Part 1

HILJAISTEN METSIEN TYTTÖ

Kirj.

Stewart Edward White

Englanninkielestä ("The Silent Places") suomentanut

Eino Auer

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1926.

I LUKU.

Kello kahdeksan seuduissa eräänä kevätkesän iltana istui muuan miesryhmä pikku nurmikolla, leveätä virtaa katsellen. Päivä oli äsken piiloutunut heidän takanaan olevan metsikön liepeeseen.

Toiset miehistä loikoivat lyhyessä ruohikossa, toiset maleksivat viettävällä rantaäyräällä, eräät taas nojailivat kahteen kauniisti koristeltuun kenttätykkiin, joiden suut vaieten ammottivat lähes kahden (Englannin) penikulman päässä olevaa itäistä rantaa kohti.

Matalalla äänellä he siinä rupattelivat, huomautuksiaan lyhyillä, tarttuvilla naurahduksilla säestäen. Outoa oli kieli: sointuvia paikannimiä kuului tuon tuosta, samoin vieraita eläinten ja paikan nimityksiä. Kenógami, Mamátawan, Wenebógan, Kapuskasing, hopeakettu, saukko, sopuli, ahma, myskihärkä, parka, babiche — nämä ja monet muut sanat vilahtelivat nuolten tavoin tuolla täällä. Kaukaisissa metsissä haastelivat tiaiset ja rastaat melkein yhtä ymmärrettävällä kielellä.

Tuskinpa tarvittiin miesten alapuolella olevia kiiltäviä koivunrunkoja, piikkipäälaudoilla aidatun kujan ympäröimää tavaravarastoa, pitkää lippusalkoa, paalutuksen suojassa olevaa hirsimajaa, asumusten matalain aitain kupeilla lörpötteleviä puoliverinaisia, vaiteliaita, edestakaisin laahustavia intiaanivaimoja enempää kuin meluavia tahi valkoisen talon edustalla kunnioittavasti töllisteleviä intiaanilapsiakaan ilmaisemaan tienoihin tutustuneille, että tämä vähäinen, metsän ja veden ympäröimä alue oli kunnioitettavan Hudson Jahti-yhtiön asutuksia. Päivänlaskun aika ja virtaavan veden suunta osoittivat korkeata leveysastetta. Penikulman pituinen niitty intiaanileireineen, metsänsoikio ja virran suunnaton leveys ilmaisivat, että paikka oli turkiskomppanian talo. Etäällä siintävä sininen vesi oli Jameslahti, virta oli Moose; varastorakennuksen kuistilla istui muitten yhtiön virkailijain kanssa Galen Albret; virran äyräällä vetelehtivät miehet olivat yhtiön postinkuljettajia ja lähettejä, Hiljaisten seutujen matkaajia.

Heitä oli kaiken ikäisiä ja heidän pukunsa olivat monenkarvaiset. Kaikki käyttivät kirjailtuja mokkasiineja, helmikoristeisia sukkanauhoja ja punaisia villavöitä. Jokainen heistä pukeutui muuten oman makunsa mukaisesti. Niinpä saattoi heidän joukossaan nähdä sekä tyyten lakittomia että hattuniekkoja ja hiusnauhalla koristautuneita; kuka paitahihasillaan kellotteli, kuka villapaidassa pötkötti, muutamalla oli pitkä, korea huopatakki. Kuitenkin oli pari seikkaa, jotka osoittivat heidän olevan samaa maata. Kaikilla näet oli jäntevät lihakset ja laihoja he olivat peräti, silmissä haukan terävä katse, poskissa niukalti lihaa. Väkevällä tupakalla täytetty piippu tuprusi jokaisen hampaissa.

Johtuiko tuo sitten heidän iltaruskon punaamista, pronssinvärisistä kasvoistaan, silmien kylmästä ilmeestä, vaiko ehkä enemmän kummasta taustasta tykkeineen, lippusalkoineen ja hirsimajoineen; kuitenkin kaikitenkin oli vaikutelma etupäässä sotilaallinen. Nämä miehet olivat sadan taistelun veteraaneja, menetettyjen toiveiden korventamia. Vahva, mahtava, kunnioitusta ja pelkoa herättävä vihollinen oli kovettanut heidät. Heidän suorittamansa taistelut, heidän kestämänsä kärsimykset olivat miltei luettavissa heidän arvistaan; ankarat ponnistukset, ääretön karuus olivat muokanneet heidän ruumiinsa ja sielunsa. Mutta miehen luonteessa on jotakin, joka kutsuu suuriin tekoihin, ja juuri tämä ominaisuus liitti nämä maleksijat yhteen ja auttoi heitä koettelemuksissa.

Päivä painui mailleen ja pohjolan ihmeellinen, punainen hämärä kietoi tienoon verhoonsa. Jostakin etäisestä metsästä kuului yksinäisen suden valittava ulvonta. Rekikoirien kuoro kajahutti heti vastauksen. Miehet taukosivat vähitellen juttelemasta, polttelivat vain piippujaan ja vetivät sieraimiinsa kirpeätä ilmaa, nauttien hiljaisuudesta.

Yhtäkkiä ilmestyi hämärästä roteva intiaani, joka astui eteenpäin pitkin harppovin askelin. Tuossa tuokiossa oli hän heidän joukossaan, vastaten tyynesti heidän tervehdyksiinsä.

— Bo’ jou, bo’ jou [väännös ranskal. tervehdyksestä »bon jour» = hyvää päivää. — Suom.], Me-en-gen, toivottivat he.

— Bo’ jou, bo’ jou, vastasi hän.

Paria miehistä hän kosketti kevyesti hartioihin. He nousivat heti. Intiaani oli päällikön kanoottimiehiä ja he ymmärsivät Galen Albretin tarvitsevan heitä.

Me-en-genin kulkiessa edellä tallustivat he nurmikon yli, lipputangon ohi varastorakennuksen kuistille. Siellä intiaani jätti heidät. He nousivat portaille. Eräästä sisähuoneesta tunkeutui välikön läpi valoa. He joutuivat valopiiriin ja samassa pysähdytti ääni heidät.

Kuistikko oli avara ja matala, kaiteilla varustettu ja, valoneliötä lukuunottamatta, pimeä. Nojatuoleissa istui tusinan verran tupakoivia miehiä. Savu kiemurteli valojuovassa merkillisinä kiehkuroina. Sisäpuolelta kuului naisen ääni, jota pianon helinä hillitysti säesti. Ääniä kuten valoakin vaimensi huoneen etäisyys.

Miehistä saattoi varmuudella tuntea vain Galen Albretin. Hän näytti julmalta, nelikulmaiselta ja veltolta, ja hänen tapansa istua tuolissa kuin istuisi hän jonkun kaamean, verisen lain tulkitsijana oikeuden istuimella, ilmaisi hänet. Metsämiehet huomasivat hänen tarkastelevan heitä tuuheiden valkeain kulmainsa alta. Tahtomattaan suoristivat he hartioitaan.

Vanhempi miehistä oli iältään viisikuudetta tai kuusikymmentä vuotta, mutta yhtäkaikki oli hänen ryhtinsä suora ja ruumiinrakenteensa voimakas. Kapealierinen pehmeä hattu varjosti rauhallisia, harmaita silmiä, nenä oli kuin haukan nokka ja sen alla viippoivat pitkät, valkoiset viikset. Kädet, joissa suonet olivat pullistuneet pahkuraisiksi köysiksi, olivat ruskettuneet mahonginvärisiksi. Silmänurkissa vilkuili veitikka, mutta kiinteä tuijotus paljasti metsän asukkaan mielikuvituksen puutteen, samalla kuin se oli todistuksena harvinaisen sitkeästä kestävyydestä. Puku, karkeasta takista aina koristelemattomiin mokkasiineihin, oli äärimmäisen yksinkertainen.

Hänen toverinsa oli tuskin muuta kuin poikanen vuosiltaan, mutta hän oli ruumiiltaan kuin mies. Hän näytti mainiosti soveltuvan pohjolan ankaraan elämään — laaja rintakehä, sileät, täyteläiset lihakset ja ennenkaikkea täydellisesti pyöreä kaula puhuivat lämpimästä verestä, jota virtasi runsaasti hänen ruumiinsa joka osassa. Kasvot, joissa orastava parta vasta varjona näkyi, olivat huolettoman pojan, mutta katse oli miehen. Tuo kypsyneen miehen vaikutus lienee johtunut kokemuksista, joita kaksikymmenvuotiaalla ei tavallisesti vielä ole ollut, tahi ehkäpä se enemmänkin riippui eräästä omituisuudesta. Nuorukaisen silmät näet olivat niin tavattoman lähellä toisiaan, että ne näyttivät litistävän nenänvartta, ja lisäksi ne merkillisen vinosti välkähtelivät lakkaamatta. Ne tekivät hänen ilmeensä samalla sekä omituisen vieraaksi että päättäväiseksi. Mutta kun hän sitten katsahti poispäin, palasi kasvoille vanha poikamainen piirre, jota korosti eräänlainen nuorekas raakalaisuus hänen pukimiensa yksityiskohdissa — hatussa reuhotti haikaransulka kallellaan, kupeella koreili helmillä kirjailtu puukon tuppi, ja polvinauhat sekä mokkasiinit ihan uhkuivat upeutta.

Muuan miehistä kuistilla puhkesi puhumaan. Galen Albret se ei ollut, vaikka hän olikin kutsunut heidät kokoon, vaan MacDonald, hänen kaupanjohtajansa ja oikea kätensä. Itse ei Galen Albret hiiskahtanutkaan, hän vain istui, pää eteenpäin nojassa, mulkoillen miehiä syvällä päässä olevilla silmillään.

— Teidät on kutsuttu erikoistehtävää varten, aloitti MacDonald lyhyesti. — Tehtävä on vapaaehtoinen, eikä teidän ole tarvis siihen ryhtyä, ellette halua. Olemme kutsuneet teidät siksi, että tähän saakka aina olette suorittaneet loppuun ne hommat, joihin olette ruvenneet. Te, Herron, ette tosin ole paljon ehtinyt, koska vielä olette nuori, mutta vähitellen saavutatte luottamuksemme. Mutta Bolton, te olette vanha tekijä, ja sepä merkitsee jo koko joukon.

Galen Albret liikahti. MacDonald äkkäsi viittauksen ja jouduttautui asiaan.

— Sanon teille, mitä haluamme. Ellette tahdo käydä puuhaan käsiksi, niin ette siitä myös mitään tiedä. Onko selvä?

Hän siirrähti lähemmäksi valoa, tutkien heidän kasvojaan tarkasti. Miehet nyökäyttivät päätään.

— Varmasti, lisäsi Herron.

— Hyvä on. Muistatteko, miehet, Jingossin, ojibwaintiaanin, joka kävi täällä ostoksilla vuosi sitten, viime kesänä?

— Samanko, jota kutsuttiin Kärpäksi? tiedusti Sam Bolton.

— Saman. Muistatteko hänet hyvin? Minkä näköinen ja niin poispäin.

— Kyllä, nyökkäsi Sam Dick Herronin säestämänä.

— Meidän täytyy saada tuo intiaani käsiimme.

— Missä hän on? kysyi Herron. Sam Bolton pysyi vaiti.

— Siitä saatte ottaa selon.

MacDonald jatkoi, nykäisten tuoliaan hitaasti lähemmäksi ja alentaen ääntään:

— Viime kesänä kohosi Jingossin »velka» varastoon kahteensataan majavaan (sata dollaria), mikä hänen piti suorittaa takaisin nahkoina seuraavalla käynnillään. Hän ei palannut ollenkaan. En usko hänellä olleen aikomustakaan palata. Esimerkki on huono. Meille ei ole tuollaista ennen sattunut. Tällä asemalla saavat monen monet intiaanit luottoa ja jos Jingoss jätetään rankaisematta, joudumme turkasenmoisiin ikävyyksiin muiden velallistemme kanssa. Ei ainoastaan hänelle, vaan muillekin on saatava selväksi, että kavaltaja joutuu kiinni, joka kerta. Kaikki tietävät, että hän on varastanut, ja he odottavat nyt nähdäkseen, mitä aiomme tehdä. Sanon teille tämän, jotta tietäisitte, että asia on tärkeä.

— Toivotte meidän pyydystävän hänet? virkkoi Bolton paremminkin todetakseen asian kuin kysyäkseen.

— Pyydystävän kyllä, ja elävänä, teroitti MacDonald. Ampuminen on kielletty. Tahdomme rangaista häntä, mutta samalla antaa hänelle opetuksen. Me olemme luvanneet pitää intiaaniemme »velkoja» järjestyksessä. Emme voi sitä tehdä, jos tappiomme alkavat käydä liian suuriksi. Tämä on vakava juttu. Jos onnistutte, maksetaan teille tehtävän suoritukseen kuluneelta ajalta kaksinkertainen palkka, ja lisäksi tietää se kahden asteen ylennystä palveluksessa. Sopiiko?

Sam Bolton pyyhkäisi laihalla, pahkuraisella kämmenellä suutaan, mikä ennusti hänen aikovan puhua, mutta Galen Albret ehätti äkkiä väliin, puhjeten sanoiksi nopeasti ja painokkaasti, kuten hänen tapansa oli.

— Vartokaapa, sanoi hän, tässä ei saa olla mitään epätietoisuutta. Jos ryhdytte tehtävään, ette saa jättää sitä kesken. Joko palaatte intiaanin kanssa, tai olette järkenään palaamatta. Epäonnistumista en anna anteeksi. Hyväksyn vain onnistumisen. Ei merkitse mitään, vaikka viipyisitte kymmenen vuotta. _Minä tahdon saada tuon miehen käsiini!_

Hän vaikeni äkkiä. Tovin kuluttua MacDonald taas otti puheenvuoron.

— Ajatelkaa asiaa perinpohjin ja antakaa minulle tieto huomenaamulla.

Bolton hapuili taas suutaan.

— Minun takiani ei tarvitse odottaa, sanoi hän. Minä suostun.

Dick Herron naurahti yhtäkkiä äänekkäästi, unohtaen hetken vakavuuden.

— Jos tämä Sam tahtoo ryhtyä yritykseen, ei minunkaan tarvitse huolestua, vakuutti hän. — Selvä on minun puolestani.

— Mainiota, suostui MacDonald. — Muistakaa, että tästä pitää olla vaiti. Tulkaahan luokseni, niin saatte, mitä tarvitsette mukananne.

— Sanon nyt teille hyvästi, virkkoi Galen Albret. — En halua, että nähdään minun puhuttelevan teitä huomenna.

Metsänkävijät astuivat eteenpäin ja puristivat juhlallisesti Galen Albretin kättä. Hän ei noussut paikaltaan ottaessaan jäähyväisiä miehiltä, jotka oli lähettänyt Hiljaisille seuduille, sillä hän oli komppanian aseman päällikkö ja vain harva hallitsi niin rikasta ja laajaa aluetta kuin hän. Sitten molemmat matkalle lähtijät vuorostaan nyökäyttivät päätään vaiteliaille tupakoitsijoille ja hissuttelivat pimeyteen äänettömin askelin pehmeissä mokkasiineissaan.

Yö oli jo saapunut. Siellä täällä tuikki lamppu. Poikki pohjoisen taivaan kaartui himmeä fosforihohde, aamuruskon edelläkävijä, josta toisinaan hetkiseksi sävähti esiin värisevä yksinäinen valovasama. Pronssisen kenttätykin vaiheilla oleva miesryhmä hyräili hiljaa _La Violette dandinen_ kauniita, tunteellisia säveliä.

Molemmat metsänkävijät pysähtyivät vaistomaisesti toverijoukkonsa tällä puolen. Boltonin mietteet tummensivat hänen katseensa. Dick Herron vilkuili huvitettuna toveriaan; ilme hänen kasvoissaan häilähteli ajatusten temmeltäessä.

— Kuulehan, Sam! sanoi hän.

— Mitä? hätkähti vanhempi mies.

— Saat lyödä minua, ellei meistä, suoriuduttuamme tästä isopalkkaisesta hommasta, tule rikkaita miehiä — ja pitkäikäisiä.

II LUKU.

Miehet seisoivat katsellen 'mietteissään tähtitaivasta.

Dick Herron hutki hieman pahantuulisena ruohoa vitsalla, jonka hän ohikulkiessaan oli taittanut jostakin pajukosta. Hän oli napissut koko sen lepohetken kestäessä, jonka oli itselleen täällä sallinut nopean pikamarssin jälkeen Winnipegistä. Hän antoi kyllä arvon äsken saamansa tehtävän vaikeudelle, mutta suhtautui siihen kuin raskaaseen taakkaan, jättäen heti kaikki yksityiskohdat ja suunnittelut toverin huoleksi. Sam Bolton kyllä osoittaisi aikanaan hänelle, mitä milloinkin oli tehtävä. Silloinpa hän kyyristäisi hartiansa, sulkisi silmänsä ja puskisi työtä koko mahtavalla, raa'alla väellään ja voimallaan. Odottaessaan suipisti hän huuliaan, vihellellen jotakin kanoottilaulua.

Mutta metsästäjäveteraani, Sam Bolton, seisoi kuin haltioituneena, tuijottaen lempeillä vanhan miehen silmillään unelmoiden avaruuteen.

Tumman samettinauhan takana oli erämaa. Siellä oli raivaamaton seutu, laajempi kuin Yhdysvaltain alue, siellä suuret metsät, kartoittamattomat vedet, lakeudet, hedelmättömät maat, vuoret ja virrat leveämmät kuin Hudson. Siellä saattoi kesäisenä päivänä nähdä hirven ja karhun, nuo metsien todelliset kuninkaat; karibulaumoja, toisinaan tuhatpäisiäkin, harhaili laajoilla kankailla, ja sudet kokoontuivat lymyillen tahi avoimesti, aina sen mukaan oliko uhri voimakas vai heikko, näiden ympärille saaliin toivossa. Ahmoja, näätiä, minkkejä,, saukkoja, kärppiä, myskirottia, ilveksiä, kettuja ja majavia liikkui siellä harjoittamassa ammattejaan, joko murhatöissä tai rauhallisissa teollisuushommissa. Metsäintiaaneja, herkkiä ja villejä kuin eläimet, asuskeli puunkuoresta tai nahasta kyhätyissä majoissa, pyydystellen turkiseläimiä tai kalastellen ja sillävälin vaeltaen villihanhien tavoin pitkiä taipaleita. Päivänpaistetta, varjoa, sadetta, vilua, lunta, nälkää, runsautta ja työtä, kaikkea tätä oli Sam Bolton tavannut vuosien kuluessa pitkää matkaa patikoidessaan. Hän vaistosi ne nyt hämärästi,, vartoessaan sen taipaleen varressa, jota oli ryhtynyt kulkemaan.

Sam Bolton oli elänyt vuosikausia metsässä, vuosikausia yksin. Hänellä oli mielikuvitus, rajoitettu tosin, mutta sen avulla hän kykeni asioissa havaitsemaan kaiken olennaisen, tärkeän. Nytkin, tähystäessään erämaahan leirin edullisesta asemasta, turvallisesta elämän tyyssijasta, hän tunsi tuon samaisen erämaalle ominaisen vihamielisyyden läsnäolon, jonka oli tuntenut jo neljäkymmentä vuotta sitten. Pitkässä taistelussa saatuja arpia vieläkin vihloi. Kovien käsien suonipunos, ryhdin irtonainen joustavuus, nöyryys, varovaisuus, katseen terävyys, kärsivällisyys — kaikki ne olivat samalla merkkejä käydyistä taisteluista, vihollisesta saatujen voittojen tunnuksia. Erämaa, tyven, säälimätön, tarkka ja peloittava, vaani metsän varjossa. Se ei etsinyt taistelua, mutta ei myöskään karttanut; sen voitoilla oli ennaltamääräyksen ylväs tuntu, se taipui suurenmoisesti ikäänkuin hetkellinen voitto, jonka saavuttamiseksi mies oli jännittänyt sielunsa joka säikeen, itse asiassa lopultakin olisi vain mitätön seikka. Erämaa ei koskaan väsynyt, se ei koskaan iloinnut, ei koskaan rauhoittunut. Se oli välttämätön, mahtava. Sen elämä oli hiljaisuus, sen kieli hiljaisuus, sen peloittavin ase oli tuo suuri valkoinen hiljaisuus, joka salpasi miehiltä hengen. Sam Bolton tajusi selvästi Pohjolan luonteen. Hän tunsi sen vastustuksen puristavan itseään. Se saattoi höllentyä, mutta vain jälleen kiristyäkseen. Mitä se moniaassa hetkessä ehkä menetti viholliselleen, sen se takaisin otti vihamiehen pitkinä heikkouden tunteina. Tämän hän hämärästi vaistosi; erämaa muuttui vanhan miehen mielikuvituksessa olennoksi, jota vastaan kaikki mahdolliset aseet oli saatettava kuntoon.

Jossakin tuolla toisella puolen, metsissä, lymyili mies. Hän saattoi olla yhtä hyvin viiden kuin viidensadan penikulman päässä. Hän oli oppinut pitämään huolta itsestään korvessa. Sam Bolton alkoi äkkiä kehitellä ajatuksiaan ääneen.

— Meidän on napattava hänet tai kenenkä hyvänsä muun, joka tietää meidän ajavan häntä takaa, sanoi hän. — Mutta leikki taitaa olla tuolle punanahalle liian helppo. Onnellinen Jingoss on ojibwa, ja hänen kansansa on suuri. Tätä joukkoa täällä voimme puijata helpostikin; kerromme heille lähtevämme katsastelemaan paikkoja uusille talviasemille. Mutta me joudumme seudulle, joka on peloittavan laaja.

— Mitä tietä meidän on ensin kuljettava? uteli Dick, osoittamatta edelleenkään mitään erikoista innostusta. Miten hyvänsä Sam päättäisikin, olisi ratkaisu varmasti paras mahdollinen.

— Tätä tietä, ilmoitti Bolton. — Jingossin täytyy olla jossakin kauppaa tekemässä. Millekään Hudsonlahden asemalle hän ei voi saapua. Mikä paikka sitten olisi lähinnä? Hyväinen aika, Missináibie tietysti, tuolla alhaalla, Yläjärven tienoilla. Luultavasti hän onkin siellä. Lähdetään etelää kohti.

— Ojibwain olinpaikkoja, häh? arvasi Dick umpimähkään.

— Kyllä, mutta Jingoss on Georgianlahden ojibwa. Tuolla Missináibien tienoilla on jokaisella injunilla oma metsästysalueensa, ja he ovat eri heimoa kuin meidän cree-intiaanimme — nämä pitävät melko lujasti kiinni omasta alueestaan. Jotkut vieraat, jotka ovat yrittäneet metsästystä tai turkispyyntiä siellä, ovat ykskaks saaneet kuulan kalloonsa. Tämäpä paneekin minut ajattelemaan, että jos Jingoss on pyrkinyt etelään ja jos hän nyt hieroskelee kauppoja Missináibiessa, ja ellei hän ole saanut joitakin ojibwa-miehiä pyörrytetyiksi niin, että sallivat hänen pyydystellä alueillaan, tai ellei hän ehkä olisi puskenut kotia kohti tahi länteen Winnipegin alueelle, on todennäköisintä, että löydämme hänet jossakin Kabinikágamin seutujen vaiheilla.

— Siispä painukaamme ensin Missináibie-jokea ylöspäin, ehdotti Dick.

— Taitaa olla oikea lähtösuunta, myönteli Bolton.

Ja lopettaen keskustelunsa tähän he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta kääntyivät takaisin etäämpänä häämöttävien toveriensa luo. Heidän lähestyessään kuului ääniä:

— Tässä hän on... Dick, tulehan tänne. Dick, laula meille! Chante donc »Oncle Naid», Diik. [Laulahan »Setä Naidista», Diik. — Suom.]

Ja Dick hyräili, huolettomasti nojaten kenttätykkiin, voimakkaalla vaikka hiukan käheällä baritonillaan kaukaiselle pohjolalle etäisen etelän vienon tervehdyksen:

»Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned, hän eli kauan sitte etelässä...»

III LUKU.

Aikaisin seuraavana aamuna vaati Sam meloja valittaessa, että otettaisiin käytäntöön intiaanien keskuudessa vallitseva tapa. Nämä näet mittasivat aina tarkasti, että kukin meloja sai ruumiinkokoaan vastaavat vehkeet. Itse piti hän parhaimpana vaahterasta tehtyä kapealapaista melaa, sillä se ei särkynyt koskipaikoissakaan, vaikkapa kovan vauhdin aikana useinkin sattui pohjaa raapaisemaan. Nämä melat olivat maalatut kirkkaan oranssinvärisiksi.

Dick Herron oli jo katsonut koivunkaarnakanooteista sopivan. Hän tunsi hyvän kanootin niinkuin hevosentuntija jalon ratsun. Tämä kanootti oli neljäntoista jalan pituinen ja tehty kovasta, talvella irrotetusta puunkuoresta. Suuria kuhmuja tai repeämiä ei näkynyt ainoatakaan.

He nostivat sekä kanootin että melat kuivalta veden partaalle ja kääntyivät sitten takaisin varastorakennukselle, missä MacDonald istui yläkerran huoneessa kirjoittelemassa. Tavallisesti turkispyytäjien ei ollut lupa mennä »konttorin» ristikon sisäpuolelle, mutta Samia ja Dickiä oli käsketty liikkumaan vapaasti ja selviytymään perille omin neuvoin. Vaatevarusteista antoi Dick vanhemman toverin huolehtia, itse hän varasi mukaansa ainoastaan satasen panosta uusimalliseen Winchester-rihlaan, joka juuri näihin aikoihin alkoi päästä pyssymiesten suosioon.

Avaran, matalan huoneen hämärässä hääri vanha metsästäjä, milloin tässä milloin tuossa nurkassa nuuskien. Nyykäyttämällä päätään väisteli hän katosta riippuvia esineitä, kysellen tarpeen tullen asioita MacDonaldilta, joka vaiteliaana seurasi häntä. Ensiksi pantiin syrjään pari teräslanka-ansaa, kapea, tiheäsilmäinen kalaverkko, ongensiima ja koukkuja, ruutia, kerä, sekä kotelo vanhan erämiehen suustaladattavaa varten, ynnä suolasäkki. Ne kaikki tarvittiin elatuksen turvaamiseksi. Sitten tulitikkuja, tulukset, pari huopaa. Nämä lämmön vuoksi. Vielä kymmenen naulaa tupakkaa ja yhtä paljon teetä. Tavanmukaiset nautintoaineet. Ja lopuksi pikku säkillinen jauhoja ja kohtalainen liikkiökimpale. Ne olivat tarpeen tilapäismuonana. Jos ne loppuisivat, oli miesten yksinomaan turvattava metsän antimiin.

Sam Bolton tutkiskeli tavarakasaa, kun kaikki oli hilattu kokoon. Silmät puoliummessa hän uudelleen ja uudelleen mutisi nimiä ja laski esineitä, varmistuakseen siitä, ettei mitään puuttunut. MacDonald puolestaan teki huomautuksia silloin tällöin.

— Saanut vaskisangon, häh, Sam? Entä paistinpannun? Kuppeja? Onko läjässä kirves? Parasta ottaa vielä ylimääräinen veitsikin. Tarvitsetteko kangasta? Kompassi kunnossa?

Kuhunkin kysymykseen nyökkäsi Sam myöntävästi päätään. MacDonald vaikeni lopulta, kun havaitsi, ettei enää ollut mitään lueteltavaa.

Mutta Dick, joka laiskasti oli rummutellut ikkunaa sormenpäillään, kääntyi nyt. tehden vuorostaan hänkin huomautuksen.

— Miten on kenkien laita? Minä en ole ainakaan saanut mitään.

MacDonald kalpeni.

— Yrjänän nimessä, pojat, en saanut mahtumaan enempää kuin neljä viisi mokkasiiniparia kampsujenne joukkoon, mutta nahkaa on, jotta riittää. Olkaa vain varovaisia. Abitibin sakki oli kerran tehdä minusta pietin. Koettakaa selvitä intiaaneista.

Bolton ja Herron painuivat matkaan pitkin pientä jalkapolkua — hevosia ei näillä syrjäisillä tienoilla ollut — päällikön ja hänen apulaisensa asumusten välitse ja kääntyivät sitten polveilevalle tielle, joka korkean ruohon lomitse johti alas niitylle, missä intiaanimajojen terävät huiput kohosivat kohti taivasta.

Majat olivat hajallaan — minkäänlaista järjestystä ei nähtävästi noudatettu. Jokaisen edessä savusi nuotio. Naiset ja tytöt ahersivat mikä missäkin työssä. Kesy varis räpytteli edestakaisin ikäänkuin kiusaten suippokuonoisia, takkuisia susikoiria, varoen kuitenkin joutumasta niiden ulottuville.

Hurtat syöksähtivät raivokkaina lähestyviä vieraita kohti, päästäen ilmoille oudon, pitkäveteisen haukunnan, joka enemmän muistutti susi-sukulaisten kuin kotieläimen ääntä. Dick ja Sam hätistelivät niitä syrjään lyhyillä kepakoilla, joita olivat varanneet tähän tarkoitukseen. Koirat tunnustivat heidän herruutensa, hypähtämällä heti takaisin. Muutama tavallista kainompi nainen livahti näkyvistä »wigwamiinsa». Lapsiliuta pyrähti kuin viiriäisparvi piilopaikkaan, tähystäen sieltä helmenkirkkailla silmillään tulokkaita.

— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti Sam Bolton.

— Bo’ jou, bo’ jou, vastasivat nuo kolme miestä.

Intiaanit olivat kaukaa ylämaista. He eivät puhuneet englantia enempää kuin ranskaakaan, ja tyytyivät kaikessa hiljaisuudessa huoltamaan isäinsä perintöä, noudattaen näiden tapoja niin uskonnollisissa menoissa kuin jokapäiväisessä elämässäkin. He olivat viipyneet täällä jo moniaita päiviä jonkun loitsumenon takia. Velhon suuri maja kohosi keskeltä leiriä kuin sirkusteltta. Sam Bolton puhutteli miehiä heidän omalla kielellään:

— Haluamme ostaa monta mokkasiiniparia vanhoilta vaimoiltanne, sanoi hän.

Yksi punanahoista livisti heti tiehensä. Seuraavan viiden minuutin aikana näkyi hän nopeasti siirtyvän majasta majaan.

Vanhempi valkoisten miesten seuraan jääneistä alkoi kysellä:

— Pikku Isä on hommautumassa pitkälle matkalle?

— Tokkopa lyhyelle matkalle paljon jalkineita tarvitsisi?

— Lähtee turkiksia pyytämään, häh?

— Ehkä.