Part 9

Yksi lanka nuorassa meni jo poikki. Se heikkeni yhä ja nyt oltiin jo enemmän kuin 100 jalkaa ylhäällä syvyyden pohjasta.

Harry parkaisi hätähuudon.

Toinen lanka katkesi jo tuon kovan painon alla, jota puoleksi poikkihakatun nuoran täytyi kestää.

Harry antoi veitsen pudota ja onnistuikin ylenluonnollisella voimain ponnistuksella, samassa silmänräpäyksessä, kun nuora oli katkeamaisillaan, oikealla kädellään tarttua nuoraan kiinni yläpuolella sitä paikkaa, jonka lintu oli rikki nokkinut. Mutta vaikka hänellä olikin rautainen koura tunsi hän, miten nuora vähitellen liukui hänen sormiensa välistä.

Hän olisi voinut tarttua siihen molemmilla käsillään, vaan silloin olisi hänen täytynyt panna lapsi alttiiksi, jota hän piteli toisella käsivarrellaan... Sitä ei hän tullut ajatelleeksikaan.

Pelästyneenä Harryn huudosta nostivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa nuoraa vieläkin kiivaammin.

Harry epäili, voisiko hän pitää nuorasta kiinni, siksi kuin kumppaninsa nostaisivat hänet ylös aukon suulle asti. Hän ummisti silmänsä hetkeksi odottaen syöksyvänsä alas syvyyteen, sitte hän ne aukaisi jälleen...

Lintu, joka varmaan oli säikähtänyt, oli kadonnut...

Samassa silmänräpäyksessä, kun nuoranpää oli liukuamaisillaan Harryn kädestä, hän piteli jo viimeisestä nenän päästä, tarttui useita vahvoja käsiä häneen kiinni ja nostivat hänet ynnä lapsen ja laskivat heidät maahan.

Harry meni tainnoksiin.

Viidestoista Luku.

Nell asunnossa.

Kaksi tuntia myöhemmin toivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa Harryn ja lapsen asuntoon; molemmat olivat vielä tunnottomat ja lapsi kovin heikko.

Vanha kaivosmestari sai nyt kuulla mitä oli tapahtunut, ja Madge otti huostaansa tuon raukan olennon, jonka hänen poikansa oli pelastanut.

Harry oli luullut tuovansa lapsen ylös syvyydestä... Mutta se olikin immyt, korkeintaan kuudentoista vuoden vanha. Hänen epäilevä ja hämmästynyt katseensa, laihat kasvonsa, vaalea ihonsa, jota ei milloinkaan auringon valo näyttänyt valaisneen, hänen hentonen ja pieni ruumiinsa, kaikki teki hänestä omituisen ja kuitenkin ihastuttavan pikku olennon. Syystä Jack Ryan vertasi hänet vuoren haltiattareen. Siihen vaikuttivat varmaan nuo erilaiset omituisuudet, joissa hän tähän asti oli elänyt, vaan hän näytti ainoastaan puoleksi kuuluvan tavallisiin ihmisiin. Kasvojen muoto oli harvinainen. Silmät, jotka ei näyttäneet sietävän lampun valoa, katselivat pelästyneenä ympärillensä, niinkuin kaikki niistä olisi ollut outoa ja uutta.

Kun hän, maattuansa Madgen sängyssä, virkosi ja elpyi, niinkuin hän olisi herännyt pitkällisestä unesta, puhutteli tuo vanha skotlannitar häntä ensin.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi Madge.

"Nell", vastasi nuori tyttö.

"Nell", virkkoi Madge, "oletko kipeä?"

"Minulla on nälkä", vastasi Nell. "Minä en ole syönyt sitte ... sitte kun..."

Noista muutamista sanoista, joita Nell oli lausunut, huomattiin, ett'ei hän ollut tottunut puhumaan. Hän käytti puhuessaan tuota vanhan gaelin murretta, jota Fordinkin perhe usein puhui.

Madge kiiruhti heti ruokaa hakemaan. Nell olikin kovin nälissään. Kuinka kauan hän lienee ollutkaan syvyydessä. Sitä ei voinut kukaan tietää.

"Kuinka kauan, lapseni, olet ollut tuolla alhaalla?" kysyi Madge.

Nell ei vastannut. Hän ei näyttänyt ymmärtävän, mitä häneltä kysyttiin.

"Kuinka monta päivää?..." kysyi Madge uudelleen.

"Päivää?..." vastasi Nell, joka ei näyttänyt ymmärtävän tuon sanan merkitystä.

Sitte pudisti hän päätään, niinkuin se, joka ei ymmärrä mitä häneltä kysytään.

Madge oli ottanut Nellin käden omaansa ja silitteli sitä herättääksensä hänessä luottamusta.

"Miten vanha olet, lapseni?" kysyi hän ja katseli häntä ystävällisesti, rauhoittavalla silmäyksellä.

Nell pudisti taaskin päätään.

"Niin, niin", jatkoi Madge, "kuinka monen vuoden vanha?"

"Vuoden?" virkkoi Nell.

Nuori tyttö ei käsittänyt sen sanan merkitystä samoin kuin sanan "päivää" sitä ennen.

Simo Ford, Harry, Jack Ryan ja hänen kumppaninsa katselivat häntä sääliväisesti ja osanottavaisesti. Puettuna yksinkertaiseen ja karkeaan mekkoon, ja siinä tilassa, jossa hän nyt oli, herätti hän luonnollisesti osanottoa.

Harrya miellytti vielä enemmän kuin muita Nellin omituisuus.

Hän tuli lähemmäksi Nelliä. Harry otti nuoren tytön käden, jonka Madge äsken oli heittänyt. Hän katseli tutkivasti Nelliä, jonka suu näytti hymyilevän ja Harry sanoi hänelle:

"Nell ... olitko yksin tuolla alhaalla ... syvyydessä?"

"Yksin! yksin!" huudahti Nell ja kohosi istualle.

Hänen kasvoissaan kuvautui sillä hetkellä todellinen kauhu. Hänen silmänsä, jotka olivat käyneet lempeimmiksi nuoren miehen niihin katsellessa, kävivät uudestaan levottoman ja hämmentyneen näköisiksi.

"Yksin! yksin!" virkkoi hän uudelleen, vaipuen voimatonna vuoteelle.

"Tuo lapsi raukka on vielä liian heikko voidakseen vastata kysymyksiimme", sanoi Madge, sitte korjaeli hän nuoren tytön vuodetta. "Muutaman tunnin lepo ja vähän ravitsevaa ruokaa lisäksi saattavat kyllä hänen voimansa takaisin. Tule Simo! tule Harry! Tulkaa kaikki, hyvät ystävät, ja antakaamme hänen maata!"

Madgen ehdoituksesta jätettiin Nell yksin ja muutaman minuutin kuluttua voitiin huomata hänen sikeästi nukkuneen.

Tämä tapaus tuli tietysti erityiseksi puheaineeksi ei ainoastaan kaivoksessa, vaan myös koko Stirlingin kreivikunnassa, ja muutaman ajan kuluttua ympäri koko Yhdistettyä Kuningaskuntaa. Nellin kummallinen kohtalo yhä levisi ja kasvoi. Niin kerrottiin, että eräs nuori tyttö oli löydetty liuskalevyjen välistä, samalla tapaa kuin joku noista vedenpaisumuksen edellisistä olennoista, joita kuokalla irroitetaan kalliosta.

Nell kävi näin itse tietämättänsä kuuluisaksi..Taikauskoiset tapasivat tässä uutta aihetta satumaisiin kertomuksiinsa. He uskoivat mieluummin, että Nell oli Uuden Aberfoylen haltiatar, ja kuin Jack Ryan kertoi tuon kumppanillensa Harrylle, vastasi nuori mies:

"No niin, olkoonpa vaan, Jack! Mutta hän on kuitenkin hyvä haltia! Se on hän, joka auttoi meitä, joka kantoi meille vettä ja leipää, kun olimme suljetut käytävään! Se ei voinut olla kukaan muu kuin hän. Ja mitä taas tuohon pahaan henkeen tulee, niin otamme hänestäkin jonakuna päivänä selvän, jos hän vielä on kaivoksessa".

Insinööri James Starr oli asiasta tietysti heti saanut tietoa.

Nuori tyttö oli toisena päivänä tulonsa jälkeen asuntoon jälleen voimistunut, ja insinööri tutki häntä nyt varsin tarkasti. Hänestä tuntui ikäänkuin useat elämän kohdat olisivat Nellille olleet varsin oudot. Pian huomattiin kuitenkin, että hänellä oli terävä äly, vaikka häneltä puuttui jotkut ensimmäiset käsitteet, muun muassa ei hänellä ollut tietoa ajan jaosta. Hän ei tiennyt tunneista tahi päivistä ja nuo sanatkin olivat hänelle outoja. Hänen silmänsä, jotka olivat tottuneet ainaiseen pimeyteen, oppivat ainoastaan vähitellen sietämään sähkö-aurinkojen valoa; mutta pimeässä oli hänen silmissään erinomainen tarkkuus, ja hänen erittäin laajentunut silmäteränsä voi nähdä pilkkosen pimeässäkin. Selvää oli, ett'ei ulkomaailman esineet olleet tehneet mitään vaikutusta hänen mielikuvitukseensa, ett'ei muu näköpiiri kuin hiilikaivoksen ollut laajennut hänen silmäinsä eteen, että tuo synkkä luola oli ollut hänen maailmansa. Tiesiköhän tuo raukka olento aurinkoa ja tähtiä olevan olemassa, että löytyi kaupunkia ja lakeuksia vieläpä avaruus, jossa miljoonia taivaankappaleita liikkui, Täytyipä epäillä hänen sitä tietävän, siksi kuin hän oppisi ymmärtämään muutamien tärkeimpien sanojen oikeaa merkitystä.

Kysymykseen, oliko Nell aivan yksin elänyt syvyydessä, ei James Starr voinut keksiä mitään vastausta ja hänen täytyi heittää koko asia sikseen. Kaikki pienemmätkin viittaukset siihen suuntaan säikähdyttivät heti tuota outoa olentoa. Joko sitte Nell ei voinut tahi ei tahtonut vastata; varma oli kuitenki että hänellä oli salaisuus, jota hän ei voinut ilmoittaa.

"Tahdotko jäädä luoksemme? Vai tahdotko lähteä takaisin sinne, jossa olit?" kysyi James Starr häneltä.

Ensimmäiseen kysymykseen oli Nell vastannut: "Tahdon kyllä!" Toisen kysymyksen vastaus oli hirvittävä huudahdus, siinä kaikki.

Ei ollut ihmettelemistä, että James Starr sekä Simo ja Harry kävivät levottomiksi nähdessään tuota omapäistä vaitioloa. He eivät voineet unhottaa niitä kummallisia tapauksia, joita olivat kokeneet Uuden Aberfoylen hiilikerrosta löytäessä. Vaikka kolmena viime vuotena ei mitään sellaista ollut tapahtunut, odottivat he yhä uusia hyökkäyksiä näkymättömältä vastustajaltaan. He päättivät tarkemmin tutkia tuon salaisen syvyyden. Sen he tekivätki aseilla hyvin varustettuina. Mutta eivät nähneet vähintäkään jälkeä. Aukko oli yhteydessä hiilikerroksissa olevien alimpain käytävien kanssa.

James Starr, Simo Ford ja Harry juttelivat usein noista asioista keskenään. Nell olisi ehkä voinut ilmoittaa, josko yksi tahi useampi vihollinen oleskeli kaivoksessa ja valmistelivatko hyökkäystä, mutta hän ei ilmoittanut mitään. Vähinkin viittaus nuoren tytön entisyyteen sai hänet vaan hirveästi huudahtamaan ja pian huomattiinki olevan parasta, ett'ei noita asioita kosketettu sanallakaan. Aika oli kyllä kerran ilmoittava tuon salaisuuden.

Neljätoista päivää sen jälkeen, kuin Nell oli tuotu asuntoon, oli hän jo vanhan Madgen ymmärtäväisin ja innokkain auttaja. Hänestä tuntui varsin luonnolliselle, ett'ei hän koskaan enää jättäisi tuota asuntoa, jossa häntä kohdeltiin niin lempeästi ja ystävällisesti ja ehkäpä hän vielä luulotteli itseään, ett'ei hän olisi _voinut_ elää muualla. Fordin perheessä oli hänelle kylliksi, ja siitä silmänräpäyksestä, kuin Nell tuli asuntoon, pitivät nuo rehelliset ihmiset häntä kasvattilapsenaan.

Nell olikin todella suloinen. Tuo uusi elämä, jota hän nyt vietti, teki hänet vieläki suloisemmaksi. Nämä olivat varmaan ensimmäiset onnelliset päivät hänen elämässään. Hän tunsi itsessään suurta kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka hänelle olivat niin paljon hyvää tehneet. Madge rakasti Nelliä äidin hellyydellä. Vanha kaivosmestari suosi ja ihaili häntä. Kaikki yleensä pitivät hänestä. Ystävästämme Jack Ryanista vaan yksi asia oli ikävä: se, ett'ei hän itse ollut Nelliä pelastanut. Hän kävi usein Fordin perheessä. Hän lauloi, ja Nellin mielestä, joka ei milloinkaan ennen ollut kuullut kenenkään laulavan, oli hänen laulunsa varsin kaunis; mutta enemmäti miellyttivät häntä kumminkin Harryn vakavat puheet, joiden kautta hän vähitellen oppi tuntemaan yhtä ja toista hänelle tähän asti tuntemattomasta ulkomaailmasta.

Nellin tällä tavoin esiinnyttyä luonnollisen muotoisena, oli Jack Ryanin täytynyt myöntää uskonsa haltioiden ja peikkojen olemisesta jossakin määrin heikontuneen.

Kaksi kuukautta myöhemmin sai hänen taikauskonsa uuden kolauksen.

Niillä ajoin teki, näet, Harry odottamattoman huomion, joka osaksi selitti Tulinaisten ilmaantumiset Dundonaldin raunioissa.

Toimittaessaan pitkällistä tutkimusta hiiliaineen eteläosissa -- jota tutkimusta oli kestänyt monta päivää etäisimmissä käytävissä -- oli Harry suurella vaivalla noussut ahdasta käytävää ylös, kun hän äkkiä suureksi kummakseen huomasi olevansa ulkoilmassa. Käytävä, joka loivasti oli noussut maan pinnalle, päättyi Dundonald-Castlen raunioihin. Löytyi siis salainen yhdistys Uuden Aberfoylen ja sen kukkulan välillä, jonka korkeimmalla kohdalla vanha linna sijaitsi. Mahdotonta olisi ollut ulkoapäin löytää tämän kaivoskäytävän suun, niin tarkasti kivilohkaret ja pensaat sitä peittivät. Haaksirikkoon joutuneen laivan syistä kun toimitettiin tutkimusta, eivät asianomaiset sentähden olleet voineetkaan astua sinne alas.

Muutaman päivän kuluttua vei Harry James Starrin sinne, joka myöskin virkkoi:

"Tämä on varmasti muuttava taikauskoisten ajatukset alhaalla kaivoksessa. Hyvästi nyt haltiat, peikot ja tulinaiset".

"Herra Starr", virkkoi Harry, "minä en usko meillä olevan syytä tästä iloita. Ne, jotka ovat heidän sijassaan täällä, eivät suinkaan ole parempia, vaan voivat päinvastoin olla pahempia!"

"Olettepa oikeassa, Harry; mutta mitä meidän nyt on tehtävä? Ne olennot, jotka piilevät tuolla alhaalla kaivoksessa ovat epäilemättä tuon käytävän kautta yhteydessä ulkomaailman kanssa. Epäilemättä olivat ne juuri ne, jotka tuona myrskyisenä yönä houkuttelivat 'Motalan' karille, ja olisivat sen sitte muinaisten merirosvojen tavoin ryöstäneet, jos ei Jack Ryan ja hänen kumppaninsa olisi olleet siellä! Niinpä niin, nyt kaikki selviää. Tuossa on aukko, jonka kautta he tulivat ulos. Mutta asunevatko ne vielä tuolla alhaalla, jotka silloin olivat täällä?"

"Asuvat niinkin, sillä Nell vapisee aina, kun mainitsen hänelle siitä!" sanoi Harry, puhuen täydellä vakuutuksella. "Nell ei tahdo eikä tohdikaan puhua heistä!"

Harry oli varmaan oikeassa. Jos kaivoksen salaiset asukkaat olisivat jättäneet sen, tahi jos he olivat kuolleet, mitä syytä nuorella tytöllä silloin olisi ollut äänettömyyteensä?

James Starr päätti kuitenkin tavalla tahi toisella saada tuo salaisuus ilmi. Hän aavisti että kaivostyön edistyminen oli siitä rippuva. Uudestaan ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin. Asia ilmoitettiin virkakunnille. Poliisimiehiä lähetettiin kaikessa hiljaisuudessa Dundonaldin raunioita vahtimaan. Harry itsekin piiloutui useampana yönä kukkulan pensastoihin: Turhaa vaivaa. Ei mitään huomattu. Ei yhdenkään ihmisolennon nähty kulkevan aukon kautta.

Pian tultiin siihen päätökseen, että pahantekijät olivat jo lähteneet Uudesta Aberfoylesta, ja että he varmaankin luulivat Nellin kuolleen alas syvyyteen, jonne olivat jättäneet hänet. Ennenkuin työt kaivoksessa olivat alkaneet, oli se voinut tarjota heille turvapaikkoja, jossa olivat rauhassa, kaikista takaa-ajoista huolimatta. Mutta nyt oli suhteet muuttuneet. Heille kävi vaikeaksi pitää lymypaikkaansa salassa. Syystä kyllä voitiin siis toivoa, ett'ei enää olisi mitään pelättävää. Mutta James Starr, hän ei voinut olla huoleton. Harry ei myöskään voinut otaksua kaiken olevan niin, jolle se näytti, ja hän sanoi useinkin:

"Nell on varmaan jollakin tavoin ollut osallisena noissa salaisuuksissa. Miksikä hän niin omapäisesti olisi puhumatta niistä seikoista, jos hänellä ei enään ole mitään pelättävää? Epäilemättä hän tuntee itsensä iloiseksi ja onnelliseksi meidän luonamme. Hän on suostunut meihin kaikkiin. Hän rakastaa äitiäni. Syynä siihen, ett'ei hän puhu kuluneesta elämästään, on varmaan joku hirveä salaisuus, joka häntä painaa ja jota hänen omatuntonsa ei salli meille ilmoittaa. Ehkäpä hän paremmin meidän kuin itse tähtensä luulee tarvitsevansa olla sitä ilmoittamatta".

Noista eri syistä päätettiin yksimielisesti, ett'ei nuoren tytön kuullen puhuttaisi mitään, joka muistuttaisi hänelle entisyyttänsä.

Mutta eräänä päivänä luuli Harry voivansa ilmoittaa Nellille, miten James Starr, hänen isänsä ja Harry itse luulivat Nellin olevan heidän pelastajansa.

Olipa eräs juhlapäivä. Kaikki kädet olivat jättäneet työnsä ja toimensa sekä kaivoksessa että Stirlingin kreivikunnan pinnalla. Kuleksittiin ympäristössä kävelyllä. Laulua kaikui ainakin parissa kymmenessä kohdin Uuden Aberfoylen holveissa.

Harry ja Nell olivat lähteneet asunnosta ja astuskelivat pitkin Malcolm-järven länsi rantaa. Siellä oli sähkövalo himmeämpi ja sen säteet taittuivat omituisesti muutamiin kalliopylväiden kulmiin, jotka kannattivat holvia. Tuo hämärä soveltui parhaiten Nellin silmille, jotka vasta vähitellen olivat valoon tottuneet.

Tunnin astuttuaan seisahtuivat molemmat vastapäätä kappelia olevalle, luonnon muodostamalle penkereelle, josta oli lavea näköala yli järven pinnan.

"Sinun silmäsi eivät vielä ole tottuneet valoon", sanoi Harry, "ja varmaankaan ne eivät sietäisi auringon paistetta?"

"Sitä ne eivät suinkaan kärsisi", vastasi nuori tyttö, "jos aurinko on semmoinen, joksi sinä Harry sitä olet kuvannut minulle".

"Nell", virkkoi Harry, "puhuessani sinulle en ole koskaan voinut oikein kuvata sinulle sen loistoa, jotta sinulla voisi olla siitä oikeaa käsitystä eikä muustakaan ihanuudesta, mitä maan päällä löytyy, ja jota sinun silmäsi eivät vielä ikinä ole nähneet. Mutta sanoppas minulle, onko mahdollista, että syntymästäsi saakka aina vaan olet ollut täällä syvyydessä, eikä kertaakaan käynyt maanpinnalla?"

"En koskaan, Harry", vastasi Nell, "enkä usko isän tahi äidinkään minua sinne kantaneen. Silloin minulle varmaan olisi jäänyt joku muisto ulkomaailmasta".

"Niin minäkin luulen", sanoi Harry. "Muutoin, Nell, oli siihen aikaan monta muuta paitsi sinua, jotka eivät koskaan lähteneet kaivoksesta. Matka ulkomaailmaan oli tukalaa silloin, ja minä tunnen monta neitosta ja nuorukaista, joille sinun ijässäsi kaikki on ollut tuntematonta tuolla ylhäällä, mitä sinäkään et vielä ole nähnyt! Mutta nyt kuljemme mukavasti rautatiellä suuren tunnelin kautta muutamassa minuutissa kreivikunnan pinnalle. Nell, minä sentähden oikein ikävöin kuulla sinun sanovan nämä sanat: 'Tule, Harry, minun silmäni kestävät päivän valoa, ja minä tahdon nähdä Jumalan luomaa luontoa!'"

"Harry", vastasi nuori tyttö, "minä toivon piankin voivani sanoa sinulle nuo sanat. Minä lähden sinun kanssasi ihailemaan ulkomaailmaa, ja kuitenkin..."

"Mitä tarkoitat, Nell?" tiedusteli Harry häneltä innokkaasti. "Katuisitko ehkä jättäneesi tuon synkän syvyyden, jossa olet viettänyt elämäsi ensi vuodet ja josta me sinut korjasimme, kun jo olit melkein kuolemaisillasi."

"En, Harry", vastasi Nell. "Minä vaan ajattelin, kuinka pimeässäkin löytyy paljon kaunista. Jospa tietäisit, mitä kaikkea ne silmät näkevät siinä, jotka ovat tottuneet syvyydessä elämään! Siellä on varjoja, jotka kiitävät eteenpäin, ja joiden jälkiä mielellään seuraisi nopeassa juoksussa. Kaivoksen syvyydessä on mustia syvennyksiä, täynnä epätietoisia ja epämääräisiä valoja. Voitpa kuulla ääniäkin, jotka sinua puhuttelevat! Harry, täytyy elää syvyydessä ymmärtääksensä kaikkea, mitä minä tunnen ja jota en voi sinulle sanoin selittää!"

"Etkö sinä pelännyt, Nell, kun olit yksinäsi?"

"Harry", vastasi nuori tyttö, "juuri yksin ollessani en pelännyt".

Nellin ääni oli näitä sanoja lausuessa hiukan muuttunut. Mutta Harry tahtoi kehoittaa ja rohkaista häntä ja sentähden hän sanoi:

"Mutta noissa pitkissä käytävissä voisi pian eksyä, Nell. Etkö pelännyt eksyväsi?"

"En, Harry. Minä tunsin jok'ainoan sopen Uudessa Aberfoylessa".

"Etkö koskaan lähtenyt siitä ulommaksi?"

"Kyllä ... joskus", vastasi epäilevästi nuori tyttö, "minä saavuin toisinaan aina Aberfoylen vanhaan kaivokseen asti".

"Sinä tunsit siis vanhan asuntomme, joka oli siellä?"

"Asunnon ... kyllä ... mutta sen asukkaita en vähintäkään".

"Ne olivat vanhempani ja minä", sanoi Harry. "Me emme olisi koskaan tahtoneet jättää sitä".

"Ehkäpä se olisikin ollut paras teille!" virkkoi hiljakseen nuori tyttö.

"Miksikä niin, Nell? Eikö se ole omapäisyytemme kautta, ett'emme tahtoneet siitä luopua, joka saattoi meidät löytämään uuden hiilikerroksen? Ja eikä tämä löytö ole tuottanut onnea kokonaiselle väestölle, joka työllänsä on siten saattanut koota itselleen varallisuutta; ja sinulle, Nell, joka, sitte kuin jälleen olit elämään saatettu, täällä olet löytänyt rakkaita ystäviä!"

"Minulle!" virkkoi Nell innokkaasti. "Niin kyllä minulle, mitä sitte tapahtuneeki... Mutta muille ... kukapa tietää?"

"Mitä tarkoitat?"

"En mitään ... en mitään!... Mutta se oli vaarallista silloin yrittääkään uuteen hiilialueesen! Niin, hyvin vaarallista, Harry. Eräänä päivänä tunkeusi muutamat varomattomat näihin syvyyksiin. He menivät kauas, kauas tuonne! He sattuivat eksymään!"

"Eksyivätkö he?" sanoi Harry ja katsoi tarkasti Nelliin.

"Eksyivät", vastasi Nell vapisevalla äänellä. "Heidän lamppunsa sammui. He eivät osanneetkaan takaisin!..."

"Niin", virkkoi Harry "ja niinä kahdeksana päivänä, jolloin he olivat tänne suljettuina, olivat he kuolemaisillaan, Nell ... jos ei eräs armelias olento, jonka Jumala lähetti, ehkäpä joku enkeli, olisi salaisesti kantanut heille ruokaa, ja jos ei salaperäinen opas olisi johdattanut heidän luoksensa pelastajia... Voi, jos tuota enkeliä ei olisi ollut, eivät he koskaan olisi päässeet siitä haudastaan!"

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi nuori tyttö.

"Tiedänpä, nuo ihmiset olivat James Starr ... isäni ... minä, Nell!"

Nell kohotti päätään, otti nuorukaisen käden omaansa ja katseli häntä tutkivasti, josta nuori mies joutui kovin hämilleen.

"Sinäkö?" virkkoi Nell viimein.

"Niin!" vastasi Harry hetken vaiti oltuaan, "ja se, jota meidän tulee kiittää siitä, että vielä elämme, olet sinä, Nell! Se ei voisikaan olla kukaan muu paitsi sinä!"

Nell painoi päänsä molempiin käsiinsä, sanaakaan vastaamatta. Harry ei ollut koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna.

"Ne, jotka ovat pelastaneet sinut, Nell", lisäsi Harry liikutuksesta vienosti värisevällä äänellä, "ne olit sinä jo ennen elämään pelastanut, ja uskotko että he sitä koskaan unhottavat?"

Kuudestoista Luku.

Heiluvalla portaalla.

Työt Uudessa Aberfoylessa tuottivat suurta voittoa. Insinööri James Starr ja Simo Ford - - tuon suuren hiilialan ensimmäiset löytäjät -- saivat suuren osan siitä voitosta. Harry oli siis rikas sulhanen ja naimiskauppa hyvin edullinen hänen kanssansa. Mutta hänellä ei ollut vähintäkään aihetta jättää koti-asuntoaan. Hän oli isänsä jälkeen päässyt kaivosmestariksi, ja piti erittäin hyvässä järjestyksessä koko suuren työmieslauman.

Jack Ryan iloitsi koko sydämestään kumppaninsa puolesta, kun hänelle kävi hyvin ja onni häntä seurasi. Myöskin hän hoiti hyvin asioitaan. He kohtasivat usein toisiaan joko kotona tahi alhaalla kaivoksessa. Jack Ryan kyllä pian huomasi, mitkä Harryn tunteet olivat nuorta tyttöä kohtaan, Harry ei sitä myöntänyt, mutta Jack nauroi niin, että valkeat hampaansa loisti, kun Harry kieltävästi pudisti päätään.

Jack Ryanin hartaimpia toiveita oli, saada seurata Nelliä, kun hän ensikerran kävisi maan pinnalla. Hän tahtoi nähdä, miten Nell kummastelisi ja ihailisi hänelle tähän asti tuntematonta luontoa. Hän luuli, että Harry ottaisi hänet mukaan tälle matkalle. Mutta Harry ei ollut vielä tähän asti sanallakaan sinnepäin viitannut -- joka kieltämättä saattoi Jackin levottomaksi.

Muutamana päivänä laskeusi Jack Ryan erään ilma-aukon kautta, joka yhdisti alemmat kaivoskäytävät maanpinnan kanssa. Hän käytti yhtä niistä portaista, joita kierroskone nostaa ja laskee, jossa kaksi henkilöä yht'aikaa voi, toinen nousta ylös toinen laskeutua alas ilman vähintäkään vaivaa tahi voimain ponnistusta. Kaksikymmentä koneen kierrosta oli laskenut hänet 150 jalkaa alas, kun hän ahtaalla penkereellä, jonne hän oli seisahtanut, kohtasi Harryn, joka oli matkalla ylhäällä taivasalla olevain työmiesten luo.

"Sinäkö olet?" virkkoi Jack katsellen kumppaniaan, jota sähkölamppujen valo aukosta valaisi.

"Niin olen, Jack", vastasi Harry, "hyvä oli, että sinut tapasin. Minulla on ehdoitus tehtävä sinulle..."

"Minä en tahdo kuulla yhtä enkä toista, ennenkuin sanot, miten Nell voipi!" keskeytti hänet Jack Ryan.

"Nell voi hyvin, Jack, ja vieläpä niinkin hyvin, että toivon jo kuukauden eli kuuden viikon kuluttua..."

"Naitko hänet, Harry?"

"Sinä et tiedä mitä sanot Jack?"

"Mahdollista kyllä, Harry, mutta minä tiedän kyllä, mitä aion tehdä".

"No mitä sitte?"

"Minä nain hänet, jos sinä et sitä tee!" vastasi Jack purskahtaen kaikuvaan nauruun. "Pyhä Mungo minua suojelkoon! mutta hän on oikein mieleiseni, tuo pikku Nell! Nuori ja hyväntahtoinen olento, joka ei koskaan ole ollut ulkona kaivoksesta, semmoinen nainen sopii kaivostyömiehelle! Hän on orpo, niinkuin minäkin, ja jos et sinä todella ajattele häntä, ja hän puolestaan huolii kumppanistasi, Harry, niin..."

Harry katseli tarkastellen kumppaniaan. Hän antoi hänen puhua, sanallakaan häntä keskeyttämättä.

"Etkö käy mustasukkaiseksi, Harry?" kysyi Jack Ryan vakavammalla äänellä.

"En, Jack", vastasi Harry tyyneesti.

"Mutta jos sinä et ota Nelliä vaimoksesi, niin ethän kuitenkaan voi vaatia, että hän jäisi vanhaksi piiaksi?"

"Minulla ei ole vaatimuksia ensinkään".

Portaiden kiepominen saattoi ystävykset tilaisuuteen erota toisistaan, jos niin tahtoivat, toisen lähteä ylös, toisen alas. Mutta he eivät eronneet.

"Harry", sanoi Jack, "uskotko puheeni Nellistä olleen täyttä totta?"

"En, Jack", vastasi Harry.