Part 11

Arthur-Seat on todella vaan 750 jalan korkuinen kumpu, jonka yksinäinen huippu kohoaa ympärillä olevien kukkuloiden yli. Vähemmässä ajassa kuin puolessa tunnissa saavuttivat James Starr ja hänen matkatoverinsa kiertotiellä, jota myöten oli helppo nousta, tuon leijonanpään, jonka näköinen Arthur-Seat on, kun sitä näkee länsipuolelta.

Sinne he istuivat kaikki neljä, ja James Starr, jolla aina oli tuon suuren skotlantilaisen romaanikirjoittajan lauselmat mielessään, sanoi ainoastaan:

"Näin kirjoittaa Walter Scott kirjassaan 'Edinburgin vankila', sen 8:nessa luvussa: 'Jos minulle annettaisi valta valita se paikka, mistä mieluimmin tahtoisin nähdä auringon nousevan ja laskevan, niin valitsisin juuri tämän paikan!' Nell, aurinko näytäikse kohta, ja sinä saat ensikerran nähdä sen loistossaan".

Nuori tyttö käänsi silmänsä itään päin. Harry, joka istui hänen vieressään, tarkasteli häntä levottomasti. Vaikuttaisikohan auringon ensi säteet liian valtaavasti nuoreen tyttöön? Kaikki pysyivät äänettöminä. Itse Jack Ryankaan ei virkannut sanaakaan.

Jo muodostui pieni vaalea, punaselle hohtava juova hienossa udussa näköpiirin rajalla. Viimeiset ajelevat sumut karkoitti alkava päivän koite. Arthur-Seatin juurella oli vielä epäselvän hämärän peitossa yön lepoon nukahtanut Edinburgin kaupunki. Muutamat valopisteet lävistävät siellä täällä hämärän. Ne olivat aamukynttilät, joita vanhan kaupungin asukkaat sytyttivät. Tuolla taaempana lännessä rajoitti varjokuvien oikullisesti katkaisemaa näköpiiriä terävistä huipuista rikas seutu, joihin auringon säteet olivat kiinnittävät tulinuolen.

Ympäröivän meren rajoitukset näkyivät yhä jyrkemmin. Vähitellen astuivat järjestään esiin kaikki vedenkaaren värit. Ensimmäisten utujen puna muuttui asteettain keskitaivaan punasinertäväksi. Taivaankansi kävi joka silmänräpäys heleämmäksi: ruusunväri muuttui punaiseksi, punainen tuleksi.

Nellin silmät siirtyivät kukkulan juurelta kaupunkiin, jonka eri osat ryhmittäin alkoivat astua näkyviin. Korkeita muistopatsaita, muutamia torninhuippuja pisti esiin siellä täällä, ja niiden muodot kävivät yhä selvemmiksi. Ikäänkuin harmahtava valo levisi maailmaan. Vihdoin tapasi ensimmäinen säde nuoren tytön silmää. Se oli tuo viheriä säde, joka illoin aamuin lähtee merestä, kun taivas on puhdas ja selkeä.

Puoli minuuttia sen jälkeen hypähti Nell ylös ja ojensi kätensä muutamaa paikkaa kohti, joka kohosi uuden kaupungin rakennuksia ylemmäksi.

"Tulta!" huudahti hän.

"Ei Nell", virkkoi Harry, "se ei ole tulta. Se on kultareunus, jonka aurinko kiinnittää Walter Scottin muistopatsaan huippuun!"

Ja 200 jalan korkuinen kellotapuli loisti tosiaankin niinkuin ensimmäisen luokan valotorni.

Päivä valkeni. Aurinko nousi. Se näytti vielä kostealta, ikäänkuin jos se todellakin olisi noussut meren sylistä. Aluksi suurennettu valosäteitten taittumisen kautta, kutistui se vähitellen, ja sai pyöreän muotonsa. Sen valo, jota jo kohta ihmissilmä ei voinut sietää, näytti ikäänkuin lähteneen taivaalta ammottavasta masuunin suusta.

Nellin täytyi melkein heti ummistaa silmänsä. Hänen täytyi vielä painaa tiheästi suljetut sormensa silmäluomilleen.

Harry tahtoi, että hän kääntyisi vastaiseen suuntaan.

"En, Harry", sanoi hän, "minun silmieni tulee tottua näkemään, mitä sinun silmäsi taitavat nähdä!"

Käsien lävitsekin pilkoitti Nellin silmiin ruusunvalo, joka yhä vaaleni auringon kohotessa taivaanrannalta. Hänen silmänsä tottuivat vähitellen siihen. Sitten nousivat silmäluomat, päivän valo tunki läpi hänen silmänsä.

Hurskas lapsi lankesi polvilleen, huudahtaen:

"Jumalani, kuinka kaunis sinun maailmasi on!"

Sitten loi hän silmänsä alas ja katsoi maahan. Hänen jalkojensa juurella näkyi koko Edinburgin kaupunki, uusi kaupunki uusine, hyvin järjestettyine rakennuksineen, tiheästi yhteen rakennetut huoneet ja kapeat, mutkikkaat kadut Old-Reekyssä. Kaksi kukkulaa kohosivat korkealle yli kaupungin: pasaltti-vuorelle rakettu linna ja Calton Hill, jonka pyöreällä huipulla oli kreikkalaisen muistomerkin uudenaikaiset rauniot. Komeita, puilla reunustettuja teitä säteili pääkaupungista maaseudulle. Pohjosessa tunki Forthlahti merestä syvälle mannermaahan ja Leithin satama muodosti pienemmän syvennyksen. Tuonempana levisi Eife-kreivikunnan tasainen ranta. Niin suora tie, kuin muinoin Piraeon, johti tästä Pohjolan Athenasta meren rantaan. Lännessä levisivät Newhavenin ja Porto Bellon ihanat rannikot, joiden hiekka tyrskyn ensimmäisten aaltojen kostuttamana vivahti kullalle. Ulkosatamassa elähyttivät muutamat purjeveneet näköalaa, ja pari kolme höyryvenettä tuprutti taivaalle mustaa savuaan. Kauempana, lahden tuolla puolen näkyi maaseudun rehevä vihannuus. Pieniä kumpuja kohosi siellä täällä tasangolla. Pohjassa heijastivat auringon säteet takaisin Lomond Hillistä, lännessä Ben Lomondista ja Ben Ledestä, ikäänkuin näiden vuorten huiput olisivat olleet ikuisen jään peittämät.

Nell ei voinut puhua. Hänen huuliltaan tuli vaan epäselviä sanoja. Hänen käsivartensa vavahtivat. Hänen päätään pyörrytti. Hänen voimansa raukesivat hetkiseksi. Tässä niin puhtaassa ilmassa, tätä niin suurenmoista näköalaa katsellessaan tunsi hän huimausta ja vajosi tunnotonna Harryn käsiin, jotka olivat ojennetut häntä vastaan ottamaan.

Nuori tyttö, jonka elämä tähän asti oli kulunut maan pinnan alla, oli vihdoinkin saanut nähdä sen, mikä on melkein koko maailma, jommoiseksi luoja ja ihmiset sen ovat muodostaneet. Ihailtuansa kaupunkia ja maaseutua, käänsi hän silmänsä ensi kerran kohti meren aavoja ulapoita ja taivaan siintävää avaruutta.

Kahdeksastoista Luku.

Lomond-järvestä Katrine-järvelle.

Harry kiiruhti, kantaen Nelliä sylissään, alas Arthur-Seatilta, ja James Starr ynnä Jack seurasivat häntä. Muutaman tunnin levon jälkeen ja kun olivat Lambertin ravintolassa virkistäneet itseään aamiaisella, päättivät matkustajat jatkaa huviretkeä käynnillä järvien maassa.

Nell oli tullut entisiin voimiinsa. Hänen silmänsä voivat tästä lähtien kestää kirkasta päivän valoa ja hänen keuhkonsa voivat syvään hengittää elähyttävää, terveellistä ilmaa. Puiden vihannuus, kasvien vaihtelevat värit, heloittavan sininen taivas olivat näyttäneet hänelle kaikki vedenkaaren värit.

Juna, johon huvimatkailijat astuivat General-Railwayn pysäyspaikalla, vei heidät Glasgowiin. Siellä voivat he viimeiseltä Clyden poikki tehdyltä sillalta ihmetellä vilkasta laivaliikettä joella. Sen jälkeen olivat he yötä Comrien Royal Hotellissa.

Seuraavana päivänä oli Edinburg-Glasgowin rautatie pikaan vievä heidät Dumbartonin ohi Ballochiin Lomondjärven eteläpäähän.

"Tämä on Rob Royn ja Fergus Mac Gregorin maa", huudahti James Starr, "jota Walter Scott niin runolliseksi on ylistellyt. Sinä et tunne sitä, Jack?"

"Tunnen sen ainoastaan hänen runoistaan hra Starr", vastasi Jack Ryan, "ja kun maasta sillä tavoin runoillaan, täytyy sen olla ihanan".

"Niin se onkin", sanoi insinööri, "ja meidän herttaisella Nellillä tulee olemaan siitä mitä suloisimpia muistoja!"

"Kun on sellainen opas, kuin te, hra Starr", virkkoi Harry, "niin on matkasta kaksinkertainen hyöty, sillä te kerrotte matkalla meille maan histooriaa".

"Sen teen, Harry", vastasi insinööri, "sikäli kuin muistini sallii, mutta sillä ehdolla kumminkin, että iloinen Jack on minua auttava. Kun minä väsyn kertomiseen, niin hän laulaa".

"Sitä ei vaan tarvitse sanoa minulle kahdesti", virkkoi Jack ja lauloi säveleen ikäänkuin näytteeksi oivallisesta taidostaan.

Juna kulki Dumbartonin sivutse, jonka unionisopimuksen mukaan aina lujasti varustettu linna sijaitsi luonnon ihanalla paikalla suuren pasalttikallion kahdella huipulla.

Dumbarton on sillä kohdalla missä Lewen laskee Clydeen. Tämän johdosta kertoi James Starr muutamia yksityiskohtia Maria Stuartin historiasta. Tästäpä linnasta hän lähti tullaksensa Frans II:sen puolisoksi ja Ranskan maan kuningattareksi. Siihenpä linnaan Englannin ministerit vuonna 1815 aikoivat sulkea Napoleonin, vaikka sittemmin St. Helena katsottiin sopivammaksi.

Juna pysähtyi pian Ballochissa, lähelle rannalla olevaa paalutusta.

Höyrylaiva "Sinclair" oli odottamassa niitä matkustajia, jotka aikoivat lähteä järviä katsomaan. Nell ja hänen seuralaisensa astuivat laivaan ostettuaan piletin Inversnaidiin Lomondjärven pohjoispäähän.

Päivä alkoi kirkkaalla päiväpaisteella, sillä aurinko oli nyt vapaana niistä Britannian sumuista, jotka tavallisesti muuten sitä peittävät. Mielin määrin voi katsella ympärilleen, kulkiessa tuon tuostakin pienten saarien, yksinäisen rauhallisen laakson tai jyrkkien kallioiden sivutse.

"Nell", virkkoi James Starr, "jokaisella näistä saarista on tarunsa ja ehkäpä runonsa, samaten kuin myöskin järveä ympäröivillä vuoriharjanteilla. Liioittelematta voipi sanoa, että tämän maan historia on kirjoitettu suunnattoman suurilla kirjaimilla, saarilla ja vuorilla. Katso, tässä esim. on Murrayn saari vanhoine Lennox-linnoineen, jossa vanha herttuatar Albani asui, sittenkuin Jaakko I oli antanut mestata hänen isänsä, hänen puolisonsa ja hänen molemmat poikansa".

"Mutta mikä pieni satama tuo on?" kysyi Nell, joka oli kääntynyt järven itäistä rantaa kohti.

"Se on Balmaha, josta kuljetaan Ylänkömaihin", vastasi James Starr. "Rauniot, joita siinä näet, Nell, ovat vanhan nunnaluostarin raunioita, ja noissa siellä täällä kohoavissa hautakummuissa lepää Mac Gregor suvun jäseniä, jota sukua vielä tänä päivänä pidetään suuressa kunnioissa koko maassa".

"Sukua on ylistetty sen veren tähden, jonka se on sekä itse että muiden kautta vuodattanut", arveli Harry.

"Sinä olet oikeassa", sanoi Starr, "ja myöntää täytyy, että sodassa saatu maine vielä kaikuu yli kaiken muun. Nämä kertomukset taisteluista kulkevat kauan polvesta polveen..."

"Ja laulut tekevät ne ikuisiksi", lisäsi Jack Ryan.

Ja todistaaksensa sanansa lauloi reipas nuorukainen vanhan sankarirunon ensimmäisen värsyn, jossa kerrotaan Aleksander Mac Gregorin urotöistä taistelussa Sir Humphrey Colqyhour Lussilaista vastaan.

Nell kuunteli, mutta nämä kertomukset verisistä taisteluista tekivät häneen ainoastaan surullisen vaikutuksen. Mintähden olikaan niin paljon verta vuodatettu näillä tasangoilla, jotka nuoren tytön mielestä olivat äärettömän avarat, jossa ei muka keltään voisi puuttua tilaa?

Järvimatkaa jatkettiin, kunnes höyrylaiva pysähtyi Inversnaidin rannassa, josta, aamiaisen syötyä, lähdettiin Katrine-järvelle vaunuissa, joita Breadalbanen suvun vaakuna koristi, saman suvun, joka ennen pakenevalle Rob Roylle oli suonut metsän ja veden.

Hupaisen maamatkan jälkeen astuivat huviretkeilijät pieneen, juuri "Rob Roy" nimiseen höyrylaivaan, joka heti sen perästä läksi liikkeelle.

Katrine-järvi ei ole erittäin pitkä, mutta sillä on viehättävät rannat, joita katseltiin, sill'aikaa kuin vähä väliä joku ylänkö-maalainen säkkipillillään soitti jonkun kansakoulun, johon Jack Ryan heti oli valmis laulamaan sanat.

K:lo oli 3 jälkeen puolenpäivän, ja jo lähestyttiin sitä paikkaa, jossa Callanderin kautta Stirlingiin aikovien matkustajien tuli astua "Rob Roy'sta".

Nell oli melkein uupunut kaikesta tästä mielenjännityksestä. Hänen huuliensa yli tuli ainoastaan sanat: Jumalani! Jumalani! aina kun joku uusi ihastuksen esine tuli näkyviin. Hän tarvitsee muutaman tunnin lepoa, vaikkapa vaan saadakseen pysyväisempää muistoa kaikista ihmeistä, joita hän oli nähnyt.

Harry oli vast'ikään taas tarttunut hänen käteensä. Liikutettuna katseli hän nuorta tyttöä ja sanoi hänelle:

"Nell, armas Nellini, kohta olemme jälleen pimeässä asunnossamme. Etkö siellä ole kaipaava jotain siitä, mitä olet nähnyt tällä lyhyellä ajalla, jonka olet viettänyt päivän valossa?"

"En, Harry", vastasi nuori tyttö. "Tulen kyllä muistamaan kaikkea, mutta varsin onnellisena olen sinun kanssasi palaava meidän rakkaasen hiilikaivokseemme".

"Nell", virkkoi Harry äänellä, jonka liikutusta hän turhaan koetti tukehuttaa, "tahdotko, että pyhä side iäksi päiviksi yhdistää meidät Jumalan ja ihmisten edessä? Tahdotko ruveta minun vaimokseni?"

"Sen tahdon, Harry", vastasi Nell katsoen häneen viattomilla, kirkkailla silmillään, "sen tahdon, jos uskot, että minä voin olla sinulle kylliksi..."

Nell ei ollut päättänyt tätä lausetta, joka sisälsi Harryn koko tulevaisuuden, ennenkuin käsittämätön tapaus hänet keskeytti.

Vaikka "Rob Roy" vielä oli hyvän matkaa rannasta, sai se äkkiä aika täräyksen. Köli kävi kiinni pohjaan, eikä kone voinut saada laivaa karilta.

Tämä tuli siitä, että Katrine-järven itäosa melkein yht'äkkiä oli tyhjentynyt, ikäänkuin jos mahdottoman suuri aukko olisi auennut sen pohjaan. Muutamien silmänräpäyksien kuluessa oli järvi siinä kuivunut, niinkuin merenranta kovan luoteen aikana. Melkein kaikki sen vesi oli kadonnut maan sisään.

"Ystäväni", huudahti James Starr, ikäänkuin äkkiä käsittäen tämän tapahtuman syyn, "Jumala suojelkoon Uutta Aberfoylea!"

Yhdeksästoista Luku.

Viimeinen uhkaus.

Töitä Uudessa Aberfoylessa jatkettiin sinä päivänä entiseen tapaansa. Kaukaa kuului hiilikerroksessa tapahtuvia dynamiittiporauksia.

Simo Ford ja Madge olivat päivällisen jälkeen istuutuneet pihalle tupansa edustalle. Vanha kaivosmestari oli tavallisella ruokalevollaan. Hän poltti piippuaan, joka oli täytetty oivallisella ranskan tupakalla. Kun aviopuolisot vaihtoivat jonkun sanan keskenään, koski puhe aina Nelliä, heidän poikaansa, James Starria, matkaa maan pinnalle. Missä he nyt lienevät? Mitähän he toimittanevat? Kuinka he voivatkaan niin kauan viipyä hiilikaivoksesta poissa?

Samassa kuului äkkiä kova kohina. Olisi voinut luulla suunnattoman veden putouksen syöksyvän alas kaivokseen.

Simo Ford ja Madge hypähtivät nopeasti seisoalleen.

Vesi Malcolm-järvessä alkoi melkein heti nousta. Korkeat aallot kohosivat yli järven rannan ja loiskuivat majan seinää vastaan.

Simo Ford oli tarttunut Madgen käteen ja hänen kanssaan kiirehtinyt huoneen toiseen kerrokseen.

Huutoa ja parkausta kuului kaikkialta Coal-Cityssä, jota tämä äkillinen veden paisumus uhkasi hävittää. Sen asukkaat alkoivat paeta järven rannalla oleville korkeille liuskakivikallioille.

Yleinen pelko ja kauhistus. Jo syöksivät muutamat, säikähdyksestä milt'ei mielettömät kaivostyömiesperheet tunnelia kohti päästäksensä korkeammalla oleviin purnuihin. Pelättiin meren tunkeuneen kivihiilikaivokseen, joka ulottuu kauas North-kanavan alle. Niin suuri kuin kaivos olikin, voitiin pelätä, että se kokonaan tulisi upotetuksi. Ei kukaan Uuden Aberfoylen asukkaista olisi välttänyt kuolemaa.

Mutta samassa kuin ensimmäiset pakenijat tulivat tunnelin suulle, tapasi heidät Simo Ford, joka heti oli jättänyt majansa.

"Pysähtykää, hyvät ystävät, pysähtykää!" huusi vanha kaivosmestari heille. "Jos meidän kaupunkimme joutuisi veden valtaan, niin olisi veden paisuminen paljoa nopeampi kuin te, eikä kukaan voisi sitä paeta. Mutta vesi ei nouse enään. Koko vaara näkyy olevan ohitse".

"Ja meidän kumppanimme, jotka olivat työssä alhaalla syvyydessä?" virkkoivat muutamat kaivostyömiehistä.

"Heidän tähtensä emme tarvitse mitään pelätä", vastasi Simo Ford. "Työt tapahtuvat purnussa, joka on ylempänä järven rantaa!"

Vanha kaivosmestari oli oikeassa. Vesi oli äkkiä tunkeunut kaivokseen; mutta siitä ei ollut muuta seurausta, kuin että vesi Malcolm-järvessä oli noussut muutaman jalan. Coal-City ei siis ollut vaarassa, ja varmasti voitiin toivoa, että ainoastaan alimpiin kaivoksen osiin, joissa ei vielä työtä ollut aljettu, ulottuva veden tulva ei ollut nielassut ketään kaivoksen asukkaista.

Simo Ford ja kaikki muut eivät voineet päättää, oliko tämä veden tulva saanut alkunsa jostakin maanalaisesta vesistöstä, joka oli raivannut itselleen tien maakerrosten lävitse, vai oliko joku virtava vesi ylhäältä lohenneen pohjansa kautta syöksyt alas kaivoksen alimpiin osiin. Ei kukaan vähääkään epäillyt tämän olleen vaan niitä tapaturmia, joita toisinaan sattuu kaivoksissa.

Mutta vielä samana iltana oli kaivoksen asukkailla asiasta tarkemmat tiedot. Kreivikunnan sanomalehdet julkaisivat kertomuksen siitä oudosta tapahtumasta, joka oli kohdannut Katrine-järveä. Nell, Harry, James Starr ja Jack Ryan, jotka pikemmiten olivat palanneet kaivokseen, todistivat nämä kertomukset oikeiksi ja saivat itse suureksi ilokseen kuulla, että kaikki oli supistunut muutamiin aineellisiin vahinkoihin Uudessa Aberfoylessa.

Katrine-järven pohja oli siis äkkiä lohennut. Sen vesi oli suuren aukon kautta tunkenut hiilikaivokseen. Skotlantilaisen romaanikirjoittajan lempijärvestä ei siis ollut jäljellä enempää, kuin että Veden-neito siinä voi kastaa kauniit jalkansa -- ei ainakaan koko järven eteläosasta. Se oli vähentynyt muutaman tynnyrin alan suuruiseksi lammikoksi.

Herättipä tämä tavaton tapahtuma huomiota, kummastusta. Varmaankin ensi kerran järvi näin tyhjentyi tuokiossa. Nyt täytyi raapia se pois Yhdistetyn Kuningaskunnan kartoista, kunnes se jälleen saataisiin täytetyksi -- yleisen rahakeräyksen kautta -- kun ensin rako oli tukettu. Walter Scott olisi kuollut epätoivoon, jos hän vielä olisi elänyt tässä maailmassa.

Tapaus voitiin hyvinkin selittää. Omituisesti sattuneesta maanmuodostuksesta oli syntynyt ainoastaan varsin ohut maakerros syvän kaivoksen ja järven pohjan välille.

Mutta vaikka veden tulva näkyi saaneen alkunsa luonnollisesta syystä, eivät James Starr sekä Simo Ford ja Harry voineet olla ajattelematta, että häijy kademielisyys kentiesi oli sen toimeen pannut. Epäluulo oli palannut heidän mieleensä suurempana entistänsä. Alkoiko vihamielinen haltia taas tuhotöitään työn tekoa vastaan rikkaassa kaivoksessa?

Muutamia päiviä sen jälkeen puhui James Starr tästä asiasta vanhan kaivosmestarin ja hänen poikansa kanssa.

"Simo", sanoi hän, "vaikka seikkaa voi arvella itsestäänkin tapahtuneeksi, on minulla kuitenkin ikäänkuin aavistus siitä, että tämän tapauksen oikea syy meille vielä on tietymätön".

"Minä uskon juuri niinkuin te, hra Starr", vastasi Simo Ford; "mutta älkäämme olko tietävinämme koko asiasta, vaan pankaamme hiljaisuudessa toimeen tutkimuksemme".

"Ah", huudahti insinööri, "minä tiedän edeltäpäin mihinkä loppupäätökseen tulemme".

"Mihinkä niin?"

"Me löydämme ilkityön todistuksia, vaan emme ilkityön tekijää".

"Ja kuitenkin hän on olemassa!" virkkoi Simo Ford. "Mutta missä hän piilee? Voisiko yksi ainoa niin pahansuopa olento, kuin hän, saada aikaan niin kamalaa yritystä syöstä kokonaisen järven meidän niskoihimme? Minä alan melkein Jack Ryanin tavoin uskoa, että joku kaivoshaltia meiltä tahtoo riistää hankitun omaisuutemme".

Nelliltä pidettiin tietysti niin paljon kuin mahdollista nämä keskustelut salassa. Mutta koko hänen käytöksensä osoitti kuitenkin, että hänen kasvatusperheensä huolet painoivat myöskin häntä. Hänen surulliset kasvonsa ilmoittivat sisällisiä taisteluja, joita hänellä oli kestettävinä.

Tultiin siihen päätökseen, että James Starr ynnä Simo ja Harry Ford lähtisivät sille paikalle, mistä vesi oli syöksynyt esiin, tutkiaksensa syyt tähän. Kenellekään he eivät virkaneet tuumastaan. Sille, joka ei olisi tuntenut kaikkia asianhaaroja, joihin James Starrin ja hänen ystävänsä ajatus perustui, olisi se näyttänyt varsin mahdottomalta.

Joku päivä sen jälkeen astuivat kaikki kolme pieneen veneesen, jota Harry meloimalla pani liikkeelle, ja lähtivät tarkastamaan niitä luonnon muodostamia patsaita, jotka kannattivat sitä osaa maanpinnasta, johon Katrine-järven syvennys oli koverrettu.

Tämä tutkimus näytti heidän epäluulonsa oikeutetuksi. Patsaiden kimppuun oli käyty kaivoskuokalla. Mustentuneita jälkiä siitä oli vielä näkyvissä, sillä vesi oli valumalla alempiin kaivoksen osiin jonkun verran alennut, niin että nuo mainitut patsaat olivat näkyvissä juureen asti.

Holvin katon lohkemista oli siis edeltäpäin ajateltu ja ihmisen käsi oli sen aikaan saanut.

"Ei voi enään epäillä", sanoi James Starr. "Ja kukapa tiesi, mitä olisi tapahtunutkaan, jos lohkeema ei olisi avannut tietä tuolle järvelle, vaan meren vedelle?"

"Niinpä, niin", virkkoi vanha kaivosmestari ylpeällä äänellä, "ei mitään vähempää kuin meri olisi tarvittu upottamaan meidän Uutta Aberfoylea. Mutta vieläkin kerran, mikä etu voi jollain elävällä olennolla olla meidän työmme ehkäisemisestä?"

"Se on aivan käsittämätöntä!" vastasi James Starr. "Täällä ei ole vaikuttamassa joukko halpoja pahantekijöitä, joiden tarkoitus muka olisi rotkosta, jossa he piilevät, levitä ympäri maan rosvoamaan ja ryöstämään. Näiden kolmen vuoden kuluessa olisivat sellaiset asukkaat varmaan tulleet ilmi. Eivätkä nämä myöskään ole, niinkuin toisinaan olen uskonut, salakulettajia tai väärän rahan tekijöitä, jotka jossain tämän mahdottoman ontelon vielä tuntemattomassa sopukassa kokisivat salata rikoksellista tointansa, ja sentähden tahtoisivat saada meidät täältä pois. Sellaiset ammattilaiset eivät toimi ainoastaan kootaksensa kiellettyä tavaraansa. Päivän selvä on kumminkin, että joku leppymätön vihollinen on vannonut Uudelle Aberfoylelle häviöä, ja että joku hänen todellinen tai luuloiteltu etunsa vaikuttaa, että hän kaikilla mahdollisilla keinoilla koettaa sammuttaa vihaansa meitä kohtaan. Varmaankin liian voimaton voidaksensa toimia julkisesti, valmistaa hän pimeässä väijytyksiään, mutta hänen osoittama älykkäisyytensä tekee hänet pelättäväksi olennoksi. Hän tuntee, ystäväni, paremmin kuin me salaisimmatkin sopukat tässä meidän alueessamme, kun hän niin kauan on voinut pysyä salassa kaikilta meidän tutkimuksiltamme. Se on, Simo, varmaankin joku meidän ammattiimme kuuluva mies, ja vielä lisäksi varsin taitava kaivosmies. Kuulkaa, onko teillä koskaan ollut vihamiestä, jota te voisitte epäillä? Miettikää asiaa tarkasti. Löytyy vihasta kiihottuneita ihmisiä, joita ei mikään ajan pituus voi parantaa. Johtakaa mieleenne kaukaisimmankin elämänne tapahtumat, jos niin tarvitaan. Kaikki mitä täällä on tapahtunut on kylmän ja kärsivällisen mielettömyyden tekoa, jonka keksimiseksi teidän täytyy ajatella vanhimpiakin muistojanne".

Simo Ford ei vastannut. Mutta kunnollinen kaivosmestari näkyi vilpittömästi tarkastavan koko kulunutta elämäänsä, ennenkuin hän tahtoi vastata. Viimein nosti hän jälleen päänsä sanoen:

"Ei, jumaliste, en minä eikä Madge ole tehnyt kenellekään ihmiselle mitään pahaa. En usko, että meillä voi olla ainoatakaan vihamiestä!"

"Ah, jospa Nell vaan tahtoisi puhua!" huudahti insinööri.

"Herra Starr ja te, minun isäni", virkkoi Harry, "pitäkäämme, minä pyydän, vielä joku aika tutkimuksemme kaikilta muilta salassa. Älkää kysykö Nelli paraltani! Tiedän, että synkät ajatukset jo muutenkin häntä vaivaavat ja kiusaavat. Olen varma siitä, että hänen povessaan piilee salaisuus, josta se on pakahtua. Jos hän on vaiti, niin se on sentähden, että hänellä ei ole mitään sanottavaa, tai sentähden ett'ei hän luule saattavansa mitään ilmaista. Emme voi epäillä hänen sydämestänsä toivovan meidän, meidän kaikkien parastamme. Kun hän vasta kertoo minulle, mitä tähän asti on pitänyt meiltä salassa, saatte tekin siitä heti tiedon".

"Olkoon menneeksi, Harry", vastasi insinööri, "mutta jos Nell jotakin tietää, on hänen vaitiolonsa peräti käsittämätön".

Ja kun Harry aikoi jatkaa entistä puhettansa, lisäsi insinööri:

"Ole huoletonna, me emme virka mitään sille, joka on tuleva sinun vaimoksesi".

"Ja joka nyt kohtakin tulee siksi, jos te suvaitsette isäni".

"Poikani", sanoi Simo Ford, "kuukauden kuluttua on oleva sinun hääpäiväsi... Te olette ehkä hyvä ja edustatte Nellin isää, hra Starr?"

"Aivan kernaasti", vastasi insinööri.

Hra Starr ja isä Ford poikineen palasivat asuntoon. He eivät virkaneet mitään koko tutkimusmatkastaan, ja kaikki kaivoksen asukkaat pitivät yhä edelleen holvin lohkeemista satunnaisena tapaturmana. Skotlannissa oli vaan yksi järvi entistänsä vähemmin.

Nell oli vähitellen palannut entisiin askareihinsa. Käynnistään maan pinnalla oli hänellä unohtumattomia muistoja, joita Harry käytti hyväksensä häntä opettaessaan. Mutta tämä tutustuminen ulkonaiseen elämään ei ollut hänestä herättänyt mitään kaipuuta. Hän rakasti vielä, niinkuin ennen tuota matkaakin, sitä synkkää asuntoa, jossa edelleen oli asuva aviopuolisona, elettyänsä siellä lapsena ja neitona.