Part 12

Tieto Harryn ja Nellin kohta vietettävistä häistä herätti suurta huomiota Uudessa Aberfoylessa. Tulvailtiin majaan onnentoivotuksia lausumaan. Jack Ryan oli ensimmäisiä onnentoivottajia. Ahkerasti harjoitti hän paraita laulujaan juhlaa varten, joka oli aiottu yhteiseksi kaikille Coal-Cityn asukkaille.

Mutta häitten edellisenä kuukautena sai Uusi Aberfoyle kokea kovempia, kuin koskaan ennen. Näytti melkein siltä, kuin Nellin ja Harryn yhdistyksen läheneminen olisi tuottanut hirmutapahtumia toistensa perästä. Nämä onnettomuudet sattuivat enimmäkseen syvyydellä tapahtuvien töiden ehkäisemiksi, eikä milloinkaan voitu saada selkoa niiden todellisesta syystä.

Niin esim. hävitti tulipalo kaikki puutelineet muutamassa syvemmällä olevassa käytävässä, ja lamppu löydettiin, jota tulen sytytykseen oli käytetty. Harry ja hänen kumppaninsa kokivat sammuttaa tulta, joka uhkasi hävittää kaikki, ja se onnistui heille ainoastaan käyttämällä hiilihapon sekaisella vedellä täytettyjä extinktoreja, joita varoten oli hankittu kaivokseen.

Toinen kerta lohkesi osa erään käytävän katosta, syystä että patsaat, jotka sitä kannattivat olivat vikautetut, ja James Starr huomasi että niitä oli sahattu. Harry, joka tällä paikalla johti töitä, jäi pirstaleiden alle ja pelastui kuolemasta ihmeellisellä tavalla.

Joku päivä sen jälkeen joutui rautatiellä, jossa mekaanillinen voima pani vaunut liikkeelle, juna, johon Harry oli noussut, kohti estettä ja heitettiin kumoon. Tässä oli hirsi pantu poikki radan.

Lyhyesti sanoen, näitä onnettomuuksia sattui niin taajaan, että kova pelko valtasi kaivostyömiesten mielet.

"Mutta noita pahantekijöitä on koko joukkio, emmekä me voi saada yhtäkään heistä käsiimme", sanoi Simo Ford.

Uudelleen aljettiin ajaa heitä takaa. Kreivikunnan poliisi oli taas liikkeellä yöt päivät, mutta ei ketään voitu löytää. James Starr kielsi Harrya, jota tämä viha etupäässä näytti tarkoittavan, enää menemästä ulkopuolelle toimitettavien töitten keskustaa.

Sama varovaisuus katsottiin tarpeelliseksi Nellin suhteen, jolta kumminkin Harryn hartaasta pyynnöstä salattiin kaikki nuo rikokselliset hankkeet, jotka hänessä voisivat herättää eloon muistoja menneiltä ajoilta. Simo Ford ja Madge pitivät häntä silmällä öin päivin melkein ankarasti, tai oikeammin kovin kiihkeästi. Lapsi raukka huomasi sen, mutta ei yhtään sanaa, ei yhtään valitusta päässyt hänen huuliltaan. Hän arveli epäilemättä, että tällä hänen parastansa tarkoitettiin. Mutta hänkin näytti tavallaan pitävän huolta muista, eikä milloinkaan ollut levollinen, ennenkuin kaikki hänen rakkaansa olivat koolla tuvassa. Iltaisin Harryn tullessa kotiin, ei hän voinut peittää erinomaista iloaan, joka ei ensinkään ollut hänen tavallisesti paremmin umpinaisen kuin avonaisen luonteensa mukaista. Aamuisin hän oli ylhäällä ennen kaikkia muita. Kävi aina levottomaksi, kun Harryn oli lähdettävä töillensä.

Harry tahtoi jouduttaa häitä, että Nell jälleen saisi rauhaa. Hän arveli, että heidän tultua eroittamattomasti yhdistetyiksi, tuolta kummalliselta vihamielisyydeltä häntä vastaan riistettäisiin aseet, ja että Nell silloin ainoastaan hänen vaimonaan tuntisi olevansa turvassa. Samassa kiivaassa odotuksessa olivat myöskin James Starr ja Harryn vanhemmat. Kaikki laskivat päivät häihin.

Synkimmät aavistukset olivat vallanneet kaikkien mielet. Tuo salainen vihollinen, josta ei tiedetty, missä hän oli tavattava, tai miten voitettava, ei varmaankaan, niin arveltiin, ollut välinpitämätön siitä, mikä Nelliä koski. Juuri Harryn ja Nellin hääpäivä oli siis epäilemättä näkevä jonkun uuden hänen vihansa purkauksen.

Muutamana aamuna, viikon päivät ennen häitä, oli Nell, kentiesi aavistuksen vaikutuksesta, ensimmäisenä astunut ulos tuvasta, jonka ympäristöä hän tahtoi tarkastaa.

Kun oli tullut kynnykselle, pääsi sanomattoman tuskan huuto hänen huuliltaan.

Huuto kaikui koko huoneessa, ja Madge, Simo ja Harry syöksivät samassa nuoren tytön luokse.

Hän oli kalman kalpea, ja tuntemattomaksi vääntyneet kasvonsa ilmoittivat kauhistusta. Hän ei voinut puhua, katsoa tuijotti vaan ovea, jonka vastikään oli avannut. Suonenvedontapaisesti puristunut kouransa osoitti seuraavia siihen yöllä kirjoitettuja riviä, jotka häntä niin kauhistuttivat:

"Simo Ford, sinä olet varastanut minulta meidän vanhan hiilialueen viimeiset hiilikerrokset; poikasi on vienyt minulta Nellin! Tuhoa teille! tuhoa kaikille! tuhoa Uudelle Aberfoylelle!

_Silfax_".

"Silfax", huudahtivat yht'aikaa Simo Ford ja Madge.

"Kuka hän on?" kysyi Harry, katsellen vuorotellen isäänsä ja äitiänsä.

"Silfax!" toisti Nell epätoivon valtaamana. "Silfax!"

Ja koko hänen olentonsa tutisi tätä nimeä mutistessa, niin että Madge tarttui häneen ja melkein väkisin vei hänet takaisin hänen huoneesensa.

James Starr oli kiiruhtanut asuntoon. Luettuansa pari kertaa nuo uhkaavat rivit sanoi hän:

"Samalla käsialalla, kuin nämä rivit, oli se kirje minulle kirjoitettu, joka oli vastakkainen teidän kirjeellenne, Simo! Tämän miehen nimi on Silfax! Minä näen teidän hämmästyksestänne, että te tunnette hänen. Kuka on Silfax?"

Kahdeskymmenes Luku.

Katuja.

Tämä nimi ilmaisi vanhalle kaivosmestarille kaikki.

Se oli viimeinen "katuja" Dochartin kaivoksessa.

Simo Ford oli, ennenkuin varolamppu keksittiin, tuntenut tämän miehen, joka oman henkensä vaaralla joka päivä kulki pienempiä kaasuräjähdyksiä toimeen panemassa. Hän oli nähnyt tämän oudon olennon käyskelevän kaivoksessa äärettömän suuri tunturipöllö aina seurassaan, joka häntä auttoi vaarallisessa toimessaan vieden palavan sydämen niihin kohtiin, joihin Silfax ei ulottunut kädellään. Eräänä päivänä oli tämä ukko kadonnut ja samalla pienonen, kaivoksessa syntynyt lapsi, jolla ei ollut muita omaisia paitsi häntä, isänisäänsä. Tämä lapsi oli silminnähtävästi Nell. Tämä tapahtui 15 vuotta sitten, ja siitä asti olivat siis nämä molemmat eläneet jossakin salaisessa syvyydessä aina siihen päivään asti, jolloin Harry pelasti Nellin.

Vanha kaivosmestari, joka samalla tunsi sekä sääliä että vihaa, kertoi insinöörille ja pojalleen mitä nimi Silfax oli hänelle ilmaissut.

Koko asema oli nyt selvä. Silfax oli se salaperäinen olento, jota niin kauan oli etsitty Uuden Aberfoylen syvyyksissä.

"Te tunnette siis hänet?" kysyi insinööri Simolta.

"Tunsin hänet vallan hyvin", vastasi kaivosmestari. "Mies pöllön kanssa! Hän ei silloinkaan enään ollut nuori; hän on varmaan 15 tai 20 vuotta minua vanhempi. Hän oli jonkunlainen villi ihminen, joka ei voinut viihtyä kenenkään seurassa, mies, jonka ei arveltu pelkäävän vettä eikä tulta. Hän oli omasta halustaan valinnut katujan toimen, johonka harvat olivat halulliset. Tuo vaarallinen työ olikin vaikuttanut häiritseväisesti hänen ajatuskykyynsä. Hänen sanottiin olevan ilkeän, mutta hän oli kentiesi ainoastaan hupsu. Hänellä oli tavattomat ruumiin voimat. Hiilikaivokset tunsi hän paremmin kuin kukaan muu -- ainakin ihan yhtä hyvin kuin minä. Luulin hänen kuolleen jo monta vuotta sitten".

"Mutta", jatkoi James Starr, "mitä hän tarkoittaa sanoilla: 'Sinä olet varastanut minulta meidän vanhan hiilialueemme viimeiset hiilikerrokset?'"

"Ah", vastasi Simo Ford, "Silfax, jonka aivot, niinkuin sanoin, aina olivat olleet sekavat, väitti kauan aikaa olevansa vanhan Aberfoylen omistaja. Hänen mielensä kävikin rajummaksi, väkivaltaisemmaksi, sikäli kuin Dochartin kaivos -- hänen kaivoksensa! -- tyhjentyi. Hänen mielestään jokainen kaivoskuokan isku kiskoi sisälmykset hänen omasta ruumiistansa!... Sinä muistat kai sen, Madge?"

"Muistan, Simo", vastasi vanha Skotlannitar.

"Tämä muistuu nyt mieleeni, nähtyäni Silfaxin nimen tuossa ovella", jatkoi Simo Ford; "mutta, sen sanon vielä kerran, minä luulin hänen kuolleeksi, enkä voinut ajatellakaan, että tuo ilkeä olento, jota niin kiivaasti olemme ajaneet takaa, olisi Dochartin kaivoksen vanha katuja".

"Nyt on kaikki selvää", virkkoi James Starr. "Sattumuksesta on Silfax löytänyt uuden hiilialueen. Hulluudessaan on hän ruvennut sen puolustajaksi. Asuen kaivoksessa, jossa hän käyskenteli ympäri yöt päivät, on hän tullut teidän salaisuutenne perille, Simo, sekä saanut tietää, että te kutsuitte minut kiireimmiten luoksenne. Siitä hänen kirjeensä, joka oli vastakkainen teidän kirjeellänne; siitä minun tuloni jälkeen Harrya kohti viskattu kalliolohkare ja hävitetyt tikapuut Jarowin aukossa; siitä rakojen tukkeeminen uuden hiilikerroksen seinässä; siitä vihdoinkin meidän salpautumisemme, ja sitten vapautumisemme Nellin avulla, joka varmaankin tapahtui Silfaxin tietämättä, tahtomatta".

"Niinpä niin, niin on varmaankin tapahtunut, hra Starr", sanoi Simo Ford. "Vanha katuja on epäilemättä täydelleen hullu".

"Sitä parempi", arveli Madge.

"Enpä sitä uskoisi", sanoi James Starr päätään pudistaen, "sillä hänen hulluutensa on nähtävästi varsin hirvittävää laatua. Ah, minä ymmärrän hyvin, ett'ei Nell voi ilman kauhistuksetta ajatella häntä, ja käsitän myöskin hänen ei tahtoneen antaa vanhusta ilmi. Mitä surullisia vuosia hän onkaan viettänyt sen miehen luona".

"Todellakin surullisia!" sanoi Simo Ford, "tämän raivoisan miehen ja hänen pöllönsä parissa, joka ei ole vähemmin raivoisa kuin hän itse. Sillä selvää on, että lintu myöskin vielä on elossa. Se ei voinut olla mikään muu paitsi hänen pöllönsä, joka sammutti meidän lamppumme, ja joka hakkasi poikki köyden, jonka nojassa Harry ja Nell häilyivät ammottavan syvyyden ylitse..."

"Ja minä ymmärrän", sanoi Madge, "että tieto hänen lapsenlapsensa aiotusta avioliitosta meidän poikamme kanssa näkyy vielä enemmän katkeroittaneen hänen mielensä ja tehnyt hänen raivonsa monta vertaa suuremmaksi".

"Nellin yhdistys sen miehen pojan kanssa, jota hän syyttää itseltään varastaneen Aberfoylen viimeiset hiilikerrokset on luonnollisesti kiihoittanut hänen vimmaansa korkeimmilleen", lisäsi Simo Ford.

"Mutta hänen täytyy suostua siihen yhdistykseen", huudahti Harry. "Niin vieras kun onkin tavalliselle ihmiselämälle, täytyy hänen kumminkin lopuksi myöntää, että Nellin uusi elämä on parempi sitä, mitä hän antoi hänen viettää tuolla pimeässä syvyydessä! Herra Starr, minä olen varma siitä, että jos vaan voisimme saada hänet käsiimme, niin kyllä meidän onnistuisi saada hänet toisille ajatuksille..."

"Hullun ajatuksia ei muuteta, Harry parka", vastasi insinööri. "Tosin on parempi tuntea vihollisensa, kuin olla häntä tuntematta; mutta kaikki ei ole sillä hyvä, että nyt tiedämme, kuka hän on. Olkaamme varoillamme, hyvät ystävät, ja ensi aluksi täytyy meidän puhua Nellin kanssa. Meidän täytyy! Hän on huomaava, ett'ei hänen vaitiolonsa tästä lähtien enää ole oikeutettu. Itse vanhuksenkin tähden on paras, että hän ei enää ole vaiti. Vanhukselle on yhtä tärkeätä kuin meillekin, että me voimme estää hänen hirveät aikeensa".

"Herra Starr", sanoi Harry, "en epäile Nellin nyt itsestään puhuvan teidän kysymättännekin. Te tiedätte nyt hänen omantunnon ja velvollisuuden pakoittamana tähän asti vaienneen. Omatunto ja velvollisuus pakoittavat häntä nyt puhumaan, niin pian kuin tahdotte. Äiti teki oikein viedessä hänet takaisin hänen huoneesensa. Hän tarvitsee todella toipua, mutta minä lähden hänen luoksensa..."

"Se ei ole tarpeellista, Harry", sanoi lujalla ja selvällä äänellä nuori tyttö, joka samassa astui perhetupaan.

Nell oli kalpea. Hänen silmänsä ilmaisivat, kuinka paljon hän oli itkenyt; mutta selvälleen näkyi, että hän oli päättänyt tehdä, mitä velvollisuus häneltä vaatii.

"Nell!" huudahti Harry kiiruhtaen nuorelle tytölle vastaan.

"Harry", vastasi Nell, ja pidätti viittauksella sulhoansa lähestymästä, "sinun vanhempiesi ja sinun tulee tänään saada tietää kaikki. Ja teidänkin, herra Starr, tulee tietää kaikki, mikä koskee lasta, jonka te tuntemattomana olette ottaneet huostaanne, ja jonka Harry kovaksi onneksi on pelastanut syvyydestä".

"Nell!" huudahti Harry.

"Anna Nellin puhua", sanoi James Starr, käskien Harryn olla vaiti.

"Minä olen vanhan Silfaxin lapsenlapsi", jatkoi Nell. "En ole milloinkaan tuntenut äitiä, ennenkuin tämän katoksen alle astuin", lisäsi hän lempeästi katsoen Madgea.

"Ja siunattu olkoon se päivä, tyttäreni!" vastasi vanha Skotlannitar.

"En ole milloinkaan tuntenut isää, ennen sitä päivää, jolloin tapasin Simo Fordin", jatkoi Nell, "enkä ystävää, ennenkuin Harry tarttui minun käteeni! Viisitoista vuotta olen elänyt yksin vaarini kanssa kaivoksen salaisimmissa sopukoissa. Hänen kanssansa, ja se oli kauheata. Hänen kauttansa, olisi oikeammin sanottu. Tuskinpa häntä näin. Kun hän hävisi vanhasta Aberfoylesta, siirtyi hän näihin luoliin, joita ei kukaan muu kuin hän tuntenut. Hän oli tavallaan hyvä minua kohtaan, vaikka hän minussa herätti kauhistusta. Elatuksekseni sain, mitä hän vaan voi käsiinsä saada ulkopuolella kaivosta; minulla on himmeä muisto siitä, että minulla pienenä ollessani oli imettäjänä vuohi, jonka kadottaminen saattoi minut täydelliseen epätoivoon. Kun ukko näki suruni, antoi hän minulle vuohen sijaan toisen eläimen, koiran, niinkuin hän sitä nimitti: Mutta se oli pahaksi onneksi iloinen koira. Se haukkui. Ukko ei rakastanut iloisuutta. Hän säikähti pienemmästäkin jyskeestä. Eläin parka katosikin melkein heti. Ukolla oli seuranaan muuan ilkeä lintu, pöllö, jota minä alussa kauhistuin: mutta vaikka se minulle oli hyvinkin vastenmielinen, rupesi se kuitenkin minun ystäväkseni, ja niin tuli meistä viimein ystävykset. Se totteli minua paremmin kuin isäntäänsä, ja tämä teki minut levottomaksi hänen tähtensä. Ukko oli mustasukkainen. Pöllö, ja minä piilimme niin hyvin kuin taisimme ollaksemme yhdessä. Me huomasimme tämän tarpeelliseksi... Mutta minä puhun liian paljon itsestäni... Teistähän puhe on..."

"Ei, tyttöseni", vastasi James Starr. "Kerro sinä vaan, niinkuin mielesi tekee".

"Isoisäni", jatkoi Nell, "oli aina karsain silmin katsonut teitä, naapuriansa hiilikaivoksessa. Mutta ei häneltä suinkaan tilaa puuttunut. Hän valitsi lymypaikkansa kaukana, hyvin kaukana teistä. Mutta tieto, että te olitte siellä, oli hänelle vastenmielinen. Kun minä häneltä kysyin jotakin ihmisistä tuolla ylhäällä, synkkeni hänen kasvonsa, hän ei vastannut, vaan jäi pitkäksi aikaa ihan mykäksi. Mutta hänen vihansa leimahti ilmituleen huomatessaan, ett'ette tyytyneet vanhaan alueesenne vaan tahtovanne tunkeutua hänen alueelleen. Hän vannoi, että jos teidän onnistuisi päästä uuteen kaivokseen, jota ei tähän asti kukaan paitsi hän tuntenut, teidän olisi kuoleminen. Vaikka hän oli ijäkäs, oli hänellä kumminkin erinomaiset ruumiin voimat, ja hänen uhkauksensa panivat minut vapisemaan teidän ja hänen puolestansa".

"Jatka, Nell!" sanoi Simo Ford nuorelle tytölle, joka oli keskeyttänyt puheensa hetkiseksi ikäänkuin kootaksensa muistoansa.

"Kun isoisä teidän ensimmäisen yrityksenne jälkeen näki teidän astuvan Uuden Aberfoylen käytäviin", jatkoi Nell, "salpasi hän aukon, tehden siten uuden hiilialueen teidän vankilaksenne. Tunsin teitä ainoastaan haahmuina, joita epäselvästi olin nähnyt pimeässä kaivoksessa; mutta en voinut kestää sitä ajatusta, että kristityt ihmiset kuolisi nälkään näissä maanalaisissa käytävissä, ja minun onnistui, yhä peläten, että ukko sitä huomaisi, pari kertaa hankkia teille vähän vettä ja leipää! Olisin tahtonut viedä teidät sieltä, mutta kovin vaikea oli pettää vanhuksen valppautta. Te olitte kuoleman omat! Jack Ryan tuli seuralaisineen... Jumala tahtoi, että minä sinä päivänä kohtasin heidät. Houkuttelin heidät perässäni teidän luoksenne. Palatessani seisoi vaarini äkkiarvaamatta minun edessäni. Hänen vihan vimmansa minua kohtaan oli kauhea. Luulin kuolevani hänen iskuistaan. Siitä hetkestä oli elämäni tukala. Minun isoisäni ajatus oli peräti sekaantunut. Hän sanoi olevansa pimeyden ja tulen kuningas! Kun hän kuuli teidän työkalujenne kopinan näissä hiilikerroksissa, jotka hän piti ominaan, vimmastui hän ja löi minua raivossaan. Tahdoin paeta. Se oli minulle mahdotonta, niin tarkasti kaitsi hän minua. Vihdoin laskeutui hän kolme kuukautta sitten rajattoman mielettömyyden valtaamana siihen syvyyteen, josta sinä, Harry, löysit minun, ja katosi turhaan kutsuttuaan pöllöä, joka uskollisesti jäi minun luokseni. Kuinka kauan olin siellä? Sitä en tiedä. Sen tiedän vaan, että tunsin olevani kuoleman oman, kun sinä tulit, Harryseni, minua pelastamaan. Mutta, sen tajunnet nyt, vanhan Silfaxin lapsenlapsi ei voi tulla Harry Fordin puolisoksi, sillä hän pyytää tappaa sinua, teitä kaikkia".

"Nell!" huudahti Harry.

"Ei", virkkoi nuori tyttö. "Minun uhraukseni on tehty. Yksi ainoa keino löytyy, joka voi estää teidän perikatonne: että minä jälleen palajan isoisäni luo. Hän uhkaa koko Uutta Aberfoylea!... Hänelle on mahdotonta antaa anteeksi, eikä kukaan voi tietää mihinkä tuumaan koston himo on hänet saattanut. Minun velvollisuuteni on päivän selvä. Olisin kurjin olento maan päällä, jos epäilisin sitä täyttää. Jääkää hyvästi, ja kiitos kaikesta! Te olette opettaneet minua tuntemaan tämän maailman onnea ja iloa! Mitä ikinä tapahtuneekin, muistakaa aina, että minun sydämeni kokonaan on teidän omanne!"

Harry, suurimman tuskan vallassa, ja hänen vanhempansa olivat näitä viimeisiä sanoja kuullessaan hypähtäneet pystyyn.

"Mitä, Nell!" huudahtivat he epätoivoisina, "sinä aiot jättää meidät!"

James Starr sai heidät syrjään arvokkaalla viittauksella, ja astuen Nellin eteen tarttui hän hänen molempiin käsiinsä.

"Hyvä on, lapsukaiseni!" sanoi hän. "Sinä olet puhunut, niinkuin sinun tuli puhua; mutta kuule nyt meidän vastauksemme. Me emme anna sinun lähteä täältä, ja me pidätämme, jos niiksi käy, sinut täällä väkisin. Luuletko tosiaankin meitä niin kehnoiksi, että ottaisimme vastaan sinun jalomielisen tarjoumuksesi? Silfaxin uhkaukset ovat vaaralliset, se on totta. Mutta ihminen on kaikissa tapauksissa ihminen, ja me olemme varoillamme. Mutta itse Silfaxinkin hyödyksi voit sinä kertoa meille hänen tapojansa sekä sanoa meille, missä hän piilee. Me tahdomme vaan yhtä asiaa: tehdä hänet kykenemättömäksi vahingoittaa meitä ja kentiesi myöskin saada hänet jälleen järjilleen".

"Te tahdotte mahdottomia", vastasi Nell. "Minun isoisäni on joka paikassa ja samalla ei missään. En ole esim. milloinkaan nähnyt hänen nukkuvan. Löydettyään jonkun piilopaikan, jätti hän minut ja katosi. Kun olin tehnyt päätökseni, hra Starr, tiesin jo ennakolta kaikki mitä te voisitte minulle vastata. Uskokaa minua! Yksi ainoa keino on mahdollinen, millä voipi saada vanhuksen luopumaan hankkeistaan, ja se keino on, että minun onnistuu löytää hänet. Hän on näkymätön, mutta itse hän näkee kaikki. Kuinka olisikaan hän voinut saada tietää kaikki teidän salaisimmat ajatuksenne, hra Starrille kirjoitetusta kirjeestä aina Harryn ja minun aiottuun avioliittoon, jos hänellä ei olisi ihmeellinen taito tietää kaikki. Minun vaarini on, minun ymmärtääkseni, henkisessä suhteessa rikaslahjainen mies. Ennen tapahtui, että hän puhui minun kanssani ylevistä asioista. Hän on opettanut minua tuntemaan Jumalaa, ja on pettänyt minun ainoastaan yhdessä asiassa: hän, näette, on uskottanut minua, että kaikki ihmiset ovat viekkaita ja petollisia, ja on tahtonut istuttaa minuun vihaansa ihmissukua kohtaan. Kun Harry toi minut tähän asuntoon, luulitte minun olevan ainoastaan tietämättömän, taitamattoman! Mutta minä vielä lisäksi kammosin kaikkia ihmisiä, kaikkea, mitä inhimillistä on. Ah, suokaa minulle anteeksi, mutta minä luulin muutamia päiviä, että minä olin paholaisten parissa, ja minä tahdoin paeta; Te, Madge, palautitte vähitellen ajatukseni oikealle tolalle, ette sanoilla, vaan elämällänne, nähdessäni miehenne ja poikanne teitä niin suuresti rakastavan ja kunnioittavan. Nähdessäni edelleen onnelliset ja vilpittömät kaivostyömiehet oikein jumaloitsevan hra Starria, jonka orjiksi minä heidät luulin, nähdessäni ensi kerran koko Aberfoylen väestön tulvailevan kirkkoon, siellä laskeuvan polvilleen, rukoilevan Jumalaa sekä kiittävän häntä sanomattomasta hyvyydestänsä, silloin sanoin itsekseni: 'Vaarini on pettänyt minua!' Mutta nyt uskon minä, sen mukaan mitä teiltä olen kuullut, että hän itse on pettynyt. Minä palaan sentähden niille salaisille poluille, joilla minun ennen oli tapana seurata häntä. Hän on urkkiva minua. Minä huudan häntä nimeltä... Hän on kuuleva ääneni, ja kentiesi voin palaamalla hänen luoksensa saada hänet jälleen totuuden tuntoon!"

Kaikki olivat antaneet nuoren tytön puhua. Jokainen tunsi, että hänelle olisi hyvä näin saada avata sydämensä ystävilleen samana hetkenä, jolloin hän jalomielisesti luulotteli itseänsä iäksi päiviksi jättävänsä heidät. Mutta kun hän voimattomana vesissä silmin vaikeni, sanoi Harry kääntyneenä Madgeen päin:

"Äitini, mitä te ajattelisitte miehestä, joka hylkäisi jalon tytön, jonka juuri kuulitte puhuvan?"

"Minä sanoisin häntä kehnoksi raukaksi", vastasi Madge, "ja jos hän olisi minun poikani, en minä enää voisi tunnustaa häntä pojakseni, vaan minun täytyisi kirota hänet".

"Nell, sinä olet kuullut meidän äitimme tuomion", jatkoi Harry. "Minnekkä tahansa sinä menet, sinne minä olen sinua seuraava. Jos pysyt lujana aikeessasi lähteä täältä, niin minä seuraan sinua, me lähdemme yhdessä..."

"Harry! Harry!" huudahti Nell.

Mutta mielenliikutus oli liian valtaava. Nuoren tytön huulet vaalenivat, ja hän vaipui Madgen syliin, joka pyysi insinööriä, Simoa ja Harrya jättää hänet yksin lapsi raukan kanssa.

Yhdeskolmatta Luku.

Nellin häät.

Erottiin, päätettyä olla vielä entistänsä varovammat. Vanhan Silfaxin uhkaus oli niin suora, ett'ei sitä käynyt ylenkatsominen. Pelätä sopi, näet, että vanhalla katujalla kentiesi oli käytettävänään joku keino, jolla hän voi peräti hävittää koko Aberfoylen.

Aseilla varustettuja vartioita sijoitettiin sentähden jokaiselle uloskäytävälle kaivoksesta, käskyllä tarkasti vartioida yöt päivät. Jokainen kaivokseen kuulumaton oli vietävä James Starrin eteen, että hän saisi tietää, kuka mies oli. Ei huolittu kauempaa Coal-Cityn asukkailta salata maanalaista siirtokuntaa vastaan tehtyjä uhkauksia. Kun Silfaxilla ei ollut yhtään tuttua paikalla, niin ei tarvittu pelätä kavallusta. Nellille myöskin ilmoitettiin, mihin varokeinoihin oli ryhdytty, ja vaikkei hän voinut siitä täydelleen rauhoittua, hälveni kumminkin johonkin määrin hänen levottomuutensa. Mutta Harryn päätös seurata häntä kaikkialle, mihin tahansa hän lähtisi, oli enemmän kuin mikään muu taivuttanut häntä lupaamaan jättää pakenemistuumat siksensä.

Sen viikon kuluessa, joka oli lähinnä ennen Nellin ja Harryn häitä, ei elämää Uudessa Aberfoylessa häirinnyt mikään mainittava tapaus. Vaikk'eivät kaivostyömiehet herenneet tuosta järjestetystä vartioimisesta, toipuivat he kumminkin siitä säikähdyksestä, joka oli ollut vähällä karkoittaa heidät kaikesta syvyydessä toimitettavasta työstä.

James Starr jatkoi sillä välin taukoomatta Silfaxin takaa-ajoa. Koska kostonhimoinen vanhus oli vakuuttanut, ett'ei Nell koskaan voisi tulla Harryn puolisoksi, oli arvattava, että hän ei jättäisi mitään keinoa koettamatta, estääksensä tätä avioliittoa. Parasta olisi ollut, jos olisi saatu hänet käsiinsä hänen henkeänsä vahingoittamatta. Tutkimuksia Uudessa Aberfoylessa oli sentähden aljettu uudelleen suurimmalla mahdollisella tarkkuudella. Etsittiin läpi kaikkien käytävien aina ylimpiin kerroksiin asti, jotka johtivat Irvinessä oleviin Dundonald Castlen raunioihin. Syystä arveltiin Silfaxin vanhan linnan kautta pitävän yhteyttä ulkomaailman kanssa, ja että hän joko ostamalla tai varastamalla hankki itselleen tarpeelliset tavarat voidaksensa elättää kurjaa henkeänsä. Ja mitä "Tulinaisiin" tuli, oli James Starr siinä uskossa, että Silfax mahdollisesti oli sytyttänyt jonkun tästä kaivoksen osasta purkautuvan kaasuvirran, ja niin saanut aikaan tuon merkillisen ilmiön. Eikä hän siinä erehtynytkään. Mutta takaa-ajo oli turha.

Tämän alituisen taistelun aikana keksimätöntä olentoa vastaan, oli James Starr onnettomin ihminen maan päällä, vaikk'ei hän antanut kenenkään sitä huomata. Mitä enemmän hääpäivä läheni, sitä suuremmaksi kävi hänen pelkonsa, jonka hän kumminkin oli pitänyt velvollisuutenaan kertoa vanhalle kaivosmestarille, joka pian kävi yhtä levottomaksi kuin hän itsekin.