Part 8

Niiden monien kirjakauppa-apulaisten joukossa, joilta ulkomaanmatkoilla olen lyhyessä ajassa saanut erinomaisia katsauksia sekä kirjallisuuteen että lukijakuntaan, muistan erikoisesti Wienissä, Grillparzerin teosten kustannusliikkeen myymälässä poikasen, jonka pää tuskin ulottui myymäpöytää korkeammalle. Se oli erinomaisen vilkas ja kohtelias lapsi, täynnä tietoisuutta kutsumuksestaan ja innostusta työhönsä. Kun vanhemmat myyjät sattuivat olemaan poissa huoneesta, otti hän vastaan ylioppilaat, jotka tulivat kyselemään kurssikirjoja, ja antoi heille tietoja antikvaarisista kappaleista ja eri painoksista. Heidän mentyään piti hän minulle esitelmän Grillparzer-huoneesta raatihuoneella, kasasi eteeni joukon luetteloja siksi aikaa, kun hän vastaili muille ostajille ja vuoroin sukelsi alas hyllyjen alle, vuoroin nousi tikapuita ylös katonrajaan tai hävisi vanhan, oudosti mutkittelevan talon sokkeloihin etsimään, mitä mikin ostaja tarvitsi. Hän näytti ulkomuodosta arvaavan, mihin ammattiin mikin ostaja kuului, ja tämän epäröidessä ja hapuillessa jo tekevän johtopäätöksen, mitä hän tarvitsi. Samassa olivat asianomaiset kirjat jo hänen edessään, ja pojan tumma, lyhyeksi keritty pää vilahteli toisessa päässä huonetta, missä toiset ostajat tarvitsivat hänen apuaan. »Woher weisst du denn das?» kysyi hymyillen vanha herra, jolle poikanen oli selittänyt, että eräs vanhempi editsioni Goethen teoksia oli parempi kuin tämä uudempi, koska uudemmassa esiintyvät korjaukset olivat huonontaneet tekstiä. »Mistä sinä sen tiedät?» »Das weiss ich schon aus Vaters Studierstube» (sen tiedän jo isän työhuoneesta), kuului pojan vastaus.

Kuka olikaan tämä poikanen? Ehkä hänen isänsä oli professori. Ehkä opettaja. Joka tapauksessa oli selvää, että hän varhaisesta lapsuudestaan asti oli nähnyt kirjoja rakastettavan ja kunnioitettavan. Hän käsitteli niitä hellyydellä, ikäänkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joita hän hyväili, ja varmaan hän jokaisen vapaan hetkensä käytti lukemiseen. Mikä hänestä kerran tulee? Kirjankustantajako vai kirjakauppias? Varmaa on, ettei hän vaihtaisi oleskeluaan ja työskentelyään kirjojen parissa mihinkään muuhun maan päällä. Kirjat ovat hänen parhaita ystäviään, niinkuin ne jo ovat olleet hänen isänsä ystäviä, hänen ilonsa on johdattaa kanssaihmisiä näiden ystävien luo.

Muistelen Pariisissa Flammarionin kirjakauppaa, joka ulottuen läpi kokonaisten korttelien vaikuttaa totisessa, koristelemattomassa laajuudessaan ensi hetkessä kävijään suorastaan juhlalliselta. Suurkaupungin humu vaikenee täällä ja ostaja keskustelee kirjakauppa-apulaisen kanssa ikäänkuin ajattelijan kammiossa. Koko se ajattelu, mikä pysyy vangittuna kirjoissa hyllyillä, täyttää oudosti hehkuen ilman ja vaikuttaa tartuttavasti vieraaseen, niin että hän astuttuaan ulos kirjakaupasta kunnioittaen tuntee: Pariisi on Pariisi ehkä sentähden, että sillä on tällainen kirjakauppa.

Tsaarinaikaisessa Pietarissa oli sielläkin hyviä kirjakauppoja, joissa köyhät ylioppilaat ja nuoret ulkomaalaiset tiedemiehet viipyivät tuntimääriä, hengittäen tuhansien tomuttuneiden niteiden kyllästyttämää ilmaa ja nähden unia omista kirjastoista. Muistuu mieleeni muuan vanha mies, joka eräässä kirjakaupassa Nevskillä toimi jonkinlaisena varastonhoitajana ja joka joskus kiireen tullen sai myöskin palvella ostavaa yleisöä. Tämä Matvej, joka ikänsä oli kanniskellut ja kuljetellut kirjoja, osaamatta niitä lukea, kunnioitti kirjataitoa siinä määrin, että hän kohteli ostajapiirin yksilöjä sen mukaan, miten läheltä hän arvioi heidän kuuluvan kirjaväkeen. Kun tuli kauppaan vakava lukumies, niin otti Matvej hänet vastaan tykkänään toisella tavalla kuin keikailevan tyhjäntoimittajan. Ja kun tuli professori tai akateemikko, niin Matvej kohteli häntä tuttavallisen ystävällisesti, yhtämittaa käyttäen sanaa »me», siten osoittaakseen kunnioitustaan oppineen ammattia kohtaan. Pieni poika, joka tuli ostamaan 50 kopeekalla aapista, sai häneltä hyväntahtoisen taputtelun olalleen ja tämäntapaisen rohkaisun: opi sinä lukemaan, opi, pääset ehkä papiksi — minä en osaa lukea, arvaan kirjat ulkomuodosta ja se riittää minulle, mutta sinä opi lukemaan!

Muistelen myöskin erästä liettualaista miestä —. ja heitä lienee ollut useampiakin silloisessa Liettuassa, jossa ennen vuotta 1905 kaikki kansankielisten kirjain viljeleminen rangaistiin vankeudella ja maanpakolaisuudella kuin pahin rikos — muistelen miestä, joka antoi henkensä kirjojen edestä. Hän tiesi tuon ankaran kiellon, mutta hän tiesi myös, että hänen kansansa ilman kirjoja menehtyy, ja niin hän selkärepussaan kuljetti liettuankielisiä virsikirjoja, uusiatestamentteja ja valistuslehtisiä Saksan puolelta Venäjän rajan poikki. Hänet ammuttiin eräällä tällaisella retkellä. Hänen hautansa sijaa ei tunneta ja hänen nimensä on ehkä pienen aikaa ollut jonkun omaisen muistossa, mutta kirjat, jotka hän hengenvaaran uhalla ennätti tuoda isänmaahansa, ovat varmaan valaisseet ihmissieluja, jotka nyt, vapaudenajan koitettua, kykenevät tekemään työtä Liettuan kansan eteen sen ponnistellessa sivistyskansojen rintamassa.

Niin on jokaisella kansalla ollut kirjanrakastajansa, huomatut ja vähemmän huomatut — ja varmaan olisi ilman näitä ja heidän työtään maailma pimeämpi ja köyhempi.

Meillä suomalaisilla on ollut Matti Pohtomme, kerjäläispoika, jonka kotina oli maantie ja joka kesäisin olkapäillään ja talvisin kelkalla vuosi vuodelta kuljetti kokoon kirjoja, niin että niitä lopulta oli monta tuhatta eli suurin osa silloista suomenkielistä kirjallisuutta. Miten suunnaton hänen rakkautensa kirjoihin on ollut, aavistamme, kun ajattelemme, että hän koko elämänsä ajan kulki maata ristiin rastiin, ostaen vanhoja kirjoja tai irrallisia lehtiä, maksaen aarteet kirjansitomistyöllä tai uudenaikaisilla kirjasilla, joita kuljetti mukanaan, kieltäen itseltään kaikki elämän mukavuudet ja nautinnot ja tullen toimeen mitä niukimmalla ravinnolla. Matti Pohdon ehyttä ja alttiiksipanevaa harrastusta on Suomen kansan kiittäminen siitä, että suuri osa sitä vanhaa suomalaista kirjallisuutta, mikä meni hukkaan Turun palossa, sieltä täältä maasta pelastettiin jälkimaailmalle. Tällaisesta kirjanrakastajasta saattaa Suomi syystä olla ylpeä ja kiitollinen. Sellaista tuskin millään muulla kansalla on ollut.

Älkäämme unohtako sitäkään miestä, joka leikkasi aapisen puuhun, kun sota uhkasi hävittää viimeisenkin kirjan. Hän tiesi, että kirjojen mukana menee mahti maan rakohon, ja hänen on täytynyt läpikäydä suuri hätä rakkaiden kirjojensa puolesta, ennenkuin hän keksi, että puustahan hän voi tehdä kirjaimet.

Me nykyajan kirjaväki käymme vastaanottamaan joulun ja kevään runsasta kirjasatoa valoisissa, ehkäpä komeissa kirjakaupoissa sekä kaupungissa että maaseudulla. Varokaamme vain, ettemme nyt, kun kaikki tieto on kättemme ulottuvilla, menetä kiintymystämme ja hellyyttämme kirjoja kohtaan.

»SUUREN TARPEEN TÄHDEN»

Eräänä päivänä kertoi tuttavani, erittäin tietorikas kansalainen, kun olimme puhelleet Itä-Hämeen museohankkeesta, että Medelplanin puuaapinen vielä 40 vuotta sitten oli ollut olemassa jollakin ullakolla Pälkäneellä ja tulipalossa tuhoutunut.

Medelplanin puuaapinen? Sekö, joka leikattiin Isonvihan aikana? Eihän toki! Jos se olisi säilynyt meidän päiviimme asti, niin olisihan se saatettu kunniasijalle Kansallismuseoon, sen ääreen pysähtyisi jokainen oppinut, sen ääreen johdettaisiin jokainen koululainen ja ulkomaalaisillekin se olisi huomattava nähtävyys, se kun kaunopuheisemmin kuin mitkään esitelmät voi kertoa siitä ajankohdasta historiaamme, jota nimitämme Isoksivihaksi. Ei suinkaan voi olla kysymys tästä puuaapisesta?

Tuttavani vakuutti, että juuri tämä puuaapinen oli ollut olemassa n. 40 vuotta sitten. On vielä vanhoja ihmisiä, jotka muistavat sen nähneensä.

Kahden vuosisadan aikana on tämä puuaapinen niin sanoaksemme symbolisoinut Isonvihan kauhun aikaa. Kun tämä historiamme kausi esitetään kouluissa, kun kaikki väkivallanteot, kirkonkellojen upottamiset ja maan autioitumisen kuvaukset ovat järkyttäneet kuulijat, silloin huippenee kuvaus tähän: kirjat olivat niin tyyten hävinneet, että oli syytä pelätä lukutaidonkin häviävän maasta. Silloin muuan mies veisti aapisen puuhun. Tämän tosiasian kuvaaminen ei milloinkaan jää tehoamatta kuulijoiden mieliin. Lapsikin tajuaa, mitä merkitsisi, jollei kotona olisi »kukkokirjaa». Eikä liene yhtään lasta kansakouluiässä, joka ei olisi kuullut kertomusta Medelplanin puuaapisesta. Vastaanottaessamme tämän liikuttavan kuvauksen, tunnemme aina ne erinomaisen suuret edut, mitkä omistamme esivanhempiimme verraten ja meissä herää into käyttää hyväksemme asemaamme nykypäivien runsaiden tiedonlähteiden ääressä. Puuaapisen sadun, kuten mainittu, tuntevat kaikki maamme kansalaiset. Se on tosi satu ja meille erikoisen rakas.

Kuinka omituista ajatella, että sillaikaa kun huulemme vuosikymmeniä ovat kerranneet puuaapisen satua, sillaikaa on itse tuo esine, historiallinen puuaapinen, hylättynä virunut romuläjässä ullakolla! Tulipalo vihdoin on korjannut talteen, mitä eivät ihmiset ymmärtäneet pelastaa itselleen.

Kuinka paljon tietäisivätkään Suomen ullakot kertoa historiallisista esineistä, jotka ovat joutuneet »sinne ylös», kun uusi muoti on tuonut taloon uutta, jonka tieltä vanhan on pitänyt väistyä! Sukujen sammuessa ovat historiallisten henkilöiden talot ja tavarat joutuneet huutokauppoihin, ullakolta on kannettu alas »romu» ja myyty rovon hintaan. Paljon on mennyt sellaista, joka olisi voinut valaista menneisyyttä. Muistan eräälläkin ullakolla suuren läjän kirjeitä. Siellä sanottiin olevan Runebergin ja hänen toveripiiriinsä kuuluvien henkilöiden kirjeitä. Oli tarkoitus käydä läpi kirjeet. Tätä ei kuitenkaan tehty — kenelläkään ei »ollut aikaa», tuli muutto toiselle paikkakunnalle ja kiireessä käytettiin kirjeläjä täytteeksi lasitavarain pakkaukseen. — Jossakin Kuopion puolessa oli nähty lasten leikkikalujen joukossa kirjeitä, joiden alla oli Yrjö Maunu Sprengtportenin omakätinen nimikirjoitus.

Eräässä talossa oli tapana säilyttää juhlapuvut. Siellä oli isoäidin äidin morsiuspuku ja hänen sulhasensa häätamineet hopeasolkisia kenkiä ja silkkisukkia myöten. Siellä tavattiin ristiäispukuja ja surupukuja läpi monen sukupolven. Kun suku merkkipäivinä kokoontui, pukeutuivat eri-ikäiset jäsenet näihin vaatteisiin ja, tutkittuaan edesmenneiden luonteita kirjeiden ja perintätietojen nojalla, esittivät asianomaisen puvun alkuperäistä kantajaa. Ainutlaatuinen vaikutus syntyi, kun vanhoihin pukuihin näin palasi henki.

Nämä puvut olisivat vaikkapa paikkakunnan kotiseutumuseossa voineet jälkipolville kuvastaa vanhoja aikoja. Mutta suku hävisi, puvuista tuli rääsymattoja. Jälkeenpäin, kun kotiseutumuseo syntyi, surtiin ja pahoiteltiin tätä. Mutta valittelu tuli myöhään.

Suomen ensimmäinen veturi, Ilmarinen, sulatettiin virkaheitoksi jouduttuaan. Nyt se kuuluisi rautatiemuseomme ensimmäisiin nähtävyyksiin, mutta silloin ei ymmärretty.

Hartolan lähes 300 vuotta vanha kirkko, joka yksinäisyydessään saarnasi maantien vaeltajalle vaikuttavammin kuin paras ihmissuu, hajoitettiin ja käytettiin tytärseurakunnan kirkkoa tehtäessä rakennusaineena. Jouduin muutamia kuukausia myöhemmin autioituneelle kirkonpaikalle, missä perustukset vielä olivat tasoittamatta. Sattui olemaan iltayötä ja satoi lumiräntää, vaikka oli kesäkuun aikaa. Alttarin puoleisessa osassa oli läjittäin vanhoja kirjoja ja kirjanlehtiä, puoleksi mullan peittäminä. Tuuli repi lehtiä, joiden ääressä ihmiset kerran olivat vaipuneet hartauteen. Ihmiset itse olivat maan mullassa. Astuin toiselle puolelle rauniota ja näin kolme pääkalloa, jotka katsoivat suoraan minuun. Vainajien tyhjät silmäkuopat katsoivat ihmiseen, joka vielä astui vihreän maan kamaralla. Noiden kolmen silmäparin takana oli tuhansien tuhansia, oli vuosisatoja. Nykypolvi oli vienyt kirkon, jonka nämä vainajat elämän päivinä olivat sydämen hartaudella rakentaneet. Jokainen nykypolvi vie niin paljon, vie ajattelemattomuudessa ja lyhytmielisyydessä, vie itseltään, varastaa itseltään kallista sukuperintöä. Ja nämä teot ovat siitä kohtalokkaat, että ne ovat peruuttamattomat.

Siellä jossakin pitäjässä oli kerran seppä, joka mietti ikiliikkujaa ja joka, vaikkei hän ollut saanut minkäänlaista oppia, teki niin tarkkakäyntisiä kelloja, kaappikelloja, seinäkelloja ja taskukellojakin, etteivät myöhemmän ajan ostokellot vedä niille vertoja. Eräässäkin talossa on tämän sepän tekemä kaappikello. Kun se on ruma ja vanha, niin oli se jo tuomittu virkaheitoksi ja sijaan tuotu uusi. Mutta aitan nurkasta oli vanha kello pian jälleen tuotu tupaan, kun ei uusi osannut näyttää aikaa luotettavasti. Suomessa on ollut monta merkillistä seppää, joiden takomat kauniit raudoitukset, lukot ja aseet olisivat olleet säilyttämisen arvoiset. Ilmarisen takomataito elää laulussa, mutta olisipa mukavaa, jos meillä Kansallismuseossa olisi nähtävänä hänen kättensä töitä. Esimerkiksi Sampo! Nykyjään on joka miehellä taskussa almanakka, mutta ennenvanhaan käytettiin tuvan nurkassa sauvoja, yksi joka viikonpäivää varten, ja siirrettiin näitä huoneen toisesta päästä toiseen sitä mukaa, kuin viikko kului. Kävi sitten kerran niinkin, että talon poika kihlasi tytön ja piti lauantaina mentämän pappilaan. Kuinka lienee kuitenkin ollut muuta ajattelemista niin, että unohdettiin siirtää kepit ja mentiinkin pappilaan vääränä päivänä. Näihin vanhanajan »almanakkoihin» oli veistetty kaikenkaltaisia merkkejä. Mutta lieneekö niitä säilynyt yhtään. Muistitiedot niistä vain kertovat.

Puuaapisesta sanotaan tietosanakirjassa: »Kun Isoviha oli hävittänyt Suomen kirjapainot, leikkasi Viipurin kirjapainon entinen johtaja Daniel Medelplan Pälkäneellä 1719 aapiskirjan (Lasten paras tavara eli ABC kirja joca on suuren tarpeen tähden leicattu Puuhun ja Pälkänen seura kunnan toimituxen kautta Prändetty) puulaattoihin.»

Kuinka paljon sisältävätkään sanat »suuren tarpeen tähden»! Suomen kansan tulisi yleensä suuren tarpeen tähden valmistaa mieltään historiallisia muistojaan varten. Juuri historiallisen mielen puutteessa on meiltä meidän oman kylmyytemme Isonvihan tähden mennyt hukkaan ja menee joka päivä esineitä, todistuskappaleita ja perintätietoja, joita emme mitenkään enää saa takaisin. Paikkakunnat ovat huutokaupoissa antaneet pois hevoskuormittain kuvallista historiaansa. Hajotetaan vuosisataisia kirkkoja, päästetään vanhat hautausmaat rappeutumaan. Kuinka onkaan tässä kansallisomaisuutemme vähentynyt, kuinka onkaan siten loukattu kansamme sydänjuuria! Kuinka paljon köyhempiä olisimme, jollei meillä olisi Kansallismuseota, Turun linnaa kokoelmineen, Paikkarin torppaa, Aleksis Kiven kuolinhuonetta, Suomenlinnaa, Seurasaaren ulkomuseota ja muita samanlaisia pyhäkköjä, jotka johdattavat meitä hiljaisuuteen. Entä kuinka paljon köyhempiä olisimmekaan, jollei Matti Pohto olisi pelastanut meille vanhimpia kirjallisia muistomerkkejämme. Tuskinpa olemme, jokainen meistä, tulleet selvittäneiksi itsellemme, minkä suurtyön suoritti tämä köyhä kansanmies, Matti Pohto. Lienee hän saanut, kelkalla kuljettaessaan kallisarvoisia kirjoja ja kirjanlehtiä, monet kerrat väistyä hankeen niiden tieltä, joilla oli varaa kulkea hevosella. Ja murhaajan käsi hänet lopetti keskellä ainutlaatuista historiallista työtään. Tässä miehessä todella oli historiallista mieltä ja museohenkeä. Ja sitä on koko hänen kansassaan, vaikka se vielä piilee syvällä kätköissään. »Suuren tarpeen tähden» täytyy Suomen kansan valmistaa koteja historiallisia esineitään varten.

Museoiksi sanotaan näitä koteja. Ne ovat pyhäkköjä, missä esi-isien ja äitien muistoa vaalitaan, missä kulkija voi hiljentyä muistelemaan heitä ja missä koulunuoriso voi oppia heiltä.

Elämme levotonta aikaa — historiallisen mielen heräys saattaa tällä hetkellä vaikuttaa samantapaisesti kuin uskonnollinen liike. Historiallisen mielen herääminen on omiaan mitä suurimmassa määrässä kokoamaan, kohottamaan, yhdistämään ja rauhoittamaan. Juuri nyt, kun nopeat kulkuneuvot puhaltavat edellään uutta aikaa saloseutuja myöten, olisi nopeasti pelastettava, mitä pelastettavissa on. Vain se, joka tuntee menneisyytensä ja on oppinut siltä, tietää tehtävänsä elinhetkeään ja tulevaisuuttaan varten.

IÄISYYSKAIPUUTA

V. 1555 tietävät aikakirjat kertoa Helsingin kirkkoherrasta, herra Siffridistä, jonka palkka nousee kahteen lestiin eli 96 tynnyriin viljaa. Edellisinä vuosina on Helsinki kuninkaan tahdosta etsinyt sopivaa asuinsijaa jostakin Suomenlahden rannikolta, minne se voisi houkutella Venäjänkin kauppiaita. Kuninkaan mahtisanalla on sinne myöskin hankittu asukkaita. Kirkko hautausmaineen sijaitsi Forsbyn talon alueella, sillä kohdalla Vanhaakaupunkia, missä »Oulunkylän kylätie eroaa isosta maantiestä». Vuodelta 1639 on säilynyt kirkkoherra Bergerin ja seurakunnan välinen tilityskirja ja niinikään historia- ja kirkonkirja, jossa tiedetään kirkon omistaneen muutamia hopeaesineitä sekä m.m. »Een gamball messings Crona medh 8 pipor, förährad af Henrich Carsten». Tietoa täydentää reunamuistutus: sulatettu. Helsingin historioitsijan Henric Forsiuksen mukaan oli Carsten ensimmäinen hänen tietämänsä Helsingin pormestari ja luultavasta myöskin Vanhan-Helsingin viimeinen. Muita kirkon tavaroita mainitaan: »Een stor messingsliusstaka på Altarads förährad af Matz Bertillson.» Tähänkin messinkiseen kynttiläjalkaan liitetään tiedonanto: sulatettu.

Kuten tiedämme, ei Helsinki ottanut menestyäkseen Vantaan varrella, ja määrätään asukkaat sentakia muuttamaan puoli penikulmaa eteläänpäin. V. 1631 lahjoittaa Kustaa Adolf II Helsingille kirkonpaikan kaupungin uudelta asuinsijalta ja alitallimestari Gert Skytte lainaa rakentamistyötä varten 5 lestiä eli 240 tynnöriä viljaa, josta hyvästä hän saa käytettäväkseen Viikin kuninkaankartanon ym. Pitkän aikaa kirkko hautausmaineen Vanhassakaupungissa kuitenkin vielä kokoaa muuttojalalla olevat helsinkiläiset jumalanpalvelukseen ja myöskin viimeiseen leposijaan. V. 1643, marrask. 20 p. suostuu holhoojahallitus Helsingin kaupungin porvariston pyyntöön saada apua kivikirkon rakentamiseen. Niinsanottu »Tullhälle» Katajanokalla, siis tullihuone tontteineen luovutettiin tiilenlyöntipaikaksi ja Töölön talosta osoitettiin paikka, minne tiilet saattoi ajaa varastoon. Maaherran oli hankittava leskelle, joka omisti Töölön, toinen ja yhtä hyvä vastaavaisuus. Vihkimätilaisuudessa sai kirkko Christinan nimen. Koska vihkiminen tapahtui, ei ole tiettyä, mutta v. 1650 on tuomari Marten Mårtensson Cronsköld »förährat på kalcken ett burderat klädhe medh guldhs och sölfver». Vuosiluku 1654 tavataan yhdessä niistä kirkonkelloista, jotka maaherra Creutz myöhemmin lahjoitti Helsingin kirkolle, ja lienee tämä kello ollut peräisin tästä Christinan kirkosta, jolloin myöskin kellotapulin oletetaan sijainneen paikalla, missä se kauan oli, nim. Helsingin Isontorin eli Raatihuoneentorin itäisellä laidalla, suunnilleen nykyisen valtioneuvoston palatsin pihamaalla.

V. 1657 paloi Christinan kirkko ja nyt alkaa köyhässä, sotien, hallan ja ruton ahdistamassa maassa epätoivoinen rahankeruu kirkon rakentamisen hyväksi. Tähän kirkkoon tuodaan rakennusaine Högeholmenilta (nyk. Korkeasaari). V. 1693 valittaa Kaarle XI (29 p. jouluk.) ettei hän hyvästäkään tahdostaan huolimatta kaupungin avunpyynnön johdosta saada rakennusapua kirkkoa ja kellotapulia varten voi antaa muuta kuin mitä tähän mennessä on myönnetty: oikeuden kantaa kolehtirahoja kautta koko valtakunnan. V. 1667, Viipurin piispan, piispa Brommiuksen käydessä tarkastusmatkalla, määrättiin »järjestys kellonsoittoon ja hautauskustannuksiin nähden, mikä tästä puoleen Helsingissä varteen otettava on». Tähän aikaan tavataan kaupungissa 4 kirkonkelloa sekä tapulissa kellolaite.

V. 1710 valmistaudutaan Helsingissä jo vastaanottamaan vihollista. Puhutaan suuren kirkonkellon alasottamisesta ja kuljettamisesta Tukholmaan. Tähän aikaan on Helsingin urkurina eräs Bloom, joka todennäköisesti ei ole kaikkien mieleinen, koska 1709 joku ylioppilas nimeltä Johan Zadler hakee urkuriksi ja suorittaa näytteetkin. Bloomin puolue kuitenkin voittaa. 1712 anoo Bloom maistraatilta, että hänelle kylmänä vuodenaikana hankittaisiin urkulehterille rosti ja padallinen tulisia hiiliä, jotta hän saisi lämmittää käsiään. Tähän suostuttiinkin vihdoin, kun tarpeelliset tarkastukset ja varoitukset oli toimitettu, mutta »som organisten nu ej eller der med accomoderas med mindre en aldeles extrem köld det fordra skulle».

1713 paloi Helsinki ja sen kirkko poroksi.

Kun kaupunkilaiset sitten Uudenkaupungin rauhan jälkeen alkavat palata kotiin, on heidän ensimmäisiä toimenpiteitään kirkon rakentaminen. Väliaikaisesti tehdään Isonkadun (nyt Aleksanterinkatu) merenpuoleiseen päähän, pienen torin varrelle, jonka laidalla kaupungin laivasilta sijaitsi, laudoista suoja jumalanpalveluksia varten. Sielunpaimenena toimii tällöin maisteri Joh. Wång, joka oli palannut ensimmäisten pakolaisten joukossa. Kirkko kohoaa hiljalleen kirkkojen entiselle paikalle Isontorin eli Raatihuoneentorin läntiselle laidalle, suunnilleen siihen, missä Nikolainkirkon läntinen siipirakennus sijaitsee. Rakennusaineina käytetään Kampin jättiläishonkia, jotka Pietari suuri kaadatti kaleeripuiksi, mutta jätti kaupunkiin, kun porvaristo niitä kävi anomassa kirkkohirsiksi. Lokak. 17 p:nä 1723 pidetyssä maistraatin kokouksessa puhutaan uudesta kirkosta, jonka kirkkoväärtinä toimi Thomas Uhrväder.

Syyskuun 11 p:nä 1727 kokoontuivat pormestari, raati, papisto ja kaupunginvanhimmat, jolloin pormestari lausui julki ilonsa korkea-arvoisen herra rovasti Wângin ja herra rykmentinpastori von Glahnin sekä kaupunginvanhimpien hyvästä voinnista, jonka toivoi jatkuvan, sekä esitti, että kun kirkontornissa nyt toimitetaan maalauksia, niin kirkolle pitäisi antaa nimi, joka maalataan näkyviin kultaisin kirjaimin. Pormestari esitti kuningattaren nimeä Ulrika, koska Haminan kirkko kantaa kuninkaan nimeä, Fredrik. Papisto pyysi saada harkita asiaa ja rovasti pyysi saada sepittää nimen alle muutamia säkeitä latinan ja ruotsin kielellä.

Pormestari ilmoitti vielä, että kaupungin pitäjänkirkossa (Helsingin pitäjän) oli hyviä penkkejä, joita voitaisiin käyttää uudessa kirkossa. Kirkon ympärille piti tehtämän lauta-aitaus ja kellotapuli korjattaman.

Istunnossa syysk. 30 p. päätetään, että kaupungin heikkojen tulojen tähden lukkari ja yksi kaupunginpalvelijoista velvoitettaisiin, muassaan »stambok», siis jonkinlainen lista, kiertämään kaupunkia ja kokoamaan varoja kellotapulin rakentamisen hyväksi. Maaherra ilmoittaa kolehtitulojen Hernösandista Helsingin kaupungin kirkon hyväksi nousevan 459 taalariin kuparirahaa.

Marraskuun 18 p:nä hyväksyi maaherra ehdotuksen, että vanhan kirkon penkit siirrettäisiin uuteen, ja lautapenkit tehtäisiin sinne rahvasta varten. Lähetetään piispalle kirjelmä, jossa ehdotetaan, että kirkko vihittäisiin, mikäli mahdollista, ennen ensimmäistä adventtia. Joulukuun 2 p:nä vastaa piispa, ettei hän kelirikon vuoksi itse voi saapua vihkimään uutta kirkkoa, mutta hän uskoi tehtävän täkäläiselle rovastille, Johannes Wangille. Samassa istunnossa nousee raatimies Streng huomauttamaan, ettei rovasti Wang ole tilittänyt haltuunsa saapuneita keräyskirjelmiä, vaikka hän on saanut useita muistutuksia. Senjälkeen lähtee raatimies Streng tapaamaan rovastia. Hän tuokin mukanaan ohuen kirjan, »johon etusijassa herra paroni ja maaherra on piirtänyt korkeanylhäisen nimensä». Toista kirjelmää ei rovasti nyt löydä, kolmannen hän on jättänyt raatimies Bockille, mutta siinä ei ollut yhtään merkintää.

Kaikesta päättäen ei Wang nauttinut ehdotonta luottamusta. Lokakuun 19 p:nä pöytäkirja tietää hänen rettelöineen erään ostamansa talon maksamisesta. Hänen runosäkeensä kuitenkin tulivat kirkon seinälle, mutta itse hän pian kuoli.

Henrik Forsius kertoo kirkosta: