Part 8

Sinne, luonnon muodostamaan mahdottoman suureen luolaan oli Simo Ford rakentanut itselleen uuden asunnon eli huvilan, eikä hän sitä olisi vaihtanut kauneimpaan rakennukseenkaan Prinsessan kadun varrella Edinburgissa. Tämä asunto oli järven rannalla ja sen viisi ikkunaa kuvastui sen synkkään pintaan, joka ulottui näköpiiriä ulommaksi.

Kaksi kuukautta myöhemmin oli Simo Fordin huvilan viereen kohonnut toinenkin asunto. Se oli James Starrin. Insinööri oli kokonaan antautunut Uuden Aberfoylen omaksi. Hän halusi myöskin itse puolestaan asua siellä, ja ainoastaan kun asiat pakoittivat häntä siihen, suostui hän palaamaan päivän valoon. Tuolla alhaalla hän todella elikin kaivostyömies-elämän keskustassa.

Uuden hiilialan löydön perästä olivat kaikki ne työmiehet, jotka ennen olivat työskennelleet vanhassa kaivoksessa, heittäneet auransa ja haravansa uudestaan alkaaksensa työskennellä kaivos kuokalla ja murtimella. Varmasti vakuutettuina, ett'ei työ heiltä koskaan loppuisi, sekä suurten palkkain houkuttelemina, joita rikas hiiliala suopi työmiehilleen, heittivät he maanpinnan ja muuttivat maan sisustaan asettuen hiilikaivokseen, jonka luonnollinen muodostus oli asuntopaikaksi sopiva.

Nuo tiilikivestä tehdyt työmiesasunnot olivat vähitellen sinne tänne kohonneet pitkin Malcolm-järven rantaa tahi suippokaarten alle, jotka näyttivät muodostuneen estämään holvien alas putoamista, niinkuin tukihirret suuressa kirkossa. Lyhyesti, kaikki työmiehet, etenki ne jotka työskentelivät syvyydessä, asettuivat asumaan Uuteen Aberfoyleen ja perustivat vähitellen _Coal-Cityn_, jonka asema oli Katrine-järven itäisessä päässä, pohjoisosassa Stirlingin kreivikuntaa.

Se oli siis jonkinlainen työmieskylä, joka oli muodostunut Malcolm-järven rannoille. Pieni, St. Gilesin pyhimykselle rakennettu kappeli kohosi muiden rakennusten yli korkean kallion huipulla, jonka juurta maanalaisen järven laineet huuhtoivat.

Luonnollista oli siis, että Coal-Cityn asukkaat olivat ylpeät kodistansa. Harvoin he lähtivätkin työkaupungista, ollen siinä kohden Simo Fordin kaltaisia, joka ei koskaan lähtenyt sieltä. Vanha kaivosmestari väitti, että "tuolla ylhäällä" aina satoi, ja koska tämä tosiaankin on kuningaskuntain ilma-alan mukaista, täytyi myöntää hänen olleen melkein oikeassa. Uuden Aberfoylen perheet siis viihtyivät hyvin. Kolmen vuoden kuluessa olivat he hankkineet itselleen jonkin verran varallisuutta, jota eivät kreivikunnan pinnalla koskaan olisi voineet koota. Monta lasta, jotka olivat syntyneet samaan aikaan, kuin työt kaivoksessa uudestaan alkoivat, eivät vielä olleet hengittäneet ulkoilmaa.

Sentähden sanoikin Jack Ryan:

"Kahdeksantoista kuukautta on kulunut siitä, kuin heidät vieroitettiin äideistään, eivätkä vielä ole nähneet päivän valoa".

Yksi niistä, jotka ensimmäiseksi riensivät kaivokseen insinöörin kutsumuksesta, oli Jack Ryan. Tuo iloinen nuorukainen oli pitänyt velvollisuutenaan uudestaan ruveta entiseen ammattiinsa. Melrosen maatila oli siis kadottanut entisen pillipiiparinsa. Mutta sentähden Jack Ryan ei kuitenkaan herennyt laulamasta. Päinvastoin, Uuden Aberfoylen kaiku usein sai koettaa vahvoja kivikeuhkojaan vastatessaan hänen lauluihinsa.

Jack Ryan oli muuttanut Simo Fordin uuteen huvilaan. Hänelle oli tarjottu oma kamari, jonka hän, suora ja kursailematon kun oli, heti otti vastaan. Vanha Madge piti hänestä paljon hänen rehellisen luontonsa ja iloisen mielensä tähden. Hänellä oli aivan sama ajatus kuin Jack Ryanillaki ylenluonnollisten olentojen suhteen, jotka oleskelivat kaivoksissa ja kun he olivat kahden kesken, kertoivat he toisilleen hirvittäviä juttuja. Jack Ryan oli tervetullut vieras huvilaan. Hän olikin hyvä mies ja oiva työntekijä. Kuuden kuukauden kuluttua siitä, kuin hän uudestaan aloitti työnsä kaivoksessa, pantiin hänet erityisen työmies-osaston esimieheksi alhaalla syvyydessä.

"Se oli hyvin tehty, hra Ford", sanoi hän muuanna päivänä muuttonsa jälkeen kaivokseen. "Te olette löytäneet uuden alueen, ja jos olitteki menettämäisillänne hengen tuon löydön tähden, niin olikin se sen arvoinen".

"Oli kyllä, Jack, ja vieläpä olemme tehneet hyvät asiat!" vastasi vanha kaivosmestari. "Mutta ei hra Starr, enkä minäkään, koskaan voi unhottaa, että meidän on sinua kiittäminen henkemme pelastuksesta."

"Ei minua", keskeytti Jack Ryan, "vaan omaa Harry poikaanne, koska hänelle juolahti mieleen vastaanottaa kutsumustani Irvinejuhlaan..."

"Eikä kuitenkaan lähtenytkään sinne, eikö niin?" puuttui Harry puheesen ja puristi kumppaninsa kättä. "Ei, Jack, sinua, jonka haavat tuskin olivat parantuneet, vaan kuitenkaan et viivytellyt päivää, et tuntiakaan, sinua meidän tulee kiittää siitä, että meidät vielä elävinä löydettiin täällä alhaalla".

"Ei, ei!" väitti tuo omapäinen nuori mies. "Minä en koskaan suostu sanomaan asiaa toisin kuin se on. Minä vaan olin kiireissäni saada tietoa minne sinä Harry olit joutunut, siinä kaikki. Mutta suodakseni oikeutta kaikille, täytyy minun lisätä, että ilman tuota käsittämätöntä lyhtyhaltiaa..."

"Kas, siinäpä se olikin!" virkkoi Simo Ford. "Eräs lyhtyhaltia!"

"Eräs peikko, jonkun haltiattaren poika", sanoi Jack Ryan, "Tulinaisten pojanpoika tahi miksi vaan tahtonetteki häntä nimittää! Varma kuitenkin on, ett'emme häneltä koskaan olisi tunkeuneet siihen käytävään, ainoa tie, mistä voitte päästä ulos".

"Niin kyllä, Jack", vastasi Harry. "Nyt täytyy vaan saada selville, onko tuo olento tosiaankin niin ylenluonnollinen, kuin sinä luulet".

"Ylenluonnollinen!" huudahti Jack Ryan. "Yhtä ylenluonnollinen, niinkuin peikko, jonka nähdään kulkevan lyhty kädessä, jota tahdottaisiin ottaa kiinni, joka pääsisi läpi käsien kuin ilman haltia, joka häviää kuin varjo! Ole huoleti Harry, me näemme vielä jonakuna päivänä tuon kummallisen olennon uudestaan".

"No niin, Jack", sanoi Simo Ford, "olkoonpa peikko tahi muu, me koetamme saada hänet käsiimme ja sinä kyllä autat meitä siinä työssä".

"Siitä ette paljoakaan voita, hra Ford!" vastasi Jack Ryan.

"Hyvä, saammepa nähdä, Jack!"...

Fordin perheen jäsenet ja etenkin Harry, tietysti hyvin pian tutustuivat likeisesti Uuteen Aberfoyleen. Viimeksi mainittu tutki kaikki salaisimmatki loukkaat ja kolot. Hän tiesi tarkoilleen mitä kohtaa maan pinnalla se ja se paikka kaivoksessa vastasi. Hän tiesi, että tuon hiilisuonen yläpuolella on Clyde-lahti, että tuolla kohden oli Lomondin tahi Katrine-järvi. Nuo pylväät olivat Grampianvuorten tukena ja kannattivat niitä. Tuo holvi oli Dumbartonin perustuksena. Tämän lammikon yläpuolella kulki Ballochin rata. Tuossa loppui Skotlannin rannikko, siinä alkoi meri, jonka pauhina syysmyrskyjen raivotessa selvästi kuului tänne.

Hän rakasti myöskin tuota Uutta Aberfoylea. Monen monta kertaa oli hän lyhty hattuun sidottuna uskaltanut kulkea sen kaukaisempiinkin syvyyksiin! Hän tutki sen lammikot pienessä veneessään, jota hän taitavasti ohjasi. Vieläpä hän linnustikin, sillä lukuisasti oli luolaan tullut kesyttömiä lintuja: kurppia, sorsia, jotka söivät näissä tummissa vesissä uiskentelevia kaloja. Harryn silmät näytti olevan luodut noita pimeitä avaruuksia varten, niinkuin merimiehen silmä helpoimmasti eroittaa kaukaiset näköpiirit.

Kulkiessaan näin ympäri oli Harryssä melkein vastustamattomasti pysynyt toivo, että hän joskus vielä tapaisi tuon salaperäisen olennon, jonka ilmaantuminen todellisuudessa enemmän kuin mikään muu oli pelastanut hänet ja omaisensa. Oliko hänen aikeensa onnistuva? Kyllä, varmaan, jos hän voisi luottaa aavistuksiinsa. Ei, jos päätti asiaa sen vähäisen menestyksen mukaan, joka hänellä tähän asti oli ollut.

Yritystä, joka ennen Uuden Aberfoylen löytöä tehtiin vanhan kaivosmestarin perheen hävittämiseksi, ei oltu uudistettu.

Näin kului aika tuossa omituisessa paikkakunnassa.

Ei kuitenkaan saa luulla elämän alhaalla Coal-Cityssä kuluneen yksitoikkoisesti, ei edes silloinkaan, kun tuskin pääpiirteet siihen olivat vedetyt.

Ei suinkaan. Tuo väestö, jolla oli yhteiset pyrinnöt, melkein yhtäläinen varallisuus, oli kuin yksi suuri perhe. Jokainen tunsi toisensa, ja he olivat likeisessä kanssakäymisessä toistensa kanssa, eikä kenenkään tehnyt mieli lähteä huvitusta hakemaan "tuolta ylhäältä".

Muuten olikin heillä useampina sunnuntaina kävelymatkoja aukoissa, huviretkiä järvillä ja lammeilla, ne olivat todellisia huveja.

Usein kuultiin myöskin säkkipillin äänen kajahtelevan Malcolm-järven rannoilla. Skotlantilaiset kiiruhtivat sinne kansallis-soittokoneen kutsuvan äänen kuultuaan. Tanssittiin, ja semmoisina päivinä oli Jack Ryan, joka oli puettu ylänkömaalaisten pukuun, juhlan kuningas.

Lyhyesti, tästä kaikesta oli seuraus, Simo Fordin sanojen mukaan, että Coal-City vähitellen voi kilpailla Skotlannin pääkaupungin kanssa, jota talven kylmyys, kesän helle, huono ilma-ala ja tehdas-savulla sekoitettu ilma rasittaa, jonka tähden sitä syystä nimitetään _Old-Reeky_.

Neljästoista Luku.

Hengen vaarassa.

Näin ollen, oli luonnollisesti Simo Fordin perhe erittäin tyytyväinen: sen hartaimmat toiveet olivat tulleet täytetyiksi. Mutta huomattiinpa kuitenkin, että Harry, joka luonnostaan oli synkkä ja umpimielinen, kävi yhä "kiinteemmäksi", niinkuin Madge sanoi. Jack Ryanin ei onnistunut saada häntä "irti" puheliaalla ja iloisella luonteellaan.

Eräänä sunnuntaina kesäkuussa kävelivät ystävykset yhdessä edestakaisin Malcolm-järven rannalla. Coal-City vietti lepopäiväänsä. Ulkona raivosi myrsky. Lämmin huuru nousi maasta kovan sateen vaikutuksesta. Tuskinpa voitiin hengittääkään ylhäällä kreivikunnan pinnalla.

Coal-Cityssä sitävastoin vallitsi täydellinen rauha, ilma oli lauhkea, ei satanut eikä tuullut. Siellä ei tuntunut vähintäkään luonnon voimain raivosta ulkoa. Osa kävelyllä olijoita Stirlingistä ja sen ympäristöstä olivat menneet kaivoksen syvyyteen vilvoittelemaan.

Sähkö-auringot levittivät kirkasta valoaan ympäriinsä, jota Britannian aurinko, joka oli paksummassa sumupeitossa, kuin pyhäauringon sopii olla, varmaan heitä kadehti.

Jack Ryan huomautti Harrylle noita meluavia vierasjoukkoja. Mutta Harry tuskin kuuli hänen puhettaan.

"Katsohan toki, Harry!" huudahti Jack Ryan. "Miten mielellään he tulisivat meitä tervehtämään. No, kumppani, heitä pois vähäksi aikaa surulliset mietteesi ja ole kohtelias isäntä. Muuten saatat nuo ihmiset siihen luuloon, että me muka kadehdimme heidän osaansa!"

"Jack", sanoi Harry, "elä minusta huoli! Sinä olet iloinen kahdenki puolesta, ja siinä on kylläksi".

"Peijakas vieköön!" sanoi Jack Ryan, "jos ei sinun surumielisyytesi viimein tartu minuunkin. Silmiäni himmentää, huuleni kuivuvat, nauru tarttuu kurkkuun, ja laulut katoo muististani! Kuules, Harry, miten onkaan oikeastaan laitasi?"

"Senhän sinä tiedät, Jack".

"Yhäti vaan sama ajatus?"

"Yhäti".

"Voi, Harry raukkani!" sanoi Jack Ryan kohottaen olkapäitään, "jos sinä ajattelisit minun tavallani ja uskoisit tuon kaiken kaivospeikkojen työksi, olisi mielesi paljon tyynempi".

"Tiedäthän kyllä, Jack, että sinun mielikuvituksesi vaan luo peikkoja, ja ett'ei niitä ole näkynyt siitä päivin kuin työt uudestaan aljettiin Uudessa Aberfoylessa".

"Se on kyllä totta, Harry, mutta se on sentähden, että nuo, joiden syyksi sinä arvelet kaikki ne eriskummaiset tapaukset, eivät enää näyttäydy".

"Minä tahdon saada asian selville, Jack".

"Voi, Harry! Harry! Uuden Aberfoylen haltioita ei helposti saada käsiin".

"Minä tahdon saada selville nuo luullut haltiat!" jatkoi Harry varmasti vakuutettuna yrityksensä onnistumisesta.

"Tahdotko myöskin heitä rangaista?"

"Rangaista ja palkita, Jack. Joskin yksi käsi piti meidät vankina tässä käytävässä, en voi kuitenkaan unhottaa, että toinen käsi tuli meidän avuksemme. En, sitä en unhota koskaan!"

"Harry", virkkoi Jack Ryan, "tiedätkö varmaan, ett'eivät molemmat kädet kuuluneet samaan ruumiisen?"

"Kuinka voitkaan ajatella noin, Jack?"

"Pahus vieköön ... tottahan ymmärtänet ... Harry! Nuo olennot, jotka ovat kotoisin hornasta, he eivät ole samoin luodut kuin me!..."

"Ne ovat luodut niinkuin me, Jack!"

"Ei suinkaan! Harry ... eivät... Ja muuten, kukapa voisikaan ajatella, että joku olisi ollut niin hullu ja hiipinyt tänne..."

"Niin hullu!" virkkoi Harry. "Onko se pahantekiä hullu, joka ei ole herennyt meitä vainoomasta, siitä asti kuin hän rikkoi portaat Jarowin aukossa?"

"Mutta hän ei sitä enää tee, Harry. Näinä kolmena vuotena ei ole mitään pahaa yritystä tehty sinulle eikä omaisillesi".

"Yhtäkaikki, Jack", vastasi Harry. "Minua aavistaa, ett'ei tuo pahanilkinen, ken hän lieneekin, vielä ole heittänyt aikeitaan. Minä en voi sanoa sinulle luuloni perusteita. Jack, uuden yhtiön hyödyksi tahdon myöskin saada selville, ken hän on, ja mistä hän tulee".

"Uuden yhtiön hyödyksi?..." kysyi Jack Ryan joksenkin kummastuneena.

"Niin, Jack", vastasi Harry. "En tiedä, ehkäpä teen väärin, mutta minä luulen koko tuossa seikassa olevan jotain, joka koettaa ehkäistä tuumiamme. Minä olen usein miettinyt sitä, enkä luule erehtyneeni. Ajatteleppas noita selittämättömiä tapauksia pitkin matkaa, jotka kuitenkin ovat mitä johdonmukaisimmassa yhteydessä toistensa kanssa. Tuo salainen kirje, joka oli vastakkainen isäni kirjeelle, osoittaa ensiksi, että jollakin henkilöllä oli tieto tuumistamme, ja että hän koetti estää niiden toimeenpanemista. Hra Starr tulee ja käy luonamme Dochartin kaivoksessa. Tuskin olen vienyt hänet kaivokseen, kun suuri kivi heitetään meidän päällemme ja yhteys ulkomaailman kanssa katkaistaan portaiden pois viemällä Jarowin aukosta. Meidän tutkimisemme alkaa. Koetus, jonka tuli ilmaista, oliko uutta hiilikerrosta todellakin olemassa, tehtiin mahdottomaksi siten, että liuskakerroksessa löytyvät raot täytettiin kitillä. Siitä huolimatta saamme tiedon kaasun purkautumisesta ja raivaamme itsellemme tien kulkien kohti onnellista löytöämme. Me käännymme takaisin. Lamppumme lyödään rikki. Pimeys ympäröi meitä. Kuitenkin onnistuu meidän kulkea pitkin mustaa käytävää... Aukkoa, josta tulimme ei enää löydykään. Se on tukettu. Me olemme suljetut käytävään. No, Jack, etkö siinä kaikessa huomaa rikoksellista ajatusta? Kyllä! tähän saakka käsittämätöin, mutta ei suinkaan ylenluonnollinen olento, niinkuin sinä yhä edelleen luulet, oli kätkeytynyt hiilikaivokseen. Jostakin syystä, jota minä en voi saada selville, koetti hän estää meidän tänne tuloamme. Hän oli siellä!... Minä aavistan hänen vieläkin siellä olevan ja kukapa tietää, eikö hän juuri nyt valmistele hirvittävää iskua!... No niin, Jack, joskin hengen vaara mua uhkaisi, minun täytyy saada asia selville!"

Harry puhui semmoisella vakuutuksella, että sai kumppaninsa mielipiteet horjumaan. Jack Ryan oivalsi kyllä Harryn olevan oikeassa, ainakin mitä entisyyteen tuli. Noiden eriskummaisten tapausten syyt, oli ne sitte luonnollisia tahi ylenluonnollisia, olivat yhtä selvät.

Mutta tuo rehellinen poika ei voinut olla omalla tavallaan noita tapahtumia selittämättä. Kun hän hyvin tiesi, ett'ei Harry koskaan myöntäisi minkään ylenluonnollisen olennon vaikutusta, muistutti hän sitä tapausta, joka ei näyttänyt olevan yhtäpitävä noiden nurjamielisten kanssa Fordin perhettä kohtaan.

"No niin, Harry", sanoi hän, "joskin minun täytyy myöntää sinun olevan oikeassa muutamissa seikoissa, etkö kuitenkin usko niinkuin minäkin, että joku hyvä haltia, kantamalla teille vettä ja leipää, olisi voinut pelastaa teidät..."

"Jack", keskeytti hänet Harry, "se armelias olento, jonka sinä tahdot tehdä ylenluonnolliseksi, on yhtä varmasti todellinen kuin tuo pahantekijäkin, ja minä etsin heitä molempia, jos olisivatkin näiden kaivosten äärimmäisissä, salaisimmissa syvyyksissä!"

"Mutta onko sinulla minkäänlaista merkkiä, joka opastaisi sinua tiedustelemisissasi?" kysyi Jack Ryan.

"Ehkäpä", vastasi Harry. "Kuules kun kerron. Noin peninkulman päässä täältä, Uuden Aberfoylen länsi osassa, Lomondin maanpinnan alla, löytyy luonnon muodostama kaivos aukko, joka tunkeutuu pystysuoraan alas sisimpään hiilikerrokseen. Kahdeksan päivää takaperin aioin tiedustella tuon aukon syvyyttä. Mutta samassa kuin laskin luotini alas, tuntui minusta kumartuessani aukkoon, kuin olisi ilma siellä alhaalla muutamasta siipiparin voimakkaasta liikkeestä käynyt kovaan liikkeesen".

"Joku lintu oli varmaankin eksynyt kaivoksen alimpiin käytäviin", virkkoi Jack Ryan.

"Eipä niinkään, Jack", vastasi Harry. "Tänä aamuna menin uudestaan kaivos-aukolle, ja silloin olin kuulevinani jonkunlaista huokailemista..."

"Huokailemista!" sanoi Jack. "Sinä erehdyit, Harry! Se oli ilman liike ... jos se ei ollut joku peikko..."

"Huomenna, Jack, minä kyllä tiedän, mitä minun on tehtävänä", sanoi Harry.

"Huomenna?" virkkoi Jack ja katseli kummastellen kumppaniansa.

"Niin, huomenna aion laskeutua alas tuohon syvyyteen".

"Harry, se on Jumalan kiusaamista".

"Eipä niinkään, Jack, minä rukoilen häneltä apua voidakseni laskeutua sinne alas. Huomenna saavumme tänne kumpanenkin muutaman kumppanin seurassa. Pitkä nuora, jonka minä kiinnitän vyötäisilleni auttaa meitä alas mennessä ja taas merkin annettua nousemaan ylös. Saanhan luottaa sinuun?"

"Harry", vastasi Jack nostaen päätään, "minä teen kaikki mitä tahdot ja kuitenkin olet väärässä, sanon minä".

"Parempi on erehtyä jossakin aiheessa, kuin kärsiä omantunnon vaivoja siitä, että on heittänyt tehtävän tekemättä", vastasi Harry varmasti. "Siis, huomenna varahin k:lo 6, ja täydellinen vaiti olo! Hyvästi; Jack!"

Keskeyttääksensä keskustelun, jossa Jack Ryan yhä vaan vastustelisi Harryn aikeita, jätti viimeinmainittu äkkiä kumppaninsa ja palasi asuntoon.

Jackin pelko ei ollut suinkaan liiallinen. Jos joku vihollinen uhkasi Harrya, jos Harry laskeutui syvyyteen häntä etsimään, niin hän kieltämättä olisi vaaran alttiina.

"Ja sitä paitsi", lisäsi Jack Ryan itsekseen, "minkätähden ruveta näkemään niin paljon vaivaa, selvittääksensä asioita, joita niin helposti voipi käsittää kaivoshaltiain työksi?"

Olipa miten tahansa, mutta seuraavana aamuna meni Jack Ryan kolme, hänen osastoonsa kuuluvaa kaivostyömiestä muassaan Harryn kanssa epäluulon alaiselle aukolle.

Harry ei ollut ilmoittanut aikeitaan Jackille, Starrille eikä edes vanhalle kaivosmestarillekaan, Jack Ryan oli myöskin kyllin ylevä, ett'ei asiasta sen enempää puhunut. Kun muut kaivostyömiehet näkivät heidän kulkevan, luulivat he jonkun pienemmän tutkimuksen olevan tekeillä.

Harry oli varustanut mukaansa 200 jalkaa pitkän nuoran. Se ei ollut paksua, mutta niin vahvaa että se kannatti hyvin Harryn painon. Hänen kumppaniensa tuli laskea hänet alas syvyyteen ja vetää hänet jälleen ylös. Nuoran kovempi liikuttaminen oli oleva merkkinä heidän ja Harryn välillä.

Kaivosaukko oli joksenkin avara, ylhäällä oli se 12 jalkaa läpimitaten. Aukon suun poikki pantiin tukeva parsi, jonka yli nuora kulki pysyäkseen keskellä aukon suuta, ett'ei Harry pääsisi loukkaantuman aukon seiniä vasten.

Harry oli valmis.

"Sinä olet siis luja päätöksessäsi lähteä tutkimaan tuota syvyttä?" kysyi Jack Ryan häneltä matalalla äänellä.

"Olen, Jack", vastasi Harry.

Nuora sidottiin ensin Harryn vyötäisille, sitte kainaloihin, ett'ei ruumis pääsisi keikkumaan.

Harryn molemmat kädet olivat kuitenkin vapaat. Vyöhönsä oli hän kiinnittänyt varolampun ja yksi noita suuria skotlantilaisia veitsiä, joita pidetään nahkatupessa.

Harry meni parren keskikohdalle, jonka yli nuora kulki.

Sitte hellitti kumppanit nuoraa ja hän laskettiin hitaasti alas syvyyteen. Koska nuora hiljakseen pyöri ympäriinsä valaisi hänen lyhtynsä yhtä paikkaa toisensa perästä, jotta Harry voi ne tarkoin nähdä. Hän huomasi seinien olevan niin sileitä, että niitä myöten oli mahdoton kiivetä ylös.

Harry huomasi laskeuvansa kohtuullisen nopeasti -- noin yhden jalan sekunnissa. Hän voi siis hyvin tarkastaa ympäristöänsä ja pysyä valmiina vastustamaan mahdollisesti ilmautuvaa vaaraa.

Noin 2 minuuttia, s.o. noin 120 jalan syvyyteen, oli laskeuminen tapahtunut ilman mitään merkittävää tahi huomattavaa. Syvänteen seinistä ei lähtenyt ainoatakaan sivukäytävää ja aukko kapeni yhä alaspäin ratin muotoisesti. Mutta Harry tunsi raittiimman ilman vaikutusta, kuta alemma hän tuli, ja päätti siitä, että aukon pohja oli jonkun ilma reiän kautta yhteydessä luolan alimman osan kanssa.

Nuora liukusi yhä alaspäin. Pilkkosen pimeä oli ylt'ympäri. Haudan hiljaisuus vallitsi. Jos joku elävä olento oli etsinyt turvapaikkaa tässä salaisessa syvyydessä, niin hän joko nyt ei ollut siellä, tahi oli hän liikkumattomana pysyäkseen salassa.

Harry, joka kävi yhä epäilevämmäksi, kuta alemma hän tuli, oli vetänyt veitsen tupesta ja piti sitä oikeassa kädessään.

Noin 180 jalan syvyydessä huomasi hän saavuttaneensa pohjan, sillä nuora hölleni eikä enään kiertynyt auki.

Harry hengitti syvään. Seikka, jota hän pelkäsi, ei ollutkaan tapahtunut, nuora nimittäin ei ollutkaan katkaistu ylhäältä, sillä aikaa kuin häntä laskettiin alas. Hän ei sitäpaitsi ollut huomannut pienintäkään syvennystä seinissä, jossa joku elävä olento olisi voinut piiloutua.

Aukon alimmainen osa oli paljoa ahtaampi kuin ylempi puoli.

Harry irroitti lampun vyöltänsä ja tarkasti sen valossa pohjaa. Hän ei ollut erehtynyt luuloissaan.

Ahdas sivukäytävä aukeni alhaalla. Täytyipä kumartua, ennenkuin voi päästä siihen sisälle, ja sinne päästyä täytyi kulkea polvillaan.

Harry tahtoi tietää, minnepäin tuo käytävä haaroutuisi, ja johtiko se ehkä toiseen aukkoon.

Hän kumartui alas ja rupesi ryömimään eteenpäin. Mutta melkein heti tuli este, joka esti häntä edemmäksi kulkemasta.

Kun hän koetti käsillään eteensä, oli hän tuntevinaan, että se oli ruumis, joka oli hänen tiellään.

Harry vetäytyi ensin taapäin, mutta alkoi kuitenkin heti tarkastella sitä likemmin.

Hänen tuntonsa ei ollut pettänyt häntä. Se oli tosiaankin ruumis. Hän tarttui siihen, ja huomasi nyt sen kädet ja jalat tosin olevan kylmät, vaan koko ruumiin lämpö ei vielä kuitenkaan ollut kadonnut.

Ottaa ruumis syliinsä, viedä se aukkoon ja siellä valaista se lampun valossa oli silmänräpäyksen työ.

"Lapsukainen!" huudahti Harry.

Tuo lapsi, jonka hän oli löytänyt alhaalla syvyydessä, hengitti vielä, mutta huokuminen oli niin heikko, että Harry pelkäsi sen piankin taukoovan. Hänen täytyi hetkeäkään viivähtämättä viedä se ylös ja sitte asuntoon, jossa Madge ottaisi sen hoitaaksensa.

Harry unhotti kaiken muun, sitoi nuoran vahvasti vyötäisilleen, kiinnitti lampun siihen myöskin, otti lapsen, jota hän vasemmalla kädellään painoi rintaansa vasten ja antoi oikealla kädellään, joka oli vapaa, merkin että nuora vähitellen nostettaisi ylös.

Se oikenikin ja nostaminen alkoi hyvässä järjestyksessä.

Harry katseli yhä suuremmalla tarkkuudella ympäristöänsä. Hän ei enää ollut yksin vaarassa.

Ensimmäisten minuuttien kuluessa kävi kaikki hyvin, eikä minkäänlaista häiritsevää näyttänyt tulevankaan, kun Harry äkkiä luuli huomaavansa tuntuvan tuulahduksen, joka pani ilman liikkeesen aukon syvyydessä. Hän katseli ympärilleen ja näki pimeydessä esineen, joka hiljalleen kohosi ylös ja pyhkäsi häneen sivutse kulkiessaan.

Se oli erinomaisen suuri lintu, jonka erityislajia hän ei tuntenut ja joka vahvoilla siipien liikkeillä pyrki ylöspäin.

Tuo kummallinen lentävä esine pysähtyi, liiteli hetkisen siivillään ja syöksi silmänräpäyksessä vihan vimmassa kiinni Harryyn.

Hänellä oli ainoastaan oikea käsi vapaana poistaaksensa eläimen vimmastuneita iskuja, joita se nokallaan jakeli.

Harry puolusti itseään samalla, kuin hän mahdollisuuden mukaan koetti lasta suojella. Mutta lintu ahdistikin häntä, eikä lasta. Nuoran kierivä liike esti häntä antamasta pedolle kuoleman iskua.

Taistelua yhä kesti. Harry huusi kaikin voimin, toivoen huutonsa kuuluvan tuonne ylös.

Niinpä kävikin, sillä nuoraa vedettiin yhä kiivaammin.

Vielä oli hänellä 80 jalkaa noustavaa, ennenkuin tulisi aukon portaalle. Lintu heitti nyt Harryn siksensä. Mutta sitenpä vaara yhä vaan kävi suuremmaksi; sillä lintu iski, kaksi jalkaa Harryn yläpuolella ja hänen käsiensä ulottumattomissa, kyntensä kiinni nuoraan, pysyi kiinni siinä ja koetteli katkaista sitä nokallansa.

Hiukset nousi pystyyn Harryn päässä.