Part 4

— Ka’-ka’ win! epäsi hän suorastaan kauhistuneena. — Vanhat miehet ovat määränneet minut Pitkälle matkalle, ja kuka olen minä, että vastustelisin? Ei käy päinsä.

— Astu kanoottiin, komensi itsepäinen Dick.

— Veljeni on minulle hyvä, mutta en voi. Päälliköt ovat antaneet minulle määräyksensä. Minulle kävisi kovin huonosti, jos olisin tottelematon.

— Voi helvetti! räjähti Dick äkeissään, läimäyttäen melallaan vettä.

Hän loikkasi maihin, koppasi tytön syliinsä ja lennätti hänet melkein väkisin kanoottiin. Sitten hän tyrkkäsi kevyen aluksensa virtaan ja ryhtyi tuikean näköisenä jälleen melomaan.

Tyttö peitti käsillään kasvonsa. Kun valkoisten miesten alus saavutti pääjoukon, kyyristyi hän kanootin pohjalle, väristen pelosta huomatessaan heimolaistensa julmat, tarkastelevat katseet. Dick meloi halveksivan näköisenä eteenpäin, kääntämättä katsettaan oikeaan tai vasempaan, lähestyen intiaaneja, vaikka väylän vaikeus hidastuttikin kulkua. Sam Bolton pysytteli perässä rauhallisena ja tottuneena.

Kerran, kun intiaanit olivat jääneet taakse, hän nojasi eteenpäin ja alkoi puhua tytölle matalalla äänellä, lohduttaen häntä kuin pientä lasta. Hetken kuluttua lakkasi tämä vapisemasta ja katsahti ylös. Mutta hänen katseensa oli tyhjä, eikä siinä näkynyt mitään kiitollisuutta vanhaa, vakavaa miestä kohtaan, joka niin ystävällisesti oli koettanut lievittää hänen epätoivoaan. Ei, hänen silmänsä tuijottivat vain suuttuneen nuorukaisen suoraa selkää, miestä, jonka teko oli hänen onnettomuutensa aiheuttanut. Ja Sam Bolton, joka ymmärsi hänet, huokasi hiljaa, ryhtyen jatkamaan tasaista melomistaan.

Kun keskipäivän tienoissa pysähdyttiin ja astuttiin maihin, oli mahdotonta päästä perille villien mielialasta, mutta iltapuoleen kävivät heidän aivoituksensa sitä selvemmiksi. May-may-gwán itse ei saanut enempiä moitteita, mitä hän suuresti ihmetteli, vaan hänet päästettiin menemään, naisten letkausten ja pistosanojen rapsahdellessa hänen ympärillään. Ehkäpä hänen valtiaansa olivat siksi oikeudentuntoisia, että myönsivät hänen olleen syyttömän ainakin viimeiseen rikkomukseen. Tahi, mikä on todennäköisempää, ehkä Hiljaisten seutujen julmat miehet, joiden rotuviha aina on valmis leimahtamaan ilmi, tästä saivat aiheen antaakseen tunteensa muuttua teoiksi. Nuoremmat punanahat vetäytyivät siekailematta erilleen muista. Vanhemmat taas katsoivat sopivaksi istuutua valkoisten miesten nuotion ääreen, mutta heidän keskustelunsa oli kovin muodollista ja sanojen lomassa oli pitkiä taukoja. Tilanne kärjistyi päivä päivältä. Jo viikon verran oli kylmä pohjatuuli heitä kiusannut, ja sen koommin he eivät olleet nähneet mitään suurriistaa. Arat eläimet vainusivat heidät pitkien matkojen takaa. Lihavarasto teki loppuaan. Yölliset saaliit ansoista ja verkoista eivät riittäneet niin suurelle joukolle. Ja syypäinä jatkuvaan huonoon onneen pidettiin vieraita. Lopulta leiriydyttiin päiväksi, ja Koukkunenä, paras erämies ja metsästäjä, lähti yrittämään karibunpaistia metsästä. Dick, joka toivoi saavuttavansa hiukan suosiota, lainasi Winchesterinsä tarkoitukseen.

Intiaani hiipi hiljaa sammalpeitteisten puitten välissä, kunnes saapui karibunjälille, jotka vielä olivat verrattain tuoreet. Kukaan muu kuin Koukkunenä tuskin olisi tainnut seurata heikkoja askeltenpainamia, mutta hänpä tiesikin temput: kulki ensin nopeasti, sitten yhä hitaammin ja lopulta maleksi kuin etana. Kaikki sujui äänettömästi. Siitä, että hän pystyi vaikean tehtävänsä viemään päätökseen, sai hän kiittää valppaita silmiään, jotka oitis osoittivat hänelle, mihin jalkansa panna, ja myöskin taitoa hallita notkeita lihaksiaan, niin ettei ruumiinpaino koskaan langennut yhdelle, vaan jakaantui kaikille tasan. Näin hän suorastaan liukui metsän läpi.

Kun jäljet muuttuivat tuoreiksi, pysähtyi hän usein tutkiakseen niitä tarkoin; toisinaan hän niitä haistelikin, tai kosketti ruohoa, jota eläinten sorkat olivat tallanneet. Kerran hän peloitti närhin, mutta ehti jäykistyä liikkumattomaksi; ennenkuin tämä metsien vikkelä vartija ennätti kajahuttaa varoituksensa. Täydet kymmenen minuuttia villi patsaana pötkötti. Vihdoin lensi lintu tiehensä ja mies ryhtyi jälleen hiljaiseen hiipimiseensä.

Keskipäivä oli jo kohta käsissä. Karibu oli syödessään edennyt hitaasti. Nyt se oli kylläinen ja halasi lepoa. Ja Koukkunenä tunsi tarkoin sen tavat: se aikoi poiketa hiukan oikeaan tai vasempaan polultaan, paluutietä vartioidakseen.

Koukkunenä tutki yhä huolellisemmin rikkipoljettua ruohistoa. Sitten hän jätti polun, hiipien kuin aave, äänettömästi ja tasaisesti, mutta niin verkkaan, että jo piti tähyillä tarkasti, ennenkuin saattoi huomata hänen ollenkaan liikkuvan. Katse hänen kiiluvanmustissa silmissään harhaili sinne tänne. Hän ei odottanutkaan näkevänsä karibua, vielä vähemmän yritti sitä puijata, toivoipa vain näkevänsä edes ruskean pilkahduksen, oudon ääriviivan, valon ja varjon tavallisesta leikistä erottuvan häilähdyksen. Se riitti kokeneelle erämiehelle. Hetken kuluttua keskittyi hänen katseensa yhteen pisteeseen. Muutaman vaahteraryhmän tummassa, vilpoisen vehreässä siimeksessä hän pikemmin tunsi kuin näki jonkun erikoisen, syvän värivivahduksen. Koukkunenä tiesi, että tämä lämmin väri kuului kaivatun riistan ruskeaan kesäasuun. Hän kiskaisi rihlansa hanan vireeseen.

Mutta karibu on suuri eläin ja sitä voi satuttaa kuolettavasti vain muutamaan paikkaan. Eikä Koukkunenä suinkaan ollut niin tyhmä, että olisi ampunut umpimähkään. Hän vihelsi.

Tumma väriläikkä hajosi. Ei tapahtunut ainoatakaan äkillistä liikettä, ei risahdustakaan kuulunut; eläin ilmestyi kuin loihdittuna esiin hämärästä vihreästä varjosta. Karibun korvat työntyivät eteenpäin, kirkkaat silmät laajenivat ja sieraimet värisivät sen tähyillessä suuntaan, josta tuntematon ääni oli kuulunut. Tapahtuma tuntui totisesti taialta: missä äsken ei ollut mitään, siinä seisoi nyt uljas riista.

Koukkunenä kohotti pyssynsä, tähtäsi tarkasti lapaan, hyvin alas, ja veti liipasinta. Kuului vain terävä naksahdus. Tottuneena yksinomaan vanhaan kauppapyssyyn oli hän unohtanut siirtää panoksen makasiinista piippuun.

Karibu pärskähti äänekkäästi ja kapasi pakosalle niin että tanner tömisi. Kymmenkunta väijyksissä ollutta kanadannärhiä lennähti kuusten oksille alkaen rähistä. Punaisia oravia pyöri joka puolella pahasti pärpättäen, kirskuen kiukkuisina kuin pirulaiset. Hälyytys oli tapahtunut.

Koukkunenän katse suuntautui länteen, sitten hän kääntyi ja palasi oikopäätä tovereittensa leiriin. Saavuttuaan perille marssi hän kuin mikäkin teatterisankari suoraan valkoisten miesten luo, viskasi lainaamansa rihlan heidän jalkoihinsa ja vetäytyi nuotion ääreen, kyyristyen välinpitämättömänä kannoilleen. Metsästysmatka oli epäonnistunut.

Koko loppupuolen iltaa juttelivat miehet nyreinä toistensa kanssa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että nyt oli odotettavissa huolta ja harmia jos jonkinlaista. Yön lähestyessä moni nuoremmista äityi suorastaan röyhkeäksi, ryhtyen heittämään häjyjä silmäyksiä valkoisiin vieraisiin.

Lopulta, kun oli jo hyvin myöhä, tuli vanha Haukemah näiden luo. Tovin istui hän ääneti ja vakavana, tuprutellen piippuaan ja tuijottaen hajamielisenä hiillokseen.

— Pikku isä, virkkoi hän vihdoin, sinä ja minä olemme vanhoja miehiä. Me olemme hitaita. Mutta nuo muut miehet ovat nuoria. Heidän verensä on kuuma ja se virtaa vuolaana. Se tekee heidät äkkipikaisiksi. He sanovat, että te olette saattaneet tuulen, pitkän-pauhun, pohjoismyrskyn, puhaltamaan niin, ettemme voi saada mitään riistaa. He sanovat, että te loihditte karibun niin, ettei Koukkunenä onnistunut tappamaan sitä, vaikka pääsikin hyvin lähelle. Vielä he sanovat, että te etsitte punaista miestä, saattaaksenne hänet ikävyyksiin, ja siitä syystä ovat heidän sydämensä täynnä vihaa teitä kohtaan. Myöskin sanovat he, että olette riistäneet vanhoilta miehiltä vallan, sillä mitä nämä ovat käskeneet, sen te olette kieltäneet, ottaessanne pikku sisaremme kanoottiinne. En tunne näitä asioita, tiedän vain viimeksi mainitsemani tapahtuman, ja se oli järjettömyyttä.

Vanha mies heitti Dickiin terävän katseen, imaisi melkein sammunutta piippuaan ja jatkoi:

— Veljeni sanovat etsivänsä paikkoja talviasemia varten; minä uskon heitä. He sanovat, että heidän sydämensä ovat kiintyneet minun kansaani; uskon heitä. Pitkä-pauhu, pohjatuuli, on puhaltanut jo monta kertaa aikaisemminkin joelle, ja Koukkunenä on narri. Minun sydämeni on teille hyvä, mutta se ei ole nuorten miesten sydän. He nurisevat ja riitelevät. Tässä erkanevat tiemme. Veljieni täytyy nyt kulkea omaan suuntaan.

— Hyvä, vastasi Sam hetken kuluttua. — Olen iloine siitä, että veljeni sydän on minulle hyvä, ja tunnen myös nuoret miehet. Me lähdemme. Kerro tämä nuorille miehillesi.

Helpotuksen tunne kuvastui Haukemahin kasvoilla. Ilmeisesti oli välien selvitys ollut hänelle pulmallisempi asia kuin mitä hän tahtoi tunnustaa. Sitten kopeloi hän laukkuaan ja kaivoi esiin pienen käärön.

— Mokkasiineja, sanoi hän.

Sam silmäsi niitä. Näyttiväthän ne mukiinmeneviltä kaikin puolin. Niihin oli käytetty lujaa hirvennahkaa ja valkeata, kauppa-asemalta hankittua palttinakangasta; koristeita ei ollut ollenkaan lukuunottamatta ohutta silkkipunosta kärjissä. Jotakin hymyntapaista ilmestyi hetkeksi vanhan Haukemahin kasvoille hänen kaivaessaan esille laukustaan vielä yhden mokkasiiniparin.

— Kotkansilmälle, sanoi hän, ojentaen jalkineet Dickille. Nuori mies oli saanut tämän nimen omituisten silmiensä perusteella eikä suinkaan minkään erikoisen tarkkanäköisyyden vuoksi.

Mokkasiinit oli valmistettu silkinpehmoisesta, tummanpunaiseksi värjätystä peurannahasta. Korvakkeet oli tehty saksanhirven vasikan nahasta, joka oli valkaistu maidonväriseksi. Liitoskohtiin oli ommeltu leveä, irtonainen, kirkkaanpunaisilla silkkikirjailuilla koristeltu päärme. Koristeaihe oli monimutkainen ja sitä oli käsitelty taitavasti. Tällaisten mokkasiinien valmistukseen saattaa kulua monen kuukauden joutohetket. Intiaanityttö kuljettaa rakasta työtä mukanaan samalla tavalla kuin hänen korkeammalla sivistystasolla oleva sisarensa kuljettaa matkassaan käsityölaukkua. Kaukaisessa pohjolassa on varsin helppo jalkineista päätellä, kuinka suuressa arvossa naisväki pitää miestä.

— May-may-gwánin lahja, huomautti Haukemah.

— Periköön piru _minut_! toivoi Dick englanniksi.

— Haluaako veljeni maksun teessä vai tupakassa? tiedusteli Sam Bolton.

Haukemah nousi.

— Muistuttakoot antimet teitä siitä, että sydämeni on täynnä hyvyyttä teitä kohtaan, sanoi hän. — Saanko kertoa nuorille miehilleni, että lähdette?

— Kyllä. Olemme kiitollisia lahjoistanne.

— Siisti, vanha velikulta, tuumiskeli Dick Haukemahin ylväänä poistuessa.

— No, eipä olisi meille voinut käydä paremmin, ihastui Sam. Tässä minä olen vaivannut päätäni livistämiskeinoja aprikoimalla. En olisi halunnut enää jatkaa matkaa heidän seurassaan kovinkaan pitkälle, mutta toiselta puolen oli vaikea keksiä sellaistakaan veruketta, että olisi päässyt heistä kunnialla eroon. Tunnen suoranaista helpotusta saatuamme näin rukkaset heiltä. Paras tie Kabinikágamiin kulkee pitkin erästä jokivartta, jota intiaanit nimittävät Mattawishguiaksi, ja mikäli tiedän, on se noin viiden tunnin matkan päässä täältä.

Hän olisi voinut lisätä, että Dickin ajattelemattomuus oli ollut syynä kaikkeen siihen harmiin, jonka hän oli nurkumatta sietänyt, mutta hän vaikeni, vakuutettuna nuoren miehen luotettavuudesta tarpeen vaatiessa.

IX LUKU.

Dick Herron ja Sam Bolton istuivat kaatuneen puun rungolla. Oli hämärä aamu. Jokea peittävän usvan läpi häämötti heikosti joku liikkuva olento. Silloin tällöin rikkoi terävä ääni äärettömän hiljaisuuden — mela loiskahti, kanootin keula liukui kohisten veteen, kesy varis vaakkui. Vähitellen kutistuivat miesryhmät yhä pienemmiksi. Näkymättömiä kanootteja työnnettiin teloilta näköpiirin ulkopuolella. Tovin kuluttua oli jälellä van muutama kaapuniekka olento, viimeisetkin naisista kiiruhtivat astumaan aluksiin, etteivät muut pääsisi jättämään. Hiljaa he työntyivät harmaan sumuseinän läpi. Valkoiset miehet olivat yksin.

Joukon poistuessa hiipi Pohjola vielä kerran varovasi esiin. Tähyillen hyljättyä leiriä lähestyivät metsien pienemmät asujamet arasti kymmenittäin, kirkkain silmin valppaina, valmiina peräytymään, mutta yhtäkaikki innokkaina tutkimaan, olikohan paikalle ehkä jäänyt ruuantähteitä. Oravat narskuttelivat kuusten latvoissa, loikaten rohkeina oksalta toiselle, tai vilistäen vähäisten aukeamain poikki. Kanahaukkoja liiteli varansa pitäen siellä täällä. Kahina kuivassa lehvistössä ilmaisi muidenkin eläinten olevan liikkeellä. Heikko viserrys ja siipien suihke kertoi lintujen saapuneen; ne seurasivat rohkeampia muonanhankkijoita. Päivässä muuttui intiaanileiri jälleen metsäksi, kuukauden kuluttua siitä ei ollut muuta jälellä kuin muisto.

Usvapilvet siirtyivät vähitellen metsästä joelle ja levittäytyivät viiden jalan paksuisena kerroksena sen ylle, siten tarkasti osoittaen virran suunnan. Aurinko näyttäytyi ja kultasi puitten latvat. Kirkassilmäinen, mietteisiinsä vaipunut pöllö päästi pari pikku vihellystä ja heti muuan peukalolintu piti sitä merkinantona alkaakseen kiivaan konsertin.

Lopultakin lähtivät Sam Bolton ja Dick taipaleelle. Tunnin kuluttua saapuivat he erään lisäjoen suulle. Sam sanoi sen olevan aikaisemmin mainitsemansa Mattawishguian. He kääntyivät vitkastelematta joen suuntaan.

Mattawishguiaa on kuvailtu monella eri tavalla; Kaliforniassa siitä puhutaan jokena, Uudessa Englannissa sitä mainitaan puroksi ja ylämaissa väitetään vahvasti, että se on vuolas virta. Se on sadan jalan levyinen, täynnä putouksia ja pyörteitä, ja viittä hiljaista suvantoa lukuunottamatta, jalan parin syvyinen. Pohjalla on paljon pyöreitä kiviä.

On suorastaan hullutusta lähteä kanootilla pyrkimään tällaista jokea ylös. Virta on siksi voimakas, ettei kukaan jaksa sauvomalla sitä vastaan taistella enempää kuin jonkun hetken, rannat taas ovat niin tiheän kasvullisuuden peitossa, ettei hinaaminenkaan voi tulla kysymykseen. Melkein ainoa keino oli käyttää parasta mahdollista tietä. Ja se merkitsi etenemistä kahlaamalla. Dick polskutteli kokassa ja Sam peräpuolessa, molemmat etunojassa ponnistellen kohisevaa virtaa ylöspäin. Kaikenkokoiset vierinkivet vaikeuttivat kulkua, jalat lipesivät liukkailla paasilla, vaarallisia koloja ja kuoppia väijyi joka puolella, ja vesi oli jäätävän kylmää. Välistä onnistui heidän meloa eteenpäin viitisen sataa jalkaa. Silloin he tavallisesti istuivat hajasäärin, toinen keulassa toinen perässä, jalat vedessä riippuen. Siinä oli sitten varottava, ettei vettä päässyt räiskymään alukseen. Koska kesä oli vasta alussa, törmäsivät he silloin tällöin ajopuihin, ja sellainen tärähdys kyllä riitti ajamaan kankeuden jaloista, niin että he saattoivat tuntea pohjan niiden alla.

Se oli kovaa työtä ja kylmää työtä ja kysyi kärsivällisyyttä. Joka penikulmalta oli suoritettava korkea maksu, ja ponnistukset toistuivat moneen kertaan sekä illalla myöhään että varhain aamulla.

Dick, nuoruutensa parhaissa voimissa, näytti nauttivan tästä. Matkustaminen intiaanien seurassa ei ollut suurestikaan käynyt hänen lihaksilleen. Nyt hänellä oli tilaisuus ponnistaa oikein olan takaa. Hän suorastaan nautti elämästä, ahmi ilmaa keuhkojen täydeltä, kyyristi hartioitaan ja murtautui läpi Pohjolan uloimpien etuvartioketjujen hurjana ja häikäilemättömänä, sokeana, kuurona ja välinpitämättömänä kaikelle muulle kuin vaaroille, joiden voittamiseen hän sai käyttää kaiken tarmonsa ja voimansa virran kanssa painiskellessaan.

Mutta Sam silmäili tyynenä, kärsivällisenä ja nurkumatta näköalaa hieman laajemmaltakin. Hän taisteli uljaasti kylmyyttä ja vettä vastaan, ei rehkien niinkuin Dick, vaan pitkäaikaisen tottumuksen terästämänä, ja hänen tarkat silmänsä tähyilivät metsää yhtä paljon kuin edessä virtaavaa jokeakin. Nuoruutensa ohella oli hän menettänyt taidon täysin hallita ruumistaan, vankkumattoman terveyden ja pettämättömän vastustuskyvyn, mutta iän karttuessa vastukset ja harmit olivat käyneet yhä vähäpätöisemmiksi tekijöiksi hänen elämässään. Hän oli tietoinen metsän hiljaisuudesta, lintujen ja petoeläinten läsnäolosta ja niistä tuhansista pikkuseikoista, jotka yhdessä muodostavat korven.

Ja tottuneen erämiehen tarkalla kuudennella aistilla tajusi Sam eteenpäin tarpoessaan, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Tämä aistimus ei suinkaan tullut mitään tavallista tietä. Se oli vain yhtäkkiä tavoittanut hänen aivonsa. Hänen olemuksessaan oli moni säie viritetty väräjämään sopusoinnussa korpimetsän kanssa. Ja tämä sopusointu oli nyt jollakin tavoin rikkoutunut. Sam Boltonista tuntui metsä merkillisen _vieraalta_, ja se saattoi hänet levottomaksi.

Tämän tästä hän pysähtyi äkkiä, joka hermo väristen, sieraimet laajenneina kuin villieläimellä sen vainutessa vaaran. Ja koko ajan hänen viisi muuta aistiansa, joihin hänen myös täytyi luottaa, todistivat kuudetta vastaan. Ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin erämaan tavalliset asujamet.

Tuo itsepintainen vieras tuntu ei kuitenkaan väistynyt. Sen saattoi helposti ajaa pakosalle, mutta se palasi aina uudelleen. Kahdesti, kun Dick lepäsi nauttien piipullisesta tupakkaa, taivalsi hän takaisin samaan suuntaan, josta olivat tulleet, etsien tuntematonta vaaraa, levottomana, vaikka ei itsekään tiennyt miksi. Metsä pysyi tyhjänä. Kaikki tuntui olevan kuten olla piti. Hän palasi kanootilleen päätään pyöritellen, kykenemättömänä pääsemään vakaumuksestaan, että jotakin oli vinossa.

Myöhemmin päivällä ajautuivat he pikku kalliolle. He kapusivat sille, tekivät pienen tulen ja keittivät teetä. Sitten he söivät viimeiset rippeet leivästään, hieman liikkiötä ja kylmää peltokananpaistia. Aurinko oli jo korkealla ja ilma oli lämmin. Metsä tuoksui heikosti ja lintuperheet livertelivät kotoisia laulujaan. Joku utelias paarma töksähteli vasten heidän poskiaan. Vaatteet höyrysivät ja jäsenet norjistuivat päivän armottomasti loimottaessa.

Sam Boltonpa vain ei vieläkään voinut heittäytyä niin iloisen huolettomaksi kuin Dick. Kahdesti hän syömisensäkin keskeytti, jääden suu avoinna kuuntelemaan, kunnes jälleen epävarmana ja ikäänkuin hölmistyneeni hapuili huuliaan.. Lopulta hän nousi tehdäkseen taaskin tarkoituksettoman kierroksen metsässä. Dick ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen edesottamuksiinsa. Vaaran sattuessa oli hän totisesti voimakkaampi ja hyödyllisempi kuin toveri; mutta nyt kun kyseessä oli ainoastaan vaikeasti kuljettava taival, ja vastuu oli toisen hartioilla ei hän ensinkään viitsinyt vaivata päätään, vaan jätti, kuten kunnon luutnantti ainakin, koko jutun kapteenina selvitettäväksi, itse puoleksi ummistetuin silmin seuraten ruusupuisen piippunsa savukiemuroita.

Illan hämärtyessä laskettiin verkko veteen, langat laitettiin ja ansat asetettiin. Niinkauan kuin voitiin toivoa näiden riittävän riistan hankintaan, säästettiin ampumavaroja. Märät vaatteet ripustettiin tarpeellisen matkan päähän nuotion liekeistä.

Sam liikehti levottomana koko yön, synkkänä ja epäluuloisena vatvoen ajatusta, joka häiritsi hänen sielunsa rauhaa. Hän tunsi kaikki nuo tuhannet päivän äänien heijastukset, jotka yhdessä muodostavat yön ja sen hiljaisuuden; kaukaiset ja äänekkäät huudot, tai heikot, läheiset; viserrykset, vihellykset, surinan ja rasahdukset; kaikki ne olivat tuttuja. Vain omaa itseään hän ei tuntenut, ei käsittänyt. Ja nyt hän etsi luonnosta jotakin vastaavaa, yhdenmukaista.

Seuraavana päivänä hän palasi tavallista pitemmältä tutkimusmatkaltaan takaisin Dickin luo, kantaen jotakin esinettä. Tämän hän laski maahan Dickin luo. Kivihän se oli, lattea kivi, jolla oli märkä mokkasiinin jälki.

— Meitä seurataan, virkkoi hän lyhyesti.

Dick tarttui kiveen ja tutki sitä tarkoin.

— Se on liian tuhruinen, sanoi hän lopulta, en saa siitä mitään selkoa. Mutta se mies, joka tuon jäljen on jättänyt, ei voi olla kovinkaan kaukana. Etkö saanut häntä näkyviisi? Hänen täytyi olla välissämme sinun löytäessäsi tuon kiven.

— Eikö mitä, murisi Sam. Mokkasiininjäljestä oli kärki suunnattu myötävirtaan. Hän tietysti kuuli minun liikkuvan ja kääntyi heti pistelemään virtaa alas. Hän on koko ajan pysytellyt vedessä, ettei kadottaisi yhteyttä meidän kanssamme.

— Ei kannata seurata intiaania, joka tietää, että olemme hänen jälillään, arveli Dick.

— Se on varmaankin tuo hullu chippewa, huudahti Sam. — Epäilin häntä alusta alkaen. Nyt hän on lähtenyt meitä seuraamaan saadakseen selville, mitä meillä oikein on mielessä. Ja sinä etenkin olet tällä kertaa huonoissa kirjoissa. Dick, sekä tytön että korvatillikan takia. Mutta ne eivät kuitenkaan liene nyt syynä hänen vakoiluunsa. Luulen, että hän on joku Jingossin ystävä tai sukulainen, ja haluaa varmistua siitä, että ajamme tuota lurjusta takaa.

— Mutta miksi hän sitten väijyy meitä ja seuraa meitä näin etäälle? kysyi Dick.

— Selvä juttu, selitti Sam lyhyesti. — Hän tosin tarvitsisi vain kauppapyssyn: kaksi laukausta — selvä! Mutta todennäköisesti hän ajattelee, ettei meidän surmaamisestamme olisi suurtakaan hyötyä. Komppania lähettäisi uusia miehiä meidän tilallemme. Ei, jos kerran Jingossia todellakin etsitään, on varoitus ainoa pelastuskeino. Mutta toiselta puolen ei ystävä tahtoisi säikyttää Jingossia turhaankaan.

— Niinpä niin, myönsi Dick.

— Vielä hän ei tiedä, että olemme paljastaneet hänen aikeensa, tuumi Sam. Minun vakoilumatkani saattoivat yhtä hyvin olla riistaretkiä, eikä hän mitenkään voinut nähdä, että otin kiven maasta. Parasta kun emme yritäkään siepata häntä juuri nyt. Hän on tietysti leiriytynyt jonnekin. Odottakaamme yöhön asti. Varmastikin aikoo hän poiketa syrjään joesta ja peittää jälkensä. Odotappas, nythän on kuutamo. Luulen, ettei kukaan muu pystyisi suorittamaan tätä temppua niin näppärästi kuin sinä, Dick. Ja miksi ei sittenkin heti — eihän meillä ole mitään menetettävänä. Tehkäämme leirimme tuonne alas, ja sitten mennään riistan hakuun, haetaan niin, että hän lopulta tulee aivan sairaaksi alituisesta roikkumisesta meidän kantapäillämme.

Siinäpä se. Ja niin pian kuin Dick oivalsi, että tässä saattoi joutua vaaraankin, oli hän muuttunut mies. Kokematon hän tosin oli, ja varomatonkin, mutta sensijaan olivat hänen aistinsa tavallista herkemmät ja hänellä oli erehtymätön metsämiehen vaisto. Hän oli parempi taipaleentekijä kuin Sam, hänen näkönsä oli tarkempi, kuulonsa terävämpi, hajuaistinsa herkempi, jokainen hermonsa eloisampi kuin toverin, intiaanin — tai naisen — helppoudella hän pääsi yhdellä harppauksella samaan tulokseen, johon tullakseen Samilta hänen nelikymmenvuotisesta kokemuksestaan huolimatta kului monta rupeamaa. Jos hänellä, kuten Samilla, lisäksi olisi ollut terävä äly, olisi hän ollut suorastaan ihmeellinen.

Vanha mies istui leiritulen ääressä hämärän laskeuduttua tienoon yli, vakuutettuna hänkin puolestaan siitä, että Herron hoitaisi tehtävän paremmin kuin hän itse. Hän luotti toveriinsa. Vaikka lehvistön läpi tunkeutuvat kuunsäteet valaisivatkin heikosti, huomaisi nuori mies pienimmänkin merkin ja jäljen vieraasta. Ja yhtä varmaa oli hänen astuntansa: Dickin pehmeän mokkasiinin alla ei ainutkaan oksa risahtaisi, ei pieninkään viidakon kahina kavaltaisi häntä miehelle, jota hän etsi. Tämänkaltaisen eränkäyntitaidon hallitsi Dick täydellisesti; aivan kuten Sam Boltonkin osasi täydellisesti oman taitonsa. Aikaa Dick ehkä tarvitsisi runsaastikin, mutta tulos oli varma — ellei intiaani mitään epäillyt.

Dick oli ottanut rihlansa.

— Ymmärräthän, vihjaisi Sam, — ettei meidän aivan välttämättä tarvitse saada häntä napatuksi.

— Ymmärrän, vastasi Dick kiukkuisesti.

Nyt kyyhötti Sam Bolton nuotion ääressä, odottaen laukausta. Aika ajoin lämmitteli hän pahkuraisia, ruskeiksi parkkiintuneita käsiään liekkien edessä. Kapealierisen hatun alta tuijottivat harmaansiniset silmät liikkumattomina tuleen, mutta kulmien kurtut ilmaisivat, milloin niistä ei veitikka vilkuillut, että mies oli vaipunut mietiskelyyn. Kuten aina, tuprutteli hän nytkin piippuaan.