Part 10

"Eilen", sanoi itävaltalainen, "olin ottanut pienen ryypyn, ja laittelin nuoria, enkä ollut kyllin ripeä kynsistäni hänen mielestään; silloin kiskasee hän köyden kädestäni ja alkaa tirkistellä minua... kuulkaa: miehen silmästä lentää kahahti kuin villikissa".

Silloin astui Kai Jans, joka muulloin ei virkannut sanaakaan, esiin, laski kätensä rinnalleen ja sanoi: "Otan vaikka myrkkyä sen asian vahvistukseksi, että hän on rehellinen poika; tunnen hänet lapsesta asti".

Silloin kummastelivat toiset ja vaikenivat.

Hetken perästä pääsi Kai Jans tilaisuuteen lähetä Pietiä. "Kuulehan", sanoi hän matalaan ja takertuvin äänin: "jos sinä tahdot näytellä pirun osaa, niin näyttele sitä hyvin, ja näyttele aina, päivät ja yöt, niin ett'ei kukaan sitä huomaa". Ja yht'äkkiä, kun hän sen oli sanonut, johtui hänen mieleensä, mitä varten hän oikeastaan oli lähtenyt Hilligenleistä avaraan maailmaan, ja hänen silmänsä heltesivät kuumiksi ja kosteiksi: "Me hukumme tähän törkyyn", sanoi hän ja veti henkeään raskaasti.

"Pää pystyyn", sanoi Piet, "äläkä pelkää! Niin totta kuin on Jumala taivaissa, ja minä pysyn terveenä tässä loassa, niin olemme vielä näkevät Hilligenlein. Tule, me alamme valehdella ja pettää, valvoa ja väijyä."

Alkoivat kurjat päivät. He asuivat neljäntoista miehen pienissä ummehtuneissa komeroissa takakannella.

Kapteeni istui vapaavuoroinaan kajuutassaan, joi ja nukkui, ja näperteli pieniä siroja laivaluonnoksia, joita hänellä oli lähemmä viisikymmentä kappaletta, kaikki erillaisia, ja tarkalleen todellisuuden mukaan yhteenliitettyjä, jokaisen niiden laskut ja laskelmat ja mitat oli kirjoitettu paperille, jota hän säilytti vatsallaan. Niiden kanssa askarteli hän alinomaa, aina väliin ottaen naukun. "Kapteeni-ukko", sanoi hampurilainen, "sanon teille! Sillä oli nuorempana kaunis laivaveistämö Reiherstiegin varrella, Hampurissa. Mutta sitte alkoi hän juoda, laiminlöi koko liikkeensä, teki vararikon ja lähti merille"... Vahtivuoronaan istui kapteeni kyyryssään ja liikkumatta kailetin katolla, joku laivaluonnos polvillaan ja tuijotteli, milloin tuohon siroon tekeleeseen kädessään, milloin ulos merelle.

Perämies istui alakuloisena ja epävarmana miesten joukossa. Nyt kun hänen täytyi asua näiden kanssa yhdessä, oli hän kadottanut loputkin varmuuttaan. Hän ei tohtinut sanoa heille sanaakaan, eivätkä he välittäneet hänestä mitään.

Suuressa rautaisessa padassa, joka oli ripustettu ylös kettingeillä liikutteli kokki puol'kypsää likaista ruokaa. Pavut olivat kovia, suolaisella lihalla oli mätä katku ja kovaleipä alkoi muuttua eläväksi. He mukautuivat tuohon kaikkeen, sillä kokki säilytti paljasta ihoaan vastaan viinakomeron avainta. Juomareilla ei ole mitään tuntoa likaisuudesta.

Kahdeksan päivän perästä sairastui pitkä kalpea ranskalainen. Hän hoiperteli alalaidalle ja tuijotteli mereen ja tunsi koti-ikävää. Hän oli säätyläisperheestä, mutta naukku, josta hän oli pitänyt jo nuorena poikana, oli turmellut hänen terveytensä ja luonteensa. Kohta senjälkeen sairastui toinen belgialaisistakin, hän muuttui keltaiseksi kuin räätikän kukka ja hänen silmänsä paloivat. Hän makasi kapteenin kojussa eräässä nurkassa pinkalla vanhaa purjekangasta; oli ristinyt kätensä rintansa yli, eikä syönyt mitään muuta, kuin toisinaan palasen tärveltynyttä kovaa leipää, jonka ranskalainen kostutti viinaan ja tunki hänen vastustavien hampaittensa väliin.

Muut pysyivät terveinä; mutta olivat vuorottain juovuksissa tai vetelehtivät.

Piet Boje teki työtä kahden edestä ja vartioi neljän; hän kävi kulmikkaaksi ja nystyräiseksi, kuin nuori metsästyskoira, jolla on laiha ruoka, ja pysyi sitkeässä teräksisessä voimassa. Kai Jans taas, joka lapsesta asti oli ollut heikko ja hentokasvuinen, kävi kapeaksi, ja hänen rintansa vaipui kokoon hiukan, ja selkänsä muuttui kumaraksi, ikäänkuin kantaisi hän nuorilla hartioillaan raskasta viljasäkkiä; hänen käyntinsä muuttui laahustavaksi, ja silmänsä saivat kuivan sairaan kiillon.

Siten jatkui heidän matkansa, koko laiva kuin kurjuuden pesänä, ja tulivat Sundasaarien kuumuuteen, ja löyhkä takakannella alkoi käydä sietämättömäksi. Silloin noutivat Kai Jans ja Piet ja tanskalainen ja perämies, lisäksi ranskalainen, koko vasenlaita vahti, lastista mattoja, ja kyhäsivät itselleen keulaan jonkinmoisen majan, ja makasivat siellä, ja näkivät öisin yllään tropiikin tyvenen juhlallisen taivaan. Mastojen nupit piirteilivät siellä täällä tähtiä kohden.

Kun he nyt näkivät että ukko kailetinkatollaan usein nukahti, laivaluonnos huolellisesti polvellaan -- omituinen kuva siinä tähtien valossa -- ja että hän toisinaan kampi alas, kulauttamaan kuivaan kurkkuunsa uuden naukun, ja kuulivat kuinka pullo kilahti siellä alhaalla, niin päättivät he, että aina yhden heistä piti valvoa. Mutta Kai Jansin silmät uupuivat umpeen.

Siten lähenivät he hiljalleen eteläkiinalaista saaristosikermää; tuuli oli puuskainen ja kääntyi välistä vastaiseksi.

Neljäntenä yönä olivat he kaikki nukahtaneet, väsyneet kun olivat työstä ja kurjuudesta.

Silloin heräsi Piet Boje kovaan jyskeeseen ja rytinään; hän hypähti ylös, kiskaisi päättävästi itsensä täysin hereille ja ravisti unen itsestään ja juoksi huutaen perää kohden ja tarttui peräsinpyörään. Vahva tuulen puuska iski rajusti purjeisiin. Hän sysäsi miehen, joka juovuksissa makasi peräsimen vierellä, jalallaan puoleen, ja kierautti peräsimen jyrkästi vasemmalle. Toisetkin heräsivät eloon, ja juoksivat esiin ja alkoivat sierata kyöttitouveja ja huusivat ylös vahtia. Mutta vahti oli kaikki nukuksissa ja juovuksissa. Silloin laskivat he itse omin neuvoin alas kahveliyläpurjeen. Laiva taipui taas säännölliseen suuntaansa.

Perämies oli ihan suunniltaan; hän iski itseään nyrkillä päähän: "Mitä teen minä", puhui hän. "Mitä teen minä!"

"Viina pitää mereen", sanoi Piet. "Nyt, heti paikalla. Tuossa lojuu kokki... hänellä on avain".

"Se ei käy", sanoi perämies, ja ravisteli vaikertaen päätään. "Kerran yritin sitä; mutta silloin muuttui kapteeni mielettömäksi ja raivosi, ja kokki sylki pataan". Hän istahti portaille, laski kätensä ristiin polvien väliin, ja virkkoi ajatuksissaan, itsekseen puhuen: "Jos vaan tämän kerran vielä pääsen kotiin, niin jätän kaiken, ja ostan itselleni maatilan vallin vierellä".

Piet murahti katkerasti: "Niin, jos ylipäätään vielä saamme nähdä vallin joskus".

"Minä tunnen laivanomistajan", virkkoi hintelä perämies matalaan ja tuijotti eteensä. "Mies, jolla on suuret jalat, ja kasvot kuin härällä. Klara on vakuutettu, ja on tarkoitus, että se joutuisi haaksirikkoon. Siten on asian laita. Siksi on sillä semmoinen kapteeni ja semmoinen perämies, kuin sillä ovat".

Silloin seisoi kahdeksantoistavuotias Piet Boje yhtäkkiä aivan hänen edessään ja sanoi silmät leimuvina: "Perämies... puhutaan nyt pari sanaa keskenämme niinkuin mies miehelle, vilpittömästi ja rehellisesti", ja löi itseään rintaan. "Toimittakaa te, että ukko uskoo minun haltuuni vahtivuoronsa".

"Sitä hän ei tee, hilligenleiläinen... ei tee! Ja mitä sanoisi siihen kokki ja belgialainen?"

"Minä olen kahdenkymmenen kahden ja olin jo kaksi kuukautta Emdenissä merikoulussa, silloin loppuivat rahani kesken".

"Hilligenlein mies: ei se riitä."

"Minun isälläni on pieni laivaveistämö Hilligenleissä; olen kasvanut veistämön lastujen seassa, ja olen kahnannut housujani höyläpenkkeihin. Sanokaa se ukolle!... Kai Jans, sinä tiedät."

"Se on totta", sanoi Kai Jans kovaan. "Voin vaikka vannoa sen vahvistukseksi, perämies".

Perämies nousi ja lähti ulos ja Piet Bojen kasvot vääntyivät niin että ne olivat kamalat katsoa: "Minäpä olen pistävä hänet kuumalle, olen totisesti, mutta sinä päivänä kun jätän laivan, syljen minä häntä hänen puurokasvoihinsa".

"Hiljaa!" sanoi Kai Jans ja hänen kellahtavissa kuumeisissa kasvoissaan kuvastui tulinen tuska.

Kohta senjälkeen ilmestyikin kapteeni todella kannelle, ja teki muutaman kysymyksen Piet Bojelle. Tämä seisoi vilpittömän ja kunnioittavan näköisenä hänen edessään ja vastasi hänen kaikkiin kysymyksiinsä. Sitten kutsui kapteeni vahdin koolle ja sanoi: "Kuulkaa... tästä päivästä alkaen luovutan minä vahtini Piet Bojelle".

Syntyi yleinen hämmästys. Piet Boje vallan riehui. Hän vannoi, että ikipäivinä hän ei siihen suostu. Kai Jans sanoi halveksivasti: "Mitä siitä, että on ollut merikoulussa? Todistus se on kun pätee!" Pieni iloinen tanskalainen, joka aina oli uskollisesti heidän puoltaan, sanoi: Piet olisi hänestä kyllä oikea mies; mutta tämä oli vastoin järjestystä, ja järjestystä piti noudattaa kaikessa. He valehtelivat ja teeskentelivät; koko heidän alasaksilainen oveluutensa esiintyi täydessä loistossaan. Silloin tyyntyivät toiset ja sanoivat: "No, istukoon sitte perässä, mutta pitäköön itse ruorista ja hoitakoon vahtia, niin saamme me juoda".

Silloin astui Piet Boje jo samana iltana ensimmäiseen vahtivuoroonsa; kumartui komppassin yli ja loi terävän lentävän katseen purjeisiin.

Kai Jans, joka hänen kanssaan oli siirtynyt toiseen vahtivuoroon, seisoi sääret lyijynraskaina ja pää umeana ruorissa. Hänen käsivarsiaan särki raskaasta, jysäävästä työstä pumpun ääressä. Muu osa vahtia joi tänä iltana vielä enemmän kuin tavallisesti. Puoliyön seutuvissa tuli yksi italialaisista, nuori mies vielä, ja hyväntahtoinen, jonka ainoastaan huono ruoka laivassa ja komeilemisen halu olivat viekotelleet juomaan, täysinäinen pullo kädessään heidän luokseen perälle, tarjosi sitä hoiperrellen Pietille ja sanoi jotakin omalla kielellään. Äkkinäisen liikutuksen valtaamana tarttui Piet häneen, rutisti häntä rintaansa vastaan ja sanoi: _I want to see my mother, you blackguard_ [Minä tahtoisin nähdä äitini, mustalainen.], ja hellitti hänet. Mies hoiperteli äkeissään keulaa kohden taas.

"Kai Jans, poikaseni... eipä riitä, että käytät käsiäsi ja jalkojasi. Sinun pitää lisäksi käyttää päätäsikin, kuten minä teen. Tiedätkö mitä? Minulle kertoi eräs poika kerran Hillingeleissä, että sinä osaat kertoa juttuja. Aukaiseppa suusi Kai Jans, ja kerro, että he unohtavat juomisen".

"En osaa, Piet; olen liika arka".

"Tuuli näyttää käyvän levottomaksi, ja nuo eivät pysy vahdissa... Meillä on neljä jalkaa vettä ruumassa, eivätkä he viitsi pumppua."

"Minä en osaa, Piet. Voin kyllä kuvitella näin itsekseni; mutta en osaa kertoa sitä heidän edessään."

"Tee se, Kai... Mehän tahdomme sentään nähdä Hillingelein vielä? Kapstadtiin asti, Kai! Siellä karkaamme laivasta... Kai... Kapstadtissa karkaamme!"

Kai Jans lähti jäykin laahustavin askelin alas portaita, ja sanoi rattoisasti: "Lapset... nyt mennään pumppumaan hiukan".

"Oh, pumpumaan!... Tule juomaan kanssamme, kyyristelyä..."

"Antakaa tänne!... Ja nyt tulkaa..."

Silloin alkoivat he pumppua, mutta kyllästyivät pian.

"Nyt riittäköön."

"Onpas tämäkin työtä!"

"Niin... tuota, iso-isälläni", sanoi Kai Jans, "hänellä oli paremmat päivät kuin minulla".

"Mitäpä me sinun iso-isästäsi?"

"No no? Minun iso-isäni?... Sepäs mies sai elää ja kokea, sen sanon teille!"

"Kerrohan", sanoi pieni tanskalainen. "Kerroppas koetteeksi siitä iso-isästäsi".

"Kerron, kerron... mutta nyt me ensin pumppuamme hiukan..."

"Niin... mitä iso-isäni oikein oli miehiään... Hän oli monta vuotta peräkkäin ollut yhdessä puimassa erään toisen kanssa, jonka nimi oli Ohle Griesack... Niin... tämä täytti joka ilta suuret saappaansa jyvillä ja kuletti siten joka ilta kotiinsa noin neljä naulaa viljaa. Semmoinen mies hän oli."

"Mutta nyt me taas hiukan pumppuamme..."

"Mutta hulluinta asiassa oli, ett'ei häntä koskaan vaivannut paha omatunto. Jos hänellä olisi ollut paha omatunto asiasta, niin ei olisi kai pastori sen enempää puuttunut siihen. Mutta kun Ohle Griesack tuli kotiinsa ja tyhjensi saappaansa, nauroi hän. Sitä ei pastori tietysti voinut jättää sillensä, ja niinpä meni hän hänen puheilleen. Hän istahti leveästi ja muhkeasti keinutuolille, ja antoi aluksi sataa hänen päälleen parisen kolmisenkymmentä raamatunlausetta. Mutta Ole Griesack pysyi rauhallisena. Tuo ei liikuttanut häntä vähintäkään, tuumi hän vaan; hän saisi tehdä, mitä hän omantuntonsa edessä hyväksi tunsi; hän katsoi olevansa oikeutettu ottamaan nuo jyvät, eikä hän ikinä elämässään tuntenut itseään tyyneemmäksi ja onnellisemmaksi, kuin iltasin kun hän istuutui nojatuoliinsa, veti saappaat jalastaan ja tyhjensi viljan niistä; mitä pastori tuossa puheli, olisi sulaa hepreaa hänelle. Hän tuli hupaiselle päälle ja tarjosi pastorille naukun, ja toivoi, että pastorilla olisi aina yhtä hyvä omatunto kuin hänellä. No niin... Pastori lähti, ja puhui vielä samana iltana asiasta Herra Jumalalle."

"Mutta nyt me taas hiukan pumppuamme."

"No niin... Herra Jumala tuumi aluksi hieman pistäytyä omassa persoonassaan miehen pakeilla; mutta lähetti sitte sentään yhden asiamiehistään. Kun Ohle Griesack nyt siis illemmalla hämärissä palaa kotiinsa karjapolkua, astellen raskaissa saappaissaan verkkaan ja hyvillään kotiansa kohden... niin kenpäs istuu Mummu Ahrensin veräjällä tuolla? Enkeli Gabriel. Hänen valkeat raskaat siipensä riippuivat maahan asti, ja kun hän astuu alas veräjältä, tarttuu hänen toinen siipensä veräjäntolppaan, ja hän irroittaa sen valkeilla käsillään, ja lähtee Ohle Griesack'in seuraan ja puhelee hänen kanssaan. Mutta tämä pysyy asiassaan, ett'ei hän vaan parhaimmalla tahdollakaan voi katua. Ei vaikka hän lyhty kädessä kulkisi koko sisimpänsä läpi ja valaisisi kaikki kompukat, kuten leskivaimo evangeliumissa, niin eipä hän vaan voisi löytää sielussaan likaista ja pimeätä kohtaa, missä piru voisi piillä. Sitte kutsui hän enkelin sisään luokseen, veti hyvillään saappaat jaloistaan, tyhjensi viljan niistä, ja meni sitte sukkasillaan ja nouti esiin taskumatin, pyysi anteeksi, että hänellä oli vaan yksi ainoa lasi talossa ja joi sitte enkelin kanssa, ja oli mielissään, kun se maistui niin hyvälle enkelistä. Tämä palasi sitte Herra Jumalan luo ja kertoi: että siten ja siten oli asia... ja ett'ei siellä ollut sen enempää tehtävissä. Niin..."

"Ja jos nyt mennään hiukan punnaamaan taas."

"No niin!... Silloin tuumi Herra Jumala: 'Siinä tapauksessa ei auta mikään; minun täytyy vetää saappaat jalkaani, ja lähteä itse Ohle Griesackin puheille'. Ja lähtikin, mutta ei tahtonut tuhlata kokonaista päivää hommaan, vaan arveli voivansa suoriutua siitä jo ennen aamukahvia ja lähti siis aamutuimaan ukon luo ja istua kykötti jo vehnäsäkillä, kun Ohle Grinsack ja iso-isäni tulivat riiheen. Ohle Griesack sävähtää toki hieman, kun hän näkee itse Herra Jumalan siinä vehnäsäkillä istumassa, ilman mitään komeutta ja upeutta, silmin sentään, jotka eivät ole vallan eilispäivän tekoa. Hänpä alkaa nyt siis ystävällisesti kehotella ja neuvoa Ohle Griesackia; mutta ilman menestystä. Ihan ilman. Ohle Griesack, joka oli pienenläntä järeä mies, pyörein korkein olkapäin, veti olkapäänsä vielä tavallista korkeammalle, niin että näytti aivan, kuin olisi hänellä kolme päätä, ja arveli: 'Jos hyvä Jumala suvaitsisi antaa hänelle lahjaksi pahan omantunnon, niin olisi hän siitä hyvin kiitollinen; itse hän ei sitä voisi hankkia itselleen, hän oli kyllä koettanut. Ja muuten, hän kyllä korvaisi, jos saisi sen'. Isä Jumala lähtee siis pois taas tyhjin toimin; mutta ei ilkeä luonnollisesti palata noin vaan suoraa päätä takaisin, vaan pistäytyy Lontoossa ja Hampurissa, ja käyskelee ja katsastelee siellä kaiken päivää satamassa, mutta illallahan hänen täytyy sentään viimein kotiin. No... siellähän tietysti hieman vilkauttelevat salaa silmää toisilleen ja ovat hyvillään, että Isä ukko itsekin on lyönyt kirveensä kiveen, ja istuvat illallispöytään ja syövät hyvällä ruokahalulla. Silloin kohottaa Isäjumala, joka istuu yläällä pöydän päässä, harmaata päätään, ja sanoo kuolemalle, joka aina seisoo valmiina ovella: että hänen täytyy nyt lähteä ja vielä samana yönä toimittaa Ohle Griesack päiviltä; saman tien voisi hän käväistä piirilääkäri Rühmannilla Hilligenleissä, jotta hän olisi aamusti aikaiseen valmiina vähän penkomaan Ohle Griesackia. Hän tahtoi tietää, mikä miehessä oli. Niin, sen hän tahtoi."

"Ja nyt pumppuun taas!"

"No niin!... Työstä toimeen siis. Iso-isäni valvoi kuolevan luona, kunnes hän kuoli... Aamusti aikaiseen -- iso-isäni oli juuri sytyttänyt Ohle Griesackin lyhyen piipun, jonka hän oli aikonut ottaa palkaksi valvomisestaan -- tulee siis Rühmann-ukko ja kohta senjälkeen Isä-jumala itse ja kaksi hänen taivaallista saattomiestään. Rühmann-ukko alkaa leikellä; enkelitkin kumartuvat Ohle Griesackin ylitse; Isä-jumala istuu sillävälin, mukavasti taappäin nojauneena Ohle Griesackin nojatuolissa, ja katselee hyvillään ympärilleen huoneessa, ja on mielissään, kun siellä on niin siistiä.

"Silloin ravistaa Rühmann ukko päätään ja sanoo, ettei hän löydä mitään erityistä. 'Emme mekään', vahvistavat molemmat enkelit. 'Kaikki aivan kuin toisillakin ihmisillä'.

"Silloin huokasee Isä-jumala ja vetää syvään henkeään ja sanoo: 'Tuottaapas tuollainen holsteinilainen päivätyöläinen päänvaivaa!' ja nousee ylös ja ottaa miehen aivot kämmenelleen ja alkaa tarkastella niitä loistavilla kirkkailla silmillään. Ja kohta -- hän ei ollut kauvaakaan katsonut -- sanoo hän: 'Katsokaas... tässä se piilee... tuo pieni kiemura tuossa... näettekös sen?... se kiertyy näin hieman toisin. Silloin... muistatteko vielä?... kun tarkastelimme sen runoilijan aivoja? Niissä oli tämä sama kiemura, se kiersi silläkin erää taas hieman toisin. Tämä on aiheuttanut varkaan, sillä erää aiheutti se runoilijan. Onpas niistä napinaa ja nupinaa, niistä ihmisistä! Ne napisevat ja natisevat ja tuomitsevat ja tuomitsevat. Semmoisia morkkaajia ja saivartelijoita! Ja sentään olen minä joku päivä sitte aivan selvästi ja ilmeisesti antanut heidän Vapahtajan kautta kuulla mielipiteeni ja ajatukseni. 'Älkää tuomitko, vaan huolehtikaa siitä, että maanne tulee pyhäksi...' 'Älkääkä unohtako', lisäsi hän, 'että Ohle Griesackin pitää tän' iltana olla illallisella meillä; hänen siisti tupansa on miellyttänyt minua!'"

Siten kertoi Kai Jans, kun he purjehtivat Borneon ohitse Sundasalmeen. Hän istui raa'alla, piti käsiään polvillaan, jotka olivat terävät ja kovat kuin liuskakivi, ja levitteli sormiaan, ikäänkuin pitäisi hän niissä kädensuuruista palloa, joka oli vierähtää maahan. Hänen leveä, alasaksilainen nenänsä oli kulmikas ja luiseva, ja hänen silmänsä kiiluivat hänen ajatuksista raskaan otsansa alla ikäänkuin tuli raskaan mustan takkaholvin alla.

Merimiehet olivat kummissaan ja supattelivat keskenään: "Mikä häneen meni? Tavallisesti hiljaisin meistä kaikista, ja nyt kertoo hän tuommoisia juttuja?"

Silloin riemastui hän kovasta lahjastaan, ja kertoi äänellä, jonka väsymys ja nälkä teki ontoksi, kirjavia kummallisia juttuja, enimmäkseen merijuttuja. Hän antoi niissä kokin ja perämiehen solmia pahoja juonia, ja antoi heidän viekotella ihmisiä pahuuteen. Yht'äkkiä sairastui kapteeni pahasti... Mutta silloin... katsos... nousee taivaalle ukkospilviä... ne levittäytyvät kuin suuret pyyleät siat taivaan lakeudelle, paisuvat ja paisuvat ja muuttuvat synkemmiksi ja peittävät taivaan ja meren... ja silloin... yht'äkkiä, silmänräpäyksessä... tulee taivaasta enkeleitä ja seisovat taajoissa parvissa laivan laidoilla. Perältä taas kuului Jumalan kirkas kaikuva ääni. Ja se ääni on ankara ja tuomitseva... Eikä ollut mitään taivaassa ja maan päällä, joka ei olisi kulkenut huumauneina tulisina kuvina hänen sairaan ärtyneen mielensä läpi. Silloin tapahtui, että kalpea sairas ranskalainen kohotti kummankin laihan kätensä ilmaan ja sanoi: "Hilligenläinen... _tu es_ todella _un bon catholique; car les saints_... pyhimykset _run among the people_". Mutta kokki tuijotteli viinapulloon kädessään.

Piet Boje seisoi takakannella ja tarkisteli komppassiin ja purjeita kohden; kapteeni istui hänen vieressään ja tuijotteli tylsästi merelle.

"Minunko, Piet Bojen Hilligenleistä, minunko pitää kurjasti hukkua meren aaltoihin? Jotta tuo rikas heittiö saisi rahaa! Minun, Piet Bojen? Ja vaikka sitte silmäni rupeisivat palamaan päässäni janosta ja kuumeesta ja väsymyksestä: niin sittenkin olen näkevä Hilligenlein vielä. Kuulehan... Äiti kohottaa päätään! Nyt antaa hän koneensa pysähtyä... Lapset, kuulkaa!... Mitkä ripeät askelet sieltä kuuluvat?... Anna... Heinke... kuuletteko... Meidän ovellemme!... oi... oi... Piet... minun rakas poikani!"

"Kapteeni: eipäs teillä vielä ole ollut perämiestä, jonka pitää kysellä niin paljon kaikesta."

"Kysykää, kysykää vaan... Te olette ihminen, jolla on harrastusta ja tahtoa... Siitä riippuu kaikki."

"Näyttäkää minulle vieläkin joku laivaluonnos, kapteeni?"

"Käyn tuomassa parin niitä."

"Entä purjeet, kapteeni?"

"Ne ovat hyvin niinkuin ne ovat."

"Kiitos kapteeni..."

"Nähkääs... tämä luonnos tässä..."

Siten saapuivat he onnellisesti Indian valtamerelle ja pysyttelivät passaatituulessa, ja matka joutui hyvin. Mutta olento ja elanto, se oli kurjaa. Silava oli homeista, kova leipä ja jauhot elivät, vesi oli mädännyttä, ja ainoa paita yllä siekaleissa. Kieli takertui kitalakeen ja silmiä poltti. He liikkuivat ja lauloivat, valvoivat ja varoivat, valehtelivat ja vaanivat.

Naurahan tuossa, Kai Jans... äläkä näytä niin happamelta... kerro noille heittiölle joku juttu... Mies, miten on laitasi? Oletko humalassa? Sinä?... Hyi, helvettiä!"

"Minä _en voi_ juoda tuota vettä, Piet". Hän katsahti vaikeroitsevin silmin Pietiin. "Juomaria minusta ei tule, kuule. Ei ikinä... Älä katso sillä tapaa minua! Kuule, gentiläinen kantaa kaunaa sinulle, kun kiskoit pytsyn hänen kädestään; hän on juonut itsensä humalaan ja puhuu pahasti sinusta. Koeta lepyttää häntä".

"Minä tulen kohta toisten luo ja kaulaan häntä. Lähde sinne nyt ja kerro jotain..."

Ja Kai Jans kertoi. Ja kertomuksensa muuttuivat tylyiksi ja luonnottomiksi. Kuumeessa, kuin viuhuvin iskuin ajoi hän ärtyneiden aivojensa näkyjä ikäänkuin villiä eläimiä ja suisti ne heidän samenneeseen mielikuvitukseensa. Hän kertoi tarinan naislaivasta. "Kaksikymmentä naista miehistönä! Kuvitelkaa! Kaikki nuoria ja kaikki humalassa rakkaudesta. Ja kapteeni kaunein kaikista. Kun heidän rakkauskaihonsa kasvaa liika suureksi, noin joka neljäs viikko kerta, silloin hiipivät he yöllä, avoimella merellä laivoineen jonkun laivan viereen... nyt ovat laivat kylki kyljessä... nyt hyökkäävät he kannelle... Lapset, kuvitelkaas _sitä!_ Jos meille tapahtuisi semmoista!..." Silloin alkoivat he puhella siitä, kiihkenivät ja karjuivat ja pumppuivat, ja kirahtelevan pumpun säestämänä kirkui hän heille jatkoa kertomukseensa, niin että nuo huimat kiihkoiset kuvat pysyivät ilmielävinä heidän edessään. Hänen omalle mielelleen olivat ne ainoastaan tyhjiä, hullunkurisia, uljailevia sanoja; hän oli vielä ihan puhdas.

Oli onni, ettei sattunut kovia ilmoja, ja että yöt olivat tähtikirkkaita; perämies olisi muuten murtunut uupumuksesta.

"Kapteeni... olen asettanut tähän mukavan tuolin... Isäni sanoi aina, että pitää rakentaa kaljaasit samaan malliin, kuin niitä rakennetaan Glasgowissa, tarkoitan niitä raudasta rakennettuja, joilla on semmoinen terävä keula ja pyöreä takapeili. Hän sanoi, että olemme vielä paljon takapajulla. Amerikassa ja Englannissa!... sanoi hän."

"Semmoisia olen rakentanut kolme", sanoi kapteeni. "Olin ensimmäinen Saksassa... Näytän sinulle luonnoksen".

Hän nousi jäykästi ylös ja asteli epävarmasti portaita alas, ja palasi takaisin mukanaan luonnos, jota hän varovasti kantoi kädessään. Ei tapahtunut ikinä, että hän mitenkään olisi vahingoittanut niitä, niin hienorakenteisia kuin ne olivatkin, ja niin kovasti kuin hänen kätensä vapisivatkin.

"Minun isäni lähetti minut Glasgowiin ja tuolle puolen valtameren, Hobokeniin. Me molemmat, oli hänen tapansa sanoa, sinä ja minä, me opetamme saksalaisille, kuinka laivoja pitää rakentaa. Nuorena kisällinä työskentelin aluksi niittausvasaran, sitten piirustimen kanssa; olin ovela ja ahkera ja ylpeä... Sittemmin rakentelin itse laivoja... Kuustoista kappaletta olen niitä rakentanut... Sitte loppui innostukseni... lähdin merille... Ja nyt olen Klaaralla..." Hän katsahti etsivästi ympärilleen.

"Pullo seisoo tuolin alla, kapteeni."