Part 4

Harry istui äänetönnä. Hän oli pari kertaa noussut ylös pöydästä ja lähtenyt ulos huoneestakin. Hän tunsi selvästi levottomuutta tuon kiven putoamisen perästä, ja tahtoi pitää silmällä asunnon ympäristöä. Tuo nimetön kirje ei myöskään ollut hänestä rauhoittava.

Kun Harry näin kerran oli ulkona tähystelemässä, sanoi insinööri Simo Fordille ja Madgelle:

"Kunnon poika teillä on, ystäväiseni!"

"On kyllä, hra Starr, hyvä ja rakas lapsi", vastasi innolla vanha kaivosmestari.

"Viihtyykö hän hyvin täällä teidän asunnossanne?"

"Hän ei mitenkään tahtoisi jättää meitä".

"Mutta ettekö aio hankkia hänelle vaimoa?"

"Harrylle!" huudahti Simo Ford. "Kenenkä sitte? Ehkäpä jonkun tytön tuolta ylhäältä, joka olisi mieltynyt juhliin, tanssiin, ja joka pitäisi enemmän kotiseudustaan kuin meidän hiilikaivoksesta! Semmoisesta Harry ei huolisi!"

"Simo", puuttui Madge puheesen, "sinä et saa vaatia, että Harry jäisi naimattomaksi..."

"Minä en vaadi mitään", vastasi vanha kaivosmestari, "mutta eihän sillä kiirettä ole. Kukapa tietää..."

Samassa astui Harry huoneesen, ja Simo vaikeni.

Kun Madge nousi pöydästä, seurasivat muut hänen esimerkkiään ja istuivat hetkeksi oven edustalle.

"No, Simo", sanoi insinööri, "nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on kerrottavana".

"Herra James", sanoi Simo Ford, "teidän ei tarvitse käyttää korvianne, vaan jalkojanne... Oletteko tarpeeksi levännyt?"

"Olen, minä olen taas tykkänään toinen ihminen, Simo. Olen valmis teitä seuraamaan, minne vaan tahdotte".

"Harry", sanoi Simo Ford, kääntyen poikansa puoleen, "sytytä varolamppumme".

"Otatteko varolamppuja mukaan!" huudahti James Starr hämmästyksissään, koska ei tarvittu pelätä minkäänlaisia kaasuräjähdyksiä sellaisessa kaivoksessa, jossa ei kivihiiltä löytynyt.

"Otamme, hra James, varovaisuudesta".

"Hyvä ystävä, ettekö myöskin käske minun pukeutua kaivostyömiehen vaatteisin?"

"En vielä, hra James! en vielä!" vastasi vanha kaivosmestari, jonka silmät omituisesti loistivat syvissä kuopissaan.

Harry, joka oli mennyt takaisin huoneesen, palasi pian tuoden kolme varolamppua muassaan.

Hän antoi yhden insinöörille, toisen isälleen ja kolmannen piti hän itse vasemmassa kädessään, kun sitävastoin oikeassa piteli pitkää sauvaa.

"Matkaan!" sanoi Simo Ford, ottaen ovenpielestä suuren vahvan kuokan.

"Matkaan", vastasi insinööri. "Hyvästi siksi Madge!"

"Jumala olkoon kanssanne!" toivotti emäntä.

"Hyvä illallinen, muijaseni, ymmärräthän!" huusi hänelle Simo Ford. "Olemme hyvin nälkäisiä, kun takaisin tulemme, ja tiedämme kyllä pitää arvossa laitoksesi!"

Kuudes Luku.

Selittämättömiä ilmiöitä.

Niinkuin tunnettu on, vallitsee Skotlannin ylänkö- sekä alankomaassa suuri taikauskoisuus. Muutamissa klaneissa on tilanhaltian alustalaisten tapana kokoontua yhteen iltaisin, ja silloin aina kuulee kerrottavan joukon satuja muinaisesta pohjolan jumaluustarustosta. Vaikka kansan-opetus on hyvin edistynyt maassa, ei se kuitenkaan ole voinut juttujen joukkoon karkoittaa näitä taruja, jotka näyttävät syntyneen itse Kaledonian maan kanssa. Se on yhä vielä henkien ja kummitusten, haltiain ja keijukaisten maa. Siellä näyttäytyy yhä vielä paha henki, jota ainoastaan rahalla voidaan karkoittaa; ylänköläisten _the seer_, joka kaksinäköisyyden lahjalla varustettuna voi ennustaa tulevia kuoleman kohtauksia; "May Moullach", joka näyttäytyy nuoren tytön haahmossa ja jolla on karvaset käsivarret, varoittaa perheitä tulevista onnettomuuksista; "Branshic" haltiatar ennustaa surullisia kohtauksia; _the Brawnies_, jotka pitivät huolta talouskaluista; "Urisk", jota etenkin tavataan autioilla tuntureilla ja Katrine-järven läheisissä kuiluissa -- ja monta muuta.

Tietysti Skotlannin hiilikaivosten asukkaat myöskin puolestaan lisäävät ja kartuttavat näitä muinaistaruston kertomuksia ja juttuja. Kun kerran ylänkömaan vuorilla asuskelee hyviä tai pahoja henkiolentoja, niin luonnollisesti niitä löytyy vielä enemmän himmeissä hiilikaivoksissa, niiden syvimmissä syvyyksissä. Kuka tärisyttää hiilikerroksia myrskyisenä yönä? kuka saattaa meidät uusia tuntemattomia hiilikerroksia löytämään; kuka sytyttää kaasun ja raivoo niin hirmuisesti kauheissa räjähdyksissä, jos ei juuri kaivoksen haltia? Se on ainakin yleisesti levinnyt usko taikauskoisten Skotlantilaisten kesken. Useammat kaivostyömiehet näkevät mielellään jotain haaveksittua aivan luonnollisissa ilmauksissa, ja turhaan on se aikansa viettänyt, joka koettaa saattaa heitä taikauskostaan. Missä onkaan herkkäuskoisuudella parempi tilaisuus vaikuttaa, kuin näiden kaivoskuilujen syvyydessä?

Ja Aberfoylen kaivokset, jotka olivat juuri tarumaan keskustassa, antautuivat tietysti kokonaan ylenluonnollisten tapausten uskoon.

Siellä oli siis runsas taruvarasto. Täytynee vielä lisätä, että muutamat siihen asti selittämättömät ilmaukset, antoivat uutta voimaa yleiselle taikauskolle.

Enin taikauskoinen Dochartin kaivoksessa oli Jack Ryan, Harryn kumppani. Hän oli suurin ylenluonnollisuuden kannattaja. Kaikki nuo haaveksitut kertomukset muutteli hän runomuotoon, jotka tuottivat hänelle paljon ylistystä talvi-iltoina.

Mutta Jack Ryan ei suinkaan ollut ainoa, joka osoitti taikauskoa. Hänen kumppaninsa vakuuttivat yhtä varmasti, että Aberfoylen kaivoksissa kummitteli, että muutamia käsittämättömiä olennoita usein näyttäyty siellä, niinkuin ylänkömaillakin. Kun kuunteli heidän kertomuksiaan, niin eipä suinkaan olisi voinut olla todeksi uskomatta mitä he kertoivat. Löytyykö tosiaankin sopivampaa paikkaa, kuin pimeä ja syvä kaivos, henkien, haltiain, keijukaisten ja muiden mielikuvituksen luomien olentojen asunnoksi? Paikka oli valmiiksi varustettu, miksikä eivät siis ylenluonnolliset olennot olisi tulleet tehtäviänsä toimittamaan?

Näitä kertoivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa Aberfoylen kaivoksista. Olemme sanoneet eri kaivosten olleen yhdistettynä toisiinsa maanalaisilla käytävillä, joita oli johdettu hiilikerrosten välitse. Stirlingin kreivikunnan alla oli suuri vuoriala, lävistetty tunneleilla, täynnä koverrettuja holvia ja kaivoja, suuren muurahaispesän kaltainen, maanalainen labyrintti.

Työmiehet kaivoksen eri osista tapasivat usein toisiaan, joko työhön mennessä tahi sieltä tullessansa. Tällä tavoin oli heidän helppo keskustella toistensa kanssa ja levittää siinä kivihiilimaailmassa syntyneitä kertomuksia toisesta aukosta toiseen ja toisesta kaivoksesta toiseen. Kertomukset kulkivat siten ihmeteltävällä nopeudella suusta suuhun, aina sitä myöten kasvaen niinkuin tavallisesti.

Mutta kaksi miestä, jotka olivat muita taitavammat ja vakavammat luonteeltaan, eivät koskaan puuttuneet noihin kummitus-juttuihin. He eivät ollenkaan uskoneet haltioilla, hengillä ja haltiattarilla olevan mitään tekemistä maailmassa.

Ne kaksi miestä olivat Simo Ford ja hänen poikansa. He osoittivat sen käytökselläänki, siten että jäivät asumaan pimeään ja autioon holviin, sitte kuin työt Dochartin kaivoksessa olivat lakkautetut. Kunnon Madgella, niinkuin kaikilla ylänkömaan naisilla, liene ollut jonkinlainen luottamus noihin ylenluonnollisiin kertomuksiin. Mutta näitä näky-juttuja sai hän ainoastaan kertoa itselleen -- ja sen hän tekikin tunnollisesti, ett'ei tuiki unhottaisi vanhoja satuja ja juttuja.

Jos Simo ja Harry Ford olisivatkin olleet niin taikauskoisia kuin kumppaninsa, eivät he kuitenkaan olisi heittäneet kivihiilimaailmaa täällä alhaalla henkien ja haltiattarien haltuun. Toivo, uusien kivihiilialojen löytämisestä olisi saanut heidät taistelemaan vaikka kokonaista haaveksittua haltiajoukkoa vastaan. He eivät olleet taikauskoisia, he uskoivat ainoastaan yhden asian: sen että Aberfoylen hiilivarasto ei vielä ollut loppunut. Todella voimme sanoa, että Simo Fordin ja hänen poikansa tätä asiaa koskeva usko oli "hiilenpolttajan usko", semmoinen usko Jumalaan, jota ei mitään voi saada järkähtämään.

Sentähden olivat isä ja poika kymmenen vuotta, antamatta yhdenkään päivän hukkaan kulua, kestävinä ja järkähtämättöminä vakuutuksessaan, ottaneet kuokkansa, sauvansa ja lamppunsa. He olivat molemmat näin kulkeneet ympäri, etsien ja tutkien, kolkuttaneet kallioseiniin ja kuunnelleet, oliko niistä myöntävää ääntä kuultavana.

Niinkauan kuin tutkimiset eivät vielä olleet ennättäneet alkumuodostuksista kraniitti-kerroksiin, olivat Simo ja Harry Ford varmat, että sen päiväinen onnistumatoin tutkimus huomenna tuottaisi odotetun seurauksen ja sentähden oli jatkettava. He kuluttivat koko elämänsä saattaaksensa Aberfoylen kivihiilialueen entiseen hyvään toimeentuloonsa. Jos isä ennen aikojaan vaipuisi hautaan, jatkaisi poika yksin heidän yhteistä työtään.

Samalla tavoin tutkivat nuo kaivoksen uskolliset vartiat sen kestäväisyyttä, holvien lujuutta. He tarkastivat ylhäältä tihkuavan veden jälkiä ja johtivat sen johonki kaivoon. Lyhyesti, he olivat vapaehtoisesti ruvenneet suojelemaan ja vartioimaan tyhjää kaivosta, josta niin paljo, nyt savuksi haihtuneita rikkauksia oli otettu.

Joku kerta oli etenki Harry huomannut ilmiöitä, joita hän turhaan koetti selittää.

Niin esim. luuli hän monta kertaa, kun kulki kaksinkertaista käytävää, kuulevansa sellaista kopinaa, joka syntyy kun kuokalla lyöpi sorakallioon.

Harry, jota yhtä vähän ylenluonnollinen kuin luonnollinenki tapaus saattoi peljästyttää, oli silloin kiiruhtanut kulkuaan, nähdäksensä, mikä oli syy tuohon salaperäiseen ääneen.

Käytävä oli tyhjä. Kun nuori kaivostyömies lamppunsa valossa tarkasteli seinää, ei hän siinä huomannut pienintäkään kuokan jälkeä. Hän ihmetteli silloin itsekseen ja ajatteli, että hän oli kuulon hairahduksen vallassa, jonkun kummallisen kaiun pettämä.

Toisinaan oli hän taas, kun yht'äkkiä käänsi lamppunsa valon johonkin syvennykseen seinässä, huomaavinaan varjon kulkevan sivutse. Hän oli syöksynyt eteenpäin... Vaan ei mitään näkynyt, ei silloinkaan kun ei mitään pääsypaikkaa ollut, josta ihmis-olennon olisi sopinut paeta.

Käydessään kaivoksen länsiosassa oli Harry pari kertaa kuukauden kuluessa kuullut kaukaista kuminaa, ikäänkuin jos joku kaivostyömies olisi sytyttänyt dynamiittipatronan.

Viimeksi oli hän huolellisesti tarkastettuaan huomannut, että eräs pylväs oli halaistu poraamisella.

Lamppunsa valossa tutki Harry tarkoin seinää, jota vasten poraaminen oli tehty. Siinä ei ollut ainoastaan kivisoraa, vaan myöskin liuskapalasia, jotka näin syvällä olivat tunkeuneet kivihiilikerrokseen. Oliko poraamisen tarkoitus ollut etsiä ja löytää jotain uutta kivihiilijuonta? Vai tahdottiinko ainoastaan saada tämä osa kaivosta kukistumaan? Näin kyseli Harry itseltään, ja kun hän kertoi tapauksen isälleen, ei vanha kaivosmestarikaan voinut siihen tyydyttävää vastausta keksiä.

"Sehän on hyvin kummallista!" toisteli Harry usein. "Näyttää aivan mahdottomalle, että joku tuntematon olento olisi tunkeutunut tänne, ja kuitenkin täytyy välttämättömästi olla niin! Etsisiköhän joku muukin hiilikerrosta, jossa voisi työskennellä? Eikö hän pikemmin tahdo turmella mitä Aberfoylen kaivoksissa vielä on jäljellä? Mutta minkätähden? Minun täytyy saada se selville, vaikka henkenikin menettäisin!"

Neljätoista päivää sitä ennen kun Harry Ford oli vienyt insinöörin tuon sokkeloisen Dochartin kaivoksen läpi, oli hän ollut saavuttamaisillaan tutkimistensa päämäärän.

Hän kulki kaivoksen lounaisosassa kunnon sauva käydessään.

Äkkiä näytti hänestä kuin olisi tuli sammutettu muuan sata jalkaa hänestä, kaidan käytävän pohjukassa. Hän kiiruhti luultua valoa kohti.

Turha etsiminen. Koska Harry ei uskonut ylenluonnollisia ilmiöitä, päätti hän varmasti jonkun tuntemattoman kuljeskelevan kaivoksessa. Mutta jos hän kuinkaki tarkasti, haki ja etsi pienimmistäki syvennyksistä käytävän seinissä, oli kaikki turhaa, eikä hän voinut saada vahvistusta luulollensa.

Harryn täytyi taas jättää salaisuuden ilmi-tuleminen sattumuksen nojaan. Hän näki senkin jälkeen silloin tällöin valon, joka liehui yhdestä paikasta toiseen niinkuin virvatulet, mutta se näyttäytyi ainoastaan lyhyinä välähdyksinä ja hänen täytyi heittää yrityksensä saada selville syy siihen.

Jos Jack Ryan ja muut taikauskoiset kaivostyömiehet olisivat nähneet tuon haaveellisen tulen, olisivat varmasti päättäneet sen olevan ylenluonnollisen ilmiön.

Mutta se ei juolahtanutkaan Harrylle mieleen. Eikä vanhalle Simollekaan. Ja kun he keskustelivat yhdessä niistä, aivan luonnollisten syitten vaikuttamista ilmiöistä, sanoi vanha kaivosmestari:

"Odottakaamme poikaseni. Kyllä se kerran vielä selviää".

Kuitenkin mainittakoon, ett'ei tähän asti Harrya eikä hänen isäänsä vastaan mitään pahaa oltu yritetty tehdä.

Jos se kivi, joka tänään oli pudonnut James Starrin jalkojen juureen, oli jonkun pahantekijän heittämä, niin oli se ensimmäinen rikoksellinen työ tässä suhteessa.

James Starr arveli kiven pudonneen käytävän kattoholvista. Mutta Harry ei voinut tyytyä niin yksinkertaiseen selitykseen. Kivi oli hänen ajatuksensa mukaan heitetty, eikä itsestään pudonnut. Kimmahtamatta ei se koskaan olisi kulkenut heittolinjaa, jos sitä ei olisi pannut liikkeelle joku ulkonainen voima.

Harry huomasi sen tapauksen varmaksi vahingoittamis-yritykseksi itseään ja isäänsä vastaan, taikka insinööriä vastaan. Siitä mitä lukija on kuullut, on hän ehkä valmis myöntämään, että Harryllä oli syytä luuloonsa.

Seitsemäs Luku.

Eräs Simo Fordin tekemä havainto.

Vanha seinäkello salissa löi juuri kaksitoista, kun James Starr molempine seuralaisineen lähti tuvasta.

Ilmanvaihto-aukosta kuumoittava päivä loi himmeän valon avaraan pihaan. Harryn lamppua ei olisi täällä tarvittu, vaan pian se kyllä oli hyödyksi, sillä vanha kaivosmestari aikoi viedä insinöörin Dochartin kaivoksen viimeiseen päähän.

Astuttuaan noin kolmanneksen Suomen peninkulmaa pitkin suurta käytävää, tulivat nuo kolme tutkijaa ahtaan tunnelin suulle. Se oli kirkon sivuholvin näköinen, ja sen kattoa kannatti vaalealla sammalella katetut puupaalut. Se kulki samaa suuntaa kuin Forthwirta 1,500 jalkaa ylempänä.

Siinä tapauksessa, ett'ei James Starr enää tarkoilleen muistaisi Dochartin kaivoksen sokkeloa, muistutti Simo Ford hänelle sen yleistä perusjuonta, jota hän vertaili maan maatieteelliseen ulkomuotoon.

James Starr ja Simo Ford kävivät näin yhdessä ja puhelivat keskenänsä.

Harry kulki edellä valaisten tietä. Hän käänsi toisinaan äkisti lyhdyn valon pimeihin syvennyksiin, toivoen siten huomaavansa jonkun epäluulon alaisen varjon.

"Onko meidän kauanki vielä kulkeminen näin, vanha Simo?" kysyi insinööri.

"Vielä kappaleen matkaa, hra James. Ennen olisimme matkanneet tämän tien vaunuissa, joita koneet kulettivat pitkin ratatietä. Mutta ne ajat ovat aikoja sitte menneet!"

"Lähdemmekö viimeisen hiilijuonen päähän asti?" kysyi James Starr.

"Lähdemme. Huomaan kyllä, että hyvin vielä tunnette kaivoksen".

"Kyllä! Simo", vastasi insinööri, "tuskin voimmekaan kulkea edemmä, joll'en erehdy".

"Aivan oikein, hra James. Siitä otimme viimeisen hiilikappaleen. Muistan sen niin hyvin, kuin jos se olisi eilen tapahtunut. Itse toimitin viimeisen porauksen, ja se kaikui kovemmin rinnassani kuin kalliossa. Nyt oli ainoastaan liuskakiveä ja soraa ympärillämme, ja kun pieni hiilivaunu kulki aukkoa kohden, seurasin minä sitä, niinkuin köyhän miehen ruumissaattoa! Minusta kaivoksen sielu erosi siitä tuon hiilikappaleen mukana".

Vakavuus, jolla kaivosmestari lausui nämät sanat, vaikutti suuresti insinööriin, jolla itsellä oli ollut samat tunteet. Ne olivat kuin merimiehen, kun hänen täytyy hyljätä haaksirikkoon joutunut laivansa, niinkuin vanhuksen, joka näkee isäinsä asuntoa hajoitettavan.

James Starr oli puristanut Simo Fordin kättä. Nyt tuli Simo vuorostaan ja puristi vahvasti insinöörin kättä. "Me erehdyimme kaikki sinä päivänä", sanoi hän. "Vanha hiilikaivos ei ollut kuollut. Se ei ollut mikään ruumis, jonka työmiehet hylkäsivät, ja minä tohdin vakuuttaa, hra James, sen sydän sykkii vieläkin".

"Puhukaa toki, Simo! Te olette löytäneet uuden johdon?" huudahti insinööri, eikä voinut kauemmin hillitä itseään. "Minä tiesin sen kyllä. Tieto, jota minulle annettaisi, ja vielä Dochartin kaivoksessa! Ja mikä muu löytö voisi minua niin ilahuttaa kuin kivihiilikerroksen?..."

"Hra James", vastasi Simo Ford, "minä en ole tahtonut ilmoittaa sitä kenellekään muulle kuin teille..."

"Siinä olette oikein tehneet, Simo. Mutta sanokaas minulle, minkä tutkimuksen kautta olette tulleet varmuuteen..."

"Kuulkaa, hra James", vastasi Simo Ford. "Minä en ole löytänyt mitään kerrosta..."

"Mitä sitte olette löytäneet?"

"Ainoastaan aineellisen todistuksen, että semmoinen kerros on olemassa..."

"Ja todistus?"

"Pidättekö mahdollisena, että voipi löytyä kaasua, jos ei hiiltä löydy sen tuottamiseksi?"

"En suinkaan!" vastasi insinööri. "Jos ei löydy hiiltä, ei löydy kaasuakaan! Ilman vaikuttavaa syytä ei ole seurausta..."

"Samaten kuin ei voi olla savua ilman tuletta!"

"Te olette siis täällä huomanneet löytyvän hiilihappoista vetykaasua?"

"Vanha kaivostyömies ei voi erehtyä siitä", vastasi Simo Ford. "Minä olen tuntenut vanhan vihollisemme, hiilivedyn!"

"Mutta jos se olikin joku muu kaasulaji", huomautti James Starr. "Sillä, joka syntyy kivihiilestä, ei ole hajua eikä väriä. Sitä huomaa ainoastaan räjähdyksistä!"

"Herra James", vastasi Simo Ford, "suvaitsetteko minun kertoa, mitä olen tehnyt ... ja miten olen menetellyt ... mutta minun täytyy kertoa se omalla tavallani, jos se kävisikin pitkäveteiseksi?"

James Starr tunsi kaivosmestarinsa ja tiesi olevan parasta antaa hänen puhua rauhassa.

"Herra James", alkoi Simo Ford. "Näistä kymmenestä vuodesta ei ole päivääkään kulunut, jona Harry ja minä emme ole miettineet, miten kaivoksen voisi jälleen saattaa entiseen arvoonsa ... ei sitä päivää! Me olimme päättäneet, että, jos löytyisi ainoakaan hiilikerros jäljellä, etsisimme sen. Mutta millä keinoin? Tutkimisellako? Sitä emme taitaneet, mutta meillä oli kaivostyömiehen vaisto, ja usein vie vaisto suoremmin päämäärää kohden kuin järki. Niin ainakin minä uskon..."

"Jota minä en tahdo kieltää", virkkoi insinööri.

"Mutta kuulkaas, mitä Harry on huomannut pari kertaa kaivoksen länsiosissa. Äkkiä sammuvia valoleimauksia, jotka näyttäytyivät liuskakiven tahi sora- ja maatäytteiden läpi käytävien loppu-päässä. Miksikä syttyivät nämät valot? Minä en sitä voinut, enkä vieläkään voi sanoa. Mutta ne ilmoittivat kuitenkin kaasua löytyvän läheisyydessä, ja minulle tuo kaasun oleminen ilmoitti myös hiilikerroksen löytyvän".

"Eivätkö ne saattaneet aikaan mitään räjähdystä?" kysyi insinööri innokkaasti.

"Kyllä, osittain vähäisiä räjähdyksiä", vastasi Simo Ford, "ja semmoisia, joita itse koetin toimittaa, kun tahdoin varmaa tietoa, löytyikö kaasua. Muistattehan miten ennen muinoin koetettiin estää räjähdyksiä kaivoksissa, ennenkuin Humphry Davy nerollansa keksi varolamppunsa?"

"Kyllä, te tarkoitatte 'katujaa'? Mutta minä en ole koskaan nähnyt sitä käytettävän".

"Niin, tosiaankin, te olette huolimatta 55 vuodestanne liian nuori sitä aikaa muistaaksenne. Mutta minä olen kymmenen vuotta teitä vanhempi ja olen nähnyt viimeistä senlaatuista lamppua käytettävän. Sitä kutsuttiin katujaksi, sentähden että se oli puettu suureen munkki-kaappuun. Hänen oikea nimensä oli _the fireman_ (tulimies). Silloin ei tunnettu muuta keinoa, jolla olisi voitu hävittää vahingollista kaasua, kun hajottaa sitä pienillä räjähdyksillä, ennen kuin sitä ehti kokoontua paljolta ylös kaivoskäytäviin. Sentähden ryömi katuja, kasvot peitettynä, paksu munkkipäähine päässä ja koko vartalo puettu ruumiinmukaiseen paksuun pukuun, pitkin maata. Hän hengitti ala kerroksissa, joissa ilma oli puhdasta, ja oikealla kädellään kohotti hän päänsä yli palavaa tulisoittoa. Kun hiilihappoista vetykaasua oli levinnyt ilmaan niin paljon, että siitä syntyi rämähtävä sekotus, tapahtui räjähdys, tuottamatta minkäänlaista vahinkoa, ja tätä menettelyä usein uudistamalla, voitiin estää suurimmat vahingo-tapaukset. Toisinaan sai katuja räjähdyksestä niin kovan iskun, että hän siitä kuoli. Toinen tuli silloin hänen sijaansa. Näin jatkettiin, aina siksi kuin Davyn lamppu tuli otetuksi käytäntöön kaikkiin kaivoksiin. Mutta minä tunnen vallan hyvin, kuinka tuo kaikki kävi päinsä ja olen sen kautta tullut varmasti tietämään, että täällä löytyy kaasua ja siis myöskin kivihiili-kerros Dochartin kaivoksessa".

Kaikki mitä vanha kaivosmestari oli kertonut "katujasta" oli aivan todellista. Juuri tätä tapaa käytettiin ennen muinoin kaivoksissa ilman puhdistamiseksi.

Hiilikaivoksissa ilmaantuva kaasu on väritön ja melkein hajuton, sillä on vähäinen himmeä valo ja sitä on tuiki sopimaton hengittää. Kaivostyömiehet eivät voisi elää semmoisessa kaasussa -- yhtä vähän kuin valokaasulla täytetyssä kaasumittarissa. Niin pian kuin tähän kaasuun sekoittuu 8 taikka ainoastaan 5 prosenttia puhdasta ilmaa, syntyy rämähtävä sekoitus, ja jos tämä syystä tai toisesta syttyy, seuraa siitä melkein aina hirveitä onnettomuuden tapauksia.

Tämän vaaran poistaa Davyn varolamppu siten, että se, sulkien valoliekin metallikangas-putkeen, eroittaa lamppuliekin, joka polttaa sisällä olevan kaasun, vaan ei sytytä metallikutouksen ulkopuolella olevaa kaasua. Sitä lamppua on tehty täydellisemmäksi ainakin kahdellakymmenellä tavalla. Jos se lyödään rikki, sammuu se. Jos kaivostyömiehet vastoin kovinta kieltoa aukasevat lampun, sammuu se myöskin. Minkätähden tapahtuu kuitenkin räjähdyksiä? Sentähden ett'ei mikään voi estää työmiesten varomattomuutta, jotka välttämättömästi tahtovat sytyttää piippuansa, taikka että jonkun työaseen isku lennättää pienen kipinän.

Kaikissa hiilikaivoksissa ei ole tuota ilkeää kaasua. Siellä, joissa sitä ei löydy on lupa käyttää tavallista lamppua, niinkuin esim. Thiersin kaivoksessa Anzinissa. Mutta kuin kivihiilikerros on paksu, sisältää se osaksi haihtuvia aineita ja kaasu voi silloin suurin määrin tunkeutua ulos. Varolamppu ainoastaan on niin varustettu, että se voi estää räjähdykset, sitä kauheammat, kun ne kaivostyömiehet, joita ei kaasupurkaus olekaan kohdannut, ovat tukehtumisen vaarassa käytävissä, jotka ovat täynnä vaarallista räjähdysten jälkeen syntyvää kaasua, nimitt. hiilivetyä.

Heidän kulkiessaan kertoi Simo Ford insinöörille, miten hän vihdoin oli tullut toiveittensa perille; miten hän oli tullut tietämään, että kaasupurkaus tapahtui viimeisen käytävän pohjukassa kaivoksen läntisessä osassa; miten hän liuskalevyjen päässä oli saanut syntymään muutamia pienempiä räjähdyksiä, tahi oikeammin sytytyksiä, jotka varmasti osoittivat mitä lajia vähin erin, mutta kuitenki yhtä mittaa, esiin tunkeuva kaasu oli.

Tunnin kuluttua senjälkeen, kuin James Starr ja hänen seuralaisensa olivat lähteneet asunnosta, olivat he kulkeneet 2/3 suom. penink. Toivon elähyttämänä, oli insinööri astunut eteenpäin ajattelematta tien pituutta. Hän ajatteli kaikkea, mitä vanha kaivosmestari oli kertonut. Hän punnitsi niitä syitä, joilla Simo oli puolustanut päätelmiänsä. Insinöörikin uskoi, niinkuin hän, että tuo yhtämittainen hiilihappoisen vetykaasun purkauminen todisti tuntemattoman hiilikerroksen olemista. Jos se olisi ollut ainoastaan kaasulla täytetty syvänne, jommoisia toisinaan tapaa liuskalevyjen välissä, olisi se pian tyhjentynyt ja ilmiö lakannut. Mutta niinpä ei ollutkaan. Simo Fordin hiilivetykaasua purkautui yhtämittaa, niinkuin Simo Ford oli sanonut, ja siitä voi päättää suuremman hiilialan vielä löytyvän. Dochartin kaivoksen rikkaudet eivät siis vielä olleetkaan loppuneet. Mutta oliko tässä kerros, jonka tulos olisi ainoastaan vähäinen, tahi kerros, joka täytti avaran alan? Sepä juuri olikin kysymys.

Harry, joka kulki isänsä ja insinöörin edellä, seisahtui.

"No niin, nyt olemme perillä!" huudahti vanha kaivosmestari. "Jumalan kiitos että olette mukanamme, hra James, nyt saamme tietää..."

Vanhan kaivosmestarin ääni värähteli hiukan.

"Tyyntykää, kunnon Simo", sanoi insinööri. "Minä olen liikutettu niinkuin tekin, mutta me emme saa aikaa hukata".

Äärimmäinen käytävä oli siinä pimeän luolan tahi kellarin tapainen. Siihen oli tehty aukko, jonka kautta käytävä oli välittömässä yhteydessä Stirlingin kreivikunnan pinnan kanssa.