Part 6

"Herra Starr", kysäsi nyt Harry, "tiedättekö tämän käytävän ilmasuuntaa, mitä ilmaa kohti se kulkee?"

"En, poikaseni", vastasi insinööri. "Jos minulla olisi kompassi, niin voisin määrätä sen yleisen suunnan. Mutta ilman kompassitta olen täällä kuni merimies sumuisella merellä, kun auringon näkymättömyys estää häntä määräämästä missä hän on".

"Sehän on selvää, hra Starr", sanoi Simo Ford, "mutta, minä pyydän, älkää verratko meidän asemaamme merimiehen asemaan, jolla aina ja joka paikassa on pohjaton syvyys jalkainsa alla! Me seisomme lujalla maalla, emmekä tarvitse pelätä kumoon kaatumista".

"Kunnon Simo", virkkoi James Starr, "minä en suinkaan tahdo vähentää Uuden Aberfoylen ansioita sopimattomilla vertauksilla! Minä vaan aioin sanoa yhden seikan ja se on: ett'emme tiedä, missä olemme".

"Me olemme Stirlingin kreivikunnan alla, hra James, ja sen vakuutan minä, niin totta kuin..."

"Hiljaa, kuunnelkaapas!" keskeytti Harry vanhan kaivosmestarin puhetta.

Kaikki kuuntelivat niinkuin Harrykin. Hänen erittäin tarkoin kehittynyt kuulonsa oli huomannut kaukaisen kumean äänen, niinkuin hiljaisen murinan. James Starr, Simo ja Madge kuulivat sen myöskin. Se kuului vuorikerrosten yläosista, oli ikäänkuin olisi jotain vyöritetty eteenpäin, jonka äänen _crecendo_ ja _decrecendo_ selvästi huomattiin, vaikka se oli kovin hiljaista ja kaukaista.

Kaikki neljä seisoivat muutaman minuutin ääneti kuunnellen, sanaakaan virkkaamatta.

Sitte huudahti Simo Ford äkkiä:

"Tosiaankin, pyhän Mungon kautta, joko vaunut ovat liikkeessä Uuden Aberfoylen rautateillä?"

"Isäni", virkkoi Harry, "minusta tuntuu paremmin kuin syntyisi tuo ääni veden loiskeesta rantaa vasten".

"Emmehän lienekkään meren alla!" virkkoi vanha kaivosmestari.

"Emme", vastasi insinööri, "mutta mahdollista on, että olemme Katrine-järven alla".

"Siinä tapauksessa ei tuo holvi liene aivan paksu, koska voimme kuulla veden loiskinan".

"Se ei tosiaankaan ole varsin paksu", vastasi James Starr, "ja senpätähden tämä luola onkin näin avara".

"Voinette olla oikeassa, hra Starr", sanoi Harry.

"Sitäpaitse on tuolla ylhäällä niin huono sää", jatkoi Starr, "että järven aallot vyörivät yhtä raivoisina kuin Forth-lahdenkin".

"Mutta sehän ei itse asiaan mitään vaikuta!" virkkoi nyt Simo Ford. "Hiilikerros ei ole siksi huonompi, jos se ulottuukin järven pohjan alle. Monta kertaa ennen on etsitty hiiltä itse valtamerenki alta, mitä pahaa siinä olisi, jos sitä järven alta nostetaan?"

"Oikein puhuttu, Simo", sanoi insinööri, hymyillen suopeasti nähdessään vanhan kaivosmestarin intoa. "Kaivakaamme kaivantomme meren syvyyden alle! Koettakaamme kaivoskuokillamme raivata tie läpi valtameren pohjan aina Yhdysvaltoihin asti! Kaivakaamme ales aina maan keskipisteesen, jos niin vaaditaan viimeistä hiilipalasta saavuttaaksemme".

"Nauratteko minulle, hra Starr?" kysyi Simo, vallan vakavana.

"Minäkö nauraisin, vanha Simo! En! Mutta te olette niin innoissanne, että saatatte minut mahdottomuuksia ajattelemaan! Kuitenkin palatkaamme takaisin todellisuuteen, joka on tarpeeksi ihana sekin! Jättäkäämme tänne työkalumme, voimmehan noutaa ne vasta, ja lähtekäämme nyt teidän asuntoonne".

Sillä kertaa ei voitu muutakaan tehdä. Insinöörin piti myöhemmin tulla, koko joukko lampuilla ja työkaluilla varustettuja kaivostyömiehiä mukanaan, jatkamaan tutkimisiansa Uudessa Aberfoylessa. Mutta nyt täytyi palata Dochartin kaivokseen. Tie sinne oli hyvin helppo. Käytävä kulki melkein suoraan vuoren läpi, dynamitilla auaistuun porttiin asti. Ei siis tarvittu eksymistä pelätä.

Mutta samassa kuin James Starr aikoi lähteä käytävää kohti, pidätti häntä Simo Ford.

"Hra James", sanoi hän, "te näette tämän suunnattoman luolan, tämän maanalaisen järven, tämän rannan jota vesi huuhtelee jalkojemme juuressa! Siis, tänne tahdon muuttaa asuntoni, tänne rakennan itselleni uuden huoneen, ja jos muutamat reippaat kumppanit tahtovat seurata esimerkkiäni, on muutaman vuoden kuluttua syntynyt uusi kylä lisään vanhan Englannin sisustaan".

James Starr, joka hymyilyllä oli osoittanut myöntymystään Simo Fordin tuumiin, puristi hänen kättään ja kaikki kolme kääntyivät nyt, ja Madge heidän kansansa kohti käytävää, palataksensa Dochartin kaivokseen.

Alkupuolella matkaa ei tapahtunut mitään erinomaista. Harry kulki edellä pitäen lamppua päänsä yläpuolella. Hän kulki huolellisesti suurinta käytävää, poikkeamatta noihin ahtaisin sivukäytäviin, jotka pääkäytävästä erosivat joka suunnalle. Näyttipä kuin paluumatka kävisi yhtä onnellisesti kuin tulomatkakin, vaan silloinpa tapahtui varsin ikävä seikka, joka teki kulkijoiden tilan melkein tukalaksi.

Kuin Harry kerran kohotti lamppuaan, tapahtui kova ilmanliike, niinkuin näkymättömiä siipiä olisi kovasti viuhkottu. Lamppu luikahti Harryn käsistä, putosi kiviselle maalle ja särkyi palasiksi.

Yht'äkkiä seisoivat nyt kaikki pilkkosen pimeässä. Öljy oli valunut lampusta, niin ett'eivät voineet sitä enään käyttää.

"No, Harry", huudahti Simo Ford, "tahdotko että taitamme niskamme koti-matkalla?"

Harry ei vastannut. Hän tuumaili. Pitikö hänen tässäkin tapauksessa huomaamaan jonkun salaisen olennon työtä? Löytyikö täällä syvyydessä vihollinen, jonka selittämättömät juonet kerran tuottaisivat suuriakin vastuksia? Suojeliko joku omaksi hyödykseen uutta hiilikerrosta kaikesta louhimisesta? Todellakin, se oli mahdotonta, mutta tapahtumat sitä ajatusta puolustivat, ja ne olivat niin selvät, että aavistuksetki kävivät todennäköisiksi.

Mutta heidän asemansa oli joksenkin vaikea. Heidän täytyi pilkkosen pimeässä kulkea noin neljäs osa peninkulmaa pitkin suurta käytävää, joka vei Dochartin kaivokseen. Siitä oli vielä kuljettava noin tunnin matka, ennenkuin saapuisivat asuntoon.

"Astukaamme eteenpäin!" sanoi Simo Ford. "Me emme saa heittää hetkeäkään käyttämättä. Tunnustellen kuljemme eteenpäin sokeiden tavoin. Meidän on mahdotoin eksyä. Ne sivu-käytävät, jotka päättyvät tiehemme, ovat ainoastaan myyränkäytäviä, ja jos me kuljemme suurta käytävää, niin varmasti tulemme aukolle, jonka kautta tänne tulimme. Sitte tulemme vanhaan kaivokseen. Sen tunnemme, eikä tämä suinkaan ole ensi kerta kuin Harry ja minä kuljemme siellä pimeässä. Muuten löydämme varmaan lyhdytkin, jotka sinne jätimme. Matkaan siis... Harry kulje sinä etupäässä! Hra James, seuratkaa häntä. Sitte kuljet sinä, Madge, ja minä käyn viimeisenä jonossa. Meidän täytyy ennen kaikkea pysyä koossa, ett'emme eroa toisistamme!"

Kaikkien täytyi totella vanhan kaivosmestarin käskyjä. Niinkuin jo sanottiin, jos kulki tunnustellen, ei voinut eksyä tieltä. Täytyi vaan silmien asemesta käyttää käsiä ja luottaa siihen vaistoon, joka Simo Fordille oli käynyt toiseksi luonnoksi.

James Starr ja hänen kumppaninsa astuivat jo mainitussa järjestyksessä. He eivät puhuneet, vaan ajattelemasta heitä ei kukaan voinut estää. Selvästi voi huomata, että heillä oli vastustaja. Mutta ken? ja miten tuli heidän puolustaa itseään niin salaisesti tehtyjä hyökkäyksiä vastaan? Tuollaisia levottomuutta tuottavia ajatuksia liikkui heidän mielessään. Mutta nyt ei saanut rohkeuttaan kadottaa.

Harry astui ojennetuin käsin ja vakavin askelin eteenpäin, kulkien toisesta käytävän seinästä toiseen. Missä vaan syvennyksen tahi sivukäytävän huomasi, tunnusteli hän käsillään, ett'ei sinne poikettaisi oli sitte syvennys pieni tai käytävä ahdas, ja pysyi sentähden yhä oikealla tiellä.

Pimeässä, johon silmät eivät voineet tottua, sentähden että se oli läpitunkematoin, kulkivat he näin kaksi tuntia.

Arviolta laskien kuluneen ajan ja muistaen, että matka ei juuri voinut edistyä joutuisasti, arvelivat he kohta lähenevänsä aukkoa.

Harry pysähtyikin melkein samassa.

"Olemmeko saapuneet käytävän päähän?" kysyi Simo Ford.

"Olemme", vastasi nuori kaivostyömies.

"No, totta kai löydät aukon, joka yhdistää Uuden Aberfoylen Dochartin kaivokseen?"

"En", vastasi Harry, jonka levottomasti tunnustelevat kädet tapasivat ainoastaan seinän pinnan.

Vanha kaivosmestari astui muutaman askeleen eteenpäin ja löi itse liuska vuorta.

Hän huudahti äkisti.

Olivatko he astuessaan kulkeneet väärään, vai oliko joku äskettäin sulkenut aukon, jonka he sitä ennen dynamiitilla olivat itselleen aukaisseet.

James Starr ja nuo muut olivat salvatut Uuteen Aberfoyleen.

Yhdestoista Luku.

Tulinaiset.

Kahdeksan päivää näitten tapausten jälkeen olivat James Starrin ystävät hyvin levottomat. Insinööri oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt syytä siihen. Tiedustellessa hänen palvelijaltaan saatiin selville, että hän Granton sillan luona oli astunut laivaan ja "Walesin Prinssin" kapteeni tiesi kertoa, että hän Stirlingissä oli noussut maalle. Mutta siitä hetkestä ei enää jälkeäkään James Starrista. Simo Ford oli kirjeessään käskenyt häntä pitämään asiaa salaisuutena, eikä hän ollut kellenkään puhunut matkastaan Aberfoylen hiilikaivoksiin.

Edinburgissa tuskin muusta puhuttiinkaan kuin insinöörin kummallisesta häviämisestä. Sir Elphinston, _the Royal Institutionin_ esimies, näytti virkakumppaneilleen sen kirjeen, jonka James Starr oli hänelle lähettänyt, ja jossa hän pyysi anteeksi, ett'ei voinut olla läsnä seuran tulevassa kokouksessa. Kaksi tahi kolme muuta henkilöä näyttivät myös samankaltaisia kirjeitä. Mutta jos nuo kirjeet osoittivatkin, että James Starr oli lähtenyt Edinburgista -- joka muutoinkin tiedettiin --, eivät ne kuitenkaan sanoneet, minne hän oli joutunut. Mutta sellaisen miehen kummallinen poissa olo, kuin Starr, jolla oli niin säännölliset tavat, ihmetytti ensin ja kun sitä yhä jatkui, vaikutti se viimein levottomuutta.

Ei yksikään insinöörin ystävistä olisi tullut ajatelleeksikaan hänen lähteneen Aberfoylen kaivoksiin. Tiedettiin, näet, ett'ei hän mielellään tahtonut nähdä entistä työpaikkaansa ja vaikutus-alaansa. Hän ei ollut milloinkaan siellä käynyt siitä päivin kuin viimeinen hiilitynnyri oli nostettu maanpinnalle. Mutta kun hän oli jättänyt laivan Stirlingin maalle-nousupaikasta, tiedusteltiin ja kuulusteltiin niiltä tienoin.

Tiedustelemisista ei kuitenkaan asia sen enempää selvinnyt. Ei kukaan muistanut nähneensä insinööriä niillä tienoin. Jack Ryan, joka oli tavannut hänet Harryn seurassa Jarowin aukossa, olisi voinut tyydyttää yleistä uteliaisuutta. Mutta tuo iloinen nuori mies työskenteli, niinkuin lukija jo tietää, Melrosen maatilalla, seitsemän peninkulman päässä Renfrewin kreivikunnan lounais-osassa, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, että oltiin levottomat James Starrin häviämisen tähden. Kahdeksan päivää käyntinsä jälkeen kaivos-asunnossa olisi Jack Ryan siis jatkanut iloista lauluaan Irvinen juhlallisuuksissa, -- jos ei hänelläkin olisi ollut syytä suureen levottomuuteen, niinkuin kohta saamme nähdä.

James Starr oli liian arvokas ja kunniassa pidetty mies, ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan koko Skotlannissa, että jotakin, mikä häntä koski, olisi voinut tapahtua huomaamatta. Lordi-tuomari, maistraatin etevin jäsen Edinburgissa, neuvosmiehet, joista useammat olivat insinöörin ystäviä, toimittivat tiedustelemisia ympäristössä. Poliisimiehiä lähetettiin ylt'ympäri, vaan kaikki yhtä huonolla menestyksellä.

Viimein täytyi panna ilmoitus Yhdistettyin Kuningaskuntain enimmin levinneihin sanomalehtiin insinööri James Starrista, ynnä kertomus hänen ulkomuodostaan ja päivän ilmoitus, jolloin hän lähti Edinburgista, jonka jälkeen ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa. Mutta levottomuus ja huoli oli suuri. Englannin oppinut maailma luuli jo yhden etevimpiä jäseniänsä kadonneen jäljettömiin.

Samaan aikaan kun James Starr tuotti niin paljon levottomuutta, kaivattiin Harryakin yhtä maltittomasti. Vanhan kaivosmestarin poika ei kuitenkaan tuota suurta yleisöä huolestuttanut, ainoastaan ystävässänsä, Jack Ryanissa, hän herätti levottomuutta ja häiritsi hänen iloisesta mielestänsä.

Lukija muistanee, miten heidän tavatessaan toisensa Jarowin aukossa Jack Ryan kutsui Harrya kahdeksan päivää myöhemmin Irvinen juhlaan. Hän oli saanut Harryltä varman lupauksen, että hän saapuisi tähän tilaisuuteen. Jack Ryan tiesi ystävänsä pitävän sanansa: hän oli useasti tullut siitä vakuutetuksi. Sana ja teko oli sama hänen mielestänsä.

Irvinen juhlassa ei muuten mitään puuttunut, ei laulua eikä tanssia eikä muita huvituksia, sanalla sanoen, ei mitään puuttunut -- paitsi kenties Harry Ford.

Jack Ryan oli ensiksi suuttunut itseensä, sentähden, että ystävänsä poissa olo niin suuresti vaikutti hänen mieleensä. Häneltä katosi muistikin yht'äkkiä laulaessaan erästä laulua, ja ensikerran eläessään hämmentyi hän tanssiessaan, jossa hän aina tavallisesti sai suuria mieltymyksen osoituksia osakseen.

Jack Ryan ei vielä tiennyt mitään James Starria koskevista sanomalehtien ilmoituksista. Tuo rehellinen nuori mies ajatteli ainoastaan, miksi Harry ei ollut juhlaan saapunut, ja sanoi itsekseen, että ainoastaan joku erittäin tärkeä tapaus saattoi hänet lupaustansa rikkomaan. Jack Ryan aikoikin, seuraavana päivänä Irvine-juhlan jälkeen ostaa piletti Glasgowradalle, lähteäksensä Dochartin kaivokseen, ja sen hän olisi tehnytkin -- jos ei eräs sattumus, joka milt'ei vei hengen häneltä, olisi estänyt hänen tuumiaan.

Katsokaa tässä mitä tapahtui. Yöllä vasten 12 päivää joulukuuta sattui, näetten, seuraava tapaus. Asia näytti todellakin todeksi todistavan kaikki ylenluonnolliset tapaukset ja puolustavan niiden uskojia, joita ei suinkaan ollut vähäinen joukko Melrosen tilalla.

Irvine, pieni rautakaupunki Renfrewin kreivikunnassa, jossa on noin 7,000 asukasta, on rakennettu Skotlannin rannikolla olevan poukaman rannalle, lähellä Clydelahden suuta. Sen satamaan, joka on joksenkin hyvin suojeltu aavan meren tuulilta, on rakennettu suurempi valotorni, joka valaisee matalikot, ett'ei mitään varovainen merimies voi niistä erehtyä. Haaksirikot ovatkin hyvin harvinaisia sillä osalla rannikkoa.

Kun jollakin kaupungilla on historiallinen muinaisuus, jos se on kuinkakin pieni, kun sen linnan omistajana kerran on ollut Robert Stuart, on sillä myöskin raunionsa.

Mutta Skotlannissa ovat kaikki rauniot haltiain asuntoja. Ainakin on se yleinen usko sekä ylänkö- että alankomaassa.

Vanhimmat ja pahimpaan huutoon tulleet rauniot sillä rannikolla oli juuri ne, jotka vielä olivat jäljellä Robert Stuartin vanhasta Dundonald-Castle linnasta.

Tämän kertomuksen aikana oli Dundonald kaikkien tienoossa oleskelevien peikkojen pesäpaikka mutta ei ketään ihmistä siinä asunut. Harvoin mentiin sinne, jossa se seisoi merenrannalla olevalla korkealla kalliolla, vähän matkaa kaupunkista. Saattoipa joskus tapahtua, että joku matkustavainen halusi nähdä noita historiallisia jäännöksiä, mutta silloin sai hän aina mennä sinne yksin. Irvinen asukkaista ei olisi yksikään mistään hinnasta häntä sinne opastanut, ja rahvaassa kulki erittäin puheita Tulinaisista, jotka muka oleskelivat vanhassa linnassa.

Enin taikauskoiset vakuuttivat omin silmin nähneensä sellaisia mielikuvituksen tuomia. Niiden joukossa oli tietysti Jack Ryan.

Asian todellinen laita oli kuitenkin, että pitkiä tuliliekkiä näkyi silloin tällöin, joskus puoleksi hajonneella muurilla, toisinaan taas Dundonald-Castlen korkeimman tornin huipulla.

Oliko noilla liekeillä ihmismuoto, niinkuin sanottiin? Vai syyttäkö heitä nimitettiin "Tulinaisiksi", jonka nimen ranta-asukkaat olivat heille antaneet? Ne olivat selvästi ainoastaan herkkäuskoisten, ylenkiihoitettujen aivojen luomia, ja tiede olisi voinut luonnollisesti selittää ilmiöt.

Kuitenkin koko tienoossa kerrottiin varmana asiana että Tulinaiset usein kävivät vanhan linnan raunioilla ja etenkin pimeinä öinä tanssivat outoja tanssiaan. Vaikka Jack Ryan olikin rohkea ja uskalias, ei hän kuitenkaan olisi tohtinut säkkipillillään säestää heidän tanssiaan.

"Vanha Ahti on heille kyllin hyvä!" sanoi hän. "Eikä hän tarvitse minua helvetillisen soittokuntansa täytteeksi!"

Niinkuin helposti voi käsittää olivat nämä jutut tavallisimpia puheaineita iltasilla. Jack Ryanilla olikin koko varasto kertomuksia Tulinaisista, eikä hän koskaan hämmentynyt, kun hän niistä kertoi.

Irvine juhlan viimeisenäkään iltana, jolloin _alea, brandya_ ja _whiskyä_ runsain määrin nautittiin, ei Jack Ryan unhottanut mieliainettaan, kertomuksiaan, joita hän lasketteli kuuntelijainsa suureksi huviksi ja ehkäpä kauhuksikin.

Ilta vietettiin Melrosen maatilan suuressa luuvassa. Kirkkaana paloi valkea rautaisella kolmijalalla, joka oli asetettu keskelle kuulija-joukkoa.

Ulkona oli varsin huono ilma. Tiheä utu peitti lakkipäälaineet, joita kova tuuli ajoi aavalta mereltä. Pilkkosen pimeä yö, ei ainoatakaan valon kohtaa pilvien välissä, maa, taivas ja meri kaikki katosivat synkkään pimeyteen; vaikea olisi ollut liikkua Irvine lahdella jos joku laiva olisi tohtinut tulla sinne, kun tuuli oli maalle päin.

Irvinen pienessä satamassa ei juuri ollut suurta liikettä -- ainakaan ei suurempia laivoja sinne tullut. Vähän pohjoisempana vasta kauppalaivat, joita purjeet tai höyry viepi eteenpäin, pyrkivät maalle, kun aikovat Clydelahteen.

Mutta sinä iltana huomasivat ihmeekseen muutamat kalastajat, jotka olivat viipyneet myöhempään rannalla, laivan, joka kulki kohti maata. Jos päivä äkkiä olisi valennut, olisivat he enemmän kauhistuen kuin ihmetellen nähneet, miten laiva täysin purjein kulki myötätuuleen. Jos se poikkeisi kulkuväylästä, ei sille löytyisi mitään pelastusta kallioisella rannikolla. Kuinka voisikaan tuo varomatoin laiva suoriutua pulastaan, jos se yhä omapäisesti lähenisi rantaa?

Iltakokous oli päättyvä, kun Jack Ryan vielä kertoisi viimeisen kertomuksensa. Hänen kuulijansa, jotka juuri olivat keskellä kummitusmaailmaa, olivat sillä mielellä, joka on erittäin sopiva ylenluonnollisten tapausten toimittamiseen.

Äkkiä kuului huuto ulkoa.

Jack Ryan keskeytti heti kertomuksensa ja kaikki lähtivät ulos luuvasta.

Yö oli pimeä. Sade ja tuulispäät viuhuivat rannikolla.

Kaksi tai kolme kalastajaa, jotka seisoivat hajasäärin kallion suojassa voidaksensa paremmin pystyssä pysyä ankarassa tuulessa, huusivat kohti kurkkuaan.

Jack Ryan ja hänen kumppaninsa kiiruhtivat heidän luokseen.

Huuto ei ollutkaan aiottu maatilan väelle, vaan laivaväelle, joka tietämättään kulki kohti turmiotaan.

Tumma esine nähtiinkin muutaman luomaköyden pituudella maasta.

Se oli laiva, sen selvästi osoittivat sen lyhdyt, valkea perämastossa, vihriä ylihangassa ja punainen alihangassa. Se nähtiin siis edestäpäin, ja selväähän oli, että se kulki kohti rantaa.

"Laiva, joka on haaksirikkoon joutumaisillaan?" huudahti Jack Ryan.

"Niin", vastasivat kalastajat, "ja nyt kun se ei enää voi, kääntyisi se mielellään".

"Merkkiä! merkkiä!" huusi yksi skotlantilaisista.

"Minkälaisia?" virkkoi kalastaja. "Tässä myrskyssä ei voisi minkäänlaista tulisoittoa pitää palamassa".

Kun näitä sanoja kiireesti lausuttiin, nostettiin uusia huutoja. Mutta kuinka olisikaan voitu niitä kuulla semmoisessa rajuilmassa. Laivaväen oli mahdoton välttää haaksirikkoa.

"Miksikä hän noin liikehtii?" huusi eräs merimies,

"Aikooko hän saattaa laivaa rantaan?" huusi toinen.

"Kapteeni ei varmaankaan tunne Irvinen valotornia?" kysyi Jack Ryan.

"Sille näyttää", vastasi yksi kalastajista, "jos ei joku ole häntä pettänyt..."

Kalastaja ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun Jack Ryan parkasi kovasti. Oliko laivaväki kuullut sitä? Kaikissa tapauksissa oli laivan jo myöhäistä suoriutua niistä kuohuista, jotka valkoisina välkkyivät pimeässä.

Mutta se ei ollutkaan, niinkuin olisi voinut luulla, viimeinen varoitus, jonka Jack Ryan koetti antaa vaarassa olevalle laivalle. Hän kääntyi silloin selin mereen päin. Hänen kumppaniensa silmät olivat myös kiinnitetyt erääsen paikkaan maalla.

Se oli Dundonaldin linna. Pitkä tulen liekki vääntelihe ja mutkistelihe tuulessa, vanhan tornin huipulla.

"Tulinainen!" huusivat kauhistuksella kaikki nuo taikauskoiset skotlantilaiset.

Totta puhuen, tarvittiin jommoinenki mielikuvitus, huomatakseen tuliliekissä mitään ihmisen muotoista. Kovan tuulen heiluttamana oli se toisinaan melkein lentää pois tornin huipulta ja oli jo melkein sammumaisilIaan, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä kiinnitti se taaskin sinertävän kärkensä tornin huippuun.

"Tulinainen! Tulinainen!" huusivat peljästyneet kalastajat ja talonpojat.

Kaikki selvisi nyt. Laiva, joka sumussa oli kulkenut väärää suuntaa ja joutunut pois kulku-väylästä luuli Dundonaldin tornin huipulla liehuvaa liekkiä Irvinen valotorniksi. Se luuli olevansa lahden suulla, joka oli 2 penik. pohjoisempana, ja kulki suoraan maata kohden, jossa sillä ei ollut oleva mitään turvapaikkaa.

Mitäpä voitiinkaan tehdä sen pelastukseksi, jos mikään pelastus enää oli mahdollinenkaan? Ehkäpä olisi ollut paras kiivetä ylös raunioille ja koettaa sammuttaa liekki, ett'ei sitä kauemmin luultaisi Irvinen valotorniksi!

Niin olisi tosiaankin ollut tehtävä ja vieläpä viivyttelemättä; mutta kukapa noista skotlantilaisista olisi tullut sitä ajatelleeksikaan, ja lisäksi, kenellä heistä olisi ollut kyliin rohkeutta taistella Tulinaisen kanssa? Ehkäpä Jack Ryan, sillä hän oli rohkea, ja vaikka taikauskonsa olikin suuri, ei se voinut estää häntä jalomielisestä työstä.

Vaan jo oli myöhäistä. Hirveä ryske kuului kesken luonnon voimain pauhinaa.

Laivan perä oli törmännyt karille. Sen lyhdyt sammuivat. Valkea kuohulinja näytti silmänräpäykseksi musertuneen. Se oli laiva, joka laskeusi sen päälle kyljelleen ja musertui rikki karien välissä.

Ja samassa silmänräpäyksessä, omituisesta sattumuksesta, katosi pitkä liekki, niinkuin rajumyrsky olisi sen riistänyt mukanaan. Meri, taivas ja rannikko hävisi heti synkeään pimeyteen.

"Tulinainen!" oli Jack Ryan taaskin huudahtanut, kun tuo hänen kumppaneistaan ja itsestäänkin ylenluonnollinen ilmiö oli äkkiä kadonnut.

Mutta rohkeus, jota taikauskoisilla skotlantilaisilla ei ollut poistaaksensa luultua vaaraa, palasi heihin jälleen, kun näkivät todellisen vaaran, nyt kun tuli pelastaa lähimmäisiään. Nuo valloillaan olevat, raivoisat luonnon voimat eivät heitä estäneet. Yhtä urhollisina, kuin olivat herkkäuskoisiakin, riensivät he apuun.

Se onnistuikin heille varsin hyvin, vaikka muutamat, niiden joukossa uhkarohkea Jack Ryan, pahoin loukkaantuivat vasten kallioita; mutta laivan kapteeni ja 8 henkeä miehistöstä tuotiin pelastettuina rannalle.

Laiva oli norjalainen priki "Motala", kulettaen puulastia Pohjolasta, ja matkalla Glasgowiin.

Niin todellakin. Dundonaldin tornin huipulle sytytetyn liekin pettämänä, oli kapteeni laskenut laivansa suoraan maata kohti, kun olisi pitänyt kulkea Clyde lahteen.

Ja nyt ei "Motalasta" ollut jäljellä muuta kuin muutama laivakappale, jotka nekin musertuivat vasten rantakallioita.

Kahdestoista Luku.

Jack Ryanin toimia.

Jack Ryan ja hänen kaksi kumppaniansa, jotka olivat haavoittuneet niinkuin hänkin, vietiin erääsen huoneesen Melrosen maatilalle, jossa heille heti annettiin apua ja huolellista hoitoa.

Jack Ryan oli enin runneltu, sillä samassa kuin hän nuora vyötäisillään oli heittäytynyt mereen syöksivät aallot vimmastuneina hänen takaisin karia vasten. Olipa niin ja näin, että kumppaninsa vielä hengissä saivat hänet rannalle vedetyksi.