Part 3

Parisen tuntia ennen puoltapäivää huomasivat Dick ja Sam, juuri heidän lipuessaan ruohon ja pensaitten peittämän rantapenkereen kupeella, että johtajakanootissa äkkiä oli syntynyt hälinä. Haukemah pysähtyi, peräytyen sitten varovasti niemekkeen taakse suojaan. Muut kanootit seurasivat esimerkkiä. Tovin kuluttua kulkivat ne kaikki virtaa alas, hiipien äänettömästi eteenpäin. Melat eivät ollenkaan nousseet vedestä.

— Ovat keksineet jotakin riistaa tuon niemekkeen takana, kuiskasi Dick. — Ihmettelenpä, mitä se lienee.

Mutta sensijaan, että intiaanit olisivat pysähtyneet, päästyään kuulomatkan ulkopuolelle, ladatakseen kiväärinsä tai viedäkseen riistanpyytäjiä maihin, hiivittiin yhä edemmä rannasta, saavuttiin virtaan ja sujahdettiin takaisin samaan suuntaan, mistä oli tultu.

— Se on karhu, virkkoi Sam tyynesti. — He menevät järjestelemään sotamaalausta. Miehet ohjasivat kanoottinsa keulan rantaa kohti ja odottivat. Muutaman hetken kuluttua näyttäytyivät intiaanien kanootit uudelleen.

— No, jopa ovat hankkineet rihkamaa ylleen, totesi Dick huvitettuna.

Intiaanit olivat suoriutuneet uudestipukeutumisestaan lyhyessä ajassa. Yhtäkaikki olivat he ehtineet tavata vaimonsa, purkaa matkatavaransa ja koristautua hienoimpiin juhlatamineihinsa. Heillä oli yllään peurannahkoja, joihin helmistä ja silkistä oli ommeltu mitä kauneimpia kukkakuvioita, pronssi- ja hopeakoristeita oli siroteltu sinne tänne, ja paljaaseen ihoon oli maalattu leveitä, kirkuvankeltaisia ja helakanpunaisia viiruja. Sitäpaitsi oli heillä pieniä lippuja, värjätystä villasta kudottuja kaikki samaa raakalaiskomeutta kuin muinaisinakin aikoina. Jokainen pyssymies kantoi pitkää messinkihelaista »kauppakivääriä», joka taatusti tappoi kymmenen kyynärän päästä.

— Onpa totisesti varusteet! ihasteli Sam.

Viisi tai kuusi nuoremmista miehistä oli astunut maihin. Äkkiä he katosivat pensaikkoon. Vaikka jälelle jääneet jännittivät kaikki aistimensa, eivät he kyenneet enempää silmin kuin korvinkaan erottamaan toveriensa kulkua tiheikön läpi.

— Metsästäjiä, arvaan ma, tuumi Dick.

Muut intiaanit seisoivat kuin pronssiset kuvapatsaat. Hetken kuluttua kuului laulurastaan heleä liverrys. Heti meloivat miehet eteenpäin hirventappajan hiljaisin vedoin, ja kanoottijono kiersi niemekkeen toiselle puolen.

Dick tarkasti rantaa, mutta ei nähnyt mitään. Sitten kuulivat kaikki puoliksi tukahdutetun tyytyväisen ähkäisyn, jota seurasi syvä hengähdys. Aavemaisina, miltei liikettäkään tekemättä, heilahtivat kanoottien keulat kevyinä kuin höyhenet niemenkärkeä kohti, pysähtyen ajopuukasaan vanhan viidakon siimeksessä. Karhu oli piehtaroinut viileässä, kosteassa hiekassa, ilmeisesti elämästä nauttien. Hetkistä myöhemmin se pisti esiin päänsä puukasan takaa ja ryhtyi hitaasti tarkastelemaan jokea.

Sen katse oli ilmeetön, kita puoliavoin ja kieli riippui velttona -- sanalla sanoen se oli niin hullunkurisen näköinen, että Dick nauroi melkein ääneen. Ei kukaan liikkunut tuumankaan vertaa paikaltaan. Karhu löntysti takaisin viileälle hietikolleen huoahtaen hekumallisesti. Kanootit liikahtivat hieman eteenpäin.

Nyt vanha Haukemah nousi pystyyn, asettuen kanoottinsa keulaan. Hän alkoi puhua nopeasti matalalla äänellä. Heti kiikahti karhu näkyviin, räpytellen viisaan näköisenä pieniä, ilkeitä silmiään. Se tarvitsi moniaan hetken ratkaistakseen mitä nuo liikkumattomat, kirjavanväriset pökkelöt oikeastaan mahtoivat olla, ja sitten se kääntyi takaisin, mutta pysähtyi heti kun se vainusi maan puolelta uhkaavat piirittäjät. Vielä se ei kuitenkaan ollut kokonaan hämmentynyt, vaan heilui levottomana edestakaisin, karhujen tapaan, Haukemahin jatkaessa jutusteluaan matalalla äänellä:

— Ohhoh, makwá, pikku veljemme, sanoi hän, emme lähesty sinua vihalla emmekä töykeydellä. Me aiomme päinvastoin tehdä sinulle hyväntyön. Täällä vaanivat nälkä, vilu ja viholliset. Tulevassa elämässä odottaa sinua autuus. Jos siis nyt sinut ammumme, oi makwá, pikku veljemme, niin älä meille vihastu.

Hän kohotti pyssynsä ja nykäisi liipasinta. Muut kanootit ja pensaikossa piileskelevät nuorukaiset yhtyivät samassa rämisevään yhteislaukaukseen.

No, kauppapyssy on kauppatavaraksi aiottu. Se muistuttaa lähinnä kaasuputkea, joka on kiinnitetty pitkään, kömpelöön puukalikkaan metallitangoilla. Sen piti mukamas olla sekä luoteja että haulia varten. Todellisuudessa riippui sitten tarkk’ampujan menestys paljon enemmän hyvästä onnesta kuin taidosta. Elleivät metsäintiaanit osaisi lähestyä saalistaan niin tavattoman äänettömästi ja huomiota herättämättä, jäisi se totisesti kovin laihaksi.

Kymmenisen pikku luodin vinkuessa sen korvissa kääntyi karhu äristen, näykkien ilmaa ja hiekkaa tuprutellen, mutta edelleenkin peräytyen. Musta karhu ei tavallisissa oloissa ole mikään vaarallinen peto, mutta silloin tällöin se maksaa täysin mitoin hätyyttäjälleen. Tämä kontio oli pahasti haavoittunut ja lisäksi pahasti pelästynyt. Sen hajuaisti ilmaisi sille, että tuolla pensaissa väijyi vihollisia, — montako, oli vaikea sanoa, — jotka olivat piilossa, tuntemattomia, ja senvuoksi pelottavia. Edessä oli toki jotakin määrättyä, varmaa. Ja ennenkuin hämmästyneet intiaanit ennättivät peräytyä, oli se syöksynyt karille, ja läjäyttänyt kämmenensä vanhan Haukemahin kanootin keulalle.

Punaiset miehet päästivät hälyytyshuudon. Toiset alkoivat raivokkaalla kiireellä panostaa suustaladattavia kauppapyssyjään uudelleen, toiset yrittivät taistelupaikalle minkä meloista ja mokkasiineista lähti. Haukemah itse syöksyi rohkeasti eteenpäin puolustautuakseen, mutta kaatui, ja ärtynyt peto hyökkäsi hänen kimppuunsa. Vesi roiskahti korkealle. Dick Herron kohosi äkkiä jaloilleen ja laukaisi kiväärinsä. Karhu lysähti kokoon liejuiseen veteen, pää alaspäin vääntyneenä, ja hieno verijuova pujottausi taistelupaikalta virralle. Haukemah ja hänen perämiehensä kompuroivat pystyyn vettä valuvina. Syntyi hetken hiljaisuus.

— Hitto soikoon, sinäpä olet koko mestari! räjähti Sam Bolton lopulta. Miten ihmeessä sinä menettelit? En totisesti olisi pystynyt itse aikaansaamaan mitään tuollaisessa sekamelskassa — lopultahan ei nähnyt ainoatakaan kohtaa, mihin olisi voinut tähdätä.

— Onnenpotkaus, vastasi Dick lyhyesti. — Sain laukaistuksi äkkiä ja luoja huolehti lykystä.

— Olisit helposti voinut osua Haukemahiin, huomautti Sam.

— Varmasti! Mutta enpäs osunut, lopetti Dick keskustelun.

Intiaanit kokoontuivat ihaillen tarkastamaan saalista. Dickin luoti oli lävistänyt pään korvien kohdalta. Heistä oli teko todistus mitä ihmeellisimmästä ampumataidosta, ja sitä se totisesti olikin, ellei se ollut aivan silkkaa onnenpeliä. Haukemah oli hieman pahalla tuulella koristeittensa kastumisesta, sillä karhu on pyhä eläin ja asiaan kuuluu, että tehdään selkoa syistä, miksi se ammutaan, ja ollaan tässä tilaisuudessa yhdenmukaisissa juhlapuvuissa. Naisten parvi näyttäytyi nyt rannalla ja pian kohosivat kaikkien riemuhuudot ilmoille.

Kauniit peurannahkavaatteet vaihdettiin sitten nopeasti arkipukuihin. Tartuttiin kontion ruhoon ja kiskottiin se hinaamalla ja pyörittämällä kuivalle rannalle. Siellä oli tuo möhkäle varmassa ankkurissa, käpälät puuhun sidottuina. Ja nyt alkoi teurastus ja taljan nylkeminen.

Ei palaakaan turmeltu. Ensin erotettiin se liha, joka syötäisiin lähiseuraavina päivinä. Mitä jäi yli, leikattiin hienoiksi suikaleiksi ja ripustettiin salkojen päähän kuivamaan. Jätteet viskattiin koirille, jotka kerrankin saivat syödä itsensä kylläisiksi. Kolme vanhaa naista ryhtyi veitsillä nylkemään irti nahkaa. Se oli tähän vuodenaikaan mitä kaunein, turkki kun vielä oli lyhytkarvainen ja pehmeä. Muut naiset pystyttivät leiriä. Ei ainoakaan oikea intiaani suostuisi edes ajattelemaan matkan jatkamista, kun kerran suurenmoinen juhla on odotettavissa.

Sillävälin kuin näitä valmistuksia tehtiin, pesivät ja puhdistivat vanhemmat miehet huolellisesti karhun kallon. Sitten he katkaisivat mäntyisen seipään ja kiinnittivät kallon sen päähän, kohottaen lopuksi tämän voitonmerkkinsä rannalle lähellä virtaavaa vettä. Jos kallo säilyisi siellä kahdentoista kuukauden ajan, olisi kuolleen pedon pyhä henki tyydytetty. Senvuoksi ei Haukemahkaan, kun leirin purkamisen aika tuli, tahtonut jättää jälkeensä tavanmukaista hieroglyfikuulutustaan. Jos näet vihollinen sattuisi osumaan paikalle, voisi se aikaansaada paljon ikävyyksiä Haukemahille kaatamalla kalloseipään, mutta jos kallo pysyisi tuntemattomana, ja siis yhtä hyvin voisi olla jonkun ystävän pystyttämä, saisi se todennäköisesti olla rauhassa. Ottaen huomioon tämän asian, huolehtivat kokeneet matkamiehet siis seuraavana päivänä leirin purkamisen jälkeen siitä, että kaikki selvimmät merkit heidän viipymisestään paikalla tulivat poistetuiksi.

Ilma muuttui aivan odottamatta. Taivaalle ajautui nopeasti raskaita, harmaita pilviä, jotka kulkivat luoteesta kaakkoiseen. Tuli kylmä. Koleutta seurasi viitisen tunnin kuluttua sade. Se äityi kiukkuiseksi, ryöppyäväksi myrskyksi. Jokaisen kanootin keskikohdalle pinottua taloustavaraa varjeltiin mahdollisimman huolellisesti telttakankailla, mutta ihmiset saivat kärsivällisinä sietää vettä ja tuulta, alttiina kaikille myrskyn myllerryksille. Vesi valui virtoina heidän hiuksistaan kasvoille ja edelleen jo pahasti kastuneille vaatteille. Peurannahkaiset mokkasiinit imivät vettä kuin sienet. Välinpitämättöminä he milloin yrittivät meloa, milloin polskuttelivat vedessä. Sääret olivat siksi paljon näkyvissä, että ne joka tapauksessa kastuivat. Ja vilu aivan puistatti. Aina kun he astuivat maihin, kastelivat ruoho ja pensaat heidät yltä päältä. Yön lähestyessä oli jokainen matkueen jäsen, molemmat valkoiset miehet mukaanluettuina, niin märkä kuin olisi hän pulikoinut vedessä hiusmartoaan myöten. Oli vain vähäinen ero: jokivesi olisi voinut tuntua asteettain lämpimämmältä vaikuttaessaan ruumiiseen villakangasvaatetuksen läpi, mutta sadeveden kylmyys uusiintui alituisesti.

Eipä ollut suurta helpotusta odotettavissa, vaikka olisi jo alettu hankkiutua yöteloillekin, märkiä ja väsyneitä kun oltiin. Puut tihkuivat vettä, maa oli likomärkä, jokainen oksa ja korsi kylmä ja niljakka. Päivällä kokoontunut vesi virtasi hitaasti kapeina pikku puroina alavammalle maalle. Kostea tuuli tuntui huokuvan suoraan maanpinnasta.

Mitkään puolittaiset toimenpiteet eivät tulleet kysymykseen enempää kuin arkuuskaan. Jokainen kompuroi miehekkäästi metsään, kokosi ja kantoi pois, korven rankkasateen riehuessa, kaiken kuivan puun, minkä suinkin löysi. Koivunkuoren suojaan kätkeytyvä taula oli nyt arvokasta tavaraa. Tuli saatiin syttymään; ensin olivat liekit mitättömät ja savu tuprusi sakeana, mutta vähitellen tarttui valkea polttoaineisiin. Pieni tulenkieleke kymmenkertaistui, sammuakseen jälleen, ehdittyään tuskin osaksi kuivata teltoille aiotun paikan. Kuuma tee ahmaistiin kiitollisin mielin ja huopia levitettiin lähelle liekkejä lämpiämään. Ei kukaan ehtinyt kuivua täydellisesti, mutta jokaisen vaatteet höyrysivät ja ryöppyävässä sateessa tuntui tämäkin ylellisyydeltä. Makuuhuovat olivat kosteat, vaatteet olivat kosteat, maa oli kostea, ilma oli kostea; mutta sittenkin, tuollainen epämukavuus on pieni, hetkellinen asia, ja sen kyllä jaksaa kestää. Itse asiassa se ei merkitse mitään. Sellaista on intiaanin filosofia, ja se selittää, miksi punainen mies ylimalkaan aina on liikkeellä sateen aikana, sensijaan että piilottautuisi leiriin.

Rajuilmaa kesti neljä päivää. Sitten kääntyi tuuli pohjoiseen, ja taivas seestyi.

Tähän saakka oli virta paikoitellen ollut vuolas, mutta kanootit oli aina joko hinaamalla tai sauvomalla pakotettu nousemaan vastavirtaa. Kellon lähetessä yhtä aamulla Haukemah kuitenkin astui maihin, vetäen huolellisesti palkoveneensä kuivalle.

VII LUKU.

Kauppatie kulki oikealle, läpi suuren, lehtevän metsän, liukui sitten pensaston piiloon, nousi jyrkälle kukkulalle ja polveili yli vierukivisen, sammalpeitteisen ylängön aletakseen jälleen neljännespenikulman päässä jokiäyräälle. Mutta älkää kuvitelko mielessänne mitään Mainen tai Ala-Kanadan kauppatietä. Tämä oli huono, epäselvä polku — toisinaan oli sen varrella joku kaatunut, puoleksi laho ja kuorittu puu, toisinaan riippui kuivunut oksa sen yli, väliin vain pelkkä tunne ilmaisi, että muutkin olivat kulkeneet tätä tietä. Ainoastaan kokenut matkamies saattoi seurata sitä.

Kanoottien lasti purettiin rannalle. Kukin, vieläpä pienet lapsetkin, otti taakkansa hartioilleen. Pitkä vyö solmittiin silmukaksi, joka sitten sovitettiin otsan ympäri, kun ensin kantamus oli siihen pujotettu. Muutamat voimakkaimmista miehistä saattoivat siten kantaa lähes kaksisataa naulaa painavia tavaramyttyjä.

Intiaanit eivät tee työtä järjestelmällisesti, kuten osa heidän valkoisia veljiään. He lepäsivät, kyyhöttäessään kantapäillään, rupatellen, meluten ja riemuiten. Kuitenkin tuli työ jollakin tavoin hyvin tehdyksi, ja lisäksi nopeasti. Joltakin kummulta katsottuna olisi näky varmasti ollut maalauksellinen. Erikoisen silmiinpistäviä olivat miehet, jotka tällä hetkellä seisoivat kukkulalla joutilaina, veltoissa asennoissa, viitat ilmassa liehuen, lisäten maiseman viehätystä, sillävälin kuin loppumaton jono kärsivällisiä raatajia ponnisteli eteenpäin alempana, kyyryssä raskaitten taakkojensa alla.

Dickille ja Sam Boltonille oli vastoinkäyminen pikku seikka. Sam kantoi vaivatta varusteet ja huovat, jotka hän oli köyttänyt hihnalla, Dick taas kiinnitti molemmat melat ristikkäin toisiinsa, nosti tällä tavoin aikaansaamansa ikeen hartioilleen ja heilautti ylimmäiseksi kanootin. Sitten he palasivat takaisin ylätasangolle, jolle heidän villit ystävänsä jo olivat kokoontuneet.

Tavallisesti pitävät intiaanit Samin ja Dickin luokkaan kuuluvia valkoisia miehiä tervetulleina matkatovereina. Nämä joutuvat myös aina erikoisen huomion esineiksi. Niinpä Sam Boltonkin nyt tunsi, että hän ja Dick herättivät aivan tavattomasti uteliaisuutta.

Ei Sam silti luullut itse aiheuttaneensa tällaista kohua. Se saattoi johtua yhtä hyvin Dick Herronin osoittamasta uljuudesta hänen pelastaessaan Haukemahin karhun kynsistä, kuin Samin maineesta erämiehenä; saattoipa syynä olla sekin, etteivät intiaanit oikein ottaneet uskoakseen valkoisten miesten puheita uusien talviasemien perustamisesta. Joka tapauksessa oli Sam taipuvainen pitämään sitä pahana merkkinä. Ehkäpä joku ojibwamiehistä epäili... Mahdotonta oli kuitenkin päästä lopullisesti selville siitä, piilikö tuon mielenkiinnon takana vihamielisyyttä vai eikö. Vain yksi asia oli varma: heitä pidettiin silmällä. Miehisten intiaanien valppaat katseet ja naisten arka vilkuileminen teki olon niin tukalaksi, että toverukset vain vaivoin malttoivat pysyä rauhallisina leiritulen ääressä.

Sattuipa vihdoin tapaus, joka hiukan valaisi intiaanien vaarinpidon syitä, vaikka pääasia jäikin edelleen hämärän peittoon.

Eräänä iltana jättivät naiset vanhalle Haukemahille karhuntaljan valmiiksi parkittuna. Sen sisäpinta oli valkaistu ja senjälkeen oli siihen kömpelösti maalattu kuvaus metsästyksestä. Haukemah puhkesi puhumaan, pidellen taljaa käsissään:

— Tämä on makwán, pikku veljemme, puku. Syömme kaikki osamme hänen lihastaan. Mutta sinä, joka hänet tapoit, saat hänen takkinsa. Naiseni ovat maalanneet sen, koska sinä pelastit heidän päällikkönsä.

Hän laski taljan Dickin jalkain juureen. Dick katsahti toveriinsa ja hänen kapeat silmänsä välkehtivät omituisesti.

— Tällaisella matkalla tämä tosiaan on hiton sopiva puku, sanoi hän englanniksi. Mutta minä en tiedä, mitä sillä tekisin. Ja tätä he ovat valmistaneet viikon päivät Toivonpa totisesti, että joku hölmö ostaisi koko turkin.

Sitten hän kumartui ja silitteli lahjaa, ilmoittaen vastaanottavana sen. — Kiitän veljeäni, sanoi hän creenkielellä.

— Sinun on nyt otettava se mukaasi, neuvoi Sam englanniksi. — Meidän on kannettava sitä niinkauan kuin olemme heidän seurassaan.

Intiaanit olivat kyykistyneet kantapäilleen nuotion ympärille, odottaen vakavina ja kohteliaina heille tuntemattomalla kielellä tapahtuneen keskustelun päättymistä. Naisetkin olivat pujahtaneet valopiiriin, uteliaina näkemään, miten heidän kättensä työ otettaisiin vastaan.

Äkkiä Dick, ikäänkuin jotakin oivaltaen, syöksyi keskelle naisryhmää, ja palasi seuraavassa tuokiossa, puoleksi tempoen, puoleksi suostutellen nuorta tyttöä mukaansa. Tyttö pyristeli vastaan, yritti vetäytyä takaisin, painaen päätään alas, ja katsahti sitten tirskuen ja nolona olkansa yli tovereitaan. Kun he lähestyivät miehiä, tarttui Dick hänen käteensä.

Siinä silmänräpäyksessä koetti tyttö päästä pakoon, mutta Haukemahin sana riitti pysähdyttämään hänet. May-may-gwánhan se oli, ojibwatyttö.

Hän totteli nöyrästi. Silmät leimahtelivat seikkailun tuottamasta jännityksestä, huulet taipuivat melkein veitikkamaiseen hymyyn ja poskeen ilmestyi pieni kuoppa. Purren tiukasti alahuultaan ja tarkastellen runsaasti helmillä kirjailtua pikku mokkasiiniaan jäi hän odottamaan selitystä Dickin menettelyyn.

— Mikä on niinesi, pikku sisar? kysyi Dick creenkielellä.

Tytön pää painui alemmaksi, mutta silmänurkistaan vilkuili hän kysyjää.

— Vastaa! komensi Haukemah.

— May-may-gwán, virkkoi tyttö hiljaa.

— Niinpä niin, tuumi Dick, jälleen englanninkieltä käyttäen. — Kuulut ojibwain heimoon, sanoi hän sitten tytön kielellä.

— Kyllä.

— Sepä selittääkin kauneutesi, rasavilli, mutisi nuori mies äidinkielellään.

— Vanhat miehet — hän puhui nyt creenkieltä — ovat antaneet minulle tämän puvun. Koska se on minulle hyvin raskas, annan sen kansalle, josta eniten pidän. Tämä kansa on Rupert's Housen creeheimo. Ja koska sinä olet heistä kaunein, annan sen sinulle, jotta vallitsisi rauha minun ja sinun kansasi välillä.

Tämä pieni puhe oli tosin huono siltä kannalta katsoen, että intiaanit harrastivat koreita sanoja, mutta sisältö tuotti sitä enemmän suosionosoituksia. Intiaanit murahtelivat tyytyväisenä ja Samkin mutisi armollisesti: — Oikein, poika!

Dick nosti taljan maasta ja laski sen tytön käsiin. Hämmentyneenä tämä otti sen vastaan, kohottaen hitaasti katseensa.

— Kelpaisipa noin sievää tyttöä suudella, huudahti Dick.

Ja samassa hän jo astui heidän välilleen pudonneen taljan poikki, kumartui ylöspäin käännettyjen kasvojen yli ja suuteli tyttöä huulille.

Pohjolan intiaaneille suudelma ei ole vieras tunteenilmauksenakaan, saati Juhlamenoihin kuuluvana asiana, mutta se hyväily, joka nyt tuli May-may-gwánin osaksi, täytti heidät ihmetyksellä. Tyttö itse ei suuttunut, vaikka hän huudahti ja pujahti piiloon muiden naisten joukkoon; pikemminkin oli hän hyvillään, etenkin kun ei voinut tulkita väärin tunnetta, joka oli tuon suudelman aiheuttanut. Muillakaan intiaaneilla ei näyttänyt olevan mitään huomauttamista. Tosin oli temppu perin outo, mutta kenties kuului se valkoisen miehen tapoihin. Ja tapahtuma tuntui häipyvän ilmaan kuin ruudin tupsahdus.

Mutta Dickin nostaessa kätensä tervehdykseksi, huudahti Sam äkkiä terävästi hänen takanaan. Nuori eränkävijä pyörähti salamannopeasti ympäri ja joutui vastakkain chippewa-intiaanin kanssa.

— Hän hapuili veistään, selitti Sam.

Huudahdus oli kiinnittänyt jokaisen huomion tapahtumaan. Punanahan tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään, — hänen pursuva vihansa, asento ja veitsen kahvalle laskettu käsi ilmaisivat hänen aikomuksensa. Chippewa oli yllätetty.

Hän totesi asian, mutta samassa silmänräpäyksessä hänen nopeasti toimivat aivonsa jo suunnittelivat tapauksen kääntämistä hänen edukseen. Koettamattakaan muuttaa ilmeensä häjyyttä, hän yhtäkaikki päästi veitsenkahvan ja suoristi vartalonsa intiaanipuhujan suurenmoiseen asentoon.

— Tämän miehen puhe on valhetta. Ymmärrän kalpean kansan kieltä. Hän kertoo veljilleni, että hän lahjoittaa juhlapuvun May-may-gwánille, koska se muka on hänelle niin suuriarvoinen ja koska hänen sydämensä on kiintynyt veljieni heimoon. Mutta toiselle kalpeanaamalle hän sanoo: »Mitätön lahja. En minä viitsi sitä kantaa. Mitä minä sillä teen?»

Hän risti käsivartensa mahtavalla eleellä.' Dick Herran, jonka silmät säihkyivät, iski häntä suoraan suulle. Isku heitti sätkyttelevän intiaanin tuhkaläjään nuotion vaiheilla.

Mutta heti oli chippewa taas jalkeilla, veitsi kädessä. Nuoremmat cree-miehet lähestyivät häntä vaistomaisesti. Vanha rotuviha leimahti liekkiin. Se oli luonnollinen seuraus. Muiden katselijain joukosta kuului murinaa.

Sam Bolton asettui hitaasti Dickin viereen. Toistaiseksi ei väkivaltaa ollut odotettavissa muitten kuin raivostuneen chippewan taholta. Creet olivat varuillaan, mutta vielä he eivät olleet asettuneet kenenkään puolelle.

Kaikki riippui siitä, kumpi riitelevistä osoittaisi suurempaa rohkeutta. Hetken tuijottivat he toisiaan, intiaanit epävarmoina, anglosaksit henkisesti ylivoimaisina ja kuten aina, vähät välittäen vastustajistaan, jotka kuuluivat heitä alemmalla tasolla olevaan rotuun.

Silloin kiiruhti pieni olento kuin lentäen valkoihoisten luo. May-may-gwán se oli. Pelosta väristen tunki hän heidän käsiinsä rihlat ja asettui sitten heidän taakseen.

Samassa astui Haukemah väliin, käyttäen mahtisanaansa.

— Seis! huudahti hän terävästi. Ei ole tarvis ystävien turvautua aseisiin. Mikä on aikomuksenne, nuoret mieheni? Tuomitsetteko nämä kalpeanaamat kuulematta, mitä heillä on sanottavana. Kysykää heiltä, puhuiko chippewa totta?

— Talja on suurenmoinen. Lahjoitin sen syystä, jonka jo ilmaisin, virkkoi Dick.

Haukemahin sanat olivat rauhoittaneet vaistomaisesti ärtyneitä cree-intiaaneja, ja he vetäytyivät takaisin. Asia ei koskenut heitä, se oli Dickin ja hänen vihamiehensä välinen. Eikä chippewalla suinkaan ollut liian hyvä maine. Valkoiset miehet olivat välttäneet vaaran ainakin toistaiseksi.

Dick nauroi poikamaista, huoletonta nauruaan.

— Hah! Taisinpa napata tuon vanhan hupsun parhaan tyttären, vai mitä? huusi hän toverilleen, mutta tämä pudisti epäilevänä päätään.

VIII LUKU.

Kun seuraavana päivänä puuhattiin lähtöä, kävi selville, että May-may-gwán saisi rangaistuksen teostaan edellisenä iltana. Hänen paikkansa vanhan Moose Cowin kanootin keulassa oli annettu eräälle pienelle tytölle, ja itse sai hän seurata matkaajia jalkaisin miten paraiten taisi.

Täällä oli äärimmäisen vaikeata päästä eteenpäin maitse. Tiheä seetriä ja lehtikuusia kasvava metsä työntyi aina vedenrajaan asti. Missä ranta oli avoin, siinä levisi louhikko, jonka kivet olivat liian pieniä tarjotakseen jalansijaa, mutta tarpeeksi suuria vaikeuttaakseen astumista. Tyttö joko lipesi ja kompasteli liikkuvilla ja Hiljaisilla kivillä, tahi rämpi mutaisessa rämeessä. Kun kanooteilla kulkeminen ei näillä paikoin ollut erikoisen työlästä, ei hän, vaikka ponnistikin kaikki voimansa, voinut pysytellä muitten rinnalla.

Totta puhuen ei May-may-gwán itsekään näyttänyt pitävän rangaistusta epäoikeutettuna. Hän antoi tukkansa valahtaa silmilleen ja poisti kauniit, värikkäät nauhat, jotka olivat koristaneet hänen pukuaan. Koko hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä katumusta. Mutta Dick Herron oli suuttunut.

— Kuulehan, Sam, virkkoi hän, tämä ei vetele ensinkään. Tyttö kärsii nyt meidän takiamme, ja me herrastelemme tässä kanootissa kuin mitkäkin öykkärit, tuon pikku raukan tarpoessa eteenpäin jalan. Ottakaamme hänet myötämme.

— Ei käy päinsä, vastasi Sam lyhyesti, emme voi sekaantua asiaan. Antaa intiaanien hoitaa hommansa itse. Parasta pysyä tyyninä vain.

— No, oletpa sinäkin koko turkanen! nurisi Dick. — Pahustako me välitämme muutamasta Rupert's Housen punanahasta? Emme ole pyytäneet heiltä muuta kuin jonkun mokkasiiniparin, ja elleivät he halua valmistaa niitä meille, niin käyttäkööt minun puolestani peurannahkansa vaikka kipeitten kallojensa siteiksi.

Hän työnsi melansa keulan eteen ja käänsi kanootin rantaa kohti.

— Tule nyt Sam, kehoitti hän, ja näytä sisuasi!

Vanhempi mies ei vastannut mitään. Hänen vakavat, siniset silmänsä olivat suuntautuneet toverin selkään; katse niissä ei ollut epäystävällinen, vaikka kulmat olivatkin kurtussa.

— Tulehan tänne, pikku sisar, huusi Dick tytölle.

Tämä tunkeutui vaivalloisesti ryteikön läpi veden partaalle.

— Astu kanoottiin, kehoitti Dick.

Tyttö peräytyi kuin anteeksipyytäen.