Part 9

"Oh", sanoi tyttö... "Silloin muinen leikitte kanssamme ja nyt... nyt sallitte, että teitittelen teitä... Mitä te sitte olette olevinanne? Silloin Dänensandilla..." Samassa muisti hän, että Pe Ontjes oli seisonut alastomana hänen edessään, lensi punaiseksi ja sanoi hillittömällä, tulisesti kuohahtavalla vihalla: "Olette yhä vielä sama sietämätön ihminen kuin silloinkin. _Sen_ tahdoin vaan sanoa".

Samassa lyödä läimäytti hän oven takanaan kiinni ja lähti.

Kun hän tuli kotiin, sanoi hän äidilleen: "Hän on sietämättömin ihminen maailmassa ja hirveä ihan. Niinkauan kuin hän on kotona, en minä mene täti Laulle". Sitte rupesi hän laittamaan illallista.

Illallisen jälkeen, kun oli tarpeeksi pimeätä, ahdisti uteliaisuus hänet juoksemaan pensaskäytävää alas raatihuoneen puistoon ja varovasti kurkistamaan pormestarin virkahuoneeseen, pormestarilla kun oli tapana istua ikkunat verhottomina, jotta kaikki näkisivät hänet hallitustoimissaan. Hän saapuikin onnellisesti pensaikkoon ikkunan edessä. Aivan oikein! Tuolla seisoi Pe Ontjes Lau suuren pöydän edessä ja oli levittänyt sille piirustuksensa. Pöydän takana istui Daniel Peters koko muhkeudessaan ja arvokkuudessaan, hänen rinnallaan molemmat pyyleät raatimiehet, jotka taistelivat uneliaisuuttaan vastaan. Ja Pe Ontjes sanoi noin vaan ihan päivänselvänä asiana ja varmasti: "_Noin_ pitää se tehdä".

Pormestari kierteli kauniita pehmeitä viiksiään ja katsahti sivulleen noita kahta ukkoa kohden ja virkkoi hyväntahtoisesti: "Hyvä herra Lau...!" Ja alkoi ladella periaatteitaan "järkiperäisestä", kuten hän sanoi, "kunnallispolitiikasta", ja jatkoi loputtomiin. Kun hän vielä oli parhaassa vauhdissaan, levitti Pe Ontjes yht'äkkiä kätensä, taitti satamavirran ja koko Hilligenlein kokoon ja sanoi tyvenesti: "Minä esitän suunnitelmani uudelleen, kun täällä on uusi pormestari..." Ja otti piirustuksensa ja lähti.

Anna Boje seisoi vielä, aivan ymmällään ja vimmoissaan tuommoisesta käytöksestä; silloin kuuli hän hänen askeleensa lähellään. Pe Ontjeskin aikoi puiston läpi kotiin.

"No?" sanoi hän ivallisesti. "Olitko kuuntelemassa?"

"Mitä se sinuun kuuluu?" vastasi tyttö. "Saanhan seistä, missä tahdon".

"Olet ilkeä riidanhimoinen tyttö", sanoi hän vakavasti ja suuttuneesti. "Jos pysyt tuommoisena on sinun käyvä vielä huonosti".

"Sinäkin?" sanoi tyttö, "aiotko sinäkin ruveta minua neuvoilemaan?... etkä osaa edes kirjoittaa sanaa 'läpileikkaus'? Piirustuksessasi seisoi 'läpileikaus! Läpileikaus!... olit ylipäätään huono oppilas koulussa; luuletko, ett'en sitä tiedä? Annoit toisia selkään, jos he tiesivät enemmän kuin sinä. Sillä keinoin pääsit sinä ylimmäiseksi. Näetkös!"

Pe Ontjes Lau kalpeni vimmasta ja kääntyi pois, tyttö lähti toisaanne.

Hän veti henkeään syvään ja kiihtyneesti ja ajatteli: Ikinä maailmassa en voi vihata ketään niinkuin tuota!

Hän oikein heittäytyi tuohon uuteen tunteeseensa, niin että se kasvoi ja täytti koko hänen sielunsa. Hän kuvitteli ilmielävästi itselleen, kuinka hän oikein osoittaisi hänelle koko ylenkatseensa, ja ajatteli, voisiko Piet millään lailla auttaa häntä, jotta hän vielä paremmin pääsisi häntä loukkaamaan. "Kunpa voisin toivoa hänelle jotakin oikein pahaa", ajatteli hän. "Kunpa vaan saisin jotain pahaa tehdyksi hänelle". Suuttumus ihan hämmensi hänet ja pimensi hänen mielensä, ja hänen kauniit kirkkaat silmänsä saivat kovan, tumman välkkeen, ja yht'äkkiä hyrskähti hän tuliseen itkuun.

Hän meni kastanjakujannetta pitkin kotiansa kohti, kääntyi takaisin taas, ja kulki ylös ja alas joitakin katuja ja rauhottui hieman, ja alkoi kaivata ihmistä, jolle hän saisi olla ystävällinen; mutta ei löytänyt aluksi ketään.

Mutta kun hän läheni Ringerangin ravintolaa, joka sijaitsee vastakkaisella puolella linnapuistoa, kauniiden lehmusten varjossa, seisoi siellä hämärissä eräs maanviljelijän poika, joka kerran oli ollut hänen koulutoverinsa Freestedtissä. Tämä oli tuntenut hänet, ja odotteli, kunnes hän tuli lähemmäksi.

"Kas vaan", virkkoi hän. "Siinä sinä olet, tunsin sinut käynnistä, tuntisin sinut vaikka virstan päästä". Ja lähti astelemaan hänen rinnallaan, ja kertoi, että hän toissa päivänä oli palannut sotapalveluksesta.

Nyt oli hän iloinen, että tuo komea poika kävi niin ystävällisesti hänen rinnallaan, ja muuttui vastoin tapaansa vilkkaaksi ja avomieliseksi, ja kertoi äidistään ja Pietistä ja kyseli häneltä hänen siskostaan, ja halusi kuulla kaikellaisia kuulumia heidän yhteisistä tuttavistaan. Kun he juttelivat kaikesta tästä, värehti heidän silmissään herkkä aistillinen mielihyvä tointoiseensa, joka vaan kasvoi ja kasvoi. "Mitkä kauniit silmät hänellä on!"... "Kuinka kirkkaat ja selkeät hänen silmänsä ovat"... "Kuinka sydämellisesti hän nauraa"... "Kädelläni koskettelisin hänen hiuksiinsa; kuinka ihmeen ihanat ne ovat"... "Kuinka järkevästi ja ystävällisesti hän puhuu Pietistä, tuo armas poika!" "Rinnallani tahtoisin hänet kerran tuntea, kerran, likistää rintaani vastaan"...

Kun he poikkesivat pitkälle lehmuskäytävälle, joka yksinäisenä ja polveillen vie poikki Linnapuiston kastanjoita kohden, takertuivat nuorukaisen ajatukset tuontuostakin ja pysähtyivät viimein kokonaan. Tyttökin kävi hiljaiseksi. Nuoressa miehekkyydessään ajatteli nuorukainen, vaikka säikkyen ja säikähtyen: 'Uskallanko minä ja suutelen häntä? Hän on hyvin ylpeä!'... Ja tyttö ajatteli sydän tykyttävänä ja kurkussa ahdistus: 'Hän tahtoo suudella minua...' Ja suloinen ilo ja odotus virtasi ja värähti joka hänen jäsenessään.

Viimeisen lehmuksen varjossa tarttuikin nuorukainen todella häneen ja suuteli häntä sanaakaan sanomatta, suuteli uudelleen ja uudelleen. Tyttö pysyi sanomattomasti hämmentyneenä ihan hiljaa. Mutta kun nuorukainen hellitti hänet, juoksi hän pois, kotoansa kohden.

Hän juoksi kyökkiin ja huuhtoi ja valeli polttavia kasvojaan ja otsaansa vedellä. Mutta kun se ei lievittänyt hänen kasvojensa poltetta ja hänen hämmennystään, etsi hän tekosyytä, voidakseen jäädä kyökkiin, ja nouti makuuhuoneesta äidin hopeaiset ruokaneuvot, kuusi ruokalusikkaa ja tusinan teelusikkoja ja pienen sokuriastian ja alkoi kirkastaa niitä.

Kun hän siinä tahkoi ja tahkoi -- ollen yhä vielä ajatuksissaan hänen sylissään -- heräsi hänessä yht'äkkiä, kun mielensä yhä vielä oli kokonaan tuossa toisessa asiassa, lapsi eloon ja hän alkoi leikkiä, koettaen pitää joka lusikkaa tasapainossa kohotetulla kädellään; sitte alkoi hän liikutella sitä kahden sormensa välillä ilmassa ja katsella seinään, kuinka sen varjo hypähteli ja liikehti. "Kuinka ihmeenihanaa se oli!... Kuinka lujasti ja kiinteästi hän kiersi käsivartensa ympärilleni... En voinut liikahtaakaan... Kuinka ihanaa... ja ihmeellistä... minun polveni tulivat niin heikoiksi... niin autuasta oli olla". Kun hän yhä vielä uneksi siten, olivat hänen kätensä ja silmänsä, ikäänkuin leikkivät lapset, joiden perään ei kukaan katso, alkaneet tunnustella ja lukea nimiä ja kirjoituksia, jotka olivat piirretyt lusikkoihin: "Häiksi", ja lahjoittajan nimi ja päivämäärä ja taaskin: "Häiksi". "Miltä mahtoi äiti sinä päivänä näyttää?... Yhtä nuori kuin minä... ainoastaan kaksi vuotta vanhempi... Kaunis ja nuori ja onnellinen... Kuinka onnellista!... Saada aina olla rakkaimpansa kanssa... Ihanaa se mahtaa olla... ja pahaa myöskin... niin, myöskin pahaa... Oh ei, ei pahaa... ihanaa, ihanaa... Ja sitte tuli ensimmäinen lapsi... se olin minä... Lieneekö äiti ollut kovin kömpelön näköinen niihin aikoihin?... Muutamat näyttävät niin rumilta silloin... Ja mahtoiko hän olla kovin kipeä... Kuinka kauan mahtoivat he olla yksin, ilman lapsia?... Kas... senhän voi nähdä lusikoista". Hän piti lusikkaa valoa vastaan ja laski hääpäivästä syntymäpäiväänsä, ja laski uudelleen ja sai huulensa yht'äkkiä kapeiksi ja silmiinsä hiljaisen kovan ilmeen, heitti lusikan kilahtaen laatikkoon ja lähti, "hyvää yötä" toivottamatta äidilleen, kammariinsa.

Tästä päivästä muuttui hän vielä aremmaksi ja ylpeämmäksi, kuin hän jo luonnostaan oli.

Ensi aikoina tämän päivän jälkeen ei hän toisinaan, kun hän oli ulkona asioillaan ja kävi pitkin lehmuskäytävää, voinut vastustaa kiusausta hetkeksi seisahtua paikalle, jolla hän oli suudellut häntä. Hän pysähtyi ja sulki silmänsä ja tunsi itsessään suutelon koko sulon.

Mutta hän pakoitti pian itsensä voittamaan tämän kiusauksen. Hän ei tahtonut ajatella tuommoisia asioita, sillä ne olivat -- niin näytti hänestä -- epäluotettavia ja vaarallisia, ikäänkuin hyllyvä suohete, jonka päälle on kasvanut pettävä ruohonkamara. Hänellä oli epäselvä tunne, että hänellä oli kuuma veri, ja oli nyt käynyt levottomaksi, ikäänkuin metsä keväällä, kun aamu hiljaa sarastaa, ja ensimmäiset linnut heräävät.

Äitiänsä kohtaan oli hän epäystävällinen ja ynseä ja puhui vaan välttämättömimmän hänelle; Heinkessä ja Hettissä oli hänellä aina moittimista. Yläluokkalaiset koulussa, jotka asuivat vinttikammareissa kastanjakäytävän varrella, rohkenivat toisinaan, syksyllä, kun hän alhaalta meni ohi, viskellä kastanjoja, tai murtamiansa oksia alas, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan. Tanssiaisissa, joissa hän kävi, tanssitettiin häntä kyllä ahkeraan, varsinkin pyysivät häntä tanssiin miehekkään kauniit ja varmat tanssijat, hän tanssi nimittäin keveästi ja varmasti ja oli sula ilo liikkua hänen rinnallaan ja ihailla hänen koko kauneuttaan; mutta kenkään ei tohtinut pyytää häntä lasilliselle viiniä tai tuttavalliselle kävelylle tummien puiden varjoon. Hän huomasi hyvin, että tuommoista ei häneltä pyydetty. Silloin muuttui hän vielä ylpeämmäksi ja vastahakoisemmaksi, ja tekeytyi, ikäänkuin olisi kaikki tuommoinen hänelle perinpohjin vierasta ja vastaan; saipa itsensäkin uskomaan, että siten todella oli laita.

Äiti mukautui hiljaa ja nurkumatta vanhimman lapsensa epäystävällisyyteen; hän muisteli omaa avuttomuuttaan ja levottomuuttaan niinä vuosina, ja tunsi itsensä voimattomaksi mitenkään tukemaan häntä tässä. Hän työskenteli kaiket päivät kutomakoneensa ääressä, maksaakseen ne kaksitoista sataa markkaa. Mitä Piet pienistä ansioistaan tähän tarkoitukseen lähetti, ne vei hän, jokainen penni huolellisesti paperiin käärittynä, itse säästöpankkiin, jotta hänellä olisi varoja mennä perämieskurssille, ja ajatteli ilolla sitä hetkeä, jolloin hän vihdoin olisi kotona taas.

Ja taaskin tuli uusi syksy, kaunis syksy raikkaine tuulineen ja heleine auringon paisteineen. Ja aurinko loisti viistoon etehisen lasioven läpi puolhämärälle, pienelle välikölle. Silloin pistäysi taaskin kerta taloon kirjeenkantaja. Mutta tällä kertaa toi hän käärön.

Käärön! Eivät he jälkeenpäin itsekään käsittäneet, kuinka he olivat mahtuneet kaikki niin yht'aikaa ryntäämään välikölle. Pieni ahdas välikkö aivan tulvahti valoa täyteen noiden neljän vaalean pään heijastuksesta. Sitten palasivat he kääröineen sisään.

Heinke, joka aina oli valmis ja valveillaan ja sentään aina tyyni, oli jo saanut käteensä purasimen ja aukaisi puuliitteitä, jotka pitivät käärettä koossa ja otti esiin nuo pienet kiinalaiset lippaat ja rasiat, jotka, huolellisesti käärittyinä oudonnäköiseen nöhtäiseen kankaaseen, olivat siellä vierekkäin.

"Katsos, katsos, äiti, tuo on sinulle!"

Helle Boje istahti tuolilleen koneen ääressä ja tunnusteli vavahtelevin käsin laatikon mustaa kiiltävää pintaa. "Tuon on hän ostanut", puheli hän hiljaa. "Se on ollut hänen kädessään." Silmänsä olivat yht'äkkiä tulvahtaneet kyyneliin. Anna katseli hiljaa ja itseensä sulkeuneena siroa kapinetta kädessään ja ajatteli salaa, mieli herkkänä, veljeään, josta hän paljon piti. Heinke oli työntänyt virsikirjansa josta hän oli lukenut, syrjään ja oli ottanut kaulastaan meripihkahelmisen kaulakoristeensa ja laskenut sen koteloon, jonka hän oli saanut ja katseli nyt, miltä se näytti ja kiitteli kaukaista veljeään ja puhui ystävällisesti hänestä. "Voi, kuinka somaa, kuinka hän on hyvä, äiti... Kuule äiti... sen sanon... näitä ei saa Hett vaan."

Hett mulkoili toisia kohden, olivatko he saaneet mitään parempaa kuin hän. Mutta kun hän huomasi, ettei tässä toistaiseksi ollut mitään tehtävissä, lähti hän ulos leikkimään.

Helle Boje piti kirjettä kädessään; mutta ei voinut kyyneliltä silmissään lukea.

"Äiti luehan."

"Minä en voi, lapseni... lue sinä."

Silloin luki Heinke.

"Rakas äiti! Kohta kun tulimme Wladiwostokista tänne Hongkong'iin, ostin minä nämä teille. Aioin itse tuoda nämä teille; mutta nyt olen tuuminut, ett'en ennen tahdo palata Hilligenleihin, ennenkuin voin mennä merikouluun. Ja siihen kestää vielä vuosi. Minä ansaitsen täällä nimittäin paremmin. En tiedä, lähteekö Kai Jans kanssani toiselle laivalle. Me olemme nimittäin jättäneet entisen laivamme ja etsimme nyt rivakkaa purjehtijaa. Jos hän nytkin tahtoo seurata minua, niin on se hyvä; hän on nimittäin todellakin kunnon poika; mutta saa hän olla seuraamattakin. Luulen sentään, että hän seuraa minua, koska hänellä aina täytyy olla joku, jonka kanssa hän saa puhua kaikenmoista, jota hän ei niin joutuisi puhumaan vanhemmille merimiehille. On hänkin laatuisensa ihminen.

"Rakas Anna! Tähän lippaaseen voit sinä pistää parsinneulasi. Sinähän kai joudut oikein summissa nyt parsimaan sukkia siellä noille kahdelle lapselle. Herran tähden, mitä sanoinkaan! Heinkehän lienee jo pitkä tyttö, ja Hett on yhdentoista. Kun ostin lippaasi, aikoi kiinalainen petkuttaa minua, kun hän hieman halpeli ikääni. Mutta hän ei ottanut huomioonsa, että puosumme seisoi takaani, tämä iski häntä korvalle, niin että mies lensi permantoon. Siten täällä kauppoja tehdään.

"Minun on täytynyt ostaa itselleni uusi puku, sillä vanha oli aivan loppuunkulunut, ja sitäpaitsi olin kasvanut paljon. Minulla on sentään seitsemänkymmentäviisi markkaa arkussani; ne lähetän nyt kohdakkoin. Viisikymmentä markkaa viet niistä säästöpankkiin merikoulun varalle, loput kaksikymmentäviisi markkaa ovat, jos itse olette terveitä ettekä tarvitse rahaa, velanlyhennykseen. Rakas Anna, ole hyvä tytär äidillesi, ja huolehdi, ettei äiti istu ihan kaiket päivät koneensa ääressä. Jos pysyn terveenä, voin kyllä suorittaa isän velat viidessä vuodessa. Niitten vuoksi ei hänen tarvitse istua itseään kyykkyselkäiseksi.

"Rakas äiti, sinun ei tarvitse huolehtia mitään sukistani; osaan parsia ne aivan yhtä hyvin kuin Anna. Usko vaan, housuistani ja paidoistani ei puutu ainoatakaan nappia. Aina reilussa, se on ensimmäinen pykälä. Ja sitte: aina varuillaan. Ja kolmanneksi: aina tyytymätön! Aina tahtoa oppia enemmän ja pyrkiä eteenpäin. Uskoppas vaan, pidän silmäni auki. Edellisellä laivallamme palveli tässä esim. eräs nuori ameriikalainen. Hän tahtoi vaan saada nähdä hieman maailmaa, sanoi hän, ja ilmaiseksi; sittemmin aikoo hän ruveta, miksi kykenee; isänsä on pappi. Siltä olen kurkistellut ja kuunnellut yhtä ja toista. Maailmassa ei saa olla kyyryssä selin. Reipas ja rivakka sitä olla pitää. Ja se sopii minulle hyvin, usko se. Kai Jansissa ei siihen ole miestä, hän on aina niin arka ja pelkuri... aivan kuin naapuri Martensin kaks'vuotias varsa... muistathan vielä, Anna, sen siellä laitumella? Juoksimme kerran kokonaisen puolen päivää sen jälissä. Sinä olisit tahtonut ratsastaa sillä, mutta me emme saaneet sitä kiinni.

"Rakas äiti! Olen tuuminut sen niin, että tahdon aina palvella purjelaivoilla. Muutamat arvelevat että ne häviävät käytännöstä; mutta kapteeniukkomme virkkoi kerran, kuulin sen, perämiehellemme: 'Saattepas nähdä vaan, perämies suuret purjelaivat ovat aina olevat halvimmat kuletusneuvot pitkillä matkoilla ja raaka-aineita varten'. Äskettäin purhehti ohitsemme kaunis uusi amerikalainen purjelaiva. Usko minua, se oli komea nähdä! Vaikk'ei sillä ollut enempää purjetta kuin meillä, teki se kovempaa vauhtia. Perämies kiroili ja kapteeni tekeytyi, ikäänkuin ei hän huomaisikaan. Mutta minäpäs koetin pälyillä, mistä tuo riippui. Vancouverilla ja San Franziscossa juoksin minä kaiket päivät laivaveistämöillä; usko pois, se oli hupaista; semmoinen veistämö, se se minusta on se oikea Hilligenlei, pyhä maa.

"Luulen muuten että Kai Jans on lähtenyt merille etsimään juuri sitä, pyhää maata. Aina kun tullaan maihin, on hänellä kaula pitkänä, mennä pujottelee ihmisten lomitse, käy kaikki kadut ja kujat ja katselee ympärilleen, eikä virka sanaakaan. Mutta tuonaan Vancouverissa, jossa viivyimme kaksikymmentä päivää, ja jossa meillä oli runsaasti joutilasta aikaa, teki hän erään vanhan omituisen merimiehen kanssa, joka siellä tuli laivaamme, kolme päivää kestävän matkan läpi kaupungin ja saaren, aina vuoristoon saakka. Kun me sitte hinaajalla menimme ulos satamasta, unohti hän työn ja kaiken, katseli noita etäällä häämöttäviä vuoria kohden ja sanoi yht'äkkiä minulle: 'Kuule, maa tuolla vuorien takana on suurenmoista. Niin avaraa ja suurta ja puhdasta, ikäänkuin olisi se pyhää. Sinne muutan minä joskus, luulen minä'. No, laulun loppu oli se, että hän sai perämieheltä korvapuustin. Niinkauan kuin olemme olleet Hilligenleistä poissa, ei hän ole tullut omaiseksi kenenkään kanssa muuta kuin minun ja tuon vanhan ukon. Muuten on hän aina yksikseen ja kuuntelee, ja katselee tarkkaavasti ympärilleen. Kaikki pitävät hänestä sentään, koska hän on hyvä ja kunnon poika, ja aina avulias, ja koska hän, kun kokki kerran makasi sairaana, yht'äkkiä rupesi itkemään.

"Rakas äiti! Kun tulen kotiin, olette ihmettelevät, että olen niin suuri ja ruskea. Ja kädet, näkisitte ne! Pysykää terveinä nyt ja muistelkaa uskollista poikaanne ja veljeänne Piet Boje'a."

He lukivat jokainen itsekseen kirjeen ainakin kolmeen kertaan ja puhuivat kaikesta siinä, ja istuivat tuon tuostakin hiljaa ja vaipuivat mietteisiinsä. Silloin tuli Hett sisään ja meni makuulle. Sitte menivät Anna ja Heinkekin levolle; Anna tapansa mukaan ynseänä ja hyvää yötä sanomatta; Heinke tyyneenä ja tasaisen ystävällisenä.

Helle Boje istui vielä hetken koneensa ääressä. Yksitoikkoisesti ja alakuloisesti kuului sen iänikuinen naksutus tuossa pienessä matalassa huoneessa. Sitte meni hän makuuhuoneeseen. Hän astui lastensa vuoteitten ääreen, ja kumartui katsomaan heitä kasvoihin, ensiksi Hettiä, ja näki lampun puolhämärässä valossa nuorimman lapsensa kauniisiin kasvoihin, ja huomasi niiden raskaan aistillisen ilmeen; sitte kumartui hän Heinken kasvojen yli ja näki nuo tyyneet selkeät kasvot, joilla oli tuo vapaa ilme voimakaspiirteisen kauniin suun ympärillä, ja katseli siinä kauan ajatuksiinsa vaipuneena. Sitte meni hän siihen huoneeseen, jossa Anna nukkui ja katsoi häntäkin ja näki, ett'ei enää ollut etäällä aika, jolloin hän oli oleva täysi nainen. Voimakas kuumaverinen nainen. Samallainen kuin hän itse.

Hän palasi takaisin toiseen kammariin ja istahti oman vuoteensa reunalle, ja muisteli, mitä he usein olivat miehensä kanssa puhuneet lapsistaan: "Ell'ei lapsiamme kohtaa se onni, että he tarpeeksi aikaiseen joutuvat hyviin käsiin, on elämä tuleva heille vaikeaksi." Hän liitti kätensä ristiin ja alkoi kuumasti rukoilla lastensa puolesta. Hiljalleen, kun hänen rukouksensa laimeni, ja hän vielä istui samassa asennossa, johtuivat hänen ajatuksensa, nyt rauhottuneempina ja keveentyneinä, hänen sankariinsa, tuohon uljaaseen tuolla kaukana kaukana avarassa maailmassa: minkä näköinen hän nyt mahtoi olla, ja millä uudella laivalla hän nyt mahtoi kulkea. Ja johtui vähä vähältä uniin ja uneksumisiin ja näki unissa hänen laivansa, komean sorjan laivan, jolla oli kaksi mastoa, jotka omituisesti kallistuivat keulaa kohden. Mutta sitä laivaa viskeli ankara merenkäynti edes ja takaisin, se viskeli sitä ihan selittämättömästi, kuin mielettömin lapsenkäsin; ja oli hänestä, ikäänkuin olisi koko laivan kansi ruhjottuna ja murskana, ja hän ajatteli: tuo ei ole mikään 'pyhä maa'. Sitte oli hän yhtäkkiä seisovinaan meren rannalla, suuressa tuskassa ja katselevinaan laivaa kohden, ja näki sen niin selvästi edessään. Kuinka ilmielävän selvästi hän sen näkikään. Tuossa... ajoi se myrskyn mukana, se nojahteli ja kallistui ja hypähteli vuoren korkuisten aaltojen mylläkässä.

YHDEKSÄS LUKU.

Klara, hampurilainen kahvelikuunari ajelehti velton tuulen sysimänä vuorenkorkuisen mainingin keskellä Etelä-Kiinaan merellä. He olivat töintuskin suoriuneet kahdeksanpäiväisestä myrskystä, puolen partaasta ja koko etukannen oli meri riistänyt mukanaan, lisäksi isopurjeen.

Olivatpa he osuneet koloon.

Kun he neljätoista päivää sitten olivat käydä retostelleet Hongkongin rantakatua, oli Klara levännyt virralla, pitkänä ja solakkana, mastot komeasti etukenossa. Piet Boje, joka syövytti silmäänsä jokaisen laivan joka piirteen, tuijotti kuunaria kohden, ja odotteli venhettä, joka läheni maita kohden ja kysyi hoikkarakenteiselta, saamattoman näköiseltä mieheltä, joka istui venheessä, laivan nimeä ja minne sen oli matka.

"Sillä on tee- ja matoslasti Havre'en", vastasi tämä. "Meillä on vielä sijaa kahdelle miehelle. Minä olen perämies".

He kyselivät vielä yhtä ja toista, sillävälin kun Piet yhä pitkin nälkäisin silmäyksin tarkasteli harmaata kuunaria tuolla ulkona. Sitte vetäytyivät he vähän syrjään ja neuvottelivat keskenään. He olisivat mieluummin menneet yli Amerikaan, San Fransisco'on tai Vancouveriin, jollakin noista komeista nelimastoista puukuunareista, jotka ovat niin lujarakenteiset ja uudet ja joilla saa paraimmat palkat maailmassa. Mutta olihan se lopulta yhden tekevää, minne lähti, ja tämä kuunari tässä... se oli kieltämättä soreannäköinen alus.

Silloin sanoivat he säännönmukaisessa järjestyksessä itsensä irti palveluksestaan entisellä kelpo laivallaan, tekivät sen sentään omituisesti levottomin omintunnoin, ja hiipivät pois, ikäänkuin olisivat huonoilla teillä ja tahtoisivat karttaa ihmisten silmiä.

Nyt olivat he olleet kahdeksan päivää matkalla, ja tiesivät, että olivat tehneet suuren tuhmuuden.

Kapteeniukko oli kaiket päivät humalassa. Perämies oli vetelys, räätäli olisi hänestä pitänyt tulla eikä merimies. Kokki, eräs vanhanpuoleinen juoppo mies, oli jo kauemmin palvellut Klaralla, ja oli aikojen kuluessa saanut täyden sananvallan laivalla. Kaksitoistamiehinen miehistö oli kahdeksan päivää sitten haalittu kokoon Hongkongissa ja Macaossa ja oli varsin sekalaista seurakuntaa: eräs hampurilainen, kokonaan hunningolle joutunut juopporatti, muuan pitkä kalpea ranskalainen, pari etelä-itävaltalaista ja yksi hollantilainen, kolme italialaista ja kaksi belgialaista, eräs lyhyt, hupainen ja iloinen tanskalainen, eräs likainen ontuva telakkatyömies Gadeshead'ista, kaikki aivan nuoria ja kokemattomia, ja kaikki enemmän tai vähemmän juoppoja. Yksikään ei ollut vielä yli kahdenkymmenen kahden.

Entä laiva? Mitäpä kauniista ulkonäöstä, jos joka vahdissa saa seistä tunnin solkkuisen ja rämisevän pumpun ääressä, ja jos purjekangas ja köydet ja rautavanteet ovat mädänneet ja ruostuneet?

Nyt oli myrsky riistänyt heiltä koko etukajuutin, koijuineen ja kapiisineen, kistuineen ja pusseineen.

He seisoivat hajallasäärin pahasti heittelevän laivan rasvaisella liukkaalla kannella, useimmat juovuksissa, kaikki likomärkinä, nälkäisinä ja palellen, muutamat selvittelivät köysiä, jotka kirpoilivat kiinnityspaaluistaan, toiset paikkailivat kurjia vanhoja purjeita, toiset korjailivat porrasta. Kaikki kiroilivat ja puhuivat onnettomuudesta.

Piet Boje istui synkin umpimielisin kasvoin puolittain hautauneena purjepinkan alla. Kai Jans seisoi liian valvomisen ja ponnistusten uuvuttamana, ja laitteli kuntoon erästä yläpurjeen laskunuoraa, hänen teräviksi käyneillä kasvoillaan oli kärsivä ilme. Jos jompikumpi katsoi ylös, katsoi hän ohi toisen ulos ilmaan. Niin häpesivät he kumpikin omaa tuhmuuttaan.

Silloin alkoivat toiset ilkkua ja härnätä Piet Bojea: "Kuulehan, Hilligenlein mies? Miksi olet niin ahkera? Ja miksi hiiviskelet siten kapteeni-ukon ja perämiehen lähistöllä? Ja miksi makaat tämmöisessä kylmässä kannella, vaikka sinulla on vapaa-vuoro, etkä nuku?"

Hän karaisi mieltään, naurahti ja katsoi ystävällisesti ympärilleen. "Olen huolissani teidän puolestanne", vastasi hän. "Siksi olen varuillani, päivät ja yöt".

Mutta toiset sanoivat: "Sinuun emme luota. Emmepä vainkaan. Tiedä se".

"Kettu hän on", arvelivat muutamat.