Part 11

"Ja veljelläni, nuorimmalla, hänellä oli pähkinäpuinen kehto... kun minä jätin veistämön... menetti hänkin rohkeutensa... hän on nyt lämmittäjänä eräällä englantilaisella höyrylaivalla... monta saksalaista paahtuu englantilaisten tulien edessä... niin kuumaa ja pimeätä ja likaista... vaivaisia hunningolle joutuneita saksalaisia."

"Juokaa kapteeni, että unohdatte nuo vanhat ajatukset."

"Pullo on kirottu kapine, perämies; mutta en voi enää elää ilman sitä. Pitkälle voisimme me saksalaiset päästä ilman tuota kirottua juomaa". Hän otti vahvan kulauksen, vilkastui taas ja selitteli luonnostaan. Kun hänen äänensä taas alkoi käydä uneliaaksi, työnsi Piet Boje pulloa lähemmäksi, niin että se taas tuli hänen näkyviinsä ja hän taas joi.

Niinpä saapuivat he eräänä päivänä Kapstadtin reitille.

Silloin täytyi laskea maihin molemmat sairaat. Piet Boje ja nuorempi italialaisista sousivat heidät maihin; kapteeni seurasi mukana väkijuomaostoksilla. Piet jäi vartioimaan venettä.

Silloin läheni hän paria kolmea merimiestä, jotka kävivät rantalaiturilla, ja kyseli heiltä, mutta ei saanut halumiansa tietoja ja kulki tarkaten ympärilleen edelleen. Silloin tulee sattumalta häntä vastaan nuorennuori merimies, avaroissa purjekangashousuissa ja yllään hampurilainen paita, pienenläntä, terve ja vaaleanverevä mies, rivakkakäyntinen ja vilkassilmäinen. Tämä ja Piet Boje katsahtivat toisiinsa ja huomasivat toistensa kasvoista, että olivat maanmiehiä.

"Minä palvelen eräällä hampurilaisella fregatilla... näetkö tuolla!... Goodefroo... sillä oli lastina kappaletavaraa Hampurista tänne... huomenna lähdemme painolastissa Tyvenellä valtamerelle... meillä on vielä sijaa kahdelle miehelle."

"Vai niin!" sanoi Piet ja heitti pitkän kaipaavan katseen kolmimastolaivaa kohden, joka uljaana ja tyvenenä lepäsi avaralla reitillä.

"Ja mikä on nimesi?"

"Olen Hans Jessen Brunsbüttelistä."

"Mitä sanotkaan? Apteekarin poika sieltä?... Minä olen Piet Boje Hilligenleistä, ja siellä on laivassamme vielä eräs toinen hilligenleiläinen: Kai Jans... Onko laivanne kelpo laiva?"

"No erinomainen! Olemme kaikki Blankenesesta ja Glückstadtista ja sieltä ympäriltä."

Hilligenleiläinen katsahti eteensä.

"Luulenpa", sanoi Hans Jessen, "kun perämies saa kuulla, että olette Hilligenleistä, niin tekee hän jotakin puolestanne ja ottaa teidät".

"Katsos tuonne!" sanoi Piet Boje ja osoitti kädellään Klaraa kohden. "Siellä palvelemme nyt. Ja voit sanoa perämiehelle: siellä on kaksi Hilligenlein poikaa liassa ja loassa. Jos hän tahtoo, voi hän noutaa meidät tänään illalla kello kymmenen."

Brunsbütteliläinen lupasi kaiken ja lähti.

Kapteeni tuli hoiperrellen, silmät suurina ja lasisina; hänen takanaan seurasi kokonainen kistullinen pulloja. Sitte sousivat he takaisin laivalle. Piet otti italialaiselta kistun ja kantoi sen kapteenin jälissä kajuuttaan.

"Onkohan se hyvää lajia ainetta, kapteeni?"

Kapteeni löi hämillään ja käheästi nauraen pullon tutisevalla kädellään niin lujasti pöydän laitaa vastaan, että sen kaula katkesi, ja täytti lasin ja tarjosi hänelle.

"Onneks' olkoon!" sanoi Piet ja antoi lasin taaskin takaisin, ja katsoi häneen silmillä, jotka puhuivat: "Juo, juo pois vaan... Viettäkää hauskaa iltaa vaan, kapteeni... olemmehan täällä hyvissä turvissa ja minä vastaan kaikesta".

Vasenlaitavahti meni makuulle, oikealaitavahti istui keskilännellä ja joi. Piet asteli edestakaisin peräkannella. Kai Jans, joka vielä tahtoi jäädä hänen luokseen, istahti portaille ja nukahti. Piet ei ollut maininnut sanaakaan asiasta hänelle.

Hetken perästä -- oli jo pimeä -- meni hän taaskin kapteenin kojuun ja tapasi hänet nukkumassa. Sitte etsi hän esiin avaimet ja otti omat ja Kai Jansin paperit ja kaksikymmentä parasta laivaluonnosta, pisti ne suureen pussiin ja sijoitti pussin kajuutan nurkkaan. Sitte otti hän viisi pulloa geneveläistä, meni keskilaivalle ja sanoi, nauraen ovelasti ja kutkutellen kädellään korvaansa: "Ssh... täss' on viisi teille. Parasta lajia! Hiljaa... ett'ei ukko huomaa mitään".

Silloin rupesivat toiset vaiti ollen juomaan ja nukahtivat pian. Kai Janskin nukkui.

Pian senjälkeen kuuli hän hiljaista airojen loisketta ja matalan kutsun.

Hän sierasi säkkinsä alas venheeseen, meni Kai Jansin luo ja tyrkkäsi häntä olkapäähän. Tämä nousi sanaa sanomatta ylös, ikäänkuin olisi hän odottanut tällaista herätystä, ja lähti silmät puol'ummessa hänen jälissään. Siten seurasi hän aina kaikessa ulkonaisessa selvä- ja kirkaspäistä opettajan poikaa.

Puolta tuntia myöhemmin kapusivat he Goodefroo-laivan laidan yli.

"Nahkaasi" sanoi Hans Jessen reippaalla äänellään: "Tuossa tulee perämies".

Molemmat hilligenläiset katsahtivat ylös, ja näkivät tulevan luokseen kookkaan miehen, joka tullessaan työnsi puoleen erään laivapojan, joka seisoi tiellä.

Ja he tunsivat hänet tähtien valossa.

"Jumalani", sanoi Kai Jans hiljaa... "Pe Ontjes Lau!"

Tämä katsahti vieraasti ja tyyneesti heihin ja ajatteli! 'Ovatpas he nälistyneen ja rappeutuneen näköisiä!' Ja kysyi kylmästi ja lyhyesti heidän papereitaan.

He kouraisivat taskuihinsa ja antoivat ne hänelle.

"Te kuulutte minun vahtiini."

Kun he menivät koijuihinsa, huomasi Kai Jans vasta säkin, jota Piet kantoi, ja kuuli siinä sälisevän. "Mitä sinulla siinä on?" kysyi hän kuristuneella kärsivällä äänellä. Mutta hän tiesi sen jo. Hän istahti portaille, nojasi päätään käteensä ja sanoi epätoivoisasti: "Me jätimme tanskalaisen, joka aina piti niin uskollisesti yhtä meidän kanssamme, ja nyt olemme päällepäätteeksi varkaita... ja.., ja... O, kuinka hän katsoi minuun... Huh... Kuinka likainen olen". Ja peitti käsillään silmänsä.

"Koko elämäsi pysyt sinä yhtäläisenä narrina", sanoi Piet Boje, "eikä sinussa ole miestä mihinkään", ja astui kasvot kirpeinä Goodefroon miehistökajuuttaan.

KYMMENES LUKU.

Goodefroo!...

Ja jottei kukaan erehtyisi, mitä tarkoitan, niin: kolmimastofregatti Goodefroo, jonka Jan Marbst on rakentanut Pinnassilla.

Ken on nähnyt sen?

Ei satamassa, jossa sen raa'at, räyskeinä ja puisevina, kuin kuivuneet puunoksat, törröttävät ilmaan, ja jossa nostohihnat vingahtelevat ja kalisevat, ja jossa käsikärryt rämisevät sen mahassa.

Vaan silloin kun se purjehtineena alas aina kuudennellekymmenelle kolmannelle leveysasteelle Kap Hornin eteläpuolella, etelämyrskyn kiidättämänä, laidat ja vanteet ylt'yleensä jäässä, myrskypurjeissa ja vahvasti kallistuen antaa kohahtaa päälleen harmaan aallon harmaan aallon jälkeen ja kohoo niille ja kiitää läpi kuohuvan meren... Tai silloin, kun se Tyvenellä valtamerellä, keveästi ja ylväästi kumarrellen ja levittäen kaikki vaaleanharmaat purjeensa, kaksikymmentäviisi vaaleanharmaata siipeänsä, liitää ääretöntä aurinkoista välkehtivää merta, kaukaisen kotikaupunkinsa kunniana ja ylpeytenä. Tai silloin kun se tuona kolkkona marraskuun aamuna, hurjan luodetuulen ajamana ponnisteli Texelin aallonmurtajan ohi, joka valkeana ja kamalana vilkahteli kaukana, ja kynteli läpi harmaan, hurjan, aavan meren Elben suuta kohden, uljaana ja ylväänä, niin syvälle kuin ankara ilma sitä kallistelikin.

Onkohan mitään, jota voisi moittia Goodefroossa? Onko sillä ainoatakaan perstaantunutta köyden palasta, joka tänään tuottaisi mieliharmia merimiehelle, huomenna saattaisi suistaa hänet murskaksi kannelle? Tai onko koko laivalla ainoatakaan turhanpäiväistä korua, joka tuottaisi merimiehelle turhaa työtä?

Entä kapteeni?

Jan Deeken Blankeneesistä on kapteeni laivalla. Se on totta: muhkean yläruumiin alla olivat hänellä lyhyet väärät sääret; totta sekin -- eikä kukaan väitä sitä valheeksi -- että hän taukoamatta lyhyine säärineen kävellä kopisti kannella, taukoamatta edestakaisin, pää alhaalla, sitte yhtäkkiä katsoi ylös ja heitti ripeän katseen kannelle ja laidan yli merelle, ja sitte, kun hän taas antoi päänsä painua alas, sylkäsi tyyneesti ja kuivasti. Sekin on totta ett'ei hän ollut mikään pehmeäluontoinen mies. Mutta mitä siitä? Eikö hän ollut oikeamielinen mies? Eikö hän toimittanut, että loma-ilta aina alkoi ajallaan? Eikö hän antanut kokille runsaasti ruokavaroja? Ja, mikä on pääasia... eikö hän ollut mies, joka tunsi ammattinsa?

On eräs asia, josta melkein arveluttaa, oikeinpa kammottaa puhua. Oli olemassa ikäänkuin joku salainen yhteys tuon lyhytsäärisen miehen ja meren voimien välillä; vai miten muutenkaan voi asian selittää. Koko taivas oli yltäkirkas, ei ainoatakaan pilveä taivaan laella ja tuuli puhalteli tasaisesti. Silloin pysähtää kapteeni Deeken yht'äkkiä. Lakkaa syleksimästä. Kaikki merimiehet jättävät työt silleen, ja katselevat häneen. Hän kohottaa päätään ja nuustii ilmaa. Kääntyy ympäri ja lähtee verkalleen kajuuttaansa ja palaa takaisin taaskin ja nyt hänellä on yllään sinisen vilttihatun asemasta vanha englantilainen villalakki, jossa on tupsu päälaella.

"No nyt!!" tuumivat kaikki. "Tällä kertaa erehtyy ukko..." Siten tuumivat he kaikki.

"Hän on erehtynyt... Ukko on erehtynyt! Jumalan kiitos!"

Mutta hän ei erehdy ikinä... Puolta tuntia myöhemmin kajahtaa ensimmäinen komentosana kannen yli.

Voiko sanoa mitään halventavaa Jan Deekenistä? Sula mahdottomuus. Laiskimmankin merimiehen -- jos voi kuvitella Goodefroolla laiskaa merimiestä -- pitää kiittää häntä.

Entä perämies!

Ylpeä hän on... siitä ei pääse mihinkään. Ikinä ei kuule häneltä leikinsanaa; joskus silloin tällöin saattoi hän olla hieman rattoisampi. Leikkiä laski hän ainoastaan myöhemmin elämässään ja aivan salaa silloinkin, ja joskus harvoin, Anna Bojen ja hänen lastensa kanssa... Mutta hän ei ollut mikään hoputtaja ja nalkuttaja. Aina tyven ja aina kylmän ylväs. Ja ymmärsi asiansa.

Ken on nähnyt perämies Laun? Semmoisena kun hän joskus sunnuntai-aamusin, kun oli kaunis ilma, aamutohveleissaan, jotka hänen äitinsä oli ommellut hänelle, ja joissa oli kirjavat helmikoristeet, asteli edestakaisin takakannella? Tai silloin kun Kanaalissa laivapoika putosi raa'alta... kuinka hän hypähti laidalle ja varmalla kädellä viskasi pelastusköyden, ja samaan aikaan selkeällä ja tyvenellä äänellä komensi: "Alalaidan venhe vesille!..." Tai silloin kun hän joskus tarpeen tullessa itse tarttui työhön? Kun he esimerkiksi kuudentena myrskypäivänä Kap Hornin alla läpiväsyneinä viiden miehen kiskoivat laskuköydestä ja kova tuuli oli vahvempi kuin he, ja hän silloin yht'äkkiä tarttui köyteen myöskin, ja se silloin lähti liikkeelle, niin että he kaikki viisi lensivät pitkäkseen kannelle?... Tai sen kuinka hän palautti vanhan puosun takakannelta? Tämä oli nuoruusvuosinaan palvellut perämiehenä eräällä norjalaisella parkkilaivalla, hänellä oli perämiestodistus Drontheimistä ja kaikki järjestyksessä; mutta tuo kirottu viina oli kiertänyt perämiestodistuksen hänen kädestään ja sysännyt hänet takakannelta takaisin keulaan. Hän oli tavallisissa oloissa rauhallinen raitis mies, mutta kohta kun tultiin maihin, joi hän itsensä humalaan; ja silloin alkoi hänen mieltään karmia ja kutkuttaa, ja hän kapusi, vanha sydämensä tulvillaan muinaisista suuruusajoista, takakannen rappuja ylös. Mutta kun hän katsahti ylös, seisoi perämies Lau hänen edessään, katsahti häneen ja sanoi muutaman tyyneen sanan. Silloin mennä kompuroi hän taaskin murahdellen itsekseen keulapuolelle laivaa... Tai ken näki, kuinka perämies Lau uudessa puhtaassa kauluksessa istui pienessä ravintolassa Apiassa, edessään pullollinen sodavettä. Tuli siihen parvi kauniita ruskeita tyttöjä, yläruumiit paljaina, vyötäisillä seppeleet ja hymyilivät hänelle. Hän katsahti tosin heihin, ja silmissään välkähti jotain -- se ei ole kiellettävissä -- mutta samassa oli se ohi myöskin. Ohitse ehdottomasti! Kuinka väliäpitämättömästi ja rauhallisesti hän heitä katseli!... Totta tosiaan, ken on nähnyt ja tuntenut perämies Laun Goodefroolla, hän tietää: Perämies Lau on todellinen oikeamielinen mies.

Entä kokki!

Mikään maailmassa ei mene sen kokin verroille! Klaus Gudevill oli kelpo kokki, puhdas ja näppärä. Eikä ollut mikään kapteenin häntyri. Niin mielellään kuin hän toimittikin hyvän pöydän peräkajuuttaan niin oli sentään kaikki hänen taitonsa ja harrastuksensa omistettu keulakajuutalle. Jos vaan sopi -- ja sopiihan se aina -- hän vaikka varastikin heidän hyväkseen. Ja onni sen, joka oli kokin suosiossa! Päälle päätteeksi oli hänellä vielä eräs lahja, jota vaaditaan jokaiselta oikealta laivakokilta: hän kertoi hyvin ja mielellään, ja osasi laulaakin. Kun hän Apian reitillä vietti syntymäpäiväänsä, piti kapteeni ukon antaa hänelle ainekset hyvään totiin. Ja silloinkos hän kertoi! Ja lauloi! He loikoilivat kannella ja raaoilla, käsissään mukit ja kuuntelivat. Lopuksi lauloi hän kokkilaulun. Se oli pitkä, jokaisella viikonpäivällä oli oma säkeensä. Hän lauloi sen kuitenkin loppuun ja innostui niin, että hänelle juolahti mieleen mennä laulamaan kapteenillekin; tämä viittasi hänet sentään kädellään pois ja sylkäsi.

Entä miehistö!

Miehistö?... Se on kerrassaan tarpeeton kysymys. Kun on laiva kelpo laiva... ja kapteeni kelpo kapteeni... niin saa aina kelpo miehistön, kun vaan tahtoo. Ja Jan Deeken tahtoi; siis hänellä oli semmoinen.

Kapteeni Deeken ei välittänyt sen enempää noista kahdesta repaleisesta, nälkiintyneestä miehestä, jotka olivat tulleet laivaan Kapstadtin reitillä. Perämies oli mennyt takuuseen niistä. Tämä perämieskään ei sen suurempaa huomiota heihin kiinnittänyt. Ei sinne päinkään. Katseli heidän ohitsensa, ikäänkuin ei olisi ikinä heitä nähnyt! Ikäänkuin ei olisi ikinä heille näyttänyt, kuinka puraistaan ankeriaalta pää poikki. Hän ei tuntenut heitä. Piet Boje sanoi: "Hän on ylpeä ihminen". Kai Jans etsi toisinaan pitkin rukoilevin silmäyksin hänen katsettaan, mutta ei tavottanut sitä ikinä. Viidentenä päivänä, kun he olivat laivassa, löysi hän kistussa, joka oli jätetty hänen käytettäväkseen, kaksi hyvää puhdasta paitaa. Ne olivat hyvin avarat, ja nimi oli leikattu pois. Hän etsi taaskin hänen katsettaan, mutta ei tavottanut sitä. Silloin kääntyi hän taaskin hiljaa ja vavahtelevin huulin työhönsä.

Miehistökin pysytteli kylmäkiskoisena heille. Ne olivat kaikki miehiä, jotka jo kuus tai kymmenen vuotta olivat palvelleet Goodefroolla; he muodostivat oman sulkeuneen piirinsä, eivätkä kaivanneet noiden kahden nälkiintyneen tulokkaan seuraa. He saivat, jos tahtoivat, yrittää lähennellä heitä, ja osoittaa itsensä miehiksi. Ei sitä noin vaan yhtenä päivänä oteta ihmistä perheen jäseneksi. Laivapoika ja kolme nuorempaa merimiestä liittyivät vanhempiin ja pysyttelivät erillään heistä.

Niinpä olivat nyt nuo molemmat sankarit Klaralla yht'äkkiä kutistuneet pieniksi ja vähäpätöisiksi ja saaneet kuin iskun vasten suutaan. He suorittivat innolla tehtävänsä, käyttäytyivät vaatimattomasti ja ystävällisesti vapaavahdillaan ja tarkastelivat ovelasti, millainen oli se seura, johonka he nyt olivat joutuneet ja ihmettelivät, nähdessään niin paljon kunnollisia ja viisaita ihmisiä -- kuten heistä tuntui -- ja odottelivat, mitä tuleman piti.

Sillä kannalla pysyivät asiat kolmekymmentäviisi päivää... kunnes heitä kohtasi myrsky Kap Hornin luona, ja saatti heidätkin riviin.

He olivat märässä, kovassa luodetuulessa onnellisesti saapuneet aina kolmannellekymmenelle kuudennelle pituusasteelle, ja olivat nyt tarpeeksi lännessä, kääntyäkseen pohjoista kohti: silloin kääntyi tuuli lounaiseen ja muuttui puuskaiseksi ja kylmäksi ja puhalsi kolme päivää. Kolmantena päivänä, illemmalla -- kansi alkoi kilseytyä jäiseksi -- nouti ukko esiin villalakkinsa suurine tupsuineen. Ilma pimeni ja yhä vielä kesti tuo kalsea jäinen tuuli.

Mutta noin kello yhdeksältä -- oli jo ihan pimeätä -- alkoivat tuuli ja vesi herätä vireämpään eloon. Ilman täytti umea kohina ja pauhu ja mastoissa ja köysissä alkoi äännellä, aina tuon tuostakin vingahteli pitkään ja kimakasti. Piet Boje sattui juuri olemaan peräsimessä. Vähän syrjään hänestä asteli kapteeniukko taukoamatta edestakaisin.

Silloin astui perämies Lau peräsinpyörän ääreen, tarttui siihen ja sanoi: "Käy noutamassa perätaljat tänne..."

Piet Boje juoksi, ja palasi takaisin ylös portaita, kädessään taljat... kun samassa odottamatta laivan takaa löi sisään voimakas aalto, viskasi Goodefroon edellään ja jyskäytti niin, että kapteeni kadotti tasapainon ja oli pahasti kaatua. Perämies Lau hellitti peräsinpyöräsfä, ja tuki kapteenia. Samassa oli Piet Boje paikalla, tarttui hurjasti pyörivään rattaaseen, pysäytti sen, ja väänsi takaisin. Perämies Lau jätti ähkyvän ja voihkivan ukon kokin haltuun, ja huusi läpi myrskyn Piet Bojelle: "navakka kämmen sinulla!..." antoi peräsimen puosun haltuun ja viittasi Pietin seuraamaan itseään keulaa kohden, astui portaille ja komensi: molemmat vahdit kannelle, ja kaikki kolme ylämärssypurjetta kokoon.

Miehet kömpivät raskaissa öljytamineissa ja pitkävartisissa merisaappaissa esiin koijuistaan ja rämpivätkin onnellisesti ylös. Myrsky ulvoi hurjana laivan yllä; Goodefroo heittelehti pahasti. Meri löi raskaasti sen yli ja täytti kannen sihisevällä vedellä: välähteli kamalasti pimeässä.

Nyt meni vasenlaitavahti kymmenen miehen vahvuisena etumaston toppiin, ja oikealaitavahti yksitoista miehisenä keskimastoon. Oli pilkkopimeätä; ei nähnyt kättä silmäänsä edessä; teräviä rakeita satoi vasten kasvoja.

He pääsivät onnellisesti ylös, ja alkoivat kovassa tuulessa kangistuneilla, palelevilla sormillaan koota kovettunutta uutta purjetta. Kai Jans seisoi nokalla, hänen vierellään työskenteli danzigilainen, tämän vierellä pieni rivakka Heine Marquard. Kaikki kävi hyvin, vaikka Goodefroo heittelikin ainakin kolmenkymmenen viiden asteen kulmissa, ja vaikka he eroittivatkin vaan heikon kajasteen vaaleasta purjeesta pimeässä. Kaikki kävi onnellisesti. Purje oli raa'alla ja Kai Jans kumartui juuri ja kurotti danzigilaiselle alaalta päin nuoran, jolla purje köytetään raakaan. Danzigilainen aikoo tarttua siihen, kumartuu yli raa'an... hän on pitkänläntä mies... silloin jysähtää Goodefroo raskaasti eteenpäin... Läpi pimeän ilman viiltää kamala kirkaus. Kai Jans ei ole nähnyt mitään; mutta hän tuntee tulisen tuskan piirtelevän kädessään, jossa hän pitää nuoraa, ja voihkasee kovaan ja hurjasti, ja kun hän tuijottaa sivulleen pimeyteen, on hänestä, ikäänkuin ammottaisi siinä hänen vierellään tyhjyys; hän laskee samassa kätensä purjeelle ja tuntee taaskin tuon kamalan tuskan, jättää kaiken silleen, ja alkaa tunnustella tuskaansa ja lähtee toisten mukana kapuamaan alas kesken kaikkea tuota kammottavaa pimeyttä, ja riehuntaa ja ulvontaa.

Oikealaitavahti oli jo alhaalla ja seisoi pienissä pimeissä ryhmissä keulavanttien luona.

Silloin tuli perämies Lau perältä päin juosten ja huusi kovaan:

"Mikä siellä huusi... siellä ylhäällä?"

He ravistelivat päitään; joku sanoi: "Siellä huusi joku".

"Siellä kirkaistiin kahdestikin."

Silloin sanoi Torril Torrilsen, norjalainen, rauhallisella äänellään: "Minä luulen, perämies, että siellä on pudonnut joku raa'alta... joku vasenlaitavahdista..."

Silloin kurotti Pe Ontjes Lau päätään vasenlaitavahtia kohden, joka paraikaa kapusi alas vanteilta, ja huusi kovaan: "Kai Jans... poikaseni...'"

"Hän ei vielä ole alhaalla", sanoi Piet Boje.

Silloin kirkasi hän vielä toistamiseen: "Kai Jans, poikaseni... Oletko siellä?"

Silloin saapui tämä hiljaa vaikerrellen keulavantille, kompuroi kannelle, ja näki pimeässä ainoastaan tuon kookkaan perämiehen Pe Ontjes Laun, juoksi hoiperrellen hänen luokseen, piti veristä kättään ylhäällä ja huusi: "Pe Ontjes... rakas Pe Ontjes... minun käteni on kaikki ruti... nyt olen rampa". Ja kurotti kättään häntä kohden, ikäänkuin sanoakseen: tuommoinen se on. "Danzigilainen putosi raa'alta... ja mennessään repi hän käteni".

Pe Ontjes Lau oli tarttunut häntä olkapäähän: "Hiljaa nyt, poikaseni", sanoi hän. "Piet, vie hänet takakajuuttaan, minun hyttiini..."

Toiset olivat hajauneet pitkin kantta ja palasivat takaisin.

"Kannella häntä ei näy".

"Pojat", sanoi perämies Lau. "Pojat, teidän pitää ymmärtää, ett'emme nyt voi kääntyä... myrsky ajaa meitä hirveällä vauhdilla".

Silloin kohotti Torril Torrilsen, norjalainen, molemmat kätensä ylös, ja rukoili kovalla äänellä Isämeidän, ja rukoili sen nopeasti, jotta taistelija löytäisi levon.

Tämä tapahtui puol'yöstä.

Aamulla, noin kello viiden tienoissa -- heillä oli molemmat alamärssypurjeet koottuina -- alkoi tuuli vaan kiihketä ja kiihketä. Kello kuudelta kiehui ja kihisi keskikansi valkokuohuista vettä ja etukajuutan yli lennätti toinen toistaan takaa ajaen pimeässä yössä valkoreunaisia aaltovuoria. Koko miehistö seisoi yhdessä ryhmässä takakannella.

Kello seitsemältä, kun aamu jo hiukan alkoi sarastaa, syöksyivät meri ja aallot niin ankarasti laivaa vastaan, että se laskeutui kyljelleen, eikä enää ollut kohottautua. Kaksikymmentäkolme miestä oli heitä kannella, lisäksi nuo kaksi haavottunutta alhaalla.

"Nyt se tapahtuu..."

"Ei tapahdu."

Silloin huusi perämies Lau: "Märssypurje irti... Ken tekee sen?"

Se on vapaaehtoinen teko.

Torril Torrilsen ja timperi aikoivat tarttua Piet Bojea käsivarteen. Ja Dierk Peter huusi: "Minä... minun on yhdentekevää, kuinka minun käy".

"Hän on liika nuori."

Perämies Lau aikoi sanoa: "Minä teen sen itse".

Mutta Piet Boje Freestedtin vallilta juoksi jo tuulen puolisia portaita alas, lensi ja iski kiinni laitaan -- laine hyökyi ylitse... hän kumartui taitavasti sen tieltä, käsivarsi kieraistuna pylvään ympärille... Kuinka hän ponnahti ylös taas! Siten hyökkää esiin aamu-usvassa kettu, joka jo kauan on piilotellut ojassa ja väijynyt, kun jänis tulee nisupellosta. Tuossa hän menee keulakajuutin ohitse. Nyt hellittää hän laidasta... nyt... raskaasti suistuu hän keulakajuutin seinää vastaan. Hän liukuu kumarissa seinää pitkin ja häviää näkyvistä.

Kohta senjälkeen irtautuu tuo suuri vaaleanharmaa purje vapaaksi ilmaan... Hei, kuinka se lentää... Goodefroo kohoutuu verkalleen ja juhlallisesti.

"Minne jäi Piet Boje?"

"Hän ei palaa enää."

"Kettinki on lyönyt hänet."

"Hän on liika nuori."

Perämies Lau luo pikaisen katseen Torril Torrilseniin: "Sinulla on päällikkyys Goodefroolla"... hiipii portaita alas... kuinka kummallisesti se pukee tuota voimakasta miestä... Hän menee kuohuvan sihisevän veden keskitse häntä vastaan.

Silloin ilmestyy Piet Boje ponnahtaen laidan suojaan... Puolitiessä kohtaavat he toisensa ja palaavat toisten luo.

Seitsemän päivää kesti rajuilma. Seitsemän päivää saivat he taistella, eivät saaneet riisuutua ja surivat danzigilaista. Ainoatakaan kompasanaa ei niinä päivinä laskettu laivalla. Kahdeksas päivä koitti ystävällisenä ja aurinkoisena; raikas kaakkoistuuli lykki heitä valtamerellä, etäisiä ihania saaria kohden. Silloin sulkivat he danzigilaisen kistun, sitoivat sen köysillä ja sijoittivat sen varastokoijuun, unohtivat myrskyn, kuoleman ja vaivat ja reipastuivat taas.

Kai Jans ja Piet olivat nyt kestäneet tulikasteensa, ja olivat nyt täysiarvoiset toisten rinnalla. Mutta Kai Jans oli työhön kykenemätön.

Kapteeni oli sijoittanut paikoilleen peukalon ja etusormen sijoiltaan joutuneet jänteet, oli voidellut koko haavan salvalla ja sitonut sen taitavasti. Enempää ei hänkään siihen ymmärtänyt. Nyt käveli Kai edestakaisin kannella, oli kalpea tuskasta ja huolesta, että hän nyt oli rampa ja sai täten toimetonna kuleksia ympäri. Vasemmalla kädellään autti hän siinä, missä taisi.

Kolmantena päivänä ei Pe Ontjes enää sietänyt nähdä sitä, vaan sanoi Pietille: "Mitä pitää meidän tehdä hänen kanssaan?"

"Eikö perämiehellä ole antaa mitään luettavaa hänelle? Siten saisi hän muuta ajateltavaa."

"Kun olemme näin kahdenkesken", sanoi Pe Ontjes... "niin voimmehan sinutellakin toisiamme".

"Kuten tahdot", vastasi Piet kopeasti.

"Millaisista kirjoista pitää hän sitte? Meritieteellisistäkö?"

"Ei niistä hänelle."

"Eikö niistä? Tahtoo sanoa: hän ei ole mikään merimies."

"Sitä hän ei olekkaan."

"Vai niin... vai siten!..." sanoi Pe Ontjes, "... vai siten. Se muuttaa asian."