Part 7

Ei ketään tule vastaan. Menemme pimeästä kylmästä eteishuoneesta suoraan suureen saliin, jossa Niemen-täti istuu kiikkutuolissaan likellä uunia. Hymy leviää yhtaikaa emännän ja vieraitten kasvoille. Vasta sitten lausutaan tervehdys. Niemen-täti pääsee vaivalloisesti kävelemään, hän saa permannolta viereltään käsiinsä molemmat sauvansa ja lähtee hitaasti tulemaan meitä kohti, jotka riisumme yltä päällysvaatteitamme.

— Terveisiä, sanomme me.

Täti yskähtelee, menee sauvojensa varassa takaisin kiikkutuoliin ja, niellen pienen liikutuksen, vastaa:

— Vai on taas tultu.

Me asetumme keltaisille puutuoleille kahden puolen keltaista pöytää, jolla seisoo karahviinillinen sahtia, ja kyselemme toistemme vointia. Leppoisa hyvänolon tunne sulkee meidät syliinsä, ikäänkuin olisimme tulleet jollekin ystävälliselle vainiolle, jolla kypsyminen tapahtuu rauhallisesti ja vehmaasti, luonnonlakien mukaan. Täällä on täsmälleen samanlaista kuin viime juhannuksena, sitä edellisenä jouluna ja niin vuosia taaksepäin. Vaaleankeltaiset huonekalut, suoratyyliset ja ankaran kovat, kulkevat pitkin seiniä, »senkin» yläpuolella on pitkä rivi pieniä, täsmälleen yhdenkokoisia kuvia siltä ajalta, jolloin ensimmäinen valokuvaaja asettui Tampereelle. Siinä näkyy karskeja isäntämiehiä pyhävaatteissaan, emäntiä, kihlasilkki hartioilla, suuret työn kovettamat kädet hajasormin helmassa, ja hämmästyneitä tai pelästyneitä lapsia, joita on pakotettu mukaan valokuvaan. Pitkän kapean huoneen toisesta ikkunasta näkyy vanhan, nyt hoitamattoman puutarhatilkkusen takaa kappale Näsijärveä ja toisesta ikkunasta pihamaa, jolla työläisvaimot kulkevat askareissaan ja lapset juoksevat leikeissään. Yli salin lattian kulkevat säännöllisen välimatkan päässä toisistaan iloiset punaraitaiset matot, johtaen tädin makuuhuoneeseen, josta näkyy kapea puusänky, pöydällä läjässä kirjoja — ei ole erehtymistäkään siitä, etteivät ne olleet uskonnollisia — sekä porsliininen tuoppi. Sieltä on ihana näköala yli järven ja Tampereen kaupungin. Tuskin olemme asettuneet tuoleillemme, kun kyökin ovesta tulee kaino vaalea palvelustyttö käsi ojolla tervehtimään. Jokaiselle vieraalle annettuaan kättä ja niiattuaan menee hän emäntänsä luo, saa hänen taskustaan avaimet, ottaa hopealusikat »klahvista» ja palaa sen tiensä kyökkiin. Harvakseltaan jutellaan tädin kanssa nyt sukulaisista ja paikkakunnan tapahtumista. Kuulemme kyökistä, miten kahvi jauhetaan ja kupit kilisevät. Sitten tunnemme tuoksun ja voimme jo päätellä, milloin tarjotin saapuu sisään, suuri tarjotin, peitettynä lumivalkealla liinalla ja yleensä ankaran siistissä asussa. Siinä on pari hopeaesinettä, joista miltei joka kerta puhutaan: isäntävainaja ne toi Tampereelta kerran metsää myytyään. Puhelemme myöskin hiukkasen valtiollisista asioista, täti lukee tarkkaan ne lehdet, mitkä hänelle tulevat, ja tietää sen verran kuin sensuuri siihen aikaan salli kirjoittaa. Pian ovat uutiset suurin piirtein läpikäyty, syntyy pitkiä äänettömiä hetkiä, jolloin ainoastaan katselemme toisiimme, kuulemme kärpäsen surisevan, tai lapsen itkevän ulkona, tai pensaan lyövän ruutuun. Mutta ennen kaikkea kuulemme kellon käyvän korkean kaappinsa päässä. Se on vanha Könninkello, jota täti pitää erittäin suuressa arvossa. Sehän onkin mitannut hänen elämänsä tunnit siitä asti, kun hänet Mäkkylästä tuotiin tänne Niemeen Näsijärven rannalle. Noin se kävi ne toimen vuodet, jolloin hän täällä emäntänä ahersi, se merkitsi hetket, jolloin lapset syntyivät ja kuolivat. Kaikki seitsemän kuolivat, ja isännät kuolivat hekin, sekä ensimmäinen isäntä, jolle täti toimitettiin kovin nuorena ja joka eli vain lyhyen ajan, että toinen isäntä, joka oli kaikkien hänen lastensa isä ja jonka kanssa he olivat hyvin onnelliset. Kellon heiluri merkitsi elämän kovat tunnit ja helpommat tunnit; nyt se on kuin mikäkin ystävä, kun täällä yksikseen istuu ja sitä kuuntelee.

Tai eipä täällä yksinkään tule oltua, muistavathan sukulaiset, ja tulee yksi ja toinen vieraampikin katsomaan.

Niemen-täti sanoo jotakin puoliääneen vaalealle tytölle, kun tämä kantaa pois kahvikupit. Ja me vieraat tiedämme nyt täsmälleen, mihin toimenpiteihin kyökissä ryhdytään. Tädillä nähtävästi tänään on terveempi päivä, niin että hän haluaa pitää vieraat kauemmin luonaan. Käydään siis uudelleen läpi kaikkien sukulaisten kohtalot ja voimiset. Ja taasen on hiljaista, kuuluu vain jonkun juopuneen mellastusta pihamaalta, josta saadaan hetkeksi puheenaihetta ja siirrytään sitten pohtimaan vanhoja asioita. Tädillä on hyvä muisti, ja hän tietää suvun ja suvunsuvun jäsenet kuin itse kirkonkirja. Kyökistä alkaa nyt kuulua paistamisen sirinä ja plättyjen haju tulee samalla saliin. Puhumme jotakin entisaikojen pidoista, häistä ja hautajaisista. Toistamme vielä niitäkin asioita, joista alussa puhuimme. Pikkuseikkoihin ei kajota, eikä kenestäkään koskaan puhuta pahaa. Täti haukottelee eikä ensinkään salaa sitä. Se ei kuitenkaan merkitse, että meidän pitäisi lähteä pois. Kenenkään ei tarvitse rasittaa itseään seuranpidolla, sanoo asian, jos sellainen mieleen tulee, muuten oleilee vain. Ja on ihmeen hyvä olla. Kello käy, aurinko muuttaa suuntaa. Muistamme yhtäkkiä vielä jonkun sukulaisen, josta emme ole puhuneet. Huone on tulvillaan plättyjen tuoksua, kun kyökin ovi lentää auki, kolahtaen »senkin» seinään, ja tarjotin täydessä lastissa purjehtii sisään. Siinä on ohukaisia kymmenen kertaa suuremmalle vierasjoukolle, kuin meitä on. Arvaamme, että täti on ottanut lukuun ne lapset, joiden itkun tai naurun vuoron perään olemme kuulleet pihamaalta.

Pari kolme tuntia kyläiltyä tädin luona on sitten aika lähteä. Hänen valoisat, viisaat kasvonsa puhkeavat jälleen hymyyn — en koskaan nähnyt hänen nauravan — ja hän nousee, vaivalloisesti siirtäen oikean käden kepin vasempaan käteen ja oikaisee meille rypistyneen kätensä.

— Jumalan haltuun.

Ja meidän pukeutuessamme seisoo hän sauvojensa varassa, yllään tuttu sileätekoinen kotikutoinen puku, harmaat hiukset sileinä kaartamassa otsaa ja harmaissa silmissä suuri hyväntahtoisuus kaikkia luotuja kohtaan.

Näin maaliskuussa, kun hänen nimipäivänsä palaa, palautan niin mielelläni muistooni hänen kuvansa. Otan myöskin esiin toisen niistä sauvoista, joihin hän nojasi ja jonka sain omakseni. Kun pitelen sitä kädessäni ja ajattelen niitä rakkauden palveluksia, joita hän salaa teki lähimmäisilleen, tuntuu minusta siltä kuin tuo vanha sauva viheriöitsisi niinkuin Aaronin sauva.

ORJANTAPPURAPENSAS

Isä iski lapionsa ryteikköön ja oli juuri katkaisemisillaan villejä vesoja, kun hän huomasi pensaiden joukossa uuden kasvin. Hän hellitti kätensä lapion kahvasta ja pyyhki otsaansa. Orjantappurapensas! Sitä hän ei vielä ollut täällä uudessa kodissa huomannut.

Se oli ollut yhtä ainutta löytöretkeilyä siitä asti kuin he tänne muuttivat. Jokainen päivä toi esiin jotakin odottamatonta. Joka hetki juoksivat lapset sisään tuomaan jotakin uutta, milloin vihreää lehteä, milloin pientä kukkasta, milloin lasisirpaletta, joka auringossa oli säteillyt niin, että he luulivat sitä kalliiksi kiveksi. Ehkäpä se edellisten asujaimien elämässä joskus oli ollutkin kallisarvoinen tarvekalu, kunnes se sitten oli mennyt rikki, ja silloin joutuu tavallisesti rikkatunkiolle. Metsittynyttä täällä oli, tiet olivat kasvaneet umpeen, pensaikot eivät päästäneet aurinkoa kukkalavoille, täytyi repiä ja avata.

Isä pyyhki hikeä otsaltaan ja tarttui uudelleen lapioon. Orjantappurapensas ei kuulunut tänne, tämä ala oli tarkoitettu tykkänään toisia kasveja varten. Kuinka tuo yksinäinen villiruusu olikin tunkeutunut tänne keskelle sireenipensaita, jopa juuri ikkunan alle! Se täytyi siitä irroittaa joka juurta myöten, muuten ei ryteikköön saanut järjestystä. Mutta taasen pysähtyi isän käsi. Ehkäpä se oli ainoa lajiaan koko heidän pienen uuden kotinsa alueella, tämä piikkinen pensas, ehkei sitä pitänyt hävittää, vaan siirtää jonnekin syrjään, jotta eivät sen okaat näin uhkaisi ohiastujaa niinkuin tässä. Niin minä teen, ajatteli isä, siirrän sen tuonne keittiötarhan taakse. Ja uudelleen nousi lapio ja upposi keskelle juurikkoa.

Mutta villiruusu piti puoliaan, sen suuret punertavat piikit löivät kasvoja vasten ja puhkeavat lehtisilmut tuntuivat puhuvan jotakin. Muutkin pensaat puhuivat nyt, nekin. Ne sanoivat, että villiruusu täällä oli tungettelija, heidät oli tänne varsinaisesti istutettu, se oli tullut ties mistä ja pisteli täällä keskellä hymyileviä kukkivia puutarhakasveja. Ainaista riitaa se tuotti eikä siitä tullut loppua ennenkuin tuo rikkaruoho nyhdettiin ylös viimeistä juurta myöten ja paiskattiin takapihalle.

Isä naurahti. Sellaista se oli, kun eli niin kiinteää yhdyselämää herkän naisen kanssa. Miehevä mies tuli siinä varsin hentomieliseksi! No niin, saattoihan jättää riitelijän vastaiseksi paikalleen ja tehdä muuta työtä, täällä ei ollut puutetta työstä. Tai kaikkein parasta: antaa äidin ratkaista ruusun kohtalon.

Oli tuollainen kumma kevätpäivä, jolloin ihmistä vetämällä vetää luonnon povelle. Kädet haluavat upottautua multaan, silmät janoavat taivaan sineä, sieraimet himoitsevat nuoren vihannan tuoksua, koko mieli ilakoi kilpaa lintujen ja heränneiden hyönteisten kanssa. Kasvun riemu ja ihmisen työilo ovat ylenpalttiset.

Isä askarteli ryteikössä, lasten äänet kuuluivat omenapuiden alta, ainoastaan äiti oli sisällä.

Isä viskasi hiekkaa ruutuun. Äidin hymyilevät kasvot ilmestyivät ikkunaan. Hetken perästä hän oli portailla ja sitten isän vierellä.

— Katsopa tuota. Mitä teemme tuolle?

Äiti astui lähemmä pensaikkoa. Sitten hän kosketti piikkiseen oksaan. Hänen kasvonsa kalpenivat, hymy pakeni ja hän mietti hetken.

— Orjantappura, sanoi hän sitten, ikäänkuin olisi ollut kahden tuon pensaan kanssa. — Se on tänne istutettu. Joku on sitä erikoisesti rakastanut, joku on tahtonut nähdä sen ikkunasta.

Ja hän vei hymyillen kättään yli piikkien ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä.

— Niin, sanoi isä, — mitä me teemme sille?

Hän ei enää puhunut sanaakaan pensaan siirtämisestä. Hän tunsi vaimonsa ja tiesi, että luultavasti muut pensaat nyt olivat vaarassa. Äitikään ei puhunut, ainoastaan katseli pensasta ja hymyili, ja hänen kyynelensä vuotivat alas multaan.

Minusta on kuin pääsiäinen, kuiskasi hän vihdoin.

Saanko tämän pensaan omakseni? Kiitos. Katso, niin, ymmärräthän minut.

Hän etsi miehensä käden. Ja lasten äänet ja linnun laulu, auringon lämpö ja kaikki versova elämä yltympärillä yhtyi suureksi pisaraksi, jota he nauttivat hiljaa ja kiitollisina kuin terveeksitekevää lääkettä.

Villiruususta, jota myöskin sanotaan orjantappuraksi, tuli koko puutarhan keskipiste. Kaksituhatta vuotta sitten oli eräs piikkinen kasvi kaukana Itämailla joutunut siksi armoitetuksi, joka kierrettiin kruunuksi Ihmisen pojan kulmille hänen pitkänäperjantainaan. Orjantappurapensas muistutti alati tästä. Siitä tuli äidin opettaja myötäkäymisen ja vastoinkäymisen päivänä. Sen sisältö oli ehtymätön. Kuin keitaasta, jonka suoni ei milloinkaan kuivu, vuotivat saarnat orjantappuran olemuksesta. Se antoi rohkeutta, kun masennus yritti voittaa mielen, se auttoi pystyyn, kun ihminen yritti vaipua ristin alle, se teki nöyräksi, kun turha ylpeys nosti päätään, se antoi melun keskellä rauhan, se antoi kyynelen, kun maailma nauroi, ja se antoi hymyn, kun maailma langetti tuomionsa. Ja kun mammona yritti kietoa kahleihinsa, antoi se vapauden.

Orjantappurapensas oli kodissa äidin nimikko. Vieraat astuivat sen ohitse sitä näkemättä. Isä pysähtyi joskus sen ääreen ja muisteli hetkeä, jolloin hän oli ollut niin sokea, että oli iskenyt lapion sen juurelle. Lapset tiesivät, ettei äiti mistään voinut kertoa niin kauniita tarinoita kuin omasta villiruusustaan. Ja joku ihminen, joka hyvin surullisena oli tullut taloon, sai äidin pensaasta oksan.

Keväällä, kun luonto heräsi, oli kuin sen piikit olisivat vuotaneet täyteen purppuraa. Tuli juhannus ja villiruusun kukat rusottivat kuin riutuva iltarusko. Ja kun syksyllä kaikki elämä sammui, paloivat harmaassa sateessa orjantappuran marjat. Talvella peittivät nietokset puutarhan, ei elonmerkkiä voinut erottaa. Ainoastaan punaiset marjat hehkuivat piikkisillä oksilla. Äiti katseli niihin heittäessään linnuille leivänmuruja. Lapset kertoivat niistä jo satuja vieraille lapsille.

Ja kun koittivat pääsiäisjuhlan pyhät päivät, silloin väreili ilmassa jo luonnon ylösnousemus. Mutta viimeiseen asti puhuivat orjantappuran hedelmät niistä veripisaroista, joiden aina täytyy vuotaa ihmisen syntien takia.

TUOMIPUU

Suurkaupungissa, valtaväylän varrella kasvoi tuomipuu. Milloin ja mistä oli sen siemen tänne tullut? Joka tapauksessa se oli langennut otolliseen maahan ja saavuttanut voimakkaan kasvun. Puu oli koko seudun ainoa. Toisella puolen aitausta kulkivat kasarmien pitkät latteat rakennukset, toisella puolen kulki katu, päättyen tänne ja vieden täältä maaseudulle, metsiin, kyliin, toisiin kaupunkeihin ja kauas erämaihin.

Tuomi kasvoi aitauksen vierellä, ympärillään kasarmien paljas pihamaa. Aurinko pääsi tänne esteettömästi, samoin myrskyt. Molemmat hellittelivät puuta, molemmat antoivat sille voimastaan. Niinpä oli tuomi tyvestä latvaan asti notkea kuin viirisalko, luja ja tiivis. Talvisin, kun sen tumma varsi piirtyi lunta vasten, ei juuri kenenkään huomio siihen kiintynyt. Sotilaat liikkuivat arkiaskareissaan eivätkä huomanneet puuta enempää kuin säleaitaakaan. Jonkin kerran etsi nuori sotilas vitsaa lyödäkseen hevostaan ja suutahti, kun ei yksikään tuomen oksista ollut hänen ulottuvillaan. Toisen kerran pysähtyi pari kuutamokulkijaa juuri sille kohdalle tietä, missä tuomen latva tuntui uneksuen värisevän sinisessä korkeudessa. Poika painoi siinä tytön syliinsä. Ei ollut keitään näkijöitä, kaarilamput valaisivat ikävystyneinä tyhjää katua. Joskus kajahtivat tässä yövaeltajien laulut tai ratsumiehen hevosen kavionkopsahtelut. Yöt olivat hiljaiset. Päivisin riitti taukoamatonta menoa. Kuormia tuli iltamyöhällä ja varhaisesta aamusta asti. Ihmisiä kiirehti mennen, tullen. Eläimiä kuljetettiin nuorasta, vankkureihin sidottuina. Joskus oli liikkeellä kuusipuita, joskus koivuja. Koivut asettuivat joskus tänne kasarmin portillekin. Mutta ne eivät humisseet ne olivat uuvuksissa, ja aamulla ne olivat kuolleet. Tuomi pysyi täällä sukukantansa ainoana. Se kohosi kuin lipputanko, joka odottaa juhlapäiviä. Juhlapäivät tulivat keväällä. Ennenkuin ainoakaan puu ennätti viheriöittää kaupunkia, paisuivat tämän tuomen lehtisilmut, ja kun vihdoin tuli kukinta-aika, silloin ei yksikään ohikulkija mennyt ohitse ihmettelemättä tai pysähtymättä. »Kuin morsian!» sanottiin. Ei puuttunut niitäkään, jotka halusivat saada osansa »morsiamesta». Poikia kiipesi aidalle. He tarttuivat tuomen varteen ja ravistivat. Joku tarkasti puun pintaa, sopisiko sitä pitkin nousta latvaan ottamaan täyteläisiä kukkaterttuja. Mutta puu oli varustautunut kaiken varalta. Se oli pudottanut kaikki alemmat oksansa, niin ettei ollut minkäänlaista kädensijaa. Kaikki sen voima oli kokoontunut latvaan ja tämä oli runsas ja kukkea kuin viiniköynnös hedelmällisimmässä viinivuoressa kuuman taivaan alla.

Tytöt olisivat mielellään ottaneet pari oksaa mukaansa kaupungin kivimuuriin, missä he asuivat. Pikkupojat olisivat halunneet ottaa niinkuin otetaan puista linnunpesiä. Tytöt jatkoivat matkaansa, mutta pojat etsivät kiviä ja viskelivät kohti latvaa, niin että maahan putoili kukkien lunta. Pojat polkivat niitä jaloillaan ja uhkasivat vielä kerran näyttävänsä puulle. Oli sellaisiakin kulkijoita, jotka pysähtyivät kukkivan tuomen eteen ikäänkuin kuunnellakseen jotakin puhetta. Vanha suutarinvaimo, joka asui parin kadunkulman matkan päässä, meni hakemaan miestään, palkkasuutaria, katsomaan. Ja niin lapsellinen oli vanha mieskin, että hän vihdoin viimein lähti portaille, vaikka toraillen, ettei sellaisiin ole aikaa. Ja kun vaimo sanoi, että puu oli aivan niinkuin tuomi myllymäessä siellä kotipuolessa, niin ei mies enää sanonut mitään, vaan kääntyi selin vaimoon. Yksi kadunlakaisijoista, se, jolla oli sairas tytär, kertoi suutarinväelle, ettei tyttö näin tuomipuun kukkiessa tahdo hievahtaa ikkunasta. Hän sanoo kuuntelevansa saarnaa. Tuomipuu saarnaa kaikille ohikulkijoille. »Jos meidän Herramme Jeesus vielä kulkisi näkyvänä ihmisten joukossa, niin hän taitaisi pukea sanoiksi tuomipuun saarnat.» Ei suinkaan se lapsi elä kauan. Hän sanoo tuon tuomipuun voiman pitävän itseään hengissä. Hän on aina ollut heidän lapsistaan kaikkein viisain ja parhain. Ja juuri hänelle lähetettiin sairaus! Ei sitä ymmärrä.

Niin se oli. Sairas tyttö istui käsitöineen maakerroksen ikkunassa katsellen tuomipuuta. Hän pelkäsi, että puulle tapahtuisi jotakin. Ihmiset eivät voi katsella kauneutta haluamatta sitä hävittää. Minkätähden onkin niin? Talvisin ei ollut vaarallista. Ihmiset eivät nähneet, että tuomi silloinkin oli kaunis. Se vuorotellen teki työtä ja lepäsi, paini myrskyn kanssa, kärsi pakkasessa, hymyili auringonpaisteessa ja uneksi kuun valossa. Tyttö maakerroksessa toisella puolen katua tunsi tämän kaiken. Yksin valvoessa vuoteessaan hän kesken tuskiaan muisti puun seisovan yksinään taivasalla. Ja puu oli kuin hänen ystävänsä. Kun kevään aurinko kävi lämpöiseksi, vei isä ulos hänen tuolinsa ja talutti hänet auringonpaisteeseen. Mikä ihanuus olikaan häntä vastassa! Ruohoja nousi maasta, ei olisi hennonut laskea jalkojaan alas, jottei estäisi niiden kasvua, lapset leikkivät hiekassa, kärpästen siivet kimmelsivät sinertävän vihreinä kuin kyyhkysen selkä. Ja tuli suuri perhonen! Sen siivet olivat punaiset kuin ruoste. Mutta kaikkein kaunein oli tuomipuu.

Älä ole noin kaunis, ajatteli tyttö, sillä minä rupean itkemään. Ja tohtori on sen kieltänyt. Jos me olisimme kahden maailmassa, niin voisit kukkia rauhassa. Mutta kaikki ihmiset pysähtyvät sinua katselemaan. Ja jokainen tahtoo repiä sinulta jotakin. Sinä puhut siitä, miten olet paennut korkealle, jotta saisit pysyä kauniina. Mutta eivät he kuule sitä. Nyt, nyt...!

Tyttö sulki silmänsä ja kuuli, kuinka kivet lensivät läpi valkeiden latvojen. Sitten hän pyysi äitiä ja sisarta auttamaan itseään sisään. Ja vasta yöllä hän rauhoittui. Oli valoisaa, kaikki nukkuivat. Hän ponnisti voimiaan ja pääsi ikkunaan. Sinertävässä hämärässä tuntuivat tuomen kukat levittävän keuhkojaan ikäänkuin olisivat tahtoneet hengittää ulos päivän pölyn ja juoda kasteista yöilmaa. Pian ennusti vaaleneva taivas aamun koittoa. Tuomen oksat vavahtivat: lintu oli asettunut puuhun. Tytön sydänkin vavahti: mitähän nyt tapahtuisi? Oliko lintu käki?

Uupuneena onnestaan aikoi sairas tyttö koettaa palata vuoteeseensa, mutta jäi kuuntelemaan lintua. Peippoko lauloi? Kunhan jo pääsisikin vuoteeseen. Nyt kuului kadulla askelia. Ne eivät olleet miehen askelia. Nainen tuli yksinään. Hän oli valkeissa vaatteissa. Mutta kuinka uupunut hän oli! Miksi hän noin tuijotti? Mitä hänelle oli tapahtunut? Oi, kunhan hän vain huomaisi tuomipuun. Sepä nyt voisi kertoa, että hänellekin ovat yrittäneet tehdä pahaa, kadun tomu on koettanut häntä tukahduttaa, mutta hän on noussut yhä korkeammalle... Vieras tyttö kulki askelen kerrallaan. Hän ei edes voinut itkeä. Tuomen oksat värähtivät. Lintu lensi, laulu lakkasi... Sairas tyttö pääsi vaivoin vuoteeseensa. Hänestä tuntui siltä, kuin kukkiva tuomi olisi huutanut menijän jälkeen: nouse, taistele, älä joudu epätoivoon, katso näin!

Ja tuomi hohti valkoisena ja voimaa antavana sairaan sulkeutuneidenkin silmäluomien edessä. Se oli nyt täydessä kukassa.

Eräänä aamuna seisoivat suutarinvaimo ja kadunlakaisija kasarmin aidan luona, päivitellen mitä oli tapahtunut: tuomipuu oli poissa. Tallatut lehdet osoittivat, että se oli raahattu ulos portista. Kuka tämän oli tehnyt? Minkätähden? Kun eivät he muuten saaneet sitä valtoihinsa, niin kaatoivat. Vapaaehtoisesti ei se antanut kukkiaan. Naapurukset vaihtoivat ajatuksia siitä, mitä olisi tehtävä ja kenen puoleen voisi kääntyä valittamaan. Mutta he eivät voineet keksiä ketään tuomaria tähän asiaan. Ja eihän tuomipuu kuitenkaan enää tule paikalleen. Molemmilla oli kädessä näivettyneitä valkeita lehtiä ja molemmat kääntyivät kotejaan kohti.

Se muistutti aina tuomea siellä myllymäessä, ajatteli vanha vaimo. Siellä kotipuolessa.

Ja mies ajatteli: mitenkä sen nyt kertookaan sairastavalle tytölle? Ja hän seisoi hyvän aikaa ovensa edessä tuijottaen käteensä. Siinä oli nyt kaikki, mitä oli jäljellä tuomipuusta. Ja monta, monta vuotta se oli ollut koko tämän alueen keidas ja vilvoitus!

KIRJOJEN RAKASTAJIA

On paljon ihmisiä, jotka tultuaan outoon suurkaupunkiin ensiksi haluavat tutustua sen ravintoloihin, kahviloihin, katuelämään, kauppapuoteihin ja huvittelutilaisuuksiin. Teatterit ja taidekokoelmat katsoo jokainen sivistyneistöön lukeutuva ihminen tietysti myöskin velvollisuudekseen tuntea. Mutta on muutamia, joiden ensi työ, heidän tultuaan outoon kaupunkiin, on etsiä kirjakaupat ja viipyä niiden ikkunoissa.

Itse puolestani muistelen erikoisen mielelläni hetkiä maailmankaupungeissa, jolloin olen vaipunut katselemaan kirjoja, noita pieniä niteitä, jotka lehdillään saattavat säilyttää kokonaisen ihmiselämän viisauden, näkemyksen ja kokemuksen, jopa kokonaisten sukupolvien ajattelun tulokset. Takanani on humissut ihmisvirta, ne, joilla on kiire ja ne, jotka oleilevat. Olen katsellut kirjojen kansilehtiä, tavaillut nimiä, arvioinut uusien tuttavuuksien koristeellista ulkoasua ja tehnyt johtopäätöksiä koko täkäläisen lukevan yleisön sivistystasosta. Niin, jos katuelämästä sitä kehystävine rakennuksineen jo saa selvän vaikutelman siitä, mitä kansa tässä maassa on, niin paljon elävämmän kuvan siitä antavat kirjakaupat. Kun tiedät, mitä kansa lukee, niin tiedät, minkä arvoinen se on. Kehittymättömille tai henkisesti sairaille oloille ovat tunnusmerkilliset räikeäkantiset halpahintaiset ajanviete- ja sensatioromaanit ja epäkohteliaat myyjät, joilla ei ole aavistusta siitä, mitä kirjat sisältävät ja joille on yhdentekevää, tyrkyttävätkö he yleisölleen kirjoja vaiko kapaturskaa. Kulttuurisissa oloissa kohtaa ostajaa kirjakaupassa myyjä, joka tekee miltei oppineen vaikutuksen, niin paljon hän tietää, niin paljon neuvoja hän kykenee antamaan ja niin hienosti hän esiintyy. Niin oudolta kuin ensi hetkessä saattaakin kuulua, näyttää hän hallitsevan sitä alaa, jonka tuotteita hän yleisölle välittää, eikä hän seiso myymäpöydän takana vain saadakseen menemään kaupaksi mahdollisimman paljon tavaraa, vaan hän seisoo siellä tietoisena sivistystehtävästään. Hän on yleisönsä neuvonantaja,-opastaja, kasvattaja.