saattoi väittää, että vanha Horatius oli ollut viisain ihmisistä, toinen taas näytti pitävän Pythagoraan kultaista jakoa kaiken viisauden lähteenä. Tosiaankin, maailma, jossa hän nyt oli ja liikkui, oli totta tosiaan toinen maailma. Tosiaankin: vuotta sitten raikkaassa tuulessa aavalla, rajattomalla merellä; nyt matalassa kummallisessa huoneessa, jossa oli paljo kirjoja ja pienet ikkunat.
Mutta suurin vaikeus oli siinä, että hänen vanha kiusansa, tuo joka oli seurannut häntä lapsuudesta asti ja merivuosina, että se nyt tässä oppineessa ja rikkiviisaassa seurassa aivan erikoisesti muuttui kiusalloiseksi: tuo nimittäin, että hänen mielensä pohjalta toisinaan puhkesi esiin jotain, jota hän piti tuiki tavallisena ja luonnollisena, mutta joka aina herätti suurta hämmästystä ja ivailua toisissa. Jos hän olisi hituisenkin aavistanut, että se, mitä hän aikoi sanoa, olisi omituista, olisi hän vaiennut; mutta juuri sen voi hän huomata vasta kummastelevista ja ilkkuvista kasvoista ympärillään.
Oli esimerkiksi koulutanssiaiset, ja hän oli mielissään päästä sinne; hän tanssi nimittäin mielellään. Tuolla tapaa noin hieman merimiesmäisen leveästi hän tanssi. Mieluimmin tanssi hän Anna Bojen, ikätoverinsa kanssa. He olivat nyt molemmat kahdenkymmenen. Hän jutteli Annan kanssa Pietistä, joka oli merikoulussa, ja puhui vapaasti ja avoimesti. Ja vaikka hän näin hänen kanssaan jutellessaan olisikin sattunut sanomaan jotain omituista: Anna Boje ei antanut sen mennä edemmäksi, sen hän tiesi. Bojet lukivat hänet nimittäin hiukan niinkuin omaan joukkoonsa, eivätkä sietäneet, että naurettiin ihmiselle, joka seisoi heitä lähellä. Mutta sen jälkeen tanssi hän erään yliopettajan tyttären kanssa, ja hyvillään kun oli, antoi hän Ringerangin salin, jossa he tanssivat, muuttua mielikuvituksessaan Hampurin satamaksi, näytti tytölle rantalaiturin, jonka vierellä suuret mutaroomut majailivat: kolme vanhaa pyyleää oluenjuojaa: ja purjelaivasatamassa neljämastoiset fregatit: seitsemän vanhemmanpuolista tukevaa rouvaa; ja pienet laiturilta laiturille liitävät höyrypurret: pari pientä kielevää tohtorintytärtä. Tyttö kätki kasvonsa viuhkaansa ja nauroi. "Ja nyt", sanoi Kai, "nyt oikaisemme poikki satamaan... Kas... tuossa sivuutimme kivihiililaivan... kuinka musta se tyttö onkaan... kas, jo tuossa liitää ohitsemme Anna Boje, ylväs Goodefroo... Ja nyt... nyt laskemme ankkuriin!..." Tyttö sai vähitellen levitetyksi läsnä olijoille, mitä Kai Jans oli puhunut, ja siitäkös jupakka syntyi. Hänen toverinsa ilkkuivat kovasti häntä; sanoivat: "Sinähän et tavallisesti saa ääntäkään kurkustasi, ja nyt olet yht'äkkiä laulanut kokonaisen laulun." Mutaroomut ja fregatit sanoivat, että kaikesta näki että hän oli työmiehen poika vaan, ja ettei hän ikinä elämässään voi vapautua merimiestavoista. Rehtori kutsui hänet syrjään, ja kehoitti häntä olemaan varovaisempi. Tämä kaikki tuntui hänestä hyvin tuskalliselta, ja hän päätti lujasti olla enää aukaisematta suutaankaan, ell'ei ollut ihan välttämätöntä.
Niinpä päätti hän lujasti ja kivenkovaan olla varuillaan. Mutta niin suoria ja luottavia kuin hänen laatuisensa ihmiset aina ovat, unohtavat he aina tuommoisen keinotekoisen varovaisuuden, ja tulee aina hetki, jolloin sielu, kukkurallaan ja tuskauneena omaa runsauttaan, tulvii laitojensa ylitse. Silloin näyttäytyy kaikki salainen ihanuus, joka kaihtivissa neitsyeellisissä unissa odottaa kypsyytensä hetkeä, armaassa epäkypsyydessään ja avuttomuudessaan.
Siellä oli yläluokalla eräs Jakob Sühl, joka ruumiltaan ja hengeltään oli kaunein ja ylväin heistä kaikista. Sittemmin, kun hän tuli ylioppilaaksi, valtasi hänet semmoinen vastustamaton halu viiniin ja naisiin, että hän nuoruutensa kukoistuksessa vielä kurjana ja toivottomana joutui hautaan. Tämä huomasi kirkkaassa kauneudenjanoisessa sielussaan, että Kai Jansin silmien syvyydessä, ikäänkuin hämärällä valtaistuimella, istui valoisa kauneus, ja etsi hänen seuraansa ja voitti hänen luottamuksensa. Noilla kolmella portaalla, jotka ovat jalkapolulla, joka vie ylös kukkulalle, ja tuolla pajupensaiden reunustamalla tiellä, joka kulkee vallin harjaa -- näkee sieltä kauas yli maiden ja merien -- on Kai Jans antanut välkkyä monta kaunista mielenkangastusta. Oi, miten ne välkkyivätkään! Oi, miten ne kangastelivatkaan toistensa takana, kun todellisuuden pimeys riensi ne nielemään syliinsä.
"Mitä arvelet... Uskotko siihen, mitä hän puhuu Ranskan vallankumouksesta? Eikö se ollut oikea ja hyvä? Jos voimaton ja veltto hallitus sallii, että kansan ylle kasvaa hallitseva luokka kuin jäykkä rusto, niin ett'ei se enää voi liikkua ja saada ilmaa keuhkoihinsa: silloin murskaa kansa jonakin päivänä, kun se kamppailee hengittääkseen, tuon kuolleen, luuttuneen ruston ympäriltään. Järkevä hallitus huolehtii siitä, että kaikissa kerroksissa on liikettä ja väreilyä, että kaikkialla on toivoa ja elämää. Alkuperäisin valtioviisaus käskee siihen.
"Ylipäätään, kuule, ei pidä uskoa siihen, mitä opettajat puhuvat. Jokaista väitettä, joka astuu ihmisen ratkaistavaksi, olkoon että se olisi itse raamatussa, niin, vaikkapa se olisi itsensä Vapahtajan sana, pitää tarkastaa keksijän silmillä, niillä silmillä, jotka oli Adamilla, kun astuivat hänen huomioonsa aina uudet ja uudet luonnon muodot. Äskettäin löi opettaja taaskin eteemme tuommoisen painavan väitteen. Hän sanoi, että aina on oleva ja aina täytyy olla sotia. Kuinka saattaa ihminen sanoa; aina, aina? Mitä tiedämme me ainaisuudesta? Sen sanan on hän saanut vanhalta Moltkelta ja ottanut sen vastaan lähemmin tarkastamatta ja me olemme saaneet sen häneltä, ja annamme sen sitte aikanamme taaskin, sen paremmin sitä tarkastamatta mennä edelleen toisille. Mitä liikuttaa minua Moltke, ja hänen mielipiteensä? Mitä liikuttaa minua, mitä keisari tai paavi tai sanomalehdet arvelevat ja luulevat siitä tai tästä asiasta? Se ken kuuntelee toisten ihmisten mielipiteitä, hän on aina epä-itsenäinen ja alentaa itsensä toisen luokan ihmiseksi. Elämä on liika vaaranalainen, edesvastuullinen ja vakava asia, jotta siitä voisi selviytyä juosta könkyttämällä toisten ihmisten jälissä.
"Olitko äskettäin saapuvilla, kun olin unohtanut kotiin Uuden-testamenttini ja Fritz Petersen antoi minulle omansa? Hän antoi sen minulle, ja sanoi kasvot hullunkurisen vakavina: 'Tämä on minun vereni, joka teidän edestänne vuodatettu on'. Katsahdin häneen; ja näin, että hänen kasvonsa olivat kauniit ja vakavat, ja ihmettelin, että sellainen ihminen saattoi tehdä sellaista pilkkaa. Jos tapaat hienon kauniin tytön, ethän toki tartu häneen, ja työnnä häntä katuojaan? Ja jos kohtaat uljaan miehen, tunnethan kunnioitusta häntä kohtaan? Mutta tiedätkö, mistä tuo tulee? Se tulee siitä, että kirkko ei esitä Vapahtajaa ihmisenä, vaan kultaisena pyhimyksen kuvana, kuollein elottomin silmin. Vanha, kuollut epäjumalan kuva, sen voin viskata katuojaan. Pois käsistä joutava! Fritz Petersen ei voisi ikinä puhua pilkalla Fredrik Suuresta, tai Bismarckista tai hienosta hyvästä tytöstä. Semmoista pilkkaa hän ei saisi huuliltaan lähtemään. Mutta Vapahtajasta hän saattaa puhua pilkalla."
Saksankielenopettaja oli älykäs tunnollinen mies: hän antoi kirjoitustehtäväksi aineen: Ken ei edisty, hän menee taaksepäin... Muutaman päivän kuluttua annettiin aineet takaisin, ja sattui silloin, ett'ei hän puhunut sanaakaan Kai Jans'in aineen johdosta, sen alle oli kirjoitettu: "Aine on hyvä." Kai Jans vainui tuon lyhyen lauseen takana jotain epäiltävää ja kysyi asiasta opettajalta. Tämä sanoi: "Niin, koska haluatte tietää: aine oli hyvä; mutta se ei ollut teidän kirjoittamanne. Siinä oli ajatuksia, joita voi lausua vain viiskymmenvuotias mies..." Kai Jans kalpeni ja istui alas, eikä tietänyt, mitä hänen piti tehdä asiassa. Mutta tunnin lopulla nousi yht'äkkiä Jakob Sühl ylös ja sanoi: "Sallitteko, että sanon jotain... Olen vakuutettu, että kaikki pidämme mahdollisena, että Kai Jansilla luonnostaan on ajatuksia ja näkemyksiä, joihin toiset ihmiset voivat päästä vasta elämänkokemuksen kautta." Opettaja katsahti hämmästyneenä puhujaan, vaipui hetkeksi mietteisiin ja sanoi sitte vilpittömästi: "Siinä tapauksessa peruutan sanani..." Hän ei sentään ollut itsessään vakuutettu ja jäi kylmäksi Kai Jansille.
Jakob Sühl oli luvannut, ett'ei hän puhu kenellekään heidän keskusteluistaan vallin harjalla; eräänä kevytmielisenä hetkenä johtui hän sentään kertomaan niistä. Kai sai taaskin kuulla pistoksia, ja kestää ivallisia katseita; muutamat opettajatkin ivailivat häntä.
Senjälkeen kävi hän taas varovaisemmaksi. Hän puhui tovereilleen vain siitä, mikä koski koulutunteja ja asioista, joita näki ympärillään. Sisällisesti luikerteli hänen sielunsa ihmetyksellä ja tuskalla kaikkien omituisten ihmismietteiden ja mielipiteiden lomitse, silmänsä semmoisina Adamin silminä, jommoisista hän oli puhunut Jakob Sühlille. Oi, että kaikki nuo ylväät, ja yksinäiset, jotka kamppailevat ja taistelevat vaikeissa, työläissä mietiskelyissään ja muodottomissa, jylhän suurekkaissa nuoruusmielikuvitelmissaan, että he tapaisivat jonkun, joka kehoittavana ja rohkaisevana ja huolehtivana kävisi heidän rinnallaan. Mutta vaikkapa he löytäisivätkin semmoisen, niin he eivät kuuntelisi häntä. He eivät kuuntele nuoruudessaan, eivät Vapahtajaa, eivät Goetheä. He tahtovat ja heidän pitää aivan yksin ja omin voimin samota sen kaamean ihanan, punervanruskean taikametsän läpi, jonka kautta yksin voi päästä perille pyhään maahan.
Mutta jos Kai Jans olikin salaisimmassaan ja syvimmässään ilman johtajaa ja johtoa, koska hän ei tahtonut ketään johdattajakseen: niin kaikellaisessa elämänkokemuksessa ja elämänviisaudessa oli hänellä hyvä opetus. Oi, mitkä opettajat hänellä olivatkaan! Ja kuinka oppikaan hän tuntemaan kirjavaa ihmiselämää ja ihmeellistä ihmis-sydäntä!
Joka iltapäivä, suoraan koulusta, meni hän suoraa päätä Kassen Wedderkopin luo, ja istuutui häntä vastapäätä päivällispöytään. Ja aterian aikana ja sen jälkeen sanomalehteä lukiessaan kertoili Kassen Wedderkop kovasti ähkyen, ja korealaisella äänellään kaikesta, mitä maailmassa tapahtui; eikä hän kertonut sitä "keltanokalle", tai "tuhmalla pojannulikalle", vaan nuorelle, järkevälle ystävälleen; eikä kertonut sitä siihen sävyyn, ikäänkuin: "Siten on sen asian laita, ja kaikki muu on hölynpölyä", vaan näinikään: "Sen ja sen huomasin, kun olin Berlinissä siinä ja siinä toimessa..." tai "Ollessani Hongkongissa konttooriapulaisena, tutustuin erääseen mieheen..." tai: "Ollessani Itä-Aasiassa tein sen havainnon, että me saksalaiset... no, niistä ajoista lienevät jo asiat sentään muuttuneetkin..." tai: "Minä kävin Lontoossa ollessani joka sunnuntai aina jossakin kirkossa, ja havaitsin silloin..." tai: "Kuulehan vaan, Kai, mitkä määrät lihaa ja viljaa kuletetaan Chicagon kautta ulos maailmanmarkkinoille..." tai: "Jaapanilaiset uskovat... muuten haluaisin mielelläni tietää, mitä tuommoinen älykäs jaapanilainen tuuminee meidän kirkkomme opista; luehan tämä kirjoitus esimerkiksi Times'issä jaapanilaisten uskonnosta. Minusta tuntuu, kuin olisi mies oikeassa..." "Mikäpä onni muuten, että osaat englannin kieltä! Ja että olet neljä vuotta saanut käyskellä laivan kannella. Ell'et olekkaan löytänyt Hilligenleitäsi, pyhää maatasi, houkkio, niin voi nyt ainakin vaihtaa järkevän sanan kanssasi."
Olipa hänellä opettajat!... Mitenkä yksityisen ihmisen elämässä on tyvenensä ja myrskysäänsä, sen oppi hän näkemään. Sillä hän oli matalikkotyöntekijä Thoms Jansin poika, ja asui pitkässä rivissä Hilligenlein rantavallin vierellä.
Näinä vuosina alkoi elämä käydä rauhallisemmaksi ja hieman huolettomammaksi pitkän rivin päätyhuoneen asujamille. Molemmat vanhemmat sisaret muuttivat miestensä kanssa Amerikaan, ja nuorempi meni naimisiin erään kelpo käsityöläisen kanssa. Nuorin, vaatimaton ja vilpitön tyttö meni oppiin erään kunnollisen, eteenpäin pyrkivän läkkiseppämestarin luo. Thoms Jans, jonka nyt enää tarvitsi huolehtia ainoastaan itsensä ja vaimonsa puolesta, ja joka näki, että hänen poikansa sai antautua opintielle, ja opiskeli, niin että pää höyrysi, sai älykkäille, vanhentuneille kasvoilleen rauhallisen, toisinaan ihan hilpeänkin ilmeen. Työväen puolueen kokouksissa, -- työväenpuolue oli nyt jo kasvanut niin suureksi, että se kokouksissaan täytti koko Hans Reimersin avaran ravintolasalin, -- istui hän visusti nurkassa ja kuunteli; toisinaan sai hänkin letkauksen; mutta hän ei virkannut sanaakaan. Oli silloin liikkeen kiehuivin aika, aika, jolloin he kaikki nauroivat, kun vaan mainittiin kin sana uskonto. Kun hän tuli kotiinsa, otti hän eteensä raamatun ja etsi siinä ne kohdat, joissa puhutaan tulevista onnellisista maailmanajoista, ja iloitsi siitä, ja uskoi siihen. Poikansa kanssa hän ei puhunut näistä asioista.
Mutta sensijaan puhui hän hänen kanssaan paljon ihmiskohtaloista. Illallisen jälkeen, tai sunnuntai-iltapäivinä, kun oli juotu kahvia, nojautui hän ajatuksissaan takakenoon tuolillaan, ja alkoi tapansa mukaan hiljaa rummuttaa sormillaan ikkunalautaan; ja ikäänkuin vaikuttaisi tuo yksitoikkoinen säestely häneen, alkoi hän hiljalleen kertoa jostakin ihmisestä, jonka hän joskus elämässään oli kohdannut, kertoi hänen esivanhemmistaan ja vanhemmistaan, hänen luonteestaan, ja kuinka hänen luonteensa oli muuttunut, ja mitkä tapaukset olivat vaikuttaneet hänen elämäänsä, ja mikähän lie ollut senkin ihmiskohtalon tarkoitus. Siinä avautui Kai Jansille moni ihmiskohtalo, ja kuuli hän monta rauhallista, kokemukseen perustauvaa elämän viisauden sanaa ja kuunteli hän niitä hiljaisella mielenkiinnolla.
Male Jans oli siitä päivästä, kun hänen poikansa lähti merille ja sittemmin, kun hän palasi raajarikkona takaisin, kutistunut ikäänkuin pienemmäksi. Nyt oli hän pieni, laiha, siro mummo, ja tuntui vallan uskomattomalta, että hänellä oli niin suuri poika. Hän oli hyvin ylpeä viisaasta, mietiskeliäästä ja veitikkamaisesta miehestään, ja hiljaisesta vakavasta pojastaan, ja oli nyt melkein jo tyytyväinen hänen kasvoihinsakin. Hän oli aina, tyttöajoiltaan asti, sunnuntai-iltapäivisin lukenut Itzehoen sanomain romaaniliitteitä, jotka kertoivat ihmeellisen ylhäisistä lordeista ja lady'ista, jotka teitittelivät toisiaan vielä naimisissakin ollessaan, ja joilla oli lapsia, joilla oli korkeat otsat ja ihmeellisen jalomuotoiset nenät ja silmät. Silloin oli hän usein salaa vilkaissut omaan poikaansa, ja huomannut, että hänen otsansa oli liika matala, hänen nenänsä liika leveä ja silmänsä liika pienet. Mutta siitä asti, kun hän oli alkanut käydä koulua, mukautui hän hänen ulkonäköönsäkin, ja iloitsi salaa, että hänen kasvoissaan ilmeni jotakin niin voimakasta, ja että hän oli niin suora ja solakkakasvuinen. Kun hän pääsi ylimmälle luokalle, viettivät vanhemmat juuri hopeahäitään. Silloin osti Thoms Jans ensi kertaa heidän avioliittonsa aikana vaimolleen valmiin puvun. Hän osti sen omin neuvoin Eteläkadulla ja maksoi selvässä rahassa. Nyt istui äiti, sunnuntai-iltapäivinä, sillaikaa kun isä ja poika puhuivat todellisista ja vakavista ihmiskohtaloista, tässä samassa puvussa heitä vastapäätä pöydän ääressä toisen ikkunan luona ja luki lordeistaan ja ladyistään.
Oli hänellä vielä toisiakin auttajia. Hei, olipa hänellä neuvojia elämässä!