Part 3
Harryllä oli yksinkertainen öljylamppu, jonka hän sytytti. Hiilettömässä kaivoksessa ei voinut syntyä minkäänlaisia hiilihappoisia vetykaasuja. Ei siis tarvinnut pelätä mitään räjähdystä, eikä sentähden liekkiä tarvinnutkaan ympäröidä metalli-kutouksella, joka estää ulkopuolella olevan kaasun syttymästä. Davylamppua, jota ennen käytettiin, ei nyt ollut tarpeen. Mutta jos ei enää ollut mitään vaaraa, oli siihen syynä se, että vaara-aine oli hävinnyt, ja sen mukana myöskin tuo poltto-aine, joka ennen oli Dochartin kaivoksen rikkautena.
Harry astui alas ylimmäisten portaiden astimia. James Starr seurasi häntä. Pian olivat molemmat syvässä pimeydessä, jota lampun valo vaan heikosti valaisi. Nuori mies nosti lampun päälaelleen, voidaksensa paremmin valaista kumppaniansa.
Insinööri ja hänen oppaansa olivat kaivostyömiesten omituisilla, vakavilla askeleilla kulkeneet noin kymmenkunta porrasta alaspäin. He olivatkin vielä hyvissä voimin.
James Starr tarkasteli jollakin uteliaalla harrastuksella, niin paljo kuin himmeän lampun valossa voi nähdä, synkeän kaivoskäytävän seiniä, jotka vielä olivat peitetyt puoli lahonneella lautavuorauksella.
Kun olivat tulleet viidennelletoista penkereelle, se on, noin matkansa puoli tiehen, pysähtyivät he hetkeksi.
"Minulla ei ole sinun jalkojasi, poikaseni", sanoi insinööri vetäen syvästi henkeään, "mutta käypihän se kuitenkin!"
"Te olette varma, hra Starr", vastasi Harry "ja näettekös se onkin jotain, kun on kauan elänyt kaivoksessa".
"Sinä olet oikeassa, Harry. Ennen muinoin, kun olin 20 vuoden vanha, olisin kyllä laskeutunut alas kertaakaan huoahtamatta. Matkalle!"
Samassa kun aikoivat lähteä penkereeltä, kuului syvyydestä etäinen ääni. Se tuli kuin ääniaalto, joka paisuen paisumistaan käypi yhä selvemmäksi.
"Kuka sieltä tulee?" kysyi insinööri ja pidätti Harrya kädellään.
"Sitä en voi sanoa", vastasi nuori kaivostyömies.
"Eikö se ole vanha isäsi?..."
"Hänkö! ei, hra Starr".
"Joku naapuri sitte?"
"Meillä ei ole ketään naapuria syvällä kaivoksessa", väitti Harry. "Me asumme siellä yksinämme".
"No, kulkekoon vieras sivutsemme", sanoi James Starr. "Niiden jotka menevät alas on väistyttävä niiden tieltä, jotka tulevat ylös".
He odottivat.
Ääni kuului nyt erittäin heleälle ja muutamia sanoja skotlantilaisesta laulusta sattui nuoren kaivostyömiehen korviin.
"Järvien laulu!" sanoi Harry. "Kummasteleisin suuresti, jos laulaja olisi joku muu kuin Jack Ryan".
"Kuka on Jack Ryan, joka laulaa noin raikkaasti?" kysyi James Starr.
"Eräs entinen kaivoskumppani", vastasi Harry.
Sitte kumartui hän alas penkereeltä ja huusi:
"Hohoi, Jack!"
"Sinäkö olet Harry?" vastasi ääni. "Odota, minä tulen".
Ja laulu kaikui taaskin niin kauniisti.
Muutama silmänräpäys myöhemmin näkyi heikon lampun valossa kookas, noin 20 vuotias nuori mies, jolla oli iloiset kasvot, veitikkamaiset silmät, suu naurussa ja punainen tukka, hän astui jo viidennentoista portaan penkereelle.
Ensi työkseen hän vahvasti puristi Harryn kättä, jonka tämä hänelle tarjosi.
"Hauskaa on tavata sinua!" huudahti Jack. "Mutta pyhän Mungon kautta, jos olisin tietänyt, että tänään olit lähtenyt maanpinnalle, olisin säästänyt itseäni alas laskeumasta!"
"Hra James Starr!" sanoi silloin Harry ja käänsi lampun kohti insinööriä, joka oli seisonut pimennossa.
"Hra Starr!" vastasi Jack Ryan. "Oh, hra insinööri, minä en olisi todellakaan tuntenut teitä. Sen jälkeen kuin jätin kaivoksen, eivät silmäni enää ole tottuneet pimeään".
"Mutta minä muistan nyt hyvin poika nulikan, joka aina lauloi ja rallatteli. Siitä on nyt kymmenen vuotta kulunut, poikaseni. Se kai juuri olit sinä?"
"Minä itse, hra Starr, ja vaikka olen vaihtanut ammattia, en luontoani kuitenkaan ole muuttanut, niinkuin näette. Minusta on paljo parempi nauraa ja laulaa kuin itkeä ja huokailla".
"Niin kyllä, Jack Ryan. Ja mitä nyt toimitat, sitte kuin kaivoksen jätit?"
"Minä työskentelen Melrosen maatilalla, lähellä Irvineä Renfrewin kreivikunnassa, 7 peninkulmaa täältä. Mutta ei se ole samaa kuin meidän kaivoksemme Aberfoylessa! Kaivoskuokka sopii paremmin minun käteeni kuin lapio ja piiska. Vanhassa rakkaassa kaivoksessa löytyy myöskin soppia, jotka iloisesti kaiuttavat laulua, mutta tuolla ylhäällä!... Mutta aiottehan käydä vanhan Simon luona, hra Starr?"
"Aion, Jack", vastasi insinööri.
"Elkää antako minun estää teitä..."
"Kuules nyt, Jack", puuttui Harry puheesen, "mikä sinut on saattanut tänään tulemaan tänne?"
"Tahdoin tavata sinua, kumppani", vastasi Jack Ryan, "ja käskeä sinut Irvine-klanen juhlaan. Tiedäthän, että minä olen pillipiiparina juhlassa. Siellä lauletaan ja tanssitaan".
"Kiitos, Jack, mutta minun on mahdoton tulla".
"Mahdoton?"
"Niin, hra Starr tulee ehkä viipymään kauemmin ja minä saatan hänet takaisin Callanderiin".
"No, Harry, juhla tulee vietettäväksi vasta kahdeksan päivän perästä. Siksi hra Starr kyllä jo on lähtenyt, eikä sinulla ole mitään syytä, joka estäisi sinua tulemasta".
"Niin, Harry", sanoi James Starr, "sinun tulee noudattaa kumppanisi Jackin kutsumusta".
"No, olkoon menneeksi, minä kiitän kutsumuksestasi", sanoi Harry, "tapaamme toisemme juhlassa".
"Kahdeksan päivän kuluttua, se on siis päätetty", sanoi Jack Ryan. "Hyvästi Harry! Teidän palvelijanne, hra Starr! Minua ilahuttaa suuresti, että olen saanut nähdä teitä. Minä voin nyt kertoa teistä ystäville. Ei yksikään ole unhottanut teitä, hra insinööri".
"Enkä minäkään ole ketään unhottanut", sanoi James Starr.
"Kiitoksia, kaikkein puolesta hra insinööri!"
"Hyvästi, Jack!" keskeytti nyt Harry ja puristi vielä kerran kumppaninsa kättä.
Jack Ryan alotti taas iloista lauluaan ja hävisi kaivosaukkoon, jota hänen lamppunsa himmeästi valaisi.
Neljännen osan tunnin kuluttua olivat James Starr ja Harry astuneet viimeiset portaat alas, ja tulivat nyt kaivoksen alimpaan osaan.
Siihen ympyrään, jonka tämä osasto muodosti, päättyi muutamia käytäviä, joita käytettiin viimeisiä hiilikerroksia kaivaessa. Ne tunkeutuivat syvälle liuskakivi- ja hietakivikerrokseen, muutamat pönkitetyt paksuilla, kömpelösti hakatuilla parsilla, toiset taas varustetut paksulla kivivuorauksella. Hiilijuonet, jotka olivat työn aikana tyhjennetyt, olivat kaikkialla mullalla ja soralla täytetyt. Nuo tehdyt kaivostuet olivat rakennetut lähellä olevan kivilouhoksen kivistä, ja ne kannattivat nyt maata, se on tuota kaksinkertaista tertiari ja jälki-tertiari kerrosta, joka ennen oli juuri kivihiilen kannattamana. Pimeys vallitsi kaikkialla kaivoksessa, josta sen ennen karkoittivat kaivostyömiesten lamput tahi sähkövalo, jota viime aikoina oli ruvettu kaivoksissa käyttämään. Himmeissä maanalaisissa käytävissä ei enää kuulunut hiilivaunujen ratinaa, tahi niiden kulettajien ääniä, tahi hevosten ja muulien hirnumista, tahi työmiesten nakutusta maatuneita kasviaineksia vasten, tahi maan kerroksia halkasevan porauksen pauketta.
"Tahdotteko hetkisen levähtää, hra Starr?" kysyi nuorukainen.
"En, poikaseni", vastasi insinööri. "Haluan vaan päästä vanhan Simon tupaan".
"Seuratkaa siis minua, hra Starr. Minä näytän teille tien, vaikka olen vakuutettu, että itsekin sen tuntisitte niin suuri kuin sekasorto täällä onkin".
"Kyllä tuntisinki; minulla on vielä varsin selvillä koko kaivos kaikkine käytävineen".
Insinöörin seuraamana astui Harry, nostaen lamppunsa korkealle paremmin valaistaksensa, korkeaan käytävään, joka oli suuren kirkon sivuholvin kaltainen. He olivat kompastua jäljellä oleviin vuoliaisiin, jotka olivat kannattaneet ratakiskoja, sinä aikana kuin kaivoksessa työskenneltiin.
Mutta he eivät ennättäneet kulkea viisikymmentä askeltakaan, kun suuri kivi putosi James Starrin jalkojen eteen.
"Varokaa, hra Starr!" huudahti Harry ja tarttui insinöörin käsivarteen.
"Kas, kivi, Harry! Nämä vanhat holvit eivät enää näy olevan kyllin varmat, ja..."
"Hra Starr", keskeytti Harry Ford, "minusta tuntui kuin kivi olisi ollut ... ihmiskäden heittämä!..."
"Heitetty!" huudahti James Starr. "Mitä tarkoitatkaan, poikaseni?"
"En mitään, en mitään ... hra Starr", vastasi välttäen Harry, jonka katse oli muuttunut tarkastelevaksi, niinkuin olisi tahtonut katsoa noiden paksujen seinäin läpi. "Jatkakaamme vaan matkaamme. Minä pyydän, nojautukaa käsivarteeni, niin ette tarvitse pelätä kompastuvanne".
"Olkoon menneeksi, niinkuin tahdot, Harry",
Heidän näin eteenpäin kulkiessansa, Harry tuon tuostakin aina katsoi taaksensa, samalla kuin asetti lamppunsa niin, että sen valo sattui syvälle kaivokseen.
"Olemmeko kohta perillä?" kysyi insinööri.
"Korkeintaan 10 minuutin kuluttua".
"Hyvä".
"Mutta", jupisi Harry, "se oli kaikissa tapauksissa hyvin kummallista. Tämä oli ensikerta, kuin se minulle tapahtui. Olipa niin ja näin, ett'ei kivi pudonnut juuri silloin kuin meidän oli siitä kulkeminen..."
"Se oli ainoastaan sattumus, Harry".
"Sattumusko!" vastasi nuori mies ja pudisti päätään. "Niin ... sattumus..."
Harry seisahtui. Hän kuunteli.
"Mikä on, Harry!" kysyi insinööri.
"Minusta kuului kuin joku olisi astunut takanamme", vastasi nuori kaivostyömies ja kuunteli vieläkin tarkemmin.
Sitte hän sanoi:
"Ei, minä varmaankin erehdyin. Nojautukaa paremmin käsivarteeni, hra Starr. Pitäkää minua keppinänne..."
"Tukeva keppi, Harry", sanoi James Starr. "Ei löydy parempaa semmoista, kuin hyvä ja urhea poika, niinkuin sinä".
He pitkittävät äänettöminä matkaansa pimeän käytävän läpi.
Harry, jonka aivoissa selvästi oudot mietteet liikkui, kääntyi usein taaksensa katsomaan, niinkuin olisi tahtonut keksiä jotain kaukaista ääntä tahi etäistä valoa.
Mutta kaikki oli hiljaista ja pimeää sekä heidän takanaan että edessään.
Viides Luku.
Fordin perhe.
Kymmenen minuutin kuluttua jättivät vihdoin James Starr ja Harry suuren käytävän.
Nuori kaivostyömies ja insinööri olivat tulleet valoisempaan paikkaan kaivoksessa, jos siksi sopii sanoa suurta pimeää onteloa. Se ei kuitenkaan ollut varsin valoton. Muutama valonsäde tunki siihen korkeammalla olevan, nykyään hylätyn, aukon suun kautta. Sitä tietä oli Dochartin kaivoksen ilmanvaihdos johdettu. Vähemmän tiheytensä tähden vetäytyi lämmin ilma kaivoksen sisästä Jarowin aukkoa kohden.
Vähän ilmaa ja valoa tunki siis samalla paksun liuskakerroksen läpi aina tänne alas asti.
Täällä oli Simo Ford perheineen asunut kymmenen vuotta. Se oli maan alainen asunto, koverrettu liuskakivikerrokseen, samalla paikalla, jossa ennen olivat työssä nuo suunnattoman suuret koneet, jotka toimittivat Dochartin kaivoksen koneelliset työt.
Semmoinen oli vanhan päällysmiehen asunto, jota hän jonkunlaisella ylpeydellä kutsui huvilakseen. Varakkaisuutensa nojalla, jonka hän oli hankkinut itselleen uutteralla työllään koko pitkänä elinaikanansa, olisi Simo Ford voinut elää Jumalan ihanan taivaan alla, viheriöiden puiden keskellä, missä paikassa hyvänsä maassa; mutta hän ja hänen perheensä olivat mieluummin pysyneet kaivoksessa, missä he tunsivat olevansa onnelliset, heillä kun oli samanlaiset taipumukset ja samat mielipiteet. Niin, he tosiaankin viihtyivät hyvin huvilassaan, 1,500 jalkaa Skotlannin maanpinnan alla. Muun muassa oli heillä sekin etu, ett'ei siellä tarvinnut pelätä veronottajia ... ne eivät koskaan tohtineet tulla alas huvilan asujanten luo.
Tähän aikaan oli Simo Ford vielä hyvissä voimissa, vaikka olikin täyttänyt 65 vuotta. Roteva, voimakas ja vahva ruumiin rakennukseltaan, oli hän erinomaisempia _sawneyia_ [Sawney merkitsee skotlantilaisia, samaten kuin John Bull englantilaista ja Paddy irlantilaista.] koko maakunnassa, josta kuitenki niin monta uljasta miestä oli lähtenyt ylänkömaan rykmentteihin.
Simo Ford oli syntyisin vanhasta kaivostyömiessuvusta, ja hänen sukutaulunsa ulottui aina siihen aikaan asti, jolloin Skotlannin kivihiilikerroksissa ensin ruvettiin työskentelemään.
Rupeamatta muinaistieteellisiin tutkimuksiin siitä, olivatko kreikkalaiset ja roomalaiset kivihiiltä käyttäneet, taikka olivatko kiinalaiset kauan ennen kristittyin ajanlaskua hiilikaivoksissa työskennelleet, tai siitä onko tosiaankin tuo maatunut polttoaine saanut ranskalaisen nimensä _houillière_ kengittäjä Houillos'in mukaan, joka eli Belgiassa kahdennellatoista vuosisadalla, voidaan kuitenki vakuuttaa, että Suurenbritannian kivihiilialueissa ensiksi säännöllisesti on työskennelty. Jo yhdennellätoista vuosisadalla jakoi Wilhelm Walloittaja asekumppaniensa kesken tulot Newcastlen kivihiilialueesta. Kolmannellatoista vuosisadalla antoi Henrik III luvan "merihiilen" nostamiseen. Saman vuosisadan loppupuolella mainitaan kivihiilikerrokset Skotlannissa ja Walesissa.
Siihen aikaan Simo Fordin esi-isät jo tunkeutuivat Kaledonian maan sisustaan, jäädäkseen sinne isästä poikaan, monen moneksi sukupolveksi. Ne olivat vaan yksinkertaisia työmiehiä. He ahkeroitsivat, kuin olisivat olleet kuritusvankeja, kallisarvoisen polttoaineen nostamisessa. Luullaanpa vielä hiilikaivostyömiesten, samaten kuin työmiesten senaikuisissa suolakaivoksissa, olleen todellisia orjia. Kahdeksannellatoista vuosisadalla oli tämä ajatus niin yleisesti juurtunut Skotlannissa, että pretendentin sodan aikana pelättiin 20,000 kaivostyömiehen Newcastlessa, aseet kädessä, ryhtyvän vaatimaan itselleen vapautta -- jota he luulivat kaipaavansa.
Olipa kuinka tahansa, Simo Ford oli ylpeä siitä, että kuului suureen skotlantilaiseen kaivostyömies-perheesen. Hän teki ahkerasti työtä, missä esi-isänsä ennen olivat käyttäneet kuokkaa, murtovasaraa ja muita kaivostyökaluja. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut päällysmiehenä Dochartin kaivoksessa, tärkein kaivos Aberfoylen kivihiilialalla. Hän oli kiihkeästi mieltynyt ammattiinsa. Monena vuotena hoiti hän tehtäväänsä suurimmalla innolla. Hänen ainoa huolensa oli hiilikerrosten vähentyminen ja pelätty aika, jolloin ne olisivat lopen tyhjät.
Silloin oli hän innokkaasti ruvennut tutkimaan uusia mahdollisia kivihiilikerroksia kaikissa Aberfoylen kaivoksissa, jotka olivat toistensa kanssa maanalaisessa yhteydessä. Hän oli viime aikoina työskennellessään tosiaankin onnistunut löytää muutamia. Hänen kaivostyömies-vaistonsa oli hänelle hyvänä apuna, ja insinööri James Starr piti häntä suuressa arvossa. Olisi voinut luulla hänen vainuntapaisesti löytäneen kivihiilikerrokset, niinkuin hydroskopi löytää lähteet maakerrosten alla.
Mutta, niinkuin jo tiedämme, hetki tuli, jona polttoaine tykkänään loppui. Tutkimuksista ei enää ollut mitään apua. Kaikki oli loppunut. Kaivostyö taukosi ja työmiehet hajosivat eri haaroille.
Kukapa olisi voinut uskoa! Useammat joutuivat silloin epätoivon valtaan. Kaikki ne, jotka tietävät ihmisten todellakin rakastavan raskasta työtään, eivät suinkaan kummastele tätä kuullessaan. Simo Fordiin se kuitenkin enimmin koski. Hän kuuluikin, jos kukaan, niihin kaivostyömiehiin, joiden oleminen on eriämättömästi heidän kaivokseensa kiinitetty. Hän oli syntymästään saakka ollut siinä ja, kun työt loppuivat, tahtoi hän välttämättömästi edeskinpäin asua siellä. Hän jäi siis kaivokseen. Poikansa Harryn työnä oli varustaa heidän maanalaista asuntoaan ruokavaroilla, mutta ukko itse ei ollut kuuden vuoden kuluessa kymmentäkään kertaa noussut maanpinnalle.
"Lähteä sinne ylös! Mitä hyötyä siitä olisi!" sanoi hän, eikä jättänyt mustaa asuntoaan.
Tässä, muuten erittäin raittiissa ympäristössä, jossa aina oli keskimääräinen lämpömäärä, ei entinen päällysmies tiennyt mitään kesän kuumuudesta, eikä talven pakkasesta. Hänen perheensä oli myöskin oivallisessa terveyden tilassa. Mitä muuta voisi hän toivoakaan?
Mieleltään oli hän kuitenkin hyvin alakuloinen. Hän kaipasi sitä vilkasta ja toimeliasta elämää, joka ennen vallitsi kaivoksessa. Mutta häntä elähytti kuitenkin omituinen aate.
"Ei, ei, kivihiili ei vielä ole loppunut!" kertoi hän aina uudestaan.
Jumala auttakoon sitä ihmistä, joka Simo Fordin kuullen tohti epäillä, vanhan Aberfoylen kerran heräävän kuolleistaan! Hän ei ollut siis koskaan herennyt toivomasta vielä kerran löytävänsä jonkun uuden hiilikerroksen, joka jälleen saattaisi kaivokselle entisen maineensa. Niin, jos vaan olisi tarvittu, hän kyllä mielellään olisi tarttunut työmiesten kuokkaan, ja hänen vanhat, vaan vieläki voimakkaat käsivartensa olisivat kiivaasti kolkutelleet kalliota. Sentähden hän usein kuljeskeli pimeiden käytävien läpi, milloin taas poikansa, tutkivasti tarkastellen, etsien, mutta joka kerta väsyneenä, vaikka ei epätoivoisena, palaten takaisin mökkiinsä.
Simo Fordin arvoisa elämän toveri oli Madge, roteva ja vahva nainen, _the good wife_, niinkuin Simo häntä nimitti. Madge yhtä vähän kuin miehensäkin tahtoi jättää Dochartin kaivosta. Hänellä oli tässä asiassa aivan samat toivot ja huolet kuin miehelläänkin. Hän kehoitti miestään ja innostutti häntä, hän puhui miehelleen tästä asiasta semmoisella hartaudella ja innolla, että vanha kaivosmestarin sydän lämpesi sitä kuunnellessa.
"Aberfoyle uinailee ainoastaan, Simo", sanoi Madge miehelleen. "Sinä olet oikeassa. Se vaan lepää, eikä ole kuollut!"
Madge ymmärsikin vetäytyä pois ulko maailmasta ja nauttia kotoisen elämän onnea, miehensä ja poikansa kanssa himmeässä mökissään.
Sinne tuli James Starr.
Insinööriä oltiin odotettu. Niin pian kuin Simo Ford, joka seisoi ovensa kynnyksellä, huomasi kaukaa Harryn lampun kuumoittavan, joka ilmoitti hänen entisen _viewer_insä tuloa, kiiruhti hän heitä vastaan.
"Tervetultuanne, hra James!" huusi hän hänelle vastaan, niin että liuskakerrokset kumisivat. "Tervetuloa vanhan kaivosmestarin asuntoon! Vaikka se onkin 1500 jalkaa maanpinnan alla, on Fordin perheen talo siltä yhtä vierasvarainen".
"Kuinka voitte, kunnon Simo?" kysyi James Starr ja puristi isäntänsä ojennettua kättä.
"Oivallisesti, hra Starr. Ja mikäs muu olisikaan mahdollista täällä alhaalla, jossa on suojattu kaikenlaisilta pahoilta ilmoilta? Teidän naisenne, jotka matkustavat Newhaveniin tahi Porto Belloon kesällä, voidaksensa hengittää meri ilmaa, pitäisi ennemmin viettää muutamia kuukausia Aberfoylen kaivoksissa. Ne eivät silloin tarvitsisi pelätä saavansa kunnon nuhaa, niinkuin vanhan pääkaupunkimme kosteilla kaduilla".
"En huoli sitä vastaan väittää, Simo", vastasi James Starr, joka oli erittäin mielissään, kun tapasi vanhan kaivosmestarin aivan samanlaisena kuin ennen muinoin. "Ihmettelen toisinaan itsekin miksi en vaihda huonettani Canongaten varrella johonki asuntoon täällä teidän läheisyydessänne".
"Semmoinen on oleva teidän käytettävänne, hra Starr. Minä tunnen yhden teidän entisistä kaivostyömiehistänne, joka olisi erittäin ihastuksissaan, jos ei muuta kuin palomuuri olisi hänen ja teidän välillänne".
"Ja Madge?" ... kysyi insinööri.
"Kelpo vaimoni voipi, jos mahdollista, vielä paremmin kuin minä", vastasi Simo Ford, "ja hän oikein iloitsee ajatellessaan, että saapi teidät nähdä pöydässään istuvan. Minä uskon todellakin, että hän on onnistunut paremmin kuin milloinkaan, voidaksensa arvoisasti teitä vastaan ottaa".
"Saammepa nähdä Simo, saammepa nähdä", sanoi insinööri, joka pitkän matkan kulettuansa, ei suinkaan välinpitämättömyydellä kuullut mainittavan oivaa aamiaista.
"Onko teillä nälkä, hra Starr?"
"Kova nälkä. Matka on vaikuttanut minussa aika ruokahalun. Olen kulkenut ilkeässä ilmassa!"
"Vai niin, sataako siellä ylhäällä?" sanoi Simo Ford, hyvin osanottavana.
"Sataa, Simo, ja Forthissa vesi on yhtä raivoissaan kuin meressäkin".
"Mutta täällä, hra James, täällä ei sada. Vaikka enhän minä tarvitse teille kuvata etuja, joita tunnette yhtä hyvin kuin minäkin. No niin, nyt olemme huvilassani. Se on etevimpiä maailmassa, ja vielä kerran tervetultuanne!"
Simo Ford käski James Starrin astua sisään. Hän seisoi nyt suuressa salissa, jota valaisivat useammat lamput, joista yksi rippui maalatuissa kattoparsissa.
Pöytä oli katettu valkoisella vaatteella ja odotti vaan niitä neljää syömämiestä, joille sen ympäri oli asetettu neljä nahkalla päällystettyä tuolia.
"Hyvää päivää, Madge", sanoi insinööri.
"Jumal' antakoon, hra James", vastasi tuo kunnioitettava skotlannitar nousten vierastaan vastaan ottamaan.
"Hupaista on taas nähdä teitä, Madge".
"Aina on iloista nähdä niitä, joita on hyvyydellä kohdellut, hra James".
"Keitto odottaa, muijaseni", keskeytti Simo Ford "emmekä saa antaa sen, emmekä hra Starrinkaan odottaa. Hän on nälissään kuin kunnon kaivostyömies konsanaan, ja hän saapi huomata, ett'ei poikamme anna meiltä mitään puuttua täällä alhaalla... Tosiaankin Harry", lisäsi vanha kaivosmestari kääntyen poikansa puoleen, "Jack Ryan kävi täällä hakemassa sinua".
"Minä tiedän sen, isäni. Me tapasimme hänet Jarowin aukossa".
"Hän on reipasluontoinen ja hyvä kumppani", sanoi Simo Ford. "Mutta hänestä tuntuu olevan hauska olla tuolla ylhäällä. Hänen suonissaan ei juokse oikeaa kaivostyömiehen verta... Pöytään, hra James, ja syökäämme vahvasti, sillä on hyvinki mahdollista, että vasta myöhään saamme toisen aterian".
Samassa kun insinööri ja hänen isäntäväkensä olivat istumaisillaan, sanoi Starr:
"Hetkinen vielä. Tahdotteko, että syön oikein hyvällä ruokahalulla?"
"Sillä teette meille suurta kunniaa, hra James", vastasi Simo Ford.
"Hyvä, mutta silloin ei pidä olla mitään, jota erityisesti ajatteleisi. Minulla on pari kysymystä teiltä kysyttävänä".
"Minä kuuntelen, hra James".
"Kirjeessänne puhutte tärkeästä ilmoituksesta?"
"Se onkin varsin tärkeä!"
"Teillekö?..."
"Teille ja minulle, hra Starr. Mutta minä puhuisin mielelläni siitä vasta aamiaisen jälkeen ja asianomaisella paikalla. Muuten ette usko minua".
"Simo", jatkoi insinööri, "katsokaa minuun tarkasti -- noin oikein silmiin. Tärkeä ilmoitus? No ... hyvä! ... minä en kysy enempää", lisäsi hän, niinkuin olisi vanhan kaivosmestarin silmistä lukenut sen vastauksen, jota toivoi kuulevansa.
"Entäs toinen kysymys?" tiedusteli kaivosmestari.
"Tiedättekö, Simo, kuka tämän on minulle kirjoittanut?" vastasi insinööri ja ojensi hänelle salaperäisen kirjeen, jonka oli saanut.
Simo Ford otti kirjeen ja luki sen suurella tarkkuudella.
Senjälkeen näytti hän sen pojalleen.
"Tunnetko käsialaa?" kysyi hän.
"En isäni", vastasi Harry.
"Ja kirjeellä oli Aberfoylen postimerkki?" kysyi Simo Ford insinööriltä.
"Niin, samaten kuin teidänki kirjeellänne", vastasi James Starr.
"Mitä sinä Harry tästä ajattelet?" sanoi kaivosmestari, ja hänen otsallaan näkyi tällä hetkellä synkkä pilvi.
"Isäni", vastasi Harry, "minä uskon, että joku oman etunsa tähden koetti estää hra Starria tulemasta yhtymäpaikalle, jonne olitte kutsuneet hänet".
"Mutta kuka?" kysyi vanha kaivosmestari. "Kuka on voinut niin tunkeutua sisimpiin ajatuksiini?..."
Simo Ford vaipui syviin mietteisin, joista hänet pian herätti Madgen ääni.
"Käykäämme istumaan, hra Starr" sanoi Simo Ford. "Ruoka muuten jähtyy. Jättäkäämme hetkeksi koko kirje, ja älkäämme sitä ajatelko".
Jokainen istui paikoillensa, James Starr vastapäätä Madgea, siten häntä erityisesti kunnioittaen, isä ja poika vastakkain.
Sepä olikin hyvä skotlantilainen ateria. Ensiksi "hotchpotch", eräs keitto, jossa liha kelli rasvasessa liemessä. Vanhan Simon vakuutuksen mukaan ei löytynyt hänen muijasensa vertaista "hotchpotchin" keittäjää.
Sama oli myöskin "cockyleekyn" laita, eräs höystetty kukkopaisti, purjolaukalla sekoitettu, joka myös ansaitsi suurinta kiitosta.
Kaiken tämän kostukkeena oli oivallista olutta, Edinburgin parhaan oluttehtaan valmistamaa.
Etevin ruokalaji oli kuitenkin "haggis", eräs kansallisvanukka, valmistettu lihasta ja ohrajauhoista. Se erinomainen ruokalaji, joka niin innostutti runoilija Burns'ia, että hän sen johdosta kirjoitti muutaman parhaimpia runovirsiänsä, oli samanlainen kuin kaikki muukin hyvä tässä maailmassa: se katosi kuin unelma.
Madge sai kuulla todellista ylistystä vieraaltaan.
Viimeksi syötiin jälkiruoaksi juustoa ja _cakesia_, hienoja kaurakakkuja, joiden kostukkeeksi juotiin pieni lasillinen "usquebaughia", oivallista paloviinaa, joka oli 25 vuotista, siis yhdenikäistä kuin Harry.
Ateria kesti hyvin tunnin ajan. James Starr ja Simo Ford eivät ainoastaan syöneet paljon, vaan juttelivat myös paljon, pääasiallisesti entisistä ajoista ja Aberfoylen vanhoista kaivoksista.