Part 10

"Hyvä, nyt teenkin siitä täyden toden".

"Sinä puhut totisesti?"

"Kunnon kumppanini", jatkoi Jack, "minä voisin antaa ystävälle hyvän neuvon".

"Sano se siis, Jack".

"Kuule siis! Sinä rakastat Nelliä koko sydämestäsi, niinkuin hän ansaitseekin, Harry. Vanhempasi hellivät häntä myöskin, kuin olisi hän heidän oma lapsensa... Miksi et siis nai hänet?"

"Jack", sanoi Harry, "tiedätkö myöskin, mitä tunteita Nellissä liikkuu?"

"Niitä ei yksikään tiedä, et edes sinäkään, Harry, ja siinäpä juuri onkin syy, ett'et sinä ole mustasukkainen minulle etkä muillekaan... Mutta tässähän on portaat, jotka menevät alas, ja..."

"Odota, Jack", sanoi Harry ja pidätti kumppaniaan, jonka jalka jo oli penkereeltä nostettu liikkuvalle portaalle.

"Hyvä, Harry!" virkkoi Jack nauraen, "sinä tahdot siis, että minä revehtyisin".

"Kuule todella, mitä sanon, Jack", vastasi Harry, "nyt on minun vuoroni puhua totisesti".

"Minä kuulen ... viimeiseen kiepaukseen asti, mutta en kauemmin".

"Jack, minä en huoli salata sinulta, että rakastan Nelliä. Hartain toivoni on saada hänet vaimokseni..."

"Hyvä".

"Mutta sellaisenaan, kun hän nyt on, on minulla ikäänkuin omantunnon vaivoja pyytää häneltä lupausta, joka on peruuttamatoin".

"Mitä tarkoitat, Harry?"

"Minä tarkoitan, Jack, ett'ei Nell koskaan ole ollut näitä kaivoksia ulompana, jossa hän varmaan on syntynyt. Hän ei tiedä mitään, eikä tunne mitään ulkomaailmasta. Hänellä on silmillä kaikki opittavaa ja ehkäpä sydämellä myöskin. Ken tietää, millaiseksi hänen ajatuksensa muuttuvat, kun uusia liikutuksia hänessä syntyy? Hänessä ei vielä ole mitään maallista, ja minusta tuntuu melkein kun tahdottaisi pettää häntä, jos vaadittaisi häntä valitsemaan kaivos-elämää ennen kaikkea muuta, ennenkuin hän vielä itse voipi valita. Ymmärrätkö mitä tarkoitan, Jack?"

"Kyllä ... joksikin... Etenkin ymmärrän, ett'en vielä ensi kiepahduksellakaan eroa sinusta!"

"Jack", virkkoi Harry vakavalla äänellä, "sinun täytyy kuulla mitä minulla on sanottavaa, vaikkapa portaat seisahtuisivat liikkeessään tahi tämä kalliopenger vaipuisi jalkaimme alta!"

"Oivallista, Harry! Niin juuri tuleekin minulle puhua. Sinä tarkoitat siis, että aiot lähettää Nellin johonkin Edinburgin oppilaitokseen, ennenkuin menet naimisiin hänen kanssaan?"

"En, Jack", vastasi Harry, "minä mielelläni opettaisin itse sitä, joka kerran on tuleva vaimokseni".

"Silloin on kasvatus oleva sitä parempi, Harry".

"Mutta", jatkoi Harry, "minä tahdon, niinkuin jo äsken sanoin sinulle, että Nell ensin saa täydellisen tiedon ja käsityksen ulkomaailmasta. Yksi vertaus, Jack. Jos sinä rakastaisit nuorta, sokeaa tyttöä, ja jos joku tulisi ja sanoisi sinulle: 'Kuukauden kuluttua on hän näkevä!' etkö silloin odottaisi, siksi kun hän tulisi terveeksi, ennenkuin naisit hänet?"

"Sen tekisinki, toden totta!" vastasi Jack Ryan.

"Hyvä! Nell on vielä sokea, ja ennenkuin minä otan hänet vaimokseni, tahdon, että hänen tulee tietää, minkä hän valitsee, kun hän ottaa minut, ja tyytyy minun elantotapaani, muiden rinnalla. Lyhyesti, tahdon, että hänen silmänsä ensin saavat nähdä päivän valon!"

"Oikein, Harry, aivan oikein!" virkkoi Jack. "Nyt sinut ymmärrän. Ja milloinka parannusleikkaus toimitetaan...?"

"Kuukauden kuluttua, Jack. Nellin silmät tottuvat vähitellen meidän sähkö-aurinkomme valoon. Se on sopiva valmistus. Kuukauden kuluttua toivon hänen jo nähneen maan ihmeineen ja taivaan loistossaan! Hän oppii tuntemaan luonnon tarjoavan ihmissilmille laajemman näköpiirin, kuin synkän hiilikaivoksen seinät! Hän saapi nähdä, että luotu maailma on ääretöin!"

Mutta sillä aikaa kuin Harry näin vaipui mielikuvituksensa luomiin tuumiin, oli Jack Ryan hypännyt penkereeltä kiepovalle portaalle.

"Voi, Jack", huusi Harry, "missä oletkaan?"

"Sinun allasi", vastasi tuo iloinen veikko. "Silloin kun sinä kohoat ylös äärettömiin, vajoan minä pohjattomaan syvyyteen".

"Hyvästi, Jack!" sanoi Harry ja tarttui itse ylöspäin nousevaan portaasen. "Elä virkkaa kenellekään siitä, mitä sinulle äsken puhelin".

"En, en kenellekään!" huusi Jack Ryan, "mutta yksi ehto kuitenkin..."

"Mikä se on?"

"Se, että minä saan seurata teitä, kun Nell ensikerran viedään maan pinnalle".

"Kyllä, sen sinulle lupaan, Jack", huusi Harry.

Koneen kiepaus taaskin eroitti ystävykset kauas toisistaan. He kuulivat ainoastaan kaukaa ja hiljakseen toistensa äänet.

Kuitenkin kuuli Harry vielä Jackin huutavan:

"Ja kun Nell on saanut nähdä auringon, kuun ja tähdet, tiedätkö ketä hän silloin pitää noita kaikkia parempana?"

"En, Jack".

"Sinua, kumppani, taaskin sinua ja ainoastaan sinua!"

Ja Jack Ryanin ääni katosi kuulumattomiin, hurraata viimeksi huutaessaan.

Harry käytti kaikki väli-aikansa Nellin opettamiseen. Hän opetti Nelliä lukemaan ja kirjoittamaan, joissa aineissa Nell pian edistyi. Ei koskaan ennen ollut vilkkaampi ymmärrys pikemmin voittanut täydellistä tietämättömyyttä. Se ihmetytti kaikkia, jotka tulivat hänen läheisyyteensä.

Simo ja Madge tunsivat päivä päivältä yhä enemmin kiintyvänsä kasvatti-lapseensa, jonka entisyyttä he kuitenkin usein aprikoivat. He olivat piankin huomanneet, mitä laatua Harryn tunteet olivat Nelliä kohtaan, eikä ne suinkaan heidän mieltään pahoittaneet.

Lukija muistanee vanhan kaivosmestarin jo insinöörin ensi käynnillä sanoneen hänelle:

"Miksi minun poikani menisi naimisiin? Mikä olento tuolta ylhäältä sopisi nuorelle miehelle, jonka koko elämä kuluu kaivoksen syvyydessä?"

Tuntuipa juuri kuin olisi Luoja lähettänyt hänelle ainoan sopivan elämän kumppaliksi, joka todella sopi hänen pojalleen. Eikö tuo todellakin ollut sula taivaallinen armo?

Vanha kaivosmestari tekikin itselleen sen lupauksen, että kun niitä häitä vietettäisiin, pidettäisiin Coal-Cityssä juhla, jonka vertaista Uuden Aberfoylen asukkaat ei vielä olleet nähneet.

Sen taisikin Simo Ford syystä sanoa.

Mutta löytyipä vielä toinenkin henkilö, joka yhtä hartaasti toivoi Harryn ja Nellin naimista, nimittäin James Starr. Hän tosin toivoi ennen kaikkia molempain nuorten onnea, vaan olipa hänen toivoon toinenkin yleisempi syy.

Niinkuin jo tiedetään ei James Starr päässyt luuloistaan vaan pysyi yhä edelleen varovaisena, vaikka nykyään ei näyttänyt olevan vähintäkään pelon syytä. Mutta se, mikä silloin hätyytti, voi vieläkin olla olemassa. Nell oli ainoa, joka tunsi tuon usein mainitun salaisuuden kaivoksessa. Ja jos tulevaisuus toisi uusia vaaroja Uuden Aberfoylen kaivostyömiehille, kuinka hän, James Starr, voisi heitä suojella niitä vastaan, jos hän ei tiennyt ainakin syytä niihin?

"Nell ei ole tahtonut puhua", virkkoi James Starr usein, "mutta voisiko hän kauemmin salata mieheltäänkin sen, minkä hän tähän asti on kaikilta salannut? Vaara uhkaisi Harrya yhtä paljon kuin meitäkin. Avioliitto, joka saattaisi molemmat puolisot onnellisiksi ja heidän ystävänsä turvallisuuteen, on hyvä avioliitto, tahi sitte ei koskaan sellaisia täällä maanpäällä rakenneta!"

Niin tuumaili, ja joksenki johdonmukaisesti insinööri. Hän kertoi ajatuksensa vanhalle Simolle, joka myöskin yhtyi siihen, ja niin näytti siis, kuin ei mitään estettä löytyisi Harrylle rupeamasta Nellin mieheksi.

Kukapa olisi voinut sitä estää? Harry ja Nell rakastivat toinen toistaan. Vanhemmat eivät tahtoneet toista vaimoa pojalleen. Harryn kumppanit kadehtivat hänen onneaan, tunnustaen kuitenkin, että Harry hyvin ansaitsi sen. Nuori tyttö ei myöskään tarvinnut muiden suostumusta kuin oman sydämensä.

Mutta kun ei kukaan voinut estää tuota avioliittoa, mikä oli sitte syynä siihen, että sähkö-aurinkojen sammutettua maatapanon aikana, kun yö levisi työmieskaupunkiin, kun Coal-Cityn asukkaat olivat palanneet asuntoihinsa -- mikä oli syynä siihen, että silloin pimeimmästä ja synkimmästä sopesta Uuden Aberfoylen kaivoksessa, salainen olento hiipi pimeyteen? Mikä vaisto johti tuota aavetta määrättyjen käytävien kautta, jotka olivat niin ahtaat, ett'ei voinut luulla kenenkään voivan niissä kulkea? Miksikä tuli tuo satumainen olento, jonka silmät tunkivat synkeimmänkin pimeyden läpi, ryömien Malcolm-järven rannalle? Miksikä hän aina kääntyi Simo Fordin asuntoa kohti, ja teki sen niin varovasti, että hän tähän asti oli pettänyt valppaimmatkin? Miksikä hän painoi korvansa ikkunaa vasten, voidaksensa luukkujen takaa kuulla joitakuita katkonaisia lauseita puheesta?

Ja kun hän kuuli jonkun sanan, miksi nosti hän puristetun nyrkkinsä kohti rauhallista asuntoa? Miksi pääsi hänen vihasta puristettujen huultensa välistä sanoja sellaisia kuin:

"Nell ja hän! Ei koskaan!"

Seitsemästoista Luku.

Auringon nousu.

Kuukautta myöhemmin -- olipa 20 päivä elokuuta iltasilla. Simo Ford ja Madge toivottivat onnea neljälle matkailijalle, jotka olivat lähtemäisillään asunnosta.

James Starr, Harry ja Jack aikoivat viedä Nellin ylös maan pinnalle, jota hänen jalkansa eivät koskaan ennen olleet astuneet, loistavaan avaruuteen, jonka valoa hänen silmänsä eivät koskaan ennen olleet nähneet.

Matka oli kestävä kaksi päivää. James Starr tahtoi niinkuin Harrykin, että nuori tyttö näiden 48 tunnin kuluessa olisi näkevä kaikki, jota hän ei voinut nähdä pimeässä luolassa, se on erilaiset näköalat vuorokauden eri aikoina, niinkuin liikkuvassa panoraamassa kaupunkia, tasankoja, vuoria, virtoja, järviä, merenlahtia ja meriä olisi levitetty hänen katsottavakseen.

Ja juuri siinä osassa Skotlantia, Edinburgin ja Glasgowin välillä, oli luonto ikäänkuin koonnut nuo maalliset ihmeet, ja taivas oli siellä niinkuin muuallakin näköisensä, vaihtelevine pilvineen, kirkkaine tai utuhuntuun peitettyine kuineen, loistavine aurinkoineen ja tähti-tarhoineen.

Simo Ford ja Madge olisivat kyllä tahtoneet seurata Nelliä; mutta he eivät mielellään lähteneet kaivosasunnostaan, eivätkä nytkään tahtoneet edes päiväksikään erota tuosta maanalaisesta asunnostaan.

James Starr seurasi mukana jonkunlaisena tutkijana tahi filosofina, suuresti utelias sielutieteelliseltä kannalta havaitaksensa, minkä luontevan vaikutuksen kaikki Nelliin vaikuttaisi -- ehkäpä jonkun odottamattoman näön vaikutuksesta kuullaksensa jotain niistä salaisista tapauksista, jotka olivat yhteydessä hänen lapsuutensa kanssa.

Jack Ryan oli iloinen kuin leivo, kohotessaan kohti aamu-auringon ensi säteitä. Hän toivoi iloisuutensa tarttuvan matkakumppaneihinsakin. Siten hän olisi palkitseva lupauksen saada seurata heitä tällä matkalla.

Nell oli ajatuksiinsa vaipunut, niinkuin hartauden valtaamana.

Syystä oli James Starr määrännyt, että lähtö piti illalla tapahtuman. Se oli nimittäin paras aika, että nuori tyttö vähitellen siirtyisi yön pimeydestä päivän valoon. Ja tämä tapahtuisikin, kun hän keskiyöstä puolipäivään saisi kokea nuo eri varjon ja valon vaihetukset, joihin hänen silmänsä vähitellen tottuisivat.

Kun heidän piti lähteä asunnosta tarttui Nell Harryn käteen ja sanoi hänelle:

"Harry, onko tosiaankin tarpeellista, että minä lähden kaivoksesta, joskin vaan muutamaksi päiväksi?"

"On, Nell", vastasi nuori mies, "sinun täytyy ... sekä itsesi että minun tähteni".

"Mutta, Harry", virkkoi Nell, "sitten kuin sinä toit minut tänne, olen ollut niin onnellinen kuin kukaan ihminen olla voi. Sinä olet antanut minulle tietoja. Eikö siinä jo ole kylliksi? Mitä minä teen tuolla ylhäällä".

Harry katseli häntä sanaakaan sanomatta. Ne ajatukset, joita Nell nyt ilmoitti olivat juuri samat kuin hänen omansakin.

"Tyttöseni", virkkoi nyt James Starr, "minä käsitän hyvin epäilyksesi, mutta varsin tarpeellista on, että nyt seuraat meitä. Ne, joista pidät, näyttävät sinulle tietä, ja ne tuovat sinut myös takaisin.

"Jos sitte tahdot edeskinpäin asua täällä kaivoksessa, niinkuin vanha Simo, Madge ja Harry, on se vapaassa tahdossasi! Minä en epäile vähintäkään, ett'ei niin tekisi ja pidänkin sen oikeana. Mutta sinun tulee ainakin verrata se, jonka jätät, siihen, jonka valitset, ja sinun tulee valita vapaasta tahdosta. Tule!"

"Tule, rakas Nell!" sanoi Harry.

"Harry, minä olen valmis sinua seuraamaan", vastasi nuori tyttö.

K:lo 9 vei viimeinen iltajuna Nellin ja hänen matkakumppaninsa maan pinnalle. 20 minuuttia myöhemmin seisahti se pysäyspaikassa, jossa Uuden Aberfoylen sivurata yhdistyy Dumbarton-Stirlingin emärataan.

Jo oli pimeä ilta. Näköpiiristä keskitaivaalle kiiti vielä muutamia keveitä hattaroita korkeudessa, ilmaa raitistuttavan lounas-tuulen ajamina. Päivä oli ollut ihana. Yö varmaan oli käypä samanlaiseksi.

Kun he tulivat Stirlingiin, lähtivät he heti junasta junasillalle.

Heidän eteensä levisi korkeain puiden välissä kulkeva tie, joka vei Forthin rannalle.

Ensimmäinen luonnon vaikutus, jonka nuori tyttö tunsi, oli raitis ja puhdas ilma, jota hän halukkaasti veti keuhkoihinsa.

"Hengitä vahvasti, Nell", sanoi James Starr, "hengitä tätä ilmaa, joka on täytetty kukkaisten elähyttävällä tuoksulla".

"Mitä nuo suuret savupilvet ovat, jotka näkyvät tuolla korkealla päämme yläpuolella?" kysyi Nell.

"Ne ovat pilviä", vastasi Harry, "ne ovat puoleksi tiivistyneitä höyryjä tahi huuruja, joita tuuli ajaa länteen päin".

"Ah", virkkoi Nell, "kuinka mielelläni soisin itseni viedyksi heidän äänettömään pyörteesensä! Ja mitä ovat nuo kiiltävät pilkut, jotka kimmeltävät pilvi-aukkojen välistä?"

"Ne ovat tähtiä, joista olen sinulle puhunut, Nell. Ne ovat yhtä monta aurinkoa, yhtä monen maailman keskustaa, jotka ehkä ovat meidän maailmamme kaltaisia".

Tähtiryhmät kuvautuivat nyt yhä selvemmin tumman siniselle taivaalle, josta tuuli karkoitti pilvet.

Nell katseli noita tuhansia tähtiä, jotka välkkyivät ylhäällä avaruudessa.

"Mutta", sanoi hän, "jos nuo ovat aurinkoja, kuinka voivat minun silmäni sietää niiden valoa?"

"Tyttöseni", sanoi James Starr, "ne ovat todella aurinkoja, mutta ne ovat niin kaukana meistä. Lähin noista tuhansista tähdistä, joiden säteet ulottuvat meille asti, on Vega tähti, Lyyran tähtiryhmässä, jonka näet melkein keskitaivaalla, ja se on kuitenkin noin 50,000 miljardia lieuetä [1 lieue on yhtä kuin 2,000 syltä] kaukana meistä. Sen valo siis ei voi vaikuttaa sinun silmiisi. Mutta meidän aurinkomme nousee huomenna ainoastaan 38 miljoonaa lieuetä meistä, eikä yksikään ihmis-silmä voi katsoa suoraan siihen, sillä se on kirkkaampi, kuin tuli suuressa masuunissa. Mutta tule, Nell, tule!"

Lähdettiin astumaan. James Starr talutti nuorta tyttöä kädestä. Harry astui Nellin rinnalla. Jack Ryan tuli ja meni, niinkuin nuori koira olisi tehnyt, joka maltitonna juoksee edestakaisin isäntäänsä kiiruhtaen.

Tie oli autio. Nell katseli suurten puiden varjokuvia, joiden oksia tuuli hämärässä heilutteli. Hänestä ne näyttivät liikkuville jättiläisille. Tuulen humina korkeimmissa oksissa, syvä hiljaisuus sen levähtäessä, kaukainen näköpiiri, joka selvemmin näkyi, kun tie kulki tasangon poikki, kaikki herätti hänessä uusia, unohtumattomia tunteita ja vaikutuksia. Kysyttyään nuo muutamat kysymykset, vaikeni Nell, ja muut kunnioittivat tätä vaiti-oloa ikäänkuin yhteisestä päätöksestä. He eivät tahtoneet sanoillaan vaikuttaa nuoren tytön tuntehikkaasen mielikuvitukseen. He antoivat ennemmin aatteiden itsestänsä muodostua hänen sielussaan.

Noin kello puoli 12 aikaan saavuttiin Forthlahden pohjoisrannalle.

Siellä odotti heitä venhe, jonka Starr oli tilannut. Se vei heidät muutamassa tunnissa Edinburgin satamaan.

Nell näki välkkyvän veden pinnan, joka lainehti hiljaa hänen jalkojensa alla mainingin liikuttamana ja oli kuni tähditetty.

"Onko tämä järvi?" kysyi Nell.

"Ei", vastasi Harry, "se on suuri lahti, jossa on liikkuvaa vettä, se on virran suu, melkein kuin meren poukama. Ota vähäisen tuota vettä kouraasi, Nell, ja saat nähdä, ett'ei se olekkaan makeata niinkuin Malcolm-järven vesi".

Nuori tyttö kumartui alas, pisti kätensä laineisin ja vei sen sitte huulilleen.

"Tämä vesi on suolaista", sanoi hän.

"Niin", vastasi Harry, "nyt on vuoksi, sentähden meren aallot ovat tunkeuneet tänne asti. Kolme neljännestä maanpinnasta on peitetty suolaisella vedellä, jota nyt maistoit".

"Mutta jos virtojen vesi ei ole muuta kuin merien vesi, jota niihin pilvistä on satanut, mistä syystä edellisten vesi siis on makeaa?"

"Sentähden että vedestä eroaa suola, kun se muuttuu höyryksi", vastasi James Starr. "Pilvet syntyivät juuri siten, että vesi lämmön vaikutuksesta muuttuu höyryksi, ja sitte tiivistyneenä sateessa antaa takaisin merelle makean vetensä".

"Harry! Harry!" huudahti nuori tyttö, "mikä on tuo punertava valo, joka näkyy taivaanrannalla. Onkohan se kulovalkea?"

Nell osoitti erästä kohtaa taivaalla, niiden alhaisten sumujen keskellä, jotka punoittivat idässä.

"Ei, Nell", vastasi Harry. "Se on kuu joka nousee".

"Niin, kuu!" virkkoi Jack Ryan, "hohtava hopea tarjotin, jolla taivaan haltiattaret tarjoovat avaruudessa, ja jolle he kokoovat kaikki taivaan tähdet".

"Jack", sanoi insinööri nauraen, "minä en tosiaankaan ole tuntenut taipumustasi käyttämään rohkeita vertauksia".

"Ah, hra Starr, vertaukseni on aivan oikea. Katsokaapa vaan, eikö tähdet katoa sitä myöten kun kuu nousee. Minun täytyy siis otaksua, että ne putoavat kuuhun".

"Se on sama kuin jos sanoisit", virkkoi insinööri, "että kuu valollaan sammuttaa tähdet, ja sentähden ne häviävät hänen tieltään".

"Voi miten ihanaa kaikki on!" virkkoi Nell, jonka koko olento oli paljaana silmänä. "Mutta minä luulin kuun olevan aivan pyöreän?"

"Pyöreä se onkin, kun on täysi kuu", neuvoi James Starr, "se on silloin kuin sen asema on aivan aurinkoa vastapäätä. Mutta tänä yönä on se viimeisessä neljänneksessä, sillä on jo sarvet ja ystävämme Jackin hopea tarjotin on vaan rikkinäinen lautanen".

"Voi, hra Starr". huudahti Jack Ryan, "mikä sopimaton vertaus! Minä aioin juuri alottaa seuraavan laulun kuun kunniaksi:

"Öinen tähti, mi kulkiessas' Ihastutat..."

"Mutta ei! Nyt se on mahdotonta. Lautanen on kokonaan hävittänyt runollisen innostukseni".

Sillä välin nousi kuu vähitellen taivaan rannalle. Sen edestä hävisi viimeisetkin sumut. Keskitaivaalla ja lännessä välkkyivät tähdet vielä mustalla pohjalla, joka vähitellen vaaleni kuun valossa. Nell katseli äänetönnä tuota ihmeellistä näkyä, hänen silmänsä kestivät vähintäkään haittaa tuntematta kuun vienoa hopeahohdetta, mutta hänen kätensä vapisi Harryn kädessä, kertoen mitä hän tunsi ja jota hän ei voinut sanoin selittää.

"Astukaamme venheesen, ystäväni", sanoi James Starr. "Meidän täytyy kulkea ylös Arthur-Seatin kukkulalle ennen auringon nousua".

Venhe oli kiinnitetty erääsen paaluun virrassa. Eräs soutumies vahti sitä. Nell ja hänen seuralaisensa astuivat venheesen. Purjeet nostettiin ja nopeasti paisutteli niitä luodetuuli.

Mitä uusia vaikutuksia nuori tyttö taas tunsikaan! Hän oli joskus soudellut Uuden Aberfoylen järvissä, mutta vaikka Harry kuinkaki keveästi käytteli airoja, voi Nell helposti huomata, miten soutaja käytti voimiaan. Nyt Nell ensi kerran kulkea liiteli vedenpintaa myöten, samaten kuin ilmapallo kulkee ilmassa. Lahti oli tasainen kuin järvi. Puoleksi makaavassa asennossa venheen perässä liiteli Nell eteenpäin laineiden tuudittamana. Joskus tunkeutui kuun säteet aina Forthin pintaan asti; ja venhe näytti kulkevan halki hopeakankaan. Loiskuen lauloivat laineet venheen kupeilla. Voi, kuinka kaikki oli ihanaa!

Mutta nyt painuivat Nellin silmät vastustamattomasti umpeen. Hän vaipui jonkinlaiseen huumeesen. Hänen päänsä vaipui Harryn rintaa vasten ja hän nukkui syvään uneen.

Harry tahtoi herättää häntä, ett'ei häneltä jäisi mitään näkemättä tuon kauniin yön ihanuuksista.

"Anna hänen nukkua, poikaseni", sanoi insinööri hänelle. "Parin tunnin lepo vahvistaa häntä paremmin kestämään päivän vaikutusta".

K:lo 2 aamulla tuli venhe rantaan Granton-sillan luona. Silloin heräsi Nell.

"Olenko nukkunut?" kysyi hän.

"Et lapseni", vastasi James Starr. "Sinä vaan näit unta, että nukuit".

Yö oli silloin erittäin valoisa. Kuu, joka oli kulkenut puolitiehen taivaanrannalta keskitaivaalle, valaisi säteillään joka paikkaa taivaalla.

Grantonin pikku satamassa ei ollut kuin pari kolme kalastaja-venhettä, joita lahden laineet hiljaa kiikuttivat. Tuuli asettui sitä myöten kuin aamu alkoi koittaa. Ilma oli puhdistunut kaikista yöllisistä sumuista, ja kaikki ennusti huomispäivästä tulevan ihanimman elokuunpäivän, jota meren läheisyys vielä enemmän sulostuttaa ja raitistuttaa. Jotakin lämpimän höyryn tapaista irtautui taivaanrannasta, mutta se oli niin hienoa ja läpikuultavaa että auringon ensimmäinen säde sen ensi silmänräpäyksessä oli hajottava. Nuori tyttö taisi siis esteettömästi katsella meren suurenmoista näkyä, kun se näköpiirin rajalla yhdistyy taivaasen. Hänen näköpiirinsä laajeni, mutta hänen silmänsä eivät kokeneet tuota omituista vaikutusta, jonka valtameri herättää, kun valo näyttää työntävän kaikki rajoitukset äärettömiin saakka.

Harry tarttui Nellin käteen. He seurasivat molemmat James Starria ja Jack Ryania, jotka kulkivat pitkin autioita katuja, koska vielä oli niin varhainen aamu. Nellin mielestä näytti tämä Edinburgin etukaupunki ainoastaan olevan joukko ryhmitettyjä synkkiä ja pimeitä rakennuksia, jotka muistuttivat Coal-Cityä, sillä eroituksella kuitenkin, että tämän holvikatto oli paljon korkeampi ja täynnä kiiltäviä ja kimaltelevia pilkkuja. Hän kulki kepein askelin, eikä Harryn tarvinnut hiljentää askeleitaan pelosta, että Nell väsyisi.

"Etkö jo ole väsynyt?" kysyi Harry Nelliltä, kuljettuaan noin puolen tuntia.

"En", vastasi Nell. "Minusta tuntuu niinkuin ei jalkani koskisikaan maahan astuessani. Tuo taivas kohoaa niin korkealle ylitsemme, että tahtoisin lentää, jos minulla olisi siivet!"

"Pidä kiinni häntä!" virkkoi Jack Ryan. "Paras on että pidätämme täällä kiltin Nell-tyttömme. Muuten olen itsekin joskus tuntenut samaa halua, kun kauemman aikaa olen ollut kaivoksessa ja sitte nousen maan pinnalle".

"Nell", sanoi James Starr, "eikö avaruus tunnu sinusta äärettömälle syvyydelle, jonne tekisi mieli heittäytyä?"

"Tuntuu, hra Starr", vastasi nuori tyttö, "sille se juuri tuntuu. Minusta tuntuu, niinkuin minua pyörryttäisi".

"Siihen kyllä totut, Nell", virkkoi Harry. "Sinä totut kyllä vielä ulkomaailman suunnattomaan avaruuteen, ja ehkäpä se vielä saattaa sinut unhottamaan pimeän ja synkän hiilikaivoksemme!"

"Ei koskaan, Harry!" sanoi Nell.

Ja hän peitti silmänsä kädellään, niinkuin olisi siten voinut paremmin muistiinsa johdattaa kaikkea mitä äsken oli jättänyt.

He kulkivat yhä eteenpäin hiljaisten huonerivien välitse, joissa asukkaat vielä nauttivat unen virkistävää lepoa ja menivät Leith-Walkin poikki. He kävivät Calton-Hillin ohitse jossa Observatoriumi ja Nelsonin muistopatsas kohosivat hämärässä. He kulkivat pitkin Regent-streetiä, menivät erään sillan poikki ja tulivat Canongaten päähän.

Vieläkään ei huomattu minkäänlaista liikettä kaupungissa. Kello löi kaksi Canongate-Churchin göötiläisessä tornissa.

Siinä seisahtui Nell.

"Mikä tuo sekava ainejoukko?" kysyi hän ja osoitti sormellaan yksinäistä rakennusta, joka kohosi toisella puolen pientä toria.

"Tuo ainejoukko, Nell", vastasi James Starr, "on linna, jonka ennen muinoin omistivat Skotlannin vanhat hallitsijat, se on Holyrood, jossa niin monta synkkää ja surullista tapausta on tapahtunut. Historian tuntija voisi siellä loitsia esille monta kuninkaallista haamua, onnettomasta Maria Stuartista alkaen aina vanhaan ranskalaiseen kuninkaasen Kaarle X:teen asti! Huolimatta noista surullisista muistoista et kuitenkaan, päivän valettua, Nell, tule huomaamaan minkäänlaista surullisuutta tuossa kuninkaallisessa asunnossa. Koristettuna neljällä tornilla näyttää Holyrood melkein huvilinnalle, jossa sen omistaja on tahtonut pidättää feodaliajan ulkomuodon. Mutta jatkakaamme nyt matkaamme. Katso tuossa, entisen Holyrood luostarin ympärysmuurin sisässä kohoavat uljaat Salisburykalliot, joista korkein on Arthur-Seat. Sinne ylös menemme. Sen huipulla, Nell, saavat silmäsi nähdä auringon kohoavan taivaanrannalle merestä".

He astuivat Kuningaspuistoon. Sitte kulkivat he pitkin Victoria-Driveä, oivallinen kiertotie, jonka Walter Scott kehuu saaneensa toimeen muutamilla romaanin riveillä.