Part 2
— Mihin suuntaan kääntää kanootin keulan?
Äkkiä Dick Herron, joka tapansa mukaan oli kiinnittänyt huomionsa johonkin muuhun kuin käsilläolevaan asiaan, kiskaisi heinätukun hajalle. Seuraavassa tuokiossa hän suoristausi, pidellen kyynärän päässä itsestään sätkyttelevää pojantenavaa. Tämä päästi kimeän pelonhuudahduksen, suhtautuakseen jo seuraavassa silmänräpäyksessä heimonsa tavalla stoalaisen tyynesti vangitsijaansa.
Mutta riitti tuo yksikin kiljahdus. Lähimmästä majasta tuli apu. Sieltä syöksähti kevyt olento, joka kymmenellä askeleella ehätti nuoren miehen luo, tempaisten lapsen hänen käsistään. Sitten olento pysähtyi askeleen päähän, läähättäen ja väristen kuin metsän eläin, uhman tunnuskuvan kaltaisena.
Tyttö kuului ehdottomasti miellyttävään tyyppiin; hituisella mielikuvitusta sai hänestä todellisen kaunottaren. Vartalo oli suora, solakka ja sopusuhtainen, silmät suuret, kasvot kaidat, vailla sitä tyhmää ilmettä, joka on niin yleinen pohjoisten rotujen keskuudessa. Tällä hetkellä hän suorastaan leimusi suuttumusta ja pelkoa.
Dick tuijotti häntä ensin hämmästyneenä, sitten puoleksi ihaillen puoleksi vallattomasti. Hän päästi julman murinan ja kyyristi hartioitaan kuin ottaakseen saaliinsa takaisin. Siinä tuokiossa uhma sammui. Tyttö kääntyi ja pakeni, hypähtäen kuin kaniini lähimpään suojaan. Vanhat intiaanivaimot huusivat ihastuksesta, Dick nauroi iloisesti ja miehisetkin punanahat hymyilivät.
— May-may-gwán (Perhonen), sanoi vanhin heistä kuin esitelläkseen, tuon äsken kaappaamanne pojan kasvattisisar.
— Ojibwatyttö, päättäen nimestä, arvaili Dick.
— Ni-in, myönsi cree välinpitämättömästi. Sekaantumiset toiseen heimoon joko avioliiton kautta tai muuten eivät ole ollenkaan harvinaisia intiaanien keskuudessa.
Samassa palasi kolmas intiaani.
— Ei ole mokkasiineja, ilmoitti hän. — Paljo peurannahkaa.
Sam Boltonin naama venyi. Tulisiko tässä viivytys? Miten hyvänsä. Ellei sitä voitu välttää, niin...
— Antakaa vanhojen naisten valmistaa joitakin pareja, kehoitti hän.
— Ei tule mitään. Ei ole aikaa. Käännämme kanoottimme Missináibieta kohden auringon nousussa, sanoi vanha cree-intiaani päätään pyöritellen.
Sam punnitsi mielessään tätä uutta vastusta. Mutta Dick, joka kärsimättömänä potki maasta multakokkareita, huudahti:
— No, lähtekäämme kaikin mokomin Missinäibieen sitten. Pankaa naiset tekemään mokkasiineja. Seuraamme myötänne.
— Olkoon niin, vastasi vanha intiaani.
— Hyvä, virkahti Bolton.
Vanha nainen kutsuttiin paikalle. Hän otti pukinnahkaisella hihnalla mitan asiakkaitten jaloista. Tämänjälkeen he poistuivat enemmittä puheitta. Intiaani lausuu harvoin jäähyväisiä. Kun hän on toimittanut tehtävänsä, hän poistuu.
— Dick, mutisi Sam, sinun ei pitäisi pistää nenääsi tähän.
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Dick ymmällään.
— Ruveta ehdottamaan yhteistä matkaa?
— Entä sitten? huudahti Dick ällistyneenä. — Etkö sinä ole matkustanut intiaaniseurassa aikaisemmin?
— Ei ole kysymys siitä. Huomasitko tuota kolmatta intiaania? Joka ei puhunut halaistua sanaa koko aikana?
— Varmasti! Entä sitten?
— Hän on ojibwa. Muut ovat metsäcreeheimoa. Ja väärinpä arvaan, ellei mies ole pahanilmanlintu. Hän tarkkasi meitä viekkaasti ja hänellä oli ilkeät silmät. Hän on valpas. Nyt hän kummeksii, keitä mahdamme olla, minne pyrimme ja miksi olemme lähteneet näin pitkälle matkalle. Ja mikä tärkeintä, hän kuuluu Jingossin kansaan. Hän on pahempi kuin viisikymmentä creetä. Jos hän tuntee Jingossin ja alkaa epäillä meitä, voi hän tehdä meille aika kiusan.
— Antakaamme heidän painua hiiteen sitten, esitti Dick kärsimättömänä. — Ostetaan peurannahkoja ja laitetaan mokkasiineja itse.
— Liian myöhäistä, epäsi Sam. — Peruutus olisi vain pahaksi.
— Sinäpä osaat keksiä vastuksia vaikka mistä, naureskeli Dick.
— Ehkä, ehkä, myönsi toinen, mutta eränkäyntitaitoon kuuluu mahdollisten vaikeuksienkin huomioonottaminen, ja keinojen keksiminen sen varalta, että nämä olettamukset toteutuisivat.
— Sam, huudahti Dick, jonka ajatukset olivat takertuneet muutamaan toverin aikaisemmin lausumaan sanaan, hellittämättä niistä, — huomasitko tuota tyttöä äsken? Hurja pikkuinen kaunotar, vai mitä?
IV LUKU.
Keskipäivä lähestyi. Matkamiehet veivät tavaransa rannalle, missä kanootti oli. Vaikka intiaanit eivät tahtoneetkaan lähteä ennen seuraavaa aamua, olivat he päättäneet painua taipaleelle heti, jotta kaikkinainen tungos ja hämminki, minkä yhtäaikainen lähtö saattaisi aiheuttaa, vältettäisiin.
Aamulla matkavalmistuksien aikana oli jo uutinen heidän retkestään ehtinyt levitä. Etenkin olivat muut lähetit ja postinkuljettajat heitä surkutelleet. Koko talven olivat nämä miehet viettäneet pohjolan pakkasten kynsissä, tarmokkaina hommiaan hoitaen. Nyt oli sopiva levon hetki, ja he säälivät noita tovereita, jotka kesken kaiken joutuivat lähtemään Hiljaisille seuduille.
Sam Bolton ja Dick Herron tapasivat siis, ollessaan lähtövalmiina, rantaäyräällä miesjoukon koolla. Nämä olivat luultavasti tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli vakoilu vihollisen maassa, selon otto oloista, niin että yhtiö syksyllä voisi erämaahan kylvää asutuksiaan, joissa sitten sopi asuskella kylmimpinä kuukausina.
— No, te katso siele se Musta Majava lahti, neuvoi Louis Placide, mine luule ne ojibwa on siele laittanu itselle semmoisi kerpenkoloja.
— Pojat, pyysi Kern, Old Brunswick Housen kauppamies, — jos lähdette Missináibieen, niin heittäkääpä silmäys valtaukseeni Gull-järven rannalla ja katsokaa, onko se saanut olla rauhassa.
Nuori Herbert oli utelias.
— Minne asti aiotte uskaltautua, pojat? kysyi hän.
Mutta Ki-wa-nee, Lentävän aseman uskollinen kauppuri, seisoi joukossa kuin joku erikoisvaltuuksilla varustettu upseeri ja murisi halveksivasti koko jutulle, sillävälin kuin New Brunswick Housen Achard antoi varoittavia vihjauksia takalistolla seisoville intiaanimetsästäjille. — Hiljaa, poikaseni, sanoi hän Herbertille, — uutiset kulkevat kulona, ja etelässä vaaniskelevat vapaakauppiaat uusia leipämaita.
Matkamiehet olivat jo kääntäneet kanoottinsa, tyrkänneet sen veteen ja kasanneet kamppeensa kulkuneuvon keskelle.
Mutta ennenkuin he ehtivät astua siihen, riensi paikalle Virginia Albret, joka silloin oli seitsentoistavuotias, solakka ja sievä kuin nuori saksanhirvi. Päällikön tyttärellä oli tapana antaa määräyksiä, mutta hän antoi ne varsin miellyttävästi. Samalla kuin hän omisti puhuteltavilleen muutaman yksinkertaisen, ystävällisen sanan, katsoi hän heitä suoraan kasvoihin syvillä, tummilla silmillään. Molemmat metsänkävijät kunnioittivat häntä suuresti ja he kuuntelivat häntä kömpelösti lakkejaan käännellen, samalla metsämiesten tapaan tietämättään ihaillen hänen hipiänsä tuoretta, tummaa rusoa, punaisia huulia ja tukan kultaista runsautta. Se oli suloinen muisto viedä mukanaan Hiljaisille seuduille ja jo itsessään lahjan arvoinen. Sitäpaitsi oli Virginialla vielä, tapansa mukaan, tuomisensa. Kummallekin antoi hän pitkän silkkisen liinan. Sam Bolton mutisi kiitoksensa ja työnsi taitamattomasti lahjan paitansa aukosta povelleen. Dick taas riisti puoliksi ritarillisella, puoliksi kerskailevalla eleellä oman liinansa kaulaltaan ja heitti sen pois, sitoen sitten tytön antaman sen paikalle. Virginia hymyili. Kovalla nykäyksellä työnnettiin kanootti vesille. Miehet alkoivat meloa vastavirtaan.
Melkein penikulman verran kulkivat he saarien lomitse, mutta sitten laajeni heidän eteensä Moosen leveä uoma. He asettuivat nyt melomaan suoraan eteenpäin, pysytellen visusti lähellä rantaa, jotta virta ei pääsisi painamaan liiaksi. Näin saattoivat he edetä nopeasti, sillä he meloivat luonnollisesti intiaanien tavoin — taivuttamatta kumpaakaan kyynärpäätä ja sysäten voimakkaasti hartioitaan eteenpäin aironvedon lopulla — ja osasivat käyttää edukseen jokaista pikku pyörrettä.
Puolentoista tunnin kuluttua he saapuivat ensimäiselle vähäiselle koskelle, missä heidän oli pakko nostaa melansa ja käyttää pitkiä kuusisalkoja, jotka aamulla olivat hakanneet ja kuorineet. Dick oli keulassa. Hän näytti uljaalta seisoessaan siinä hajareisin, takakenossa, kasvot kohisevalle virralle suunnattuina. Yhtäkkiä ennättivät he vihaisimpaan pyörteeseen, missä putous odotti. Silloin nuorukainen, syvään hengähtäen, pani koko voimavarastonsa käytäntöön. Sillävälin kuin hän otti uuden puhdin, keikkui Sam Bolton peräpuolessa, pitäen kanoottia tasapainossa, tyytyväisenä antaen tunnustuksensa pojan taitavuudelle ja ruumiilliselle kuntoisuudelle. Sanottakoon mitä hyvänsä, Dick Herron taisi ammattinsa. Galen Albret oli viisaudessaan pannut Sam Boltonin käteen todella voimakkaan aseen.
Kanootti sukelsi jälleen tyynempään veteen, saatuaan naarmun pari kosken kouraisussa. Sam ja Dick pudistivat rauhallisesti veden seipäistään ja asettivat ne eteensä. Jälleen alkoi kuulua melojen tasainen »_huiss klik — huiss klik_!»
Nyt alkoi virta rientää kymmenen penikulman putousta kohti Abitibin alapuolella. Vaikka vedenpinta olikin sileä, koskipaikkojen poreita lukuunottamatta, kävi virta kuitenkin kovin vaikeaksi kulkea. Matkamiesten oli uudestaan pakko tarttua sauvoimiin, ja niin raatoivat he voimakkaina ja uupumattomina koko sen päivän lopputaipaleen. Kun he vihdoin nousivat maihin yöksi, olivat he jo sivuuttaneet Ranskalaisen joen suun.
Heidän kaltaisilleen harjaantuneille miehille oli leirin pystyttäminen perin pieni seikka. Dick raivasi kirveellään matalaa ryteikköä pois tieltä ja kokosi kuivia puita polttoaineiksi. Sillä aikaa vanhempi miehistä etsiskeli kuivuneita koivunvesoja, joita sitten taittoi voimakkailla riuhtaisuilla. Koivun kova kuori halkeili sieltä täältä, paljastaen käävän ja jauhomaisen puuaineen, joka oli kuivaa kuin taula ja helposti syttyvää kuin tykinruuti. Kouralliseen näitä sytykkeitä sinkautti Sam kipinän tuluksistaan. Ensimäiset liekit leiskahtivat kaarnasta ilmoille ja Dick palasi samassa ruokkiakseen ahnasta nuotiota polttopuilla.
He keittivät teetä vaskikattilassa ja paistoivat oksannenään pistettyjä lihaviipaleita liekeissä. Heidän ateriaansa kuului lisäksi vain leipää, jota olivat asemalta ottaneet mukaansa. Illastettuaan he tupakoivat, ympäröivät nuotion tuoreilla puilla ja kääriytyivät senjälkeen huopiinsa nukkuakseen. Oli kesä, eivätkä he välittäneet pystyttää telttaa.
Tuli yö ja hiljaisuus. Tuli paloi verkkaan, leimahdellen viheriäin pölkkyjen raoista. Metsäneläimiä pysähtyi tuijottamaan valkeaan liikkumattomin silmin, joista liekit kirkkaina kuvastuivat. Huuhkaja istahti johonkin läheisyyteen, alkaen huhuilla. Yläpuolella kaukaisen pohjolan aamurusko jo väreili hiljaisuudessa, joka melkein peloitti. Siellä täällä hiipivät varjot kuin mustapukuiset kirkonpalvelijat. Tuulenhenkäys leyhähti ohi ja haipui. Metsän kansoittivat aavemaiset olennot, koskemattomat, epätodelliset, jotka kuitenkin tuntematonta Läsnäoloa symbolisoiden vartioivat nukkuvia miehiä. Pohjola, tyyni ja kärsivällinen, tietoisena vallastaan ja hetkeään odottaen, houkutteli erämaaleirin kupeella.
Ennen pitkää tuli sinne pieni susilauma kyyristyen takamuksilleen varjoon. Ne olivat kylläisiä ja vaarattomia, ja istuivat hiljaa, vilkuillen uneliaasti liekkeihin riippuvin kielin, takkuisten, kilttien koirien näköisinä. Kello kahden tienoissa kömpi Dick esille huovastaan korjaamaan tulta. Hän teki sen puolinukuksissa, unisin silmin, kasvoillaan lapsellinen ilme. Sitten häh kuin puoliksi tajuissaan vilkaisi taivaalle, oliko ehkä kaunis ilma luvassa, ja kompuroi uudelleen lämpimän huopansa turviin. Sudet eivät olleet liikahtaneetkaan.
V LUKU.
Pieni jauhosäkki, liikkiö ja muu ruoka, jonka he olivat ottaneet asemalta mukaansa, osoittivat vähenemisen oireita ja matka näytti venyvän pitkäksi. Matkamiesten oli nyt susien, kotkien, haukkojen ja muitten metsän rosvojen tavalla ensi työkseen ajateltava jokapäiväistä leipäänsä. Kaikki muu sai väistyä tämän tärkeän asian tieltä. Se oli ensimäinen vero, jonka pohjola heiltä kovakouraisesti kiristi. Jos he siitä selviytyivät, oli mikä hyvänsä mahdollista; elleivät selviytyneet, oli vain tappio odottamassa. Siksipä olivatkin nuo molemmat pienet teräslanka-ansat, kahdentoista jalan pituinen verkko, ohuet, terävät veitset helmikoristeisissa tupissaan, ja varsinkin nuo kolmesataa panosta rihloihin niin tärkeitä. Niitä piti vartioida, hoitaa ja varjella.
Iltapäivän lähestymistä tervehdittiin tyydytyksellä. Koko aamun he olivat uurastaneet eteenpäin, väliin sauvoen, väliin »hinaten» kanoottia kuudenkymmenen jalan pituisella nuoralla. Dick juoksi pitkin polkua kuin hevonen, touvin silmukka vyötäisilleen pujotettuna, ja Sam Bolton hoiteli kanootin päremelaa. Toisinaan oli rantapenger jyrkkä, toisinaan taas kivinen, välistä taas veden partaaseen saakka tiheän kasvullisuuden peitossa. Usein piti Dickin kahlata, usein kiivetä ja ryömiä, joskus oli hypättävä rotkojen yli, jalansijalta toiselle. Äkkiä hän lähellä vedenrajaa muutamassa matalassa lammikossa, vyötäisiin asti ulottuvassa ruohikossa, yllätti sorsaparven. Ne olivat kyllä täysikasvuisia, mutta kuitenkin kykenemättömiä pakenemaan, Dick päästi nuoransa ja laskien ilmoille huudon, loikkasi hän eteenpäin niitä kohden. Linnut pelästyivät pahanpäiväisesti, hajautuivat eri tahoille, räkättivät kuin hullut ja pärskyttelivät vettä. Sorsaemo lähti lentoon. Poikue taas pujottausi tiheään kaislikkoon sensijaan, että olisi laittautunut avoimeen veteen, missä olisi ollut helpompi pelastua.
Tässä nyt oli tilaisuus tuoreen evään saantiin, ilman että tarvitsi ampua ainoatakaan laukausta. Sam Bolton kapusi heti kanootista. Meistä olisi juttu saattanut tuntua hyvin yksinkertaiselta. Mutta musta sorsa on sukellustaituri avovedessäkin, Ja suorastaan ihmeitä se tekee, jos kaislikon varjot ovat apuna. Jos liian lähelle pyrit, luikertaa se eteenpäin oikealle ja vasemmalle kuin käärme, aikaansaamatta pienintäkään kahinaa, joka voisi ilmaista sen kulkureitin. Viisi minuuttia kului ennenkuin he keksivät ensimäisen. Terävänäköinen Dick oli kymmenen jalan päässä huomannut heikosti heilahtavan ruohonkorren ja hänen voimakkaat lihaksensa lennättivät hänet tiikerinä paikalle. Tarttuen saalistaan kaulaan kohotti hän sen näkyviin.
— Sillä tavalla, mutisi Sam.
Ja vaikka he olivat nähneet yhdeksän sorsan räpiköivän pakoon tuohon enintään viidenkymmenen jalan levyiseen kaislikkoon, eivät he onnistuneet löytämään enempää kuin kolme. Mutta se jo heille riittikin.
Matkasta keskusteltaessa olivat intiaanit luvanneet saavuttaa heidät hämärän laskeutuessa. Oltiin jo aivan Abitibin risteyksen yläpuolella. Tällä kohtaa ei virta ollut vuolas, ilmassakaan ei tuntunut tuulenvärettä. Metsä kasvoi aina veden reunaan asti niin samettimaisena ja tummana, ettei voinut sanoa, missä varjot loppuivat ja peilikuva alkoi. Ei porettakaan näkynyt vedenpinnalla, eikä ainutkaan ääni rikkonut hämärää hiljaisuutta. Sam ja Dick olivat meloneet muutaman tunnin rantaäyrään vierustaa, ja lepäilivät nyt piippujaan poltellen sekä nauttien illan viileydestä. Äkkiä kuvastui veteen kanootti, joka alempana olevasta matkasta lipui näkyviin. Se hiipi kevyesti ja äänettömästi puitten varjossa vastapäätä olevalle rannalle. Toinen kanootti seurasi, sitten kolmas ja useampia säännöllisin välimatkoin. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kanooteissaolijat näyttivät tummilta hiippapäisiltä olennoilta — intiaanivaimot olivat kääriytyneet vaippoihinsa ja kököttivät päitään nyökytellen ja käännellen. Silmänräpäyksen ajan paistoivat illan ruskossa kanoottien koivunkaarnakyljet kirkkaan keltaisina ja naisten värikkäät puvut pilkoittivat tummaa taustaa vasten. Sitten ne äkkiä vastarannan varjossa haihtuivat pimentoon. Ne liukuivat ohi kuin haamujono menneisyydestä häipyen ylempänä rannalla olevalle töyräälle. Hetkistä myöhemmin oli joki tyhjä.
— Akat ovat ryhtyneet leirintekoon, huomautti Sam Bolton välinpitämättömästi, — pannaanpa joutuin toimeksi.
He iskivät kiivaasti melansa veteen ja ajautuivat keskelle virtaa.
Pian kuului äänekkäitä klikkauksia, huutoa ja naurua ja sauvoimien kalahtelua. Päivän työ oli päättymässä. Aina päivänlaskuun saakka olivat miesten kanootit kulkeneet ensimäisinä, joen joka mutkasta riistaa etsien, hiljaisina ja vaanivina. Nyt oli naisten vuoro, leirin pystyttämisen aika. Mitään riistaa ei enää ollut tavoiteltavissa. Joukko hajaantui leikkiä laskien ja riemuiten, iloisena voidessaan hetkeksi vapautua jännityksestä.
Tovin kuluttua tulivat kanootit näkyviin, pitkä katkeamaton jono, jota johti Haukemah. Keulassa istui päällikön poika, yhdeksänvuotias nallikka, hoidellen taitavasti melaansa ja tarkasti väistäen vedenalaisia kareja. Hän tahtoi kehittyä hyväksi kanoottimieheksi, voidakseen aikanaan hänkin lähteä Pitkälle matkaile.
Jokaisessa kanootissa oli paitsi kahta melojaa koko joukko taloustavaraa ja koira tai pari, jotka makasivat kokoonkäpertyneinä ja liikkumattomina, suippo kuono kiilana etukäpälien välissä. Kesy varis pörhisteli pajusta punotussa häkissä.
Haukemah tervehti sydämellisesti valkoisia miehiä ja taukosi melomasta. Kanootti toisensa perästä liittyi heihin. Ajelehtivasta rykelmästä nousi tupakansavu heikkoina kiemuroina.
— Veljeni ovat taivaltaneet pitkän päivämatkan, totesi vanha Haukemah. — Olemme kiirehtineet kovasti. No, nyt olemme tavanneet, ja hyvä niin. Tuolla, tuon valkoisen kallion edustalla oli Parisormella onnea — sai tapetuksi pienen veden (lähteen) partaalla seisovan karibun. Edellisenä iltana oli meillä myöskin valkoturskaa. Kolmen Puun saaren vaiheilla oli hirvien jälkiä.
Näin hän kertoi heille päivän kuluessa tapahtuneet asiat.
— Olemme surmanneet vain neenee-sheebin, sorsan, vastasi Dick, ja koppasi saalistaan kaulasta näyttäen sitä, — emmekä muuta riistaa ole nähneetkään.
— Ahah, äänsi kohtelias Haukemah.
Hän nosti melansa pystyyn. Se oli lähtömerkki.
— Peräytä, kehoitti Dick toveriaan, — nyt on päivänlaskun aika, ja minä aion yrittää saada muutaman hauennappulan uistimeeni.
Kanootti toisensa jälkeen liittyi jonoon. Näinä päivän viimeisinä hetkinä sujui matka hitaammin. Lujan melanvedon jälkeen saattoi kukin vaipua hetkeksi ajatuksiinsa. Mutta yhtäkaikki teki taito tehtävänsä ja taival lyheni. Metsäiset luodot liukuivat ohi tasaista vauhtia.
Sam puuhaili uistimen kimpussa, mutta niinpian kuin viimeinen kanooteista oli kuulomatkan ulkopuolella, huudahti hän:
— Dick, huomasitko chippewa-intiaania?
— En. Mitä sitten?
— Ymmärtää englantia.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Hän oli takanamme oikealla, kun sanoit yrittäväsi kalastaa, ja lähti liikkeelle, ennenkuin ehdimme nostaa melojamme.
— Sattumalta, luultavasti.
— Ehkä, mutta minua tuo ei miellyttänyt. Hän näytti ihan liian viattomalta. Ja vielä, huomasitko, että hän oli yksin kanootissaan?
— Mitä siitä?
— Tuntui siltä kuin hän ei olisi ollut vähimmässäkään määrässä muitten suosiossa. Yleensä asettuvat he kanootteihinsa kaksittain. Enimmäkseen ovat tuollaiset luopiot epäilyttäviä.
— Mikä neuvoksi?
— Älähän huoli. Toiste pitää meidän vain olla varovaisia.
VI LUKU.
Leiri tehtiin metsikköön töyräälle, kapean puron yläpuolelle.
Intiaaninaiset olivat pystyttäneet teltan levittämällä purjekangaskappaleita, koivuntuohta ja parkittuja nahkoja maahan iskettyjen kömpelötekoisten salkojen yli. Lisäksi olivat he rakentaneet puolisen tusinaa pikku nuotioita, joista toisten yläpuolelle jo oli nostettu moniaita patoja. Toiset nuoremmista naisista perkasivat kaloja ja pujottivat niitä vitsoihin, toiset taas kantoivat ohuita oksia polttoaineiksi. Heidän joukossaan sipsutteli myöskin May-may-gwán, nuori ojibwa-tyttö, alasluoduin silmin ja sanomattoman viehkeänä, cree-naisten täydellisenä vastakohtana.
Astuessaan maihin, ryhtyi kukin miehistä jälleen suorittamaan omaa työosuuttaan. Niinkuin taivaan linnut ja metsän pedot he ensiksi tahtoivat varmistautua siitä, että ravinto riittäisi. Kaksi nuorukaista laski verkon puron suulle. Toisia hajaantui etsimään edullisia paikkoja myskirotan ansoille ja jäniksen- sekä teerenlangoille.
Pian tarjosi leiri hyvin eloisan näyn. Padat alkoivat porista, kala kääntyä ruskeaksi. Suloinen tuoksu levisi nuotioista. Miehet täyttivät piippujaan ja tupruttelivat niitä ajatuksiinsa vaipuneina; lapset lämmittelivät niin lähelle tulta pyrkien, kuin suinkin uskalsivat. Metsän tiiviistä pimennosta horjui aika ajoin olento, joka ensinäkemältä muistutti kummaa hirviötä, mutta sitten osoittautuikin intiaaniksi, joka kompasteli kuusenoksataakkansa alla. Oksat oli niin taidokkaasti pantu pitkähaaraisen seipään varaan, että taakan kantaja saattoi viskata kannettavansa hartioilleen kuin heinätukun. Kun hän laski sen maahan, erkani siitä jotakin maustetta muistuttava tuoksu, joka sekoittui ruuan hajuun. Leirin kupeella kyyröttivät susikoirat, kiiluvin keltaisin silmin myöhäistä ateriaansa odotellen.
Syötyään vetäytyivät naiset syrjään. Dickin katseet harhailivat ojibwa-tyttöä etsien, mutta tuloksetta. Tuntien mainiosti intiaanien tavat, hän ei yrittänytkään mitään lähentelyä; sitäpaitsi oli hänen mielenkiintonsa vielä jotakuinkin laimea.
Suurimman nuotion vaiheilla istuivat miehet tupakoiden. Nyt oli sopiva hetki lepuuttaa itseään työn jälkeen. Heidän kauniit tai ankarapiirteiset ruskeat kasvonsa näyttivät tulen loimussa hyväntuulisilta ja he rupattelivat, silloin tällöin naurahtaen, matalalla äänellä. Oudon kielen pitkät sanat surisivat ja sähähtelivät niinkuin kekäleet heidän nuotiossaan, muistuttaen metsien ja koskien ääniä. He keskustelivat joko riistan saannin mahdollisuuksista tai lähestyvästä vierailusta ojibwa-veljien luona etelässä. Heitä varten olivat he ottaneet käytäntöön hirvennahkaiset juhlatamineensa, jotka huolellisesti oli sovitettu pusseihin muiden matkatavarain joukkoon. Valkoiset miehet vaikenivat. Tuokion kuluttua olivat piiput tyhjenneet ja leiri vaipui uneen. Susikoirat hiiviskelivät vielä puolittain nälkäisinä, kekäleiden välistä ruuan tähteitä etsien. Sitten ne juoksivat rannalle löytääkseen sieltä kalanjätteitä. Ne olivat liikkeellä koko yön, kohottaen kuun kumottaessa hiljaisille metsille ulvontansa, samalla tavalla kuin niiden esi-isät ammoin sitten.
Melkein heti päivän valjetessa olivat naiset jo jalkeilla. Vähän myöhemmin ryhtyivät miehetkin kokemaan ansojaan ja nostamaan verkkojaan. Vuodenaika oli nyt näillä seuduin mitä suotuisin ja saalis oli runsas. Langoista löydettiin kolme jänistä; teräslanka-ansoihin oli viisi myskirottaa tarttunut — hyvää ruokaa, vaikka ruman näköistä — ja verkoissa rimpuili runsaasti haukia, imukaloja ja joen valkoturskaa. Näistä, Parisormen ampuman karibun lihasta ja asemalta tuodusta lisämuonasta rakennettiin sitten oiva ateria.
Kun leiri oli purettu ja kanootit lastattu, annettiin lähtökäsky. Miehet asettuivat johtoon, seuraten joenrantaa, ja naiset sekä lapset polskuttivat perässä. Metsäisissä seuduissa käy riista aikaisin juomapaikoillaan.
Ennenkuin lähdettiin liikkeelle, puhdisti kuitenkin vanha Haukemah muutamasta kuusenrungosta hiukan kylkeä ja piirsi kovalla, nuotiosta ottamallaan hiilellä siihen merkkirivin:
— Osaatko lukea injunien kirjoitusta? tiedusti Dick, — Minä näet en siihen kykene.
— Kyllä, vastasi Sam. — Opin taidon eräänä talvena, kun Arpinaaman kanssa olimme tarttuneet nietoksiin Burwash-järven seutuvilla.
Hän siristi silmiään ja luki hitaasti merkit.
’— »Abichi-ka-menót Moosamik-ka-ja yank. Missowa edookan owasi sek negi...» Ka, sehän onkin ojibwain, eikä creeitten kieltä, huudahti hän. — Tässähän on oikea pöytäkirja. »Onnistunut päivämatka Moosen asemalta. Suurta riistaa on nähty.» Nuo injunit ovat totisesti hullunkurisia. Tuleepa nyt tänne ukko kuin ukko, niin ei saa rauhaa, ennenkuin on noista merkeistä saanut tavailluksi, moniko täällä on ollut, minne nämä ovat lähteneet, mitä ovat tehneet ja niin poispäin. Tällaiset kuulutukset ovat lapsellisia yrityksiä tuottaa muille injuneille vähän päänvaivaa. Vanha Haukemah käyttää kirjoituksessaan ojibwain kieltä siksi, että tämä oikeastaan on ojibwain aluetta.
— Meidän olisi parasta lähteä nyt, ellemme halua räpylöidä perässä yhdessä naisten kanssa, vihjaisi Dick.