Part 9

»Tämä uusi ja uhkea Herran temppeli on rakennettu puusta ja sijaitsee torin itäisellä laidalla [Nykyisen senaatintorin läntinen laita, Isoonkatuun asti], muodostaen ristikirkon. Sen pituus on idässä ja lännessä 45 ja leveys etelässä ja pohjoisessa 41 kyynärää. Kirkko on katettu rautaplootuilla. Torni katettiin 1746 paanuilla ja läkkiplootuilla. Toiselle puolelle tornia on helein värein maalattu aurinko ja toiselle puolelle täysikuu. Sakaristo on rakennettu kirkon pohjoispuolelle, jota tietä papisto pääsee sisään. Sakaristo on neliön muotoinen, sivut n. 9 kyynärää pitkät. Koristuksista sisäpuolella ansaitsee ensinnä mainitsemista saarnatuoli, joka sädeloistoineen heti pistää sisäänastujan silmään. Sitä kaunistavat kullatut, taidokkaasti veistetyt kuvat ja vetää se vertoja jok'ikiselle saarnatuolille maassamme. Sen itäisellä puolella luetaan sanat: Jos te pidätte minun sanani, niin olette totisia opetuslapsiani. Joh. 8: 31. Yläpuolella, kolmiosaisessa reunustuksessa, luetaan kultaisin kirjaimin: Petter Steen, Maria Elisabeth Groen, Christina Schele, joiden kolmen aviopuolison anteliaisuutta saamme kiittää siitä, että tämä ihana saarnatuoli on tänne rakennettu ja toimitettu. Sen neljännellä sivulla tavataan vuosiluku 1726. (Petter Steen oli Helsingissä syntynyt, Tukholmassa asuva kauppias, joka Jumalan kunniaksi oli lahjoittanut kotikaupunkiinsa tämän saarnatuolin. Groen oli hänen ensimmäinen vaimonsa ja toinen Schele, kotoisin Turusta.)

Alttaritauluun on kirkkain ja puhtain värein maalattu Kristuksen kirkastus opetuslapsille vuorella. Sen yläpuolella seinässä nähdään heleästi maalattuna auringon nousu. Tämän ympärillä luetaan sanat:

Jehovah Tu lux, tu vita, tu medicina et _Ulrica_ Tu Nomen splendidum, tu Meum Decus eris

Tämän vierelle on maalattu Helsingin vaakuna ja heti sen alle seuraava varoitus:

Tu stad, o Helsingfors, Tin gamla synd lägg af, Om Tu ej segla vill ännu en gång i qvaf 1727

[Säkeet rovasti Wangin.]

Kirkon kolmen pääoven yläpuolella nähdään yhtä monta siististi tehtyä penkkilehteriä, jotka kulkevat pitkin seinää. Niinikään on tähän korkeaan kirkkoon varattu kaikki, mikä kuuluu kunnioitusta herättävään jumalanpalvelukseen, ennen kaikkea korkeat valoisat ikkunat, luvultaan 11, ja niin isot, että seurakunta saa niistä tarpeeksi valoa. Sitäpaitsi on siellä valettuja messinkikruunuja, luvultaan kuusi, joihin pimeänä vuodenaikana sytytetään kynttilät. Kahdessa näistä ei tavata mitään kirjoituksia. Muissa on lahjoittajien nimet, kuten Jobst Huuk, Anno 1704. Lars Hindersson, Margaretha Hindersdotter, sekä J.L.S.S.A.M.D.S. A:o 1659. Kymmenen messinkiplootusta tehtyä lampettia riippuu kirkon seinillä. Porstuvista, jotka sijaitsevat kunkin sisäänkäytävän edessä, johtavat kirkkoon kaksoisovet ja käytettiin näitä porstuvia muinoin aseita varten, jotka siinä riisuttiin. Nyt on siellä penkkejä kaukomatkaisia kirkkomiehiä varten. Kirkon seinien sisäpuolella ei ole yhtään hautaa, jottei ummehtunut haudan ilma saastuttaisi sovinto-opin lempeää henkäystä.»

»Vasta 1746 kellotapuli saavutti», kertoo Forsius edelleen, »nykyisen uljaan nousunsa, kun ensin kivistä muuria oli korotettu ja sen päälle hirsikerroksista pystytetty torni sekä vihdoin rakennuksen ulkomuodon somistamiseksi tehty peltikatto.

Itse muuri on nyt 23 1/4 kyynärää korkea ja torni, kivijalasta huippuun laskien, 34 kyynärään asti. Kivimuuri on neliskulmainen, sivut noin 18 kyynärää pitkät. Tämän muurin ylälaitaan on jätetty 8 aukkoa, jotta vartijat heti tästä äkkäisivät mahdollisen vaaran, joka saattaisi uhata kaupunkia. V. 1750 varustettiin torniin, soittokellojen yläpuolelle, erinomaisen hyvä ja kunnollinen tornikello. Tämä ilmoittaa nyt päivän sekä aamu- että iltapäivätunnit ja laskee vaelluksemme askeleita kuolon hiljaista asuntoa kohden. Soittokellot, jotka kumisevin heilahduksin kutsuvat Siionin laumaa julkisiin jumalanpalveluksiin, on valettu eri muotoon ja kokoon. Suurimman kellon kyljessä on seuraava kirjoitus: _Denna klockan är af ädle Herrar, förnämlige gode männ förährat, hvilckas nampn i Kyrkans bok finnas här sammanstädes_. Vastakkaisella puolella luetaan: _Den ädle och Velb. Herr e, Herr Ernest Johan Creutz tili Malma, Tammerkoski och Casaritz, Landshöfdinge öfver Nyland och Tavastehus Län. Den ädle och Velb. Fru, Fru Anna Isaacs Dotter Sölfversparre, Fru tili Ora, Malma, Tammerkoski och Casaritz_. Lisäksi on kelloon kaiverrettu kokonaisia säkeistöjä Daavidin 150 psalmista ja vihdoin vuosiluku, jolloin tämä suurkello valettiin ja vihittiin nykyiseen tehtäväänsä, nimittäin 1654. Toisessa kellossa luetaan sanat: Denna klocka är guten af Kongi. Styckjutaren Gerhardt Meijer i Stockholm. Kolmannessa, joka on pienin, ei ole mitään kirjoituksia.»

Eräässä tarkastuspöytäkirjassa tiedetään kirkon olleen yli 9 kyynärää korkean sekä että kuorissa oli katettu penkki ruhtinaallisia henkilöitä varten. V. 1746 oli »doomi» uusittu ja 1752 se laudoitettiin ja maalattiin punaiseksi. Alttaritaulu mainitaan kaupunginarkkitehti Hillerin ja hänen rouvansa lahjoittamaksi. Saarnatuolin alkuperästä tavataan (Matts Weckströmillä) seuraava toisinto: Kaarle XII tarvitsi rahaa ja lainasi sitä hollantilaiselta Petter Pettersen van der Huesenilta. Kuninkaan palatessa Turkista vaati van der Huesen tiukasti pois rahojaan. Kuningas käski hänen ottaa sanansa takaisin. Rikas mies vastasi silloin: minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin, sanoi Pilatuskin. Kuningas julmistui ja tuomitsi hänet vapaaehtoisiin sakkoihin. Silloin lahjoitti hollantilainen Ruotsille kolme saarnatuolia, joista yksi joutui Helsinkiin ja asetettiin v. 1726 rakennettuun kirkkoon.

Saarnatuolin sisäpuolella olivat todella Huesenin nimen alkukirjaimet vielä n. v. 1750 luettavissa, vaikka kuluneina. Nähtävästi papit saarnatuolissa polvistuessaan ja seisoessaan polviensa kosketuksella olivat ne kuluttaneet.

Tulevina vuosikymmeninä tietävät aikakirjat kertoa kirkon rapistumisesta. Katto vuotaa ja kivikirkko, etupäässä tulipalon pelosta, alkaa taasen häämöttää kaupunkilaisten mielissä. Vanhalla kuitenkin on pakko tulla toimeen. Kerätään varoja ja paikataan sitä voimien mukaan, jopa saa se uudet urutkin. V. 1790 lakataan käyttämästä hautuumaata eteläpuolella kirkkoa. Raatimies Bockin ja kauppias Sederholmin maanpäälliset ja ikuisiksi ajoiksi lunastamat perhehaudat sekä provianttimestari Weckströmin jälkeläisten muistokivillä varustetut hautapaikat ovat vielä tällöin pystyssä.

Kun Suomen sodan aikana v. 1808 tulipalo hävitti 77 taloa Helsingistä, säilyi kirkko, mutta joutui kaupunkia uudestaan suunniteltaessa vasaran alle.

Helsingin tultua pääkaupungiksi ja sitä uudestaan järjestettäessä, havaittiin ns. Raatihuoneen tori eli Isotori ahtaaksi ja kirkko tarvetta vastaamattomaksi. Kaupungin vanha unelma kivikirkosta läheni nyt toteutumistaan. Satavuotista Herran huonetta kuitenkaan ei voitu purkaa, ennenkuin oli olemassa kirkko, jota voitiin käyttää, kunnes suunniteltu uusi templi oli valmiina. Siksi tuli nykyinen Vanha kirkko, joka rakennettiin keskelle Kampin hautuumaata. Osa entisestä kirkonsisustuksesta: urut, messinkilampetit, messinkiset kattokruunut ja saarnatuoli siirrettiin uuteen puukirkkoon, jota nyt kutsutaan Vanhaksi kirkoksi, ja joka vihittiin 17. XII 1826 — eräässä protokollassa sitä sanotaan »väliaikaiseksi luterilaiseksi kirkoksi»; Forsiuksen mainitsema alttaritaulu myytiin ja joutui Mikkelin kaupungin kirkkoon.

V. 1830 oli päästy niin pitkälle, että protestanttisuuden 300-vuotisjuhlaa vietettäessä voitiin laskea tulevan kirkon peruskivi. Tämän toimittivat Porvoon piispa Joh. Molander, ent. kenraalikuvernööri Fabian Steinheil, ministerivaltiosihteeri kreivi Rob. Rehbinder sekä rakennusintendentti C.L. Engel ym. Kivi laskettiin vuoreen entisen kirkonpaikan yläpuolelle.

Rakentaminen tälle paikalle osoittautui kuitenkin erittäin työlääksi. Jyrkän kaltevuuden takia täytyi tehdä erinäisiä muureja ja holveja, jottei raskas paino sortuisi.

V. 1840, kun yliopisto vietti kaksisatavuotisjuhlaansa oli kirkko siinä kunnossa, että siellä voitiin pitää juhlajumalanpalvelus. Kirkon vihkimispäivä sen sijaan siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä odottamattomia seikkoja rakennustyössä esiintyi alinomaa. Päätornin ympärille täytyi varovaisuuden vuoksi rakentaa neljä pienempää tornia. Teoksessaan »Helsinki 1800—1900» kertoo E.G. Palmen tästä kovanonnen kirkonrakentaisesta: »Peruskiven laskemisesta oli kulunut enemmän kuin kaksi vuosikymmentä, kun uusi kirkko vihdoin 5 p. toukok. 1852 voitiin vihkiä. Syksyllä samana vuonna, ensimmäisenä adventtisunnuntaina se _luovutettiin seurakunnalle_.»

Silloisten sanomalehtien mukaan tuli kirkko maksamaan 335 533 ruplaa 99 1/2 kopeekkaa. Sisustus maksoi lisäksi 64 558 ruplaa 14 kopeekkaa. Urakoitsija Koristileff oli saanut haltuunsa rakentamistyön, mutta sitä valvoi eräs paroni Rosenkampfin taitavimpia rakennusmestareja, tarkastaja Kantiin Uudestakaarlepyystä. Tämä tunnontarkka mies pystytti itselleen kirkon viereen pienen rakennuksen, jossa asui perheineen 7—8 v., jotta voisi pitää silmällä tärkeää työtä. Pelko kirkon luhistumisesta oli niin yleinen — mm. sanotaan sen aiheuttaneen urakoitsijan kuoleman — että siitä puheltiin kaikkialla. Topelius kertoo kahden kauppamatkustajan lyöneen vetoa parista pullosta samppanjaa siitä, mille puolelle kirkko kaatuu. Odotettiin kirkon ratkaisevan kuka voittaisi vedon. Ukko Kleineh, jonka hotellissa kauppamatkustajat asuivat, oli vieraanamiehenä. Kirkko kuitenkin pysyi paikallaan.

Aikalaisen, kokoilija Matts Weckströmin muistiinpanot saattavat täydentää edellistä, varsinkin sentähden, että ne tuovat eteemme sen ajan Helsingin mielipiteet uudesta kirkosta. Annamme Weckströmin kertoa.

Kirkko sai nimekseen Nikolai. Alttaritaulu, joka esittää Kristuksen hautaamista, on pietarilaisen hovimaalari Neffin tekemä ja keisari Nikolain lahjoittama. Tuskin oli taideteos saatu pystyyn, kun jokin teline putosi sitä vasten ja puhkaisi kankaan, joten se oli paikattava. Urut ovat Walker ja Spanch'ilta Ludvigsburgissa.

Muodottoman tornin juurelle sijoitetut patsaat ovat Schievelbeinin ja Wredovin veistämät ja valetut sinkkiin Devarannella Berliinissä.

Tornin kellolaitoksen on tehnyt Könni Vaasan läänistä. [Könnin kello näytti helsinkiläisille aikaa, kunnes vapaussodan alussa punaiset sen särkivät.] Kellotaulun numerot ovat 10 1/8 tuumaa pitkät, tuntiviisari 19 2/8 tuumaa ja minuuttiviisari 24 6/8 tuumaa pitkä. Kirkkoa voidaan monessa suhteessa sanoa epäonnistuneeksi. Pahinta on, ettei useihin paikkoihin tahdo kuulla pappia. Sakaristo oli tykkänään unohdettu, joten pieni sakaristo täytyi sijoittaa alttarin taakse. Havaittiin myös, ettei kirkko saanut tarpeeksi valoa, joten »katolle oli tehtävä jonkinlainen kyyhkyslakka».

Leveä, matala torni ei näyttänyt hyvältä ja vaikutusta lieventämään tehtiin sen ympärille neljä pienempää. Tämän johdosta lausui prof. Nervander: alussa oli uudessa kivikirkossa yksi suuri ja ruma torni, nyt se on saanut neljä vähempää rumaa. Ilman edelläkäyvää tarkastusta tilattiin Ruotsista jonkinlainen mekaanikko valmistamaan kellonsoittoa koneelliseksi. Tämä herra halkaisi kellon, sai hyvän maksun ja läksi tiehensä. Vasta nyt huomattiin päätorni sopimattomaksi kelloille, mahtavien kiviportaiden kahden puolen rakennettiin kaksi siipirakennusta ja kellot sijoitettiin läntiseen näistä, joten ne nyt ovat kellokopissa eivätkä kellotornissa.

Pian havaittiin kirkon läntiseen sivuun ilmestyneen huomattava halkeama, joka aiheutti tukimuurin rakentamisen.

Näin Weckström. Kirkon luoja, Johan Carl Ludvig Engel, ei enää ollut näkemässä suurimman luomuksensa viimeisiä vaiheita. Se taiteellinen näkemys, jonka pohjalla hän hahmotteli Suomen nuoren pääkaupungin pääkirkon, oli kaukana siitä todellisuudesta, joka moninaisten vaiheiden jälkeen kohosi graniittikalliolle, suunnilleen samalle kohdalle, minkä Kustaa Adolf II kerran lahjoitti Helsingille kirkonpaikaksi. Engel oli väsyneenä ja murtuneena vaipunut viimeiseen uneen. Kirkon perustukset ovat vastaiseksi kestäneet ja sen seinien sisäpuolella, sen portailla ja edustalla on suoritettu huomattava osa isänmaan historiallista juhlaohjelmistoa.

Hautausmaasta ei ole näkyvissä jälkeäkään. Viimeinen kivi yliopistorakennuksen edustalla, jonka iäkkäät helsinkiläiset vielä muistavat nähneensä, on siirretty tuntemattomiin kätköpaikkoihin. Katuliikenne käy yli hautojen, jotka niiden omistajat kerran olivat lunastaneet suvuilleen »ikiajoiksi».

Vanhan Helsingin ensimmäisestä kirkosta kertoo perimätieto, että Kärkölästä kotoisin oleva Helsingin kaupunginlääkäri Pihlflyckt osti täällä talon, jonka pihamaalla oli ikivanha suippokattoinen rakennus. Pihlflyckt säilytti rakennuksessa suoloja, joita piti kaupan. Tämä rakennus oli aikaisemmin muutettu kolme kertaa ja väitettiin sen olevan Vanhan-Helsingin kirkkohirsistä. Kun Helsinkiä uudestaan luotaessa rakennus määrättiin purettavaksi, muutti Pihlflyckt sen Kärkölään. Onko siellä siitä vielä jotakin jäljellä?

Sukupolvet väistyvät tehdäkseen tilaa uusille. Jokainen rakentaa temppelejä sielunkaipuunsa, uhrimielensä ja varojensa mukaan. Millaiset tulevat olemaan ne Herran-temppelit, jotka meidän sukupolvemme jättää jälkeensä? Tuleeko meillä olemaan voimaa ja kaipuuta luoda edes yksikin mahtava doomi, joka kestää vuosisatoja, jakaen kirvoitusta yksinäisille etsijöille? Kodikkaat pienet kirkot, joissa jokainen kävijä pian oppii tuntemaan koko seurakunnan, ovat niitä perhekappeleja, joiden lämmössä sisäinen yhteenkuuluvaisuutemme lujittuu. Mutta emmekö tarvitse myöskin sitä suurta temppeliä, jossa olemme yksinämme kuin kuolemassa? Emmekö tarvitse myöskin taivasta tavoittelevia torneja symbolisoimaan iäisyyskaipuutamme?

ISÄNMAAN KASVOJEN EDESSÄ

_Isänmaa_ — kuinka monta kertaa onkaan lausuttu tämä sana! Kansalaiset ovat haltioituneet sen ääressä ja runoilijat ovat laulaneet sen ylistystä. He ovat maininneet isänmaata untensa morsiameksi, »siksi leiväksi mitä me syömme, siksi kieleksi mitä me puhumme». Tuskin löydämme sitä taiteilijaa, joka ei olisi ollut polvillaan isänmaan pyhän nimen edessä. Tuskin vietetään sitä vakavaa juhlaa, jossa ei omistettaisi puhetta isänmaalle.

Kauneimmat puheet isänmaalle ovat kuitenkin olleet ne, joita ei ole kirjoitettu eikä edes lausuttu jollekin yleisölle. Sellaisiksi voidaan lukea ne puheet, joita siirtolainen on pitänyt yksinäisyydessään, kaukana synnyinmaastaan, kun koti-ikävä on kalvanut hänen mieltään, ne puheet, joita kuoleva sotilas on pitänyt vieraalla maalla, ehkä vuosisatoja sitten, taisteltuaan vieraan lipun alla, vieraan maan kunniaksi. Moni suomalainen sotilas on ollut siinä asemassa kaukaisista ajoista asti, ajoista, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa, ja jolloin oli vain kotiseutu. Tämän kotiseudun hän näki sammuvin silmin, näki kaivotien, näki omaiset, näki pihan, jolla lapsena oli kulkenut, veräjän, josta oli astunut, pirtin, jonne oli saanut tulla tuiskua pakoon, pankon, jolle oli saanut nousta, kun kylmä paukkui ulkona ja sudet ulvoivat jäällä. Kuolinkamppailunsa kestäessä suomalainen sotilas tämän näki ja ehkä puheli jotakin isänmaalle — eivätkö lienekin nämä puheet olleet kauneimmat!

Isänmaata ei vielä ollut.

Onko siis todella ollut aika, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa?

Muutama vuosi sitten, siinä vapauden ensi aikoina, tapahtui täällä Helsingissä, että ylioppilaat panivat toimeen esitelmätilaisuuksia sotilaille. Erääseen tällaiseen oli onnistuttu saamaan puhujaksi Richard Danielson-Kalmari. Niinpä oli harmaassa kasarmihuoneessa koolla harmaapukuisia nuoria miehiä ja heidän edessään seisoi puhuja, kertoen tarinaa kaukaiselta keskiajalta. Silloin ei ollut olemassa suomalaista kansaa, oli vain heimoja, jotka taistelivat keskenään. Näillä heimoilla riitti yllinkyllin riitaa kalavesistä ja metsästysmaista ja ne tuhosivat toisiaan sillä kateudella ja pitkävihaisuudella, joka on suomalaiselle luonteelle tunnusmerkillistä. Keskellä riitaa tulee yhtäkkiä riiteleville heimoille tieto: vihollinen on porttien edessä, vanha vihollinen idästä! Riidat pysähtyivät ja kuin salaman valossa näkivät riitelijät, joita tuhannet pienet väärinkäsitykset olivat vieneet käräjätupiin, joita tuhannet mitättömät asiat olivat erottaneet, ikäänkuin yhdellä iskulla sen suuren, joka heitä yhdisti, näkivät, että itse asiassa heidän yhteinen suuri kotinsa on isänmaa, että heidän vaaransa on yhteinen, tehtävänsä yhteinen, että heillä on yhteinen kieli, että heillä ei ole varaa tuhlata voimiaan sisäisiin riitoihin, että heidän täytyy pitää yhtä, jos mielivät elää. He näkivät tämän kaiken vasta vaaran hetkellä ja silloin kulkivat sanakapulat talosta taloon ja suomalaiset heimot nousivat kuin yksi mies. Ja vihollinen lyötiin. Silloin näki Suomen kansa ensi kerran isänmaansa kasvot.

Mutta puhujan tätä esittäessä vasta vapautuneen Suomen vartijajoukolle, oli kuin humaus olisi käynyt läpi joukon, eikä ollut enää seiniä rajoittamassa näköpiiriä, vaan läsnäolijat näkivät kauas menneisyyteen, näkivät isänmaansa suurimman vaaran — riidan, ja isänmaan kasvotkin tulivat oudon läheisiksi. Ja varmaan jokainen, joka oli mukana silloin, tuona iltahetkenä, vannoi sisimmässään, jotakin tämäntapaista: minä tahdon päästä yli pikkuasioiden, minä tahdon päästä yläpuolelle mitättömien väärinkäsitysten, jotka erottavat meitä veljiä toisistamme, minä tahdon olla suomalainen, minä tahdon elää ja kuolla Suomen puolesta, kaiken sen puolesta, mikä tekee isänmaan eheäksi, suureksi ja mainehikkaaksi maailman kansojen joukossa ja mikä tekee sen voimakkaaksi kunnialla puolustamaan sijaansa kulttuurimaiden keskellä. Tämä vala mielessä jättivät läsnäolijat kokoushuoneen, mennen kukin tehtävänsä ääreen ykskaikki oliko tuo tehtävä »suuri» vaiko »pieni».

Helsingissä oli jokin vuosi sitten sairaanhoitajattarien maailmankongressi. Monet kymmenet kansallisuudet olivat edustettuina. Mukana sattui olemaan eräs amerikkalainen nainen — nimi tuntui täysin englantilaiselta — mutta hän hämmästytti suomalaisia sillä, että hän aina hyvin hartaasti lauloi suomenkielellä »Arvon mekin ansaitsemme», tuon laulun, joka oikeastaan on meidän aikaisin kansallislaulumme, ja myöhemmin myöskin »Maamme»-laulun. Kuka oli tämä tuntematon? Kerrankin kun oltiin koolla helsinkiläisessä puistossa ja pidettiin puheita puolelle ja toiselle, useilla maailman kielillä, niin nousi vuorostaan tämäkin hoitajatar ja, laskien kätensä hongan kyljelle, katsoi suoraan ylös taivaan sineen. Hän alkoi puhumalla jotakin Suomen taivaan sinestä ja Suomen hongan urhoollisesta kasvusta. Hän kertoi, että hänen esivanhempansa 300 vuotta sitten olivat lähteneet liikkeelle Rautalammelta. Ensin he olivat raivanneet Suomen korpia Rautalammella, sitten he olivat lähteneet Ruotsiin, Värmlantiin ja sielläkin he olivat raivanneet korpia. Sitten kun asuntomaat olivat tulleet leipää antaviksi, heidät häädettiin. Nyt lähtivät he Amerikkaan ja raivasivat jälleen korpia siellä. Aina vain raivasivat, kunnes kuolivat. Mutta tässä suvussa on kautta aikojen säilynyt tieto — luonnollisesti suku on täysin amerikkalaistunut ja pitää Amerikkaa isänmaanaan — suomalaisesta alkuperästä, ja kaikkien maailman kansojen joukossa, lähinnä amerikkalaisia, on Suomen kansa tälle suvulle rakkain. Ja niin oli tälläkin suvun jäsenellä, tällä sairaanhoitajattarella aina ollut tarve päästä näkemään esi-isien maata, ja hän oli lähtenyt matkaan ja oli nyt täällä. Myöhemmin oli hoitajattaremme suuren retkikunnan mukana tullut Punkaharjulle, siellä muistikirjaansa kirjoittanut tärkeimmät suomalaiset sanat ja sitten yksinään lähtenyt esi-isiensä asuinpaikalle, Rautalammelle.

Hän näki varmasti, tämä suomalaisen suvun jäsen, kun hän 300 vuoden jälkeen lähestyi esi-isiensä asumaseutuja, isänmaan kasvot.

Kerran automatkalla tulimme keskiyön aikaan lauantai-iltana Hämeessä erään kylän läpi — aurinko oli silloin jo laskenut, saunan tuoksu tuntui vielä ja monissa paikoin oli saunan ovi auki, jolloin kuului, kuinka sirkka siritti. Me ajoimme aivan hiljaa ja seisahdutimme silloin tällöin koneen, saadaksemme katsella kesäyön ihmeellistä hämyä. Ja me kuljimme pienen talon ohitse, jonka vieressä ruisvainio seisoi aavistellen kaikkein täyteläisimmän kukkeutensa hetkien olevan läsnä, ja ruisrääkkä äänteli. Näimme aivan tavallisen harmaan rakennuksen ja sen portailla vanhan miehen, yllään puhdas aluspuku, joka vielä tuoksui saunalta. Hän tuli tielle, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi lopulta, kun vaistosi meidän mielialamme, ettei malttanut mennä maata, kun oli niin kaunis ilta.

Niinpä istui tämä mies siinä yksinään, viikon aherrettuaan, eikä tuntenut väsymystä. Hän näki kotinsa, pienen kolkan isänmaata. Kaikki oli siinä hänen ympärillään, hänen työmaansa, hänen vaimonsa ja lapsensa. Hän ei tehnyt itselleen selkoa, miksi hän siinä oli onnellinen, miksi hän siinä vietti iäisyyshetkiä. Hän vain istui ja katseli. Saatamme olla varmat siitä, että hän tässä pienessä arkisessa ympäristössään näki isänmaan kasvot.

Useimmat meistä ovat nähneet isänmaan kasvot sellaisina hetkinä, jolloin Suomen riitelevät heimot kerran tajusivat, että isänmaa on heille yhteinen, että heillä on yhteinen kieli ja että heille on yhteistä kaikki, mikä maan päällä on pyhää: vaaran hetkinä. Me olemme nähneet vapaussodan ajat. Monella meistä on selviä muistoja siitä, miltä vaara tuntui. Miltä sitten? Oliko isänmaa silloin arkinen, vai tuntuiko isänmaan käsite samanlaiselta kuin tavallisesti? Ei, ne olivat ihmeellisiä aikoja ne silloiset. Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mitä merkitsee, että juuri tämän sukupolven sallittiin ennen kaikkia edellisiä sukupolvia lunastaa vapaaksi isänmaa että juuri me saimme täyttää työn, jonka esi-isät ja -äidit olivat panneet alulle ja jota he olivat kehittäneet että me saimme nähdä heidän taistelujensa, kärsimystensä ja kaipauksiensa määrän toteutuvan, että me saimme nähdä vapauden aamun? Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mikä velvoitus tähän sisältyy?

Me voimme kaikkia asioita ja käsitteitä syventää ja me voimme niitä myöskin madalluttaa. Me omistamme esimerkiksi kappaleen maata. Me voimme polkea sen jalkaimme alle, jättää sen rikkaruohon valtaan, kulkea näkemättä sitä. Me voimme myöskin upottaa siihen hikemme ja vaivannäkömme, voimme rakastaa sitä, voimme nähdä siinä kappaleen isänmaata. Ja katso, meidän rakkautemme lämmössä se kantaa kukkaa ja hedelmää. Me voimme täyttää elämämme kiitävät hetket arvokkaalla sisällöllä, me voimme jokaisesta silmänräpäyksestä muodostaa kappaleen iäisyyselämää, jonka aikana meidän sisäinen ihmisemme kasvaa. Me voimme myöskin antaa elämämme hetkien vieriä pois tyhjinä, turhina, pieninä, kitukasvuisina. Niinpä me voimme elää isänmaassamme omistamatta sitä. Se ei näytä meille kasvojaan, sillä meidän silmillämme ei ole kykyä nähdä. Me ajattelemme tähän tapaan: minä nyt olen vain minä, mitä sillä on väliä, miten minä elän. Me voimme myöskin, toimien vaikka miten näkymättömällä paikalla, omistaa koko isänmaan, nähdä sen kasvot surussa, ilossa, häpeässä tai toivossa, tuntea vastuunalaisuutta kaikesta, mitä täällä tehdään. Miten köyhänä kulkeekaan elämän läpi ihminen, joka madalluttaa ja alentaa kalliit, peruuttamattomasti kiitävät hetket. Miten rikas onkaan se, joka syventää ne, nähden ihmiskutsumuksensa korkeuden, nähden Jumalan-lapsen perintöoikeutensa!

Me erehdymme, kun luulemme elämänilomme kärsivän, jos vihkiydymme kokonaan työhön isänmaan kasvojen edessä. Ilo saavutetaan juuri sitä tietä. Isänmaa elää ilolla kannetuista uhreista. Niin pian kuin uhrimieli isänmaan lasten povessa sammuu, on isänmaamme hylättynä ja lapset vailla kotia.