Part 5
James Starr oli suuresti kiihkoissaan ja tarkasteli tuntijan silmällä paikkaa, jossa he olivat.
Luolan peräseinässä näkyi vielä kuokan jälkiä ja patruuni-reikiä, joilla työn loppupuolella oli porattu vuorta. Liuska-aine oli siinä varsin kovaa, ja siinä ei ollut tarvittu täyttää kerrosten väliä, koska työt tähän loppuivat. Siinä olivatkin hiilikerrokset loppuneet liuskakivien ja tertiari-aikakauden hietakivien välissä. Siinä juuri oli otettu viimeinen kappale Dochartin kaivoksen maatunutta polttoainetta.
"Herra James", sanoi Simo Ford ja nosti kuokkansa, "tästä meidän tulee koetella, sillä juuri tämän seinän takana on syvemmällä tai matalammalla uusi kerros varmasti tavattava".
"Ja tästäkö kivestä olette huomanneet kaasupurkausta?" kysyi James Starr.
"Juuri tästä, hra James", vastasi Simo Ford "ja minä olen voinut sytyttää sitä ainoastaan kulettamalla lamppuni aivan liuskalevyjen reunoja myöten. Harry on myös koetellut niinkuin minäkin".
"Kuinka korkealla?" kysyi James Starr.
"Kymmenen jalkaa maasta", sanoi Harry.
James Starr oli istuutunut ulkonevalle kallio-lohkareelle. Olisi voinut luulla hänen ruvenneen epäilemään kaivostyömiesten puhetta, sitte kuin oli hengittänyt luolan ilmaa, vaikka he olivat niin varmat.
Tuo hiilihappoinen vetykaasu ei ole, näet, aivan hajuton, ja insinööriä oli heti kummastuttanut, ett'ei hän tuntenut räjähtävän kaasun hajua, vaikka hänellä oli erittäin tarkka hajuaistin. Jos sitä kaasua todella täällä löytyi ilmaan sekaantuneena, oli sitä hyvin vähän. Ei siis tarvinnut pelätä mitään räjähdystä, ja ilman vähintäkään vaaraa voitiin yrittää koetusta avaamalla varolamppu, niinkuin vanha kaivosmestari jo ennenkin oli koettanut.
Se joka siis tällä hetkellä teki James Starrin mielen levottomaksi, ei suinkaan ollut pelko kaasun paljoudesta ja siitä syntyvä vaara, vaan kaasun vähyys häntä huolestutti, ja pelko ett'ei kaasua kentiesi löytyisi ollenkaan.
"Ovatko he erehtyneet?" jupisi hän. "Eivät, nuo miehet kyllä ymmärtävät sen seikan! Mutta kuitenki!..."
Hän odotti siis hiukan levottomasti, että Simo Fordin kertoma ilmiö toimitettaisiin hänen nähden. Mutta näyttipä sille, kuin Harrykin olisi kaivannut kaasua ilmoittavaa hajua, jota hän ennen oli huomannut, sillä hän puhui alhaisella, murtuneella äänellä:
"Isä, kaasua ei näy enää tunkeuvankaan liuskalevyjen välistä!"
"Eikö!" huudahti vanha kaivosmestari.
Simo Ford puristi kiinteästi huulensa yhteen ja hengitti useoita kertoja kovasti sieramiensa kautta.
Sitte sanoi hän äkkiä, sukkelasti kääntyen:
"Anna lamppusi tänne, Harry!"
Simo Ford tempaisi kuumeentapaisesti lampun vapisevaan käteensä. Hän aukaisi lampun metalliverkon, ja liekki paloi vapaasti ilmassa.
Kävi juuri kuin oli odotettukin; minkäänlaista räjähdystä ei tapahtunut. Mutta vielä tärkeämpi seikka oli, ett'ei huomattu vähintäkään liekin värähdystä, joka ilmoittaisi vähääkään kaasua löytyvän ilmassa.
Simo Ford otti sauvan, jota Harry piteli kädessään, kiinnitti lampunsa sen päähän ja nosti sen korkealle ilmaan, jonne kaasu erinomaisen keveytensä vuoksi kokoontuu, jos sitä kuinkakin vähän löytyisi.
Lampun liekki pysyi suorana ja valkeana, eikä osoittanut vähintäkään kaasun jälkeä.
"Seinää myöten!" sanoi insinööri.
"Niin, kyllä!" vastasi Simo Ford, vieden lamppunsa sille puolelle vuoren seinää, josta hän sekä poikansa, eilen viimeksi olivat nähneet kaasun purkautuvan.
Vanhan kaivosmestarin käsi vapisi, kun hän koki nostaa lamppua ylös liuskalevyjen rakoihin.
"Auta minua, Harry!" sanoi hän.
Harry otti sauvansa ja kuletti lamppua järjestänsä eri paikkoihin seinässä, joissa liuskakivi näytti olevan levyissä, mutta hän pudisti päätään, sillä tuota hiljaista suhinaa, joka on tunkeutuvan hiilikaivoskaasun tunnusmerkki, ei kuulunutkaan.
Minkäänlaista syttymistä ei myöskään seurannut. Selvää oli, ett'ei hiventäkään kaasua tunkeutunut vuorenseinämestä.
"Ei mitään!" huudahti Simo Ford, ojentaen puristettua nyrkkiään paremmin vihoissaan kuin pettyneenä.
Harry huudahti.
"Mikä on?" kysyi kiireesti James Starr.
"Liuskakivien väliset raot ovat tuketut".
"Mitä puhutkaan?" huusi vanha kaivosmestari.
"Katsokaa itse isäni".
Harry ei ollut erehtynyt. Lampun valossa nähtiin varsin hyvin liitokset. Seinässä näkyi pitkä, valkoinen, nykyään laitettu kittijuova, jota huonosti peitti ohut hiiliporo-kerros.
"Hän!" sanoi Harry. "Se ei voi olla kukaan muu kuin hän!"
"Hän?" kertoi Simo Fordkin.
"Niin!" virkkoi nuori mies, "se salainen olento, joka oleskelee täällä meidän alallamme, jota satoja kertoja olen väijynyt, saavuttamatta, tuon salaisen kirjeen -- siitä olen varma -- kirjoittaja, joka koetti estää teitä tulemasta yhtymäpaikalle, jonne isäni teitä kutsui, hra Starr, lyhyesti, hän, joka viskasi kiven päällemme Jarowin aukon käytävässä! Sitä ei käy enää epäileminenkään. Ihmiskäsi on tämän kaiken tehdyt!"
Harry puhui semmoisella varmuudella, että hänen vakuutuksensa heti valloitti insinöörinki. Vanha kaivosmestarikaan ei tarvinnut puolestaan vakuutusta. Ja olihan tässä kumoamaton todistus: kitillä tuketut raot, joista vielä edellisenä päivänä kaasu oli vapaasti päässyt purkautumaan.
"Ota kuokkasi, Harry", sanoi Simo Ford. "Nouse olkapäilleni, poikaseni. Minulla on vielä tarpeeksi voimia kannattamaan sinua".
Harry ymmärsi asian. Hänen isänsä asettui kallioseinää varten. Harry kiipesi hänen olkapäilleen, niin että kuokkansa ulottui kittiin. Sitte alkoi hän voimakkaasti lyödä liuskakallioon, siihen paikkaan missä kittiä oli.
Pian huomattiin omituinen suhina, niinkuin champagni kuohuu korkin auaistua -- ääni jota englannin kivihiilikaivoksissa nimitetään äänellisellä nimellä _puff_.
Harry vei lamppunsa lähellä rakoa...
Heikko pamaus kuului, ja pieni punainen, sinireunuksinen liekki liikkui nopeasti seinällä, kuin virvanäky.
Harry hypähti heti maahan ja vanha kaivosmestari ei voinut pidättää tuntuvaa iloaan, vaan tarttui insinöörin käsiin ja huusi:
"Eläköön! eläköön! eläköön! Kaasu palaa, hra James! Siellä täytyy siis löytyä kivihiiltä!"
Kahdeksas Luku.
Dynamiitti-laukaus.
Vanha kaivosmestari oli puhunut oikein; kallisarvoisen, maatuneen polttoaine-kerroksen olemista ei käynyt epäileminenkään. Kuinka paljon ja minkälaista se oli? Se saatiin vasta myöhemmin selville.
Tähän päätökseen oli insinöörikin nyt tullut.
"Niin", sanoi hän itsekseen, "tuon seinän takana löytyy kivihiilikerros, jota emme voineet tutkimisillamme saavuttaa! Se oli ikävää, koska kaikki työkalut jo kymmenen vuotta sitte hyljättyyn kaivokseen nyt täytyy hankkia uudestaan! Mutta se ei tee mitään. Me olemme löytäneet suonen, joka jo luultiin loppuun tyhjennetyksi ja tällä kertaa seuraamme sitä loppuun asti!"
"No, hra James", kysyi Simo Ford, "mitä ajattelette löydöstämme? Teinkö väärin vaivaamalla teitä tänne tulemaan? Kadutteko nykyistä käyntiänne Dochartin kaivoksessa?"
"En, en, vanha kumppani!" vastasi James Starr. "Me emme ole turhaan kuluttaneet aikaamme, mutta me tekisimme sen, jos emme heti palaja asuntoosi. Me tulemme tänne jälleen huomenna. Me poraamme tämän seinän dynamiitilla. Me saatamme uuden hiilikerroksen näkyviin ja jos huolellisten tutkimusten kautta näemme sen olevan jostakin arvosta, perustan minä Uuden Aberfoylen Yhtiön, johon entiset osakeomistajat tietysti mielellään tulevat. Ennen kolmen kuukauden kuluttua viedään ensimmäiset vaunulastit hiiltä kaivoksesta."
"Oikein puhuttu, hra James!" huudahti Simo Ford. "Vanha kaivos on silloin nuorentuva, niinkuin leski, joka menee uudestaan naimiseen! Entisten aikain elämä alkaa uudestaan, vuorten murtamisella, kuokkain paukkeella, kaivosporauksilla, vaunuin ratinalla, hevosten hirnumisilla, koneiden kalskeella ja huudoilla! Herra James, toivon, ett'ette pidä minua liian vanhana uudesti rupeamaan kaivosmestarin toimiin?"
"En, kunnon Simo, en suinkaan. Te olette pysyneet nuorempana kuin minä, vanha kumppani!"
"Pyhä Mungo teitä suojelkoon! Te tulette vielä kerran meidän _viewer_iksi! Kestäköön tämä kaivostyö monet vuodet ja suokoon taivas minulle sen ilon, että kuolisin ennen kuin olen nähnyt tämän todellisen lopun!"
Vanhan kaivostyömiehen ilo oli rajaton. James Starr yhtyi siihen täydellisesti, mutta hän salli Simo Fordin riemuita kahdenkin puolesta.
Harry vaan yksin seisoi tuumailevana ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen mieleensä ilmestyi uudestaan nuo monet kummalliset ja selittämättömät seikat, joiden kautta uusi hiilikerros oli löydetty. Hän oli levoton ajatellessaan tulevaisuutta.
Tunnin kuluttua olivat James Starr ja toiset hänen mukanaan palanneet asuntoon.
Insinööri söi vahvasti, ja sillä välin vaan liikkeillä osoitti myöntyvänsä kaikkiin vanhan kaivosmestarin ehdoituksiin, ja jos hän ei olisi niin hartaasti odottanut huomispäivää, ei hän olisi missään voinut paremmin nukkua kuin tuossa tyyneessä ja hiljaisessa majassa.
Seuraavana päivänä lähtivät James Starr, Simo Ford, Harry ja myöskin Madge syötyään kunnon aamiaisen, samaa tietä takaisi, jota he eilen olivat kulkeneet. Kaikki astuivat kuin kaivostyömiehet konsanaan. Heillä oli kullaki mukanaan työaseita ja dynamiittipatruuneja, seinän poraamista varten. Harry otti, paitsi vankkaa sauvaa, suuren varolampun, joka paloi kaksitoista tuntia. Se aika oli pitempi kuin mitä tarvittiin matkan edestakaisin astumiseen, tarpeelliseen hiilenmurtamiseen menevä aika siihen luettuna -- jos sellainen murtaminen kävisi mahdolliseksi.
"Nyt työhön!" huudahti Simo, kun kaikki olivat saapuneet viimeisen käytävän päähän.
Hän tarttui rautakankeen, jota hän voimakkaasti käytteli.
"Silmänräpäys vielä!" virkkoi silloin James Starr. "Katsokaamme onko mitään muutosta tapahtunut ja purkautuuko kaasua yhä kallion liuskalevyjen välitse".
"Te olette oikeassa, hra Starr", vastasi Harry. "Se, joka eilen oli kitillä tukittu voi tänään olla samaten".
Madge istui ulkonevalla kivellä ja tarkasteli huolellisesti luolaa ja seinää, joka oli porattava.
Huomattiin kaikki olevan samassa kunnossa, kuin se edellisenä päivänä oli jäänyt. Ei vähintäkään muutosta nähty liuskalevyissä. Hiilihappoista vetykaasua tunkeusi esiin, vaikka aivan vähäisen. Syy siihen oli epäilemättä se, että kaasu edellisestä päivästä asti oli esteettömästi päässyt leviämään. Mutta purkautuvaa kaasua oli niin vähän, ett'ei se voinut sisällä olevan ilman kanssa muodostaa räjähtävää ainetta.
James Starr ja hänen kumppaninsa saattoivat siis vaaratta ryhtyä työhön. Ilma puhdistui näet, vähitellen, sitämyöten kuin se levisi Dochartin kaivoksen korkeimpiin osiin, ja niin laajalle levinnyt kaasu ei enää voinut vaikuttaa mitään räjähdystä.
"Työhön siis!" sanoi Simo Ford.
Ja pian alkoi vuorenseinä halkeilla hänen murtorautansa vahvoista iskuista.
Vuorenseinässä oli siinä kohden rapa- ja liuskakiven välissä vanukka-kiveä, niinkuin tavallisestikin hiilikerroksen suulla.
James Starr otti käteensä niitä palasia, jotka työase rikkoi vuoresta ja tarkasti niitä huolellisesti, toivoen löytävänsä niistä rahtusenkaan hiiltä.
Ensimmäinen työ kesti tuntikauden ja sen kautta saatiin syvä kovero vuorenseinään.
James Starr valitsi paikan, johon porausreiät olivat tehtävät, jonka työn Harry pian toimitti. Dynamiitti patruunit pantiin reikiin. Niin pian kuin patruuniin oli kiinitetty pitkä rikkilanka, sytytettiin se pitkin maata, jonka jälkeen James Starr ja muut kiiruhtivat pakoon.
"Ah, hra James", sanoi Simo Ford, ollen suuresti liikutettu, jota hän ei koettanutkaan peitellä, "ei milloinkaan eläessäni ole sydämeni sykkinyt niin raivoisasti kuin nyt! Minä tahtoisin heti käydä hiilikerroksen kimppuun".
"Tyyntykää, Simo", sanoi insinööri. "Ettehän luulekaan tämän seinän takana löytävänne avonaisen käytävän?"
"Suokaa anteeksi, hra James", virkkoi vanha kaivosmestari. "Minä en tiedä oikein mitä ajattelisinkaan! Jos tosiaankin Harry ja minä löysimme tämän paikan onnen sattumuksesta, miksikä ei onni seuraisi meitä loppuun asti?"
Dynamiitti räjähti. Kova pamahdus kumisi koko maanalaisen käytävä-verkon läpi.
James Starr, Madge, Harry ja Simo Ford kiiruhtivat takaisin luolan sisimmän seinän luo.
"Herra James! Herra James!" huudahti kaivosmestari. "Katsokaa! portti on auennut, auki!..."
Tämä Simo Fordin vertaus olikin oikea, kun nähtiin aukeama vuoressa, jonka syvyyttä ei voitu arvata.
Harry aikoi syöksyä suoraapäätä aukeamaan.
Insinööri, joka suuresti hämmästyi nähdessään siinä syvän luolan, pidätti nuorta kaivostyömiestä menemästä.
"Anna ilman puhdistua ensin", sanoi hän.
"Niin, varo itseäsi vahingollisista höyryistä!" sanoi Simo Ford.
Neljännestuntia kului levottomassa odotuksessa. Salon päässä rippuva avonainen lyhty vietiin sitte luolaan, ja se paloi siellä muuttamatta vähintäkään valoansa.
"Eteenpäin siis, Harry", sanoi James Starr, "me seuraamme sinua!"
Dynamiitin kautta saatu aukko oli niin suuri, että ihminen hyvin sopi siitä kulkemaan.
Harry meni arvelematta, lyhty kädessä, sisään ja katosi pimeyteen.
James Starr, Simo Ford ja Madge odottivat liikkumattomina.
Minuutti, joka heistä tuntui äärettömän pitkälle, kului. Harrya ei kuulunut. James Starr meni seinässä olevan aukeaman luo, mutta ei nähnyt edes lyhdyn valoa, jonka piti valaista luolan sisustaa.
Oliko maa äkkiä vajonnut Harryn jalkojen alta? Oliko nuori kaivostyömies pudonnut, johonkin syvyyteen? Eikö hänen äänensä enää voinut kuulua toisten korviin asti?
Vanha kaivosmestari ei huolinut mistään varoituksista, vaan lähti vuorostaan aukeamaan, kun samassa, aluksi heikko valo alkoi kuumottaa, joka vähitellen näkyi yhä selvemmin ja kuultiinpa jo Harryn huutavan.
"Tulkaa hra Starr! Tulkaa isäni! Tie uuteen Aberfoyleen on vapaa!"
Yhdeksäs Luku.
Uusi Aberfoyle.
Jos insinöörit jollakin ylenluonnollisella voimalla olisivat voineet nostaa yhtenä myhkäleenä ja 1,000 jalan syvältä koko maakuoren, joka kannattaa kaikki järvet, joet, lahdet ja rannikot Stirlingin, Dumbartonnin ja Renfrewin kreivikunnissa, niin olisivat tuon suunnattoman kannen alla löytäneet äärettömän ontelon, johon ei olisi voinut verrata muuta kuin Mammuthluolaa Kentuckyssä.
Siinä ontelossa oli monta sataa erimuotoista ja erisuuruista kammiota, niinkuin monikerroksinen mehiläispesä oikullisesti järjestettyine kammioineen, mutta suuremmoinen pesä, jonka asukkaina mehiläisten asemasta olisi sopinut olla kaikki maanmuodostuksen aikana eläneet iktyosaurit, megateriot ja pterodaktylit.
Sokkeloiset käytävät, muutamat korkeammat kuin suurimpain kirkkoin holvit, toiset matalat, ahtaat ja koukeroiset, jotkut kulkien vaakasuoraan, nousten ja laskeutuen joka suuntaan, yhdistivät ne huoneet keskenään.
Pylväät, jotka kannattivat näitä erimuotoisia holvia, ja paksut seinät kaivoskäytäväin välillä olivat sorakiveä ja liuskavuorta. Mutta käytettäväksi kelpaamattomien kerrosten välissä, ja niiden kovan painon alla, kulki ihania hiilijuonia, niinkuin olisi tuo musta veri siinä omituisessa muodostuksessa juossut monimutkaisten suonten läpi.
Niiden kerrosten pituus oli kokonaista 7 suom. penink. pohjoisesta etelään ja ulottuivat aina North-kanavan alle. Tämän hiilialueen arvoa ei voitu määrätä muuten kuin tarkkojen tutkimusten nojassa, mutta varmaan oli se suurempi kuin Cardiffin ja Valesin kreivikunnissa ja Northumberlandin kreivikunnassa olevan Newcastlen hiilikerrosten arvo.
Vielä tulee lisätä, että työ tässä hiilialassa oli käypä varsin helpoksi sen kautta, että luonto eriskummallisesti sekundaari-kerroksia muodostamalla, selittämättömällä kivennäisaineiden poissulkemalla sinä maanmuodostuksen aikakautena, jolloin nämä ainekset kovettuivat, jo oli luonut monen monituiset käytävät ja holvit Uuteen Aberfoyleen.
Niin, luonto yksin! Ensi silmäyksellä olisi luullut löytäneensä monta sataa vuotta sitte hylätyn kaivoksen. Niin ei kuitenkaan asia ollut. Ei semmoisia rikkauksia syyttä jätetä. Ihmis-muurahaiset eivät koskaan olleet kaivaneet tässä kohden Skotlannin maanpinnan alla, siinä oli luonto yksin kaikki muodostellut.
Ei mitään Egyptin tai Rooman maanalaista käytävää olisi voitu siihen verrata, ei mitään, jos ei kentiesi, niinkuin jo sanottiin, noita kuuluisia Mammuthiluolia, joissa enemmän kuin 3 penikulman alalla oli 226 sisäänkäytävää, 11 järveä, 7 jokea, 8 putousta, 32 mahdottoman syvää aukkoa sekä 57 holvia, joista muutamat olivat enemmän kuin 150 jalan korkuisia.
Samaten kuin nuo luolat, ei Uusi Aberfoylekaan ollut ihmisten tekoa, vaan luojan.
Semmoinen oli tuo uusi arvaamattoman rikas valtatilus, jonka löytäminen oli oikeastaan luettava vanhan kaivosmestarin ansioksi. Kymmenvuotinen oleskeleminen vanhassa hiilikaivoksessa, harvinainen kestävyys tutkiessa, horjumatoin usko ja kaivostyömiehen ihmeteltävä vaisto, kaikki nuo seikat yhdistettynä olivat olleet tarpeen asian onnelliseen ratkaisemiseen, joka useammilta muilta olisi jäänyt keskoiseksi.
Miksikä olivat James Starrin johdolla kaivoksen viimeisinä työvuosina tehdyt tutkimukset juuri seisattuneet siihen paikkaan? Se oli sattumuksen syy, joka vaikuttaa niin suuresti tämänkaltaisiin tutkimuksiin.
Näin oli täällä, Skotlannin maanpinnan alla, maanalainen kreivikunta, joka kaipasi ainoastaan auringon tahi jonkun erityisen tähden valoa voidaksensa tulla asutuksi.
Vesi oli siellä supistettu määrättyihin syvennyksiin, jotka olivat suurien lampien, vieläpä järvienkin kaltaisia, suuremmat kuin tuo juuri yläpuolella oleva Katrine-järvi. Näissä järvissä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista liikkuvaa vettä, ei virtaista paikkaa, eikä loiskuvia laineita.
Niiden tyyneesen pintaan ei vanhat göthiläiset linnan rauniot kuvastuneet. Ei koivut eikä tammet ojentaneet lehviänsä niiden rannoilla, ei mitkään vuoret luoneet varjojaan niiden pinnalle, höyrylaivat eivät niitä kyntäneet, mikään valo ei taittunut niiden veteen, auringon kirkkaat säteet eivät niitä valaisseet, kuu ei koskaan noussut niiden ilmarannalle. Ja kuitenkin eivät nuo järvet, joiden tyyneyttä ei ainoakaan tuulonen häirinnyt, puuttuneet suloutta, jos niitä joku tuli tahi sähkövalo olisi valaissut ja keskenään yhdistettyinä kanavien kautta, täydensivät ne tämän omituisen tiluksen maantieteen.
Vaikka kaikki kasvullisuus tällä maanalaisella alueella oli mahdoton, voi se kuitenkin kelvata suuremmankin väestön asuinpaikaksi. Kukapa tietää, eikö vielä kerran semmoinenkin aika koita, jolloin Yhdistettyin Kuningaskuntain köyhin kansaluokka ottaa olopaikakseen nämä seudut, joissa on niin lauhkea ilma, Aberfoylen, Newcastlen, Alloan tai Cardiffin hiilikaivoksissa, kun niiden hiilirikkaudet kerran ovat tyhjennetyt?
Kymmenes Luku.
Kävely ja palaaminen.
James Starr, Madge ja Simo Ford olivat, Harryn äänen kuultuaan, kulkeneet sen ahtaan aukon läpi, joka yhdisti Dochartin kaivoksen uuden hiilialan kanssa.
He tulivat ensin jokseenkin leveään käytävään. Olisi voinut luulla sen olevan ihmiskäden tekemän, kuokalla ja nokinraudalla muodostetun, että päästäisi lähemmäksi uusia kerroksia, voidakseen niissä työskennellä. Noiden tutkijoiden täytyi kysyä itseltään, eivätkö he jostain oudosta sattumuksesta olleet muutetut johonkin muinaisaikaiseen hiilialueesen, josta ei vanhimmillakaan kaivostyömiehillä ollut mitään tietoa.
Ei! geologiset kerrokset olivat "säästäneet" tätä käytävää silloin kuin sekundaari-kerrokset kokoontuivat toistensa päälle. Ehkäpä joku virta oli tässä kulkenut, jolloin ylempänä olevat vedet juoksivat alas vaipuneessa kasvimaailmassa; vaan nyt se oli niin kuiva, kuin jos se olisi ollut kaivettu muutama tuhat jalkaa alempana olevaan kraniitti muodostukseen. Mutta samassa kulki ilma siinä vapaasti -- joka osoitti, että jotkut luonnon muodostamat ilmareiät yhdistivät sen ulkopuolella olevaan ilmakehään.
Tämä insinöörin havainto oli aivan oikea, ja hyvin voitiin tuntea, että ilman vaihto kulki varsin helposti uudessa kaivoksessa. Kaasua, jota nykyään vielä tunki läpi seinän, ei löytynyt, näyttipä siltä kuin olisi sitä ollut jossain nyt tyhjennetyssä syvennyksessä, jonkinlaisessa taskussa, sillä käytävän ilmassa ei siitä tuntenut jälkeäkään. Varovaisuudesta oli Harry kuitenkin ottanut mukaansa ainoastaan varolampun, jossa oli valoa kahdeksitoista tunniksi.
James Starr ja hänen seuralaisensa tunsivat täydellistä iloa. Heidän hartaimmat toiveensa olivat täydellisesti toteutuneet. Koko heidän ympäristönsä oli paljasta kivihiiltä. Syvästi liikutettuina eivät he sanoneet sanaakaan. Yksin Simo Fordkin hillitsi ihastuksensa. Hänen ilonsa ei tullut ilmi pitkissä lauseissa vaan lyhyissä huudahduksissa.
Ehkäpä olivat varomattomia, kun tunkeutuivat niin syvälle käytävään. Oh! he eivät ollenkaan ajatelleet takaisin menemistä. Käytävässä oli kulkeminen helppoa, siinä ei ollut koukkuja eikä kierroksia. Ei mikään syvennys sulkenut tietä, eikä mistään purkautunut myrkyllisiä höyryjä. Ei siis löytynyt mitään seisahtumisen syytä, jonka tähden kaikki tunnin ajan kulkivat eteenpäin.
Ja varmaan olisivat kulkeneet vieläkin kauemmaksi, jos eivät olisi saapuneet tuon leveän tien päähän, jota myöten olivat kulkeneet siitä asti, kuin astuivat tähän uuteen hiiliseutuun.
Käytävä vei suunnattomaan luolaan, jonka korkeutta ja syvyyttä ei voitu arvata. Kuinka korkealle kohosi tuo holvi, kuinka kaukana oli sen vastainen seinä? Pimeys, joka täällä vallitsi, esti heitä sitä näkemästä. Mutta lampun valossa voivat tutkijat kuitenkin huomata edessään -- lammin, tahi järven --, jonka ihailtavat rannat paikottain kohoten korkeoiksi kallioiksi hälvenivät pimeyteen.
"Seis!" huudahti Simo Ford äkkiä seisahtuen. "Askel vielä ja me olisimme syöksyneet alas syvyyteen!"
"Levähtäkäämme siis, ystäväiseni", sanoi insinööri. "Se onkin tarpeen, sillä meidän täytyy muistaa, että meidän on kääntyminen takaisin teidän asuntoonne".
"Meidän lamppumme palaa vielä kaksitoista tuntia, herra Starr", sanoi Harry.
"Hyvä, seisahtukaamme kuitenkin", pitkitti James Starr. "Minun täytyy tunnustaa, että jalkani tarvitsevatkin lepoa. Ja te Madge, ettekö ole väsynyt näin pitkän astumisen jälkeen?"
"Empä kovinkaan, hra Starr", vastasi tuo vahva Skotlannitar. "Meillä oli tapana kulkea ja tehdä työtä päivät pääksytysten vanhassa Aberfoylessa".
"Niinpä kyllä", lisäsi Simo Ford. "Madge voi hyvin kulkea kymmenkertaisesti, jos niin tarvittaisiin! Mutta, hra James, minä uskon, että teille antamani tiedot ovat jonkin arvoiset? Koettakaapas vastustaa, hra James, jos uskallatte!"
"Oi, vanha kumppani, pitkiin aikoihin en ole tuntenut niin suurta iloa kuin nyt!" vastasi insinööri. "Se vähäinen osa tuota suurta hiilialaa, jonka olemme nähneet, osoittaa, että se ulottuu kauas ainakin pituudeltaan".
"Levyyttä ja syvyyttä sillä myöskin on, hra James!" huomautti Simo Ford.
"Sen saapi tulevaisuus näyttää".
"Minä takaan sen! Luottakaa minun vaistooni. Se ei ole koskaan minua pettänyt".
"Minä tahdon uskoa teitä, Simo", vastasi insinööri hymyillen. "Sen minkä voin päättää näin pintapuolisesta tutkimisesta, on meillä tässä ala, jossa voidaan työskennellä vuosisatoja".
"Vuosisatoja!" toisti Simo Ford. "Sen kyllä uskon, hra James. Tuhat vuotta ja enemmänkin saattaa kulua, ennenkuin viimeinen hiilikappale otetaan uudesta kaivoksestamme!"
"Jumala sen suokoon!" vastasi James Starr. "Ja mitä hiilen luontoon tulee..."
"Erinomaista, hra James, erinomaista! Katsokaa itse!"
Näillä sanoin irroitti hän nokinraudalla palasen tuota mustaa kallionlohkaretta.
"Katsokaa! katsokaa!" huudahti hän ja vei sen lähemmäksi lampun valoa. "Pinnat ovat kiiltäviä. Oivallista hiiltä, siinä on niin paljo maapihka-ainetta. Ja kuinka helposti sitä saattaa eroittaa keskinkokoisiin kappaleihin, ja hiiliporoa ei synny paljo ensinkään. Hra James, 20 vuotta takaperin olisi tämä kerros ollut vaarallinen kilpailia Swansealle ja Cardiffille. Lämmittäjät tulevat vielä melkein tappelemaan siitä, ja vaikk'ei sitä ole vaikea lohkaista kaivoksesta, ei se siltä ole käypä kaupaksi huokeammasta hinnasta".
"Niin on todellakin", sanoi Madge, joka oli saanut hiilikappaleen käteensä, ja asiaa ymmärtäväisen katseella sitä tarkasteli. "Oivallista kivihiiltä... Ota tuo pala mukaasi kotiin, Simo. Tahdon, että ensimmäinen kappale palaa meidän patamme alla".
"Oikein puhuttu, eukkoseni!" virkkoi vanha kaivosmestari, "ja saatpa nähdä, ett'en ole erehtynyt".