Part 7
Tuo reipas poika makasi siis joitakuita päiviä sängyn omana, joka häntä suuresti harmitti. Mutta kun luvattiin, että hän saisi laulaa niin paljon, kuin vaan tahtoi, tyytyi hän kohtaloonsa ja Melrose kaikui hänen iloisesta laulustaan. Jack Ryan sai vaan tästä tapauksesta syytä pahemmin pelätä Tulinaisia ja peikkoja, jotka suureksi huvikseen vaivaavat ihmis'raukkoja, ja hän syytti heitä vikapääksi "Motalan" onnettomuuteen. Se olisi joutunut pahaan pulaan, joka olisi uskaltanut sanoa, ett'ei Tulinaisia löytynytkään, ja että nuo liekit, jotka äkkiä ilmaantuivat raunioille, olivat ainoastaan luonnon ilmiön vaikuttamia. Ei mitkään järjen osoittamat syyt voineet kumota hänen luuloaan. Hänen kumppaninsa olivat vieläkin vahvemmat herkkäuskoisuudessaan kuin hän. Heidän ajatuksensa mukaan oli yksi Tulinainen kiukuissaan houkutellut "Motalan" rannikolle. Jos tahdottaisi sitä rangaista siitä, olisi tuo samaa kun sakottaa myrskyä! Asianomaiset voivat kyllä panna toimeen minkälaisia oikeuden tutkimuksia tahansa. Tulenliekkiä ei voi vangita, rautoihin ei voi panna käsittämätöintä olentoa. Ja totta puhuen, ne tutkimukset, jotka pantiin toimeen, näyttivät ainakin todeksi todistavan niiden mielipiteen, jotka uskoivat tapauksen ylenluonnollisten henkien toimeenpanemaksi.
Se tuomari, joka pantiin johtamaan "Motalan" haaksirikon tutkintoa, kuulusteli kaikki tapauksen todistajat. Kaikki vakuuttivat yksimielisesti, että haaksirikko oli tapahtunut Tulinaisen ilmaantumisen johdosta Dundonaldin raunioilla.
Oikeusto ei tietysti voinut tyytyä semmoisiin syihin. Varma oli, että puhdas luonnollinen ilmiö oli vaikuttanut raunioissa. Mutta oliko se sattumus vai ilkityö? se kysymys oli tuomarin ratkaistavana.
Poliisimiehiä lähetettiin asianomaisesti Dundonaldin linnaan, ja siellä he toimittivat mitä tarkimpia tutkimuksia.
Tuomari tahtoi ensin tietää, näkyikö maassa jonkun muun olennon jälkiä kuin ainoastaan peikkojen. Mutta mahdoton oli huomata vähintäkään jälkeä, ei vanhaa eikä uutta, vaikka maa, oli vielä kostea edellisen päivän sateesta, ja siinä olisi varmaan pysynyt vähinkin merkki.
"Peikon-jälkiä!" huudahti Jack Ryan, kuullessaan miten ensimmäisten tutkimusten oli käynyt. "Yhtä hyvin voisivat etsiä lyhty-ukon jälkiä suovedessä!"
Ensimmäinen osa tarkastuksesta ei siis selvittänyt asiaa ollenkaan. Eikä ollut luultavaa, että toinenkaan onnistuisi paremmin.
Nyt piti vaan saada selville, miten oli voitu sytyttää tulta vanhan tornin huipulle, mitkä luonnon voimat siinä olivat vaikuttaneet palamisen ja viimeksi, millaisia jäännöksiä tuli oli jättänyt jälkeensä.
Ensimmäisen kohdan selvittämiseksi ei mitään näkyväistä löydetty, ei tulitikun pätkiä eikä paperi-palasia jolla ehkä oli tulta sytytelty.
Toisen kohdan selvittämiseksi ei myöskään mitään löydetty. Ei näkynyt kuivunutta ruohoa, tai puupalasia, vaikka niin suurta tulta oli täytynyt runsaasti varustaa tällaisilla aineksilla yön pitkään.
Mitään kolmanteen kohtaan koskevaa ei myöskään voitu saada selville. Sillä minkäänlaista tuhkaa tai vähintäkään jäännöstä jonkunlaisista poltto-aineista ei löydetty, ei edes sitä paikkaakaan jossa tuli oli ollut. Ei maassa eikä kalliolla ollut mustunutta paikkaa. Voitiinko siitä päättää, että joku ilkityöntekijä oli pitänyt tulen kädessään? Se ei ollut luultavaa, koska tuli vierasmiesten sanojen mukaan oli ollut erinomaisen suuri, niin että "Motalan" laivaväki oli läpi sumun voinut nähdä sen kauas merelle.
"Hyvä!" sanoi Jack Ryan. "Tulinainen voipi kyllä tulla toimeen tulitikuittaki. Hän puhaltaa vaan ja saa sillä ilman ympärillään syttymään ja siitä tulesta ei koskaan jää tuhkaa jäljelle".
Kaikesta tästä oli seuraus, että virkakunnat turhaan koettivat asiaa selvittää ja että kertomus sepitettiin entisten lisäksi -- kertomus, joka ainaiseksi säilytti "Motalan" muiston ja vahvasti kumoamattomaksi Tulinaisten olemisen.
Reipas nuori mies, niinkuin Jack Ryan, jolla oli vahva ja roteva ruumiin rakennus, ei kauan voinut pysyä sängyn omana. Hänellä ei ollut aikaa sairastaa. Ja kun aikaa puuttuu ei enää ollakaan kipeitä noissa raittiissa _the Lowlandin_ paikkakunnissa.
Jack Ryan siis pian parantui. Kohta kuin hän pääsi jaloilleen, tahtoi hän, ennenkuin aloitti työnsä uudestaan Melrosen tilalla, panna erään tuumansa täytäntöön. Hän aikoi lähteä Harry ystäväänsä tervehtämään, saadaksensa tietää syyn, miksi hän ei ollut saapunut Irvinen juhlaan. Kun Harryn tapainen mies, joka ei koskaan luvannut mitään, jota hän ei voinut täyttää, ei ollut sinne tullut, niin se oli selittämätöintä. Ei myöskään ollut luultavaa, ett'ei vanhan kaivosmestarin poika ollut kuullut puhuttavan "Motalan" onnettomuudesta, joka niin tarkoin oli sanomalehdissä kerrottu. Hänen täytyi siis tietää, mitä Jack Ryan oli tehnyt pelastaessaan haaksirikkoon joutuneita ja miten hänen silloin oli käynyt, ja osoittaisihan tuo varsin suurta välinpitämättömyyttä Harryn puolelta, ett'ei hän, asiain näin ollen, kiiruhtanut maatilalle näkemään, miten ystävänsä laita oli.
Koska Harrya ei ollut näkynyt, oli siihen tietysti syynä se, ett'ei hän voinut tulla. Sillä Jack Ryan olisi ennen kieltänyt Tulinaisten olemisen kuin uskonut, että Harry oli välipitämätöin hänestä.
Kaksi päivää haaksirikon jälkeen, jätti Jack Ryan ilomielin maatilan, niinkuin vahvan ja nuoren miehen sopii, joka ei tunne mitään haittaa haavoistansa. Kallioiden kaiku vastasi hänen iloiseen lauluunsa, jota hän raikkain äänin lauleli matkallaan rautatielle, joka Glasgowin kautta vie Stirlingiin ja Callanderiin.
Sillä aikaa kuin hän pysäyspaikalla odotti junaa, huomasi hän suuren ilmoituksen, joka oli kiinnitetty joka nurkkaan ja sisälsi seuraavat sanat:
"Viime kuluneen joulukuun 4 päivänä lähti insinööri James Starr Edinburgista Grantonsillan luona 'Walesin Prinssi' laivalla. Samana päivänä nousi hän Stirlingissä maalle. Sen jälkeen ei hänestä ole saatu minkäänlaista tietoa.
"Jos kenellä on hänestä mitään tietoa, tekisi hyvin ja ilmoittaisi sen _the Royal Institutionin_ presidentille Edinburgissa".
Jack Ryan luki tuon ilmoituksen pari kertaa kovin hämmästyneenä.
"Herra Starr!" virkkoi hän. "Mutta 4:nä päivänähän juuri minä kohtasin hänet Harryn kanssa tikapuilla Jarowin aukossa. Siitä on nyt kymmenen päivää! Ja siitä päivin häntä ei ole nähty! Selittäisiköhän tämä seikka, miksi kumppanini ei tullut Irvinen juhlaan?"
Malttamatta kirjallisesti ilmoittaa _the Royal Institutionin_ presidentille, mitä hän James Starrista tiesi, kiiruhti tuo rehellinen poika junaan, varmasti päättäneenä lähteä Jarowiin. Sitte menisi hän aina Dochartin kaivoksen pohjaan asti, jos niin tarvittaisiin, etsiäksensä Harrya ja hänen kanssaan insinööri James Starria myöskin.
Kolme tuntia myöhemmin nousi hän junasta Callanderin pysäyspaikalla ja kiiruhti Jarowia kohti.
"Heitä ei ole sittemmin näkynyt", sanoi hän itsekseen. "Miksikä? Onko heitä estetty siellä? Onko ehkä joku tärkeä työ tähän asti pidättänyt heitä siellä alhaalla? Minun tulee saada asia selville".
Jack Ryan kiiruhti askeleitaan ja tunnin kuluttua saapui hän Jarowiin.
Ulkonaisesti ei mitään muutosta voitu huomata. Sama äänettömyys kaivokseen astuessa. Ei ainoakaan elävää olentoa tuossa erämaassa. Jack Ryan meni katokseen, joka suojasi kaivoksen suuta. Hän katsoi alas syvyyteen... Hän ei nähnyt mitään. Hän kuunteli... Hän ei kuullut mitään.
"Ja minun lamppuni!" huudahti hän. "Eikö se enää olekaan paikoillaan?"
Jack Ryan piti tavallisesti lampun, jota hän käytti kaivoksessa käydessään, piilossa eräässä nurkassa, lähellä ylimmäisten tikapuitten pengertä.
Lamppu oli kadonnut.
"Kas tuossa ensimmäinen vastoinkäyminen!" mutisi Jack Ryan itsekseen ja alkoi käydä levottomaksi.
Mutta sitte jatkoi hän heti epäilemättä, niin taikauskoinen kuin olikin:
"Minä menen alas, vaikka siellä olisikin synkeämpi pimeys kuin helvetissä!"
Ja hän alkoi astua alas noita monia pitkiä portaita.
Tarpeenpa olikin, ett'ei Jack Ryan ollut vielä ennättänyt unhottaa kaivosmies-tapojaan ja että hän perin pohjin tunsi Dochartin kaivoksen, uskaltaaksensa lähteä niin vaaralliselle matkalle. Hän astui muuten hyvin varovasti. Hän tunnusteli jalallaan jokaista porras-astetta, muutamat niistä olivat toukan kaivamia. Yksi ainoa harha-askel olisi tuottanut surmaavan putouksen 1,500 jalan syvyyteen. Jack Ryan laski jokaisen väli-penkereen, josta hän kulki tullaksensa alikerrokseen. Hän tiesi, ett'ei hänen jalkansa tavannut kaivoksen pohjaa ennenkuin oli kulkenut kolmekymmentä pengertä. Kun hän kerran oli sinne asti päässyt, ei hänen mielestään ollut vaikea löytää tie huoneisin, jotka, niinkuin lukija tietää, olivat rakennetut suureen käytävän päähän.
Jack Ryan tuli kahteenkymmenenteen kuudenteen penkereesen, ja oli siis noin 200 jalkaa ylempänä syvyyden pohjaa.
Hän laski jalkansa alas tunnustellakseen kahdenkymmenennen seitsemännen portaan ensi astetta. Mutta säärensä heilui vaan ilmassa, löytämättä mitään tukipaikkaa.
Jack Ryan laskeutui polvilleen. Hän tahtoi kädellään tavoitella portaiden päätä. Turhaan.
Kahdeskymmenes seitsemäs porras ei enää ollut paikoillaan, se asia oli varsin selvä ja ymmärrettävä; sen oli siis joku vienyt pois.
"Varmaankin on joku haltia täällä käynyt!" mutisi hän itsekseen, vähän peloissaan.
Jack Ryan oli pystyssä, käsivarret rinnallaan odottaen ja yhä koettaen silmillään tunkea pimeyden läpi. Sen jälkeen ajatteli hän, että jos hän ei voinut päästä alas kaivokseen, eivät nekään jotka siellä asuivat voineet tulla sieltä ylös. Ei siis löytynyt minkäänlaista yhteyttä kreivikunnan ja kaivospohjan välillä. Jos nuo alimmaiset portaat Jarowin aukossa olivat pois otetut sen jälkeen kuin hän viime kerran oli siellä ollut, miten sitte oli käynyt Simo Fordin, hänen vaimonsa, hänen poikansa ja insinöörin? James Starrin pitkitetty poissa olo osoitti selvästi, ett'ei hän ollut kaivosta jättänyt siitä päivin, kun Jack tapasi hänet täällä. Mistä oli kaivoksen asukkaat siitä asti ruokaa saaneet? Eivätkö nuo onnettomat kärsineet elatuksen puutetta, ollen täydellisesti vankeudessa 1,500 jalkaa maan pinnan alla?
Kaikki nuo ajatukset liikkuivat Jack Ryanin mielessä. Hän huomasi kuitenki varsin hyvin, ett'ei hän yksin mitään voinut tehdä tullaksensa asuntoon. Oliko yhdistys maanpinnan kanssa ilkeydestä katkaistu? tuo näytti hänestä varsin epäilemättömältä. Sen saisi asianomaiset selvittää, mutta hänen täytyi ilmoittaa se heille kiireimmiten.
Jack Ryan kumartui alas penkereeltä.
"Harry! Harry!" huusi hän niin paljon kuin jaksoi.
Kaiku vastasi useamman kerran toistamalla Harryn nimen, poistuen viimein kaivoksen pohjaan kuulumattomiin.
Jack Ryan kiiruhti taas portaita ylös päivän valoon. Hän ei kadottanut silmänräpäystäkään. Yhtä kyytiä meni hän takaisin Callanderin pysäyspaikalle. Hänen täytyi odottaa ainoastaan muutama minuutti, kunnes Edinburgin juna lähti, ja k:lo 3 iltapäivällä ilmoitti hän itsensä pääkaupungin lordi-ylituomarille.
Tämä otti hänet heti vastaan. Nuo tarkat tiedot, jotka hän antoi, vakuuttivat, että asia todellakin oli niin kuin hän sanoi. Sir Elphinstonille, _the Royal Institutionin_ presidentille, joka oli James Starrin kumppani ja hyvä ystävä, lähetettiin sana asiasta, ja hän pyysi johtaa niitä tutkimuksia, joita heti pantaisi toimeen Dochartin kaivoksessa. Useampia henkilöitä asetettiin hänen käytettävikseen, joille annettiin lamput, kaivoskuokat, pitkät nuoraportaat, ruokavaroja, ja lääkkeitäkään ei unhotettu matkan varaksi. Näin varustettuna ja Jack Ryanin johtamina lähtivät kaikki matkaan, suoraapäätä Aberfoylen kaivoksiin.
Sir Elphinston, Jack Ryan ja poliisimiehet saapuivat vielä samana iltana Jarowin aukon suulle ja astuivat alas aina kahdellekymmenennelle seitsemännelle penkereelle, johon Jack Ryanin muutama tunti aikaisemmin oli täytynyt seisattua.
Lamput, jotka kiinnitettiin pitkien nuorien päihin, laskettiin alas aukon syvyyteen, ja siten nähtiin, että neljät viimeiset portaat olivat poissa.
Mahdotonta oli kauemmin epäillä, että yhteys Dochartin kaivoksen sisäosain ja ulkomaailman välillä oli ehdoin tahdoin hävitetty.
"Mitä vielä odotamme, herra?" kysyi kärsimätöin Jack Ryan.
"Lamppujen ylös nostamista, poikaseni", vastasi Sir Elphinston. "Sitte menemme viimeisen käytävän pohjukkaan asti, ja sinä saat johtaa meitä".
"Asuntoon", huudahti Jack Ryan, "ja jos niin tarvitaan, kaivoksen viimeisiin pohjukkoihin!"
Kohta kuin lamput olivat nostetut ylös, kiinnitettiin penkereesen nuoraportaat, jotka päästettiin auki ja laskettiin aukkoon.
Kulkeminen alas noilla kiikkuvilla portailla ei suinkaan ollut helppoa, ja Jack Ryan oli ensimmäinen, joka saapui kaivoksen pohjaan.
Sir Elphinston miehineen oli myöskin pian saapunut syvyyteen.
Tuo ympyräinen kenttä oli aivan autio, mutta Sir Elphinston hämmästyi suuresti, kun kuuli Jack Ryanin huudahtavan:
"Katsokaa, tässä on puoleksi poltettuja portaan palasia!"
"Poltettuja!" huudahti Sir Elphinston. "Niinpä tosiaankin, tuhka on jo aikoja sitte jähtynyt".
"Herrani", kysyi Jack Ryan, "uskotteko insinööri James Starrilla olleen mitään hyötyä siitä, että hän olisi portaat polttanut ja siten katkaissut kaiken yhteyden ulkomaailman kanssa?"
"En", vastasi Sir Elphinston, vaipuen mietteisin. "Mutta nyt asunnolle, nuori mies? Siellä saamme kuulla asian todellisen laidan!"
Jack Ryan ravisti epäilevästi päätänsä. Kuitenkin otti hän lyhdyn läheisimmän miehen kädestä ja astui joutuisaan Dochartin suurta käytävää pitkin.
Kaikki seurasivat häntä.
Neljännes tunnin kuluttua oli Sir Elphinston seuralaisineen saapunut siihen aukeamaan, jossa Simo Fordin asunto oli. Ainoatakaan valon sädettä ei näkynyt ikkunoista.
Jack Ryan kiiruhti ovelle, jonka hän tempaisi auki.
Asunto oli autio.
Kaikki huoneet pimeässä asunnossa tarkastettiin. Vähintäkään väkivallan jälkeä ei voitu huomata. Kaikki oli oivallisessa järjestyksessä, kuin olisi Madge vastikään järjestellyt kaikki. Ruokavarasto oli runsas ja olisi riittänyt moneksi päiväksi Fordin perheelle.
Asukasten poissa olo oli aivan selittämätöintä. Mutta voitiinko saada selville, milloin he olivat jättäneet kotinsa? Voitiinpa kyllä, sillä täällä alhaalla, jossa ei ollut eroitusta yön ja päivän välillä, oli Madgen tapana merkitä kukin kulunut päivä mustalla ristillä allakkaansa.
Allakka rippui salin seinällä. Siihen oli piirretty viimeinen risti 6 p. joulukuuta, siis James Starrin tulon jälkeisenä päivänä -- jonka Jack Ryan voi todeksi todistaa. Varma oli siis, että Simo Ford, hänen vaimonsa, poikansa ja vieraansa 6:nesta päivästä joulukuuta, eli kymmenen päivää, olivat olleet poissa asunnostaan. Voisiko joku insinöörin tekemä uusi tarkastusmatka viedä niin paljon aikaa? Ei suinkaan.
Niin luuli ainakin Sir Elphinston. Tarkoin asunnon tutkittuansa, oli hän suuresti epätietoinen, mitä nyt oli tehtävänä.
Pilkkosen pimeä oli kaikkialla, jonka läpi pilkoitti miesten tuomat lyhdyt kuin tähdet.
Äkkiä huudahti Jack Ryan.
"Katsokaa tuonne! tuonne!" sanoi hän.
Hän osoitti sormellaan kohti joksenkin suurta valoa, joka liikkui kaukana käytävässä.
"Ystäväni, kiiruhtakaamme tuon tulen luokse!" sanoi Sir Elphinston.
"Aavetuli!" keskeytti Jack Ryan. "Mitäpä hyötyä siitä on? Sitä emme kuitenkaan koskaan saavuta!"
_The Royal Institutionin_ presidentti miehineen, joissa ei ollut rahtuakaan taikauskoisuutta, kiiruhtivat osoitettuun suuntaan, kohti tuota liikkuvaa valoa. Jack Ryankin rohkaisi mielensä, eikä ollutkaan viimeisiä joukossa, jotka riensivät eteenpäin.
Nyt alkoi pitkällinen, väsyttävä ajo. Tuon loistavan lyhdyn kantaja näytti olevan pieni hentonen olento, erittäin kepeä ja notkea-liikkeinen. Se katosi joka silmänräpäys jonkun ulkonevan kalliolohkareen taakse; heti sen jälkeen näkyi se taas jossakin sivukäytävässä. Äkkinäiset käännökset kätkivät hänet uudestaan. Hän näytti tykkänään kadonneen, kun lyhtynsä uudelleen kirkkaasti valaisi ympäriinsä. Lyhyesti, pakenijaa ei oltu juuri ollenkaan lähempänä kuin alussakaan, ja Jack Ryan uskoi yhä, eikä juuri syyttä, ett'ei sitä koskaan saavutettaisi.
Koko tunnin kestävän tarpeettoman ajon kuluessa tunkeusi Sir Elphinston seuralaisineen Dochartin kaivoksen lounaiseen osaan. Viimein rupesivat itsekin luulemaan, että heillä oli edessään joku saavuttamatoin haltija-olento.
Mutta samassa näytti kuin alkaisi heidän ja virvatulen väli lyhetä. Väsyikö tuo pakeneva olento, vai tahtoiko hän saattaa Sir Elphinstonen seuralaisineen siihen paikkaan, jonne kaivoksen asujat olivat joutuneet? Vaikea oli vastata tähän kysymykseen.
Kun miehet huomasivat heidän välinsä vähentyvän, riensivät he yhä kiireemmin eteenpäin. Valo, joka alussa oli ollut 200 jalkaa heidän edellänsä, oli nyt ainoastaan 50 jalkaa heistä. Tämäkin väli vielä lyheni. Lyhdyn kantaja näkyi yhä selvemmin. Toisinaan kuin hän käänti päätään, voitiin huomata ihmis-olennon epäselvä muoto, ja jos ei peikko ollut ottanut tätä muotoa, täytyi Jack Ryanin myöntää, ett'ei se ollutkaan mikään ylenluonnollinen olento.
Ja nyt sanoi hän, yhä eteenpäin kiiruhtaen:
"Eteenpäin, kumppanit! Hän väsyy... Me saavutamme hänet, ja jos hän puhuu yhtä hyvin kuin hän juoksee, voipi hän antaa meille hyviä tietoja".
Mutta nyt kävi takaa-ajo vaikeammaksi. Ahtaat käytävät kulkivat ristiin rastiin kuin sokkelossa. Tässä sekasorrossa voi lyhdynkantaja pian pujahtaa heidän näkyvistään ja paeta. Hänen tarvitsi vaan sammuttaa lyhtynsä ja pistäytyä johonkin pimeään loukkoon.
"Ja", sanoi Sir Elphinston itsekseen, "jos hän todellakin tahtoo paeta meitä, miksikä hän ei niin tee?"
Tuo käsittämätöin olento ei ollut sitä tähän asti tehnyt, mutta samassa silmänräpäyksessä kuin tuo ajatus syntyi Sir Elphinstonissa, katosi valo äkkiä, ja miehet, jotka yhä jatkoivat takaa ajoa, saapuivat heti kahden liuskakallion välissä olevalle ahtaalle aukolle, joka oli kaitaisen kiertokäytävän suuna.
Lyhtyjen korjaaminen ja aukosta sisälle pujahtaminen, sekä eteenpäin kiiruhtaminen ei Sir Elphinstonille, Jack Ryanille ja hänen kumppaneilleen ollut kuin hetkisen työ.
He eivät olleet astuneet 100 askelta edemmäksi uudessa, suuremmassa ja leveämmässä käytävässä, kun yhtäkkiä seisahtuivat.
Siinä makasi lähellä seinää neljä ihmisolentoa pitkänään maassa -- ehkäpä neljä kuollutta!
"James Starr!" huudahti Sir Elphinston.
"Harry! Harry!" huusi Jack Ryan ja heittäytyi kumppaninsa ruumiin viereen.
Ne olivat tosiaankin insinööri, Magde, Simo ja Harry Ford, jotka makasivat tuossa liikkumattomina pitkänään maassa.
Vaan samassa liikkui yksi ruumiista ja Madge lausui heikolla äänellä:
"Nuo! ensin nuo!"
Sir Elphinston, Jack Ryan ja poliisimiehet koettivat herättää eloon insinööriä ja molempia Fordia kaatamalla heidän suuhunsa myötä tuotuja lääkkeitä. He huomasivat yrityksensä melkein heti onnistuvan. Nuo onnettomat, jotka kymmenen päivää olivat olleet suljettuina uuteen Aberfoyleen, olivat voimattomuudesta kuolemaisillaan.
Ja ett'eivät vielä olleet henkeänsä heittäneet, oli seuraus siitä -- kertoi James Starr Sir Elphinstonille -- että he kolme kertaa löysivät vierestään leivän ja vesiruukun! Se armahtava olento, jota heidän tuli kiittää siitä, että vielä olivat, ei varmaankaan voinut enempää tehdä heidän pelastuksekseen!...
Sir Elphinston arveli silloin itsekseen, että tuon käsittämättömän lyhtyhaltian aikomus juuri oli ollutkin saattaa heitä tälle paikalle, jossa James Starr ja hänen kumppaninsa makasivat.
Siten oli kuitenkin insinööri, Madge, Simo ja Harry Ford pelastetut ja vietiin takaisin asuntoon tuon ahtaan aukon läpi, jonka lyhdyn kantaja näytti Sir Elphinstonille osoittaneen.
Ett'ei James Starr ja hänen seuralaisensa löytäneet sitä aukkoa, josta he olivat tulleet ja jonka he dynamiitilla olivat auaisseet, siihen oli syynä, että tuo aukko oli tukettu, lujasti toinen toistensa päälle asetetuilla kalliolohkareilla, joita he pimeässä eivät voineet nähdä eivätkä irti saada.
Sillä aikaa kun he tarkastelivat avaraa luolaa, oli siis tuo yhdistys vanhan ja Uuden Aberfoylen välillä varta vasten vihollisen kädellä suljettu!
Kolmastoista Luku.
Hiilikaupunki.
Kolme vuotta äsken kerrottujen tapausten jälkeen, kehui ja kehoitti Joannen tai Murrayn Opas, "erittäin viehättäväksi", kaikille matkailijoille, jotka matkustivat Stirlingin kreivikunnan kautta, muutaman tunnin kestävää käyntiä Uuden Aberfoylen hiilikaivoksissa.
Yksikään kaivos, vanhassa tahi uudessa maailmassa ei tarjonnut niin eriskummaista näkyä.
Ensiksikin pääsi matkustaja ilman vähintäkään vaaratta tahi vaivatta 1,500 jalkaa kreivikunnan pinnan alle.
Vähää enemmän kuin peninkulman päässä Callanderista lounaiseen päin päättyi maahan tunneli, jonka suu oli uhkeasti varustettu torneilla, joissa oli ampumareiät. Tämä tunneli, joka loivasti vietti alaspäin, ja oli jotenkin leveä, johti suorastaan tuohon omituisesti muodostuneesen luolaan Skotlannin maan sisustassa.
Kaksi-ratainen rautatie, jonka vaunuja kuletti vedenjohdollinen voima, vei joka tunti raskaita kuormia alhaalla syvyydessä perustetusta kylästä, jolle oli annettu tuo jotenkin komea nimi _Coal-City_, Hiilikaupunki.
Kun matkustavainen saapui _Coal-Cityyn_, oli hän paikalla, jossa sähkö parhaasta päästä oli lämmön ja valon levittäjänä.
Ilma-aukkoja oli tosin useampia, mutta niistä ei voinut tulla tarpeeksi valoa Uuden Aberfoylen syvyyteen. Mutta kirkas valo levisi kuitenkin tuohon himmeään paikkaan, jossa monen monta sähkövalo-levyä toimittivat auringon tehtävää. Holvien katoista rippuvina tahi luonnon muodostamiin patsaihin kiinnitettyinä, ravittuina sähkömaneetillisista koneista lähtevillä sähkövirroilla -- toiset auringon, toiset tähtien kaltaisia -- loivat ne kirkkaan valon koko alueesen. Kun levon aika tuli, tehtiin sähkövirran katkaisemalla äkkiä pilkkosen pimeä yö kaivosten syvyyteen.
Kaikki nuo koneet, niin suuret kuin pienetkin, olivat paikassa, jossa ei ilmaa ollut, s.o. niiden liekit eivät olleet missään yhteydessä ulkoilman kanssa, niin ett'ei tarvittu pelätä räjähdystä, joskin ilmaan sekaantuisi suurempi määrä kaasua. Sähkö-voimaa käytettiin myöskin kaikkiin teollisuuden ja talouden tarpeihin, niinhyvin asunnoissa Coal-Cityssä kuin Uuden Aberfoylen käytävissäkin.
Täytyy myöntää, ett'ei insinööri Starrin toiveet hiilialan louhimisen suhteen olleet tyhjiin rauenneet. Luolan länsi osassa, lähellä Coal-Cityä, oli ensimmäisiä hiilisuonia ruvettu irroittamaan kaivostyömiesten kuokilla ja murtimilla. Työkaupunki ei siis ollutkaan työ-alan keskustassa. Työt alhaalla syvyydessä olivat välittömässä yhteydessä töiden kanssa päivän valossa ilma- ja vipukoneaukkojen kautta, jotka yhdistävät kaivoksen eri kerrokset maanpinnan kanssa. Tuota suurta tunnelia, jossa oli rautatie jonka vaunuja vedenjohdollinen voima kuletti, käytettiin ainoastaan Hiilikaupungin asukasten ja heidän tarpeittensa kuletusta varten.
Lukija ehkä vielä muistanee miten omituinen tuon suuren luolan muodostus oli, johon vanha kaivosmestari ja hänen seuralaisensa olivat seitahtuneet tutkimus matkallaan. Siellä kaareili korkealla heidän päänsä yläpuolella mahtava holvi, kuin suurissa kirkoissa. Pylväät, jotka kannattivat tuota holvia, katosivat kapiteelineen ylhäälle noin 300 jalan korkuiseen holviin -- korkeus, joka on milt'ei yhtä suuri kuin Kentukyssä olevan Mammuthiluolan.
Niinkuin jo on kerrottu, voipi tuohon suunnattoman suureen luolaan -- suurin Amerikan maan alla oleva luola -- hyvin mahtua 5,000 henkeä. Tässä osassa Uutta Aberfoylea oli samanlaiset suuruuden suhteet ja luonnon muodostukset. Mutta tuon kuuluisan luolan ihmeellisten tippukivien asemasta, veti täällä matkustajan huomion puoleensa paisuvat hiilisuonet, jotka näyttivät tunkeuvan esiin joka seinästä liuskalohkareiden painosta.
Tuon holvin pohjalla levisi järvi, suuruutensa puolesta verrattava Kuolleesen mereen Mammuth luolissa, -- syvä järvi, jonka kristalli-kirkkaassa vedessä vilisi sokeita kaloja, ja jonka insinööri nimitti Malcolm-järveksi.