Part 2

Niinä maailman aikoina, jolloin maapallo vielä oli muodostumistilassa, ympäröi sitä paksu ilmakehä, joka oli peräti täyttynyt höyryillä ja hiilihapolla. Aikojen kuluessa tiivistyivät nämä höyryt oikeiksi vedenpaisumus-sateiksi, jotka olivat niin rankat, ikäänkuin olisivat juosseet miljoona-miljaardeista seltteriveden pulloista. Hiilihapon kyllästyttämää nestettä virtailikin alas liejuiselle maalle, joka oli pikaisesti tai hitaasti tapahtuvien mullistusten alainen, ja pysyi tässä puoleksi juoksevassa tilassa yhtä paljon auringon kuumuuden kuin sisällisen tulen vaikutuksesta.

Tämä sisällinen kuumuus ei silloin vielä ollut kokoontunut maan keskustaan. Jotenkin ohut eikä vielä oikein kovettunut maankuori salli sen purkautua huokoisten kautta. Siten syntyi tavattoman kookas kasvullisuus, jommoista kentiesi tuottavat alhaisemmat kiertotähdet Venus ja Mars, jotka ovat lähempänä säteilevätä ilmapalloa kuin maa.

Rämeinen manner oli siis äärettömien metsien peittämä. Tuota kasvien hyötymiselle tarpeellista hiilihappoa löytyi yllin kyllin. Kasvit kehittyivätki suurten puiden kokoisiksi. Ei löytynyt ainoatakaan ruohontapaista kasvia. Kaikkialla mahdottoman korkeita, ulkonäöltään yksitoikkoisia, kukattomia, hedelmättömiä puita, jotka eivät olisi voineet tarjoa ravintoa ainoallekaan elävälle olennolle. Maa ei vielä ollut valmis eläinkunnan ilmaantumiselle.

Näiden vedentulvan edellisten metsien kokoonpano oli seuraava. Suppilomaisten kryptogamien luokka oli yleisin. Kalamitit, puunmuotoisia kortteita, lepidodenrit, jättiläismuotoisia, 25 tai 30 meterin korkuisia, juurelta meterin paksuisia sammalkasvia, asterophidit, sananjalan tapaisia kasvia, joiden kaikkien suurten puitten heimolaisia nykyään tavataan ainoastaan asutun maan kaikkein alhaisimpien kasvien joukossa -- senkaltaiset, vähän vaihtelevat laadultaan, mutta suunnattomat kooltaan, olivat ne kasvit, joita yksinomaisesti kohosi tämän aikakauden metsissä.

Nämä puut kasvoivat mahdottomassa rämeikössä, jonka sekä makea että merivesi tekivät kovin kosteaksi. Ne imivät halukkaasti hiilihappoa ilmasta, joka ei vielä ollut soveliasta elämän ylläpitämiseksi, ja voipi sanoa niiden tehtävänä olleen kerätä sitä kivihiilen muodossa maanpallon sisustaan.

Silloin oli maanjäristysten aika, joita vaikuttivat sisälliset mullistukset ja maanalainen tuli, ja jotka äkkiä muuttivat maan pinnan vielä epävarman ulkonäön. Tuolla kohosi vastaisia vuoria, täällä aukeni syvänteitä valtamerien täytettäviksi. Ja silloin painuivat kokonaiset metsät maan poveen pehmeiden kerrosten lävitse, kunnes tapasivat graniittivuorten alkuperäisen pohjan, tai itse loivat itselleen tukea vaipumalla toiset toistensa päälle.

Maan muodostus ilmaantuukin tämän mukaisesti seuraavana maanpallon sisustassa: alkuperäinen maan muodostus, jota peittävät ensimmäisistä maa-aineksista syntyneet täytekerrokset; sen jälkeen toiskertaiset muodostumat, joista alimmat ovat hiilikerrokset; sittemmin kolmaskertaiset muodostumat ja niiden päällä vanhemmat ja uudemmat vesiluomaiset kerrokset, jotka ovat syntyneet laskeumisen kautta meren ja virtojen pohjalle.

Tähän aikaan vedellä ei vielä ollut määräsijaa, vaan se virtaili esteettömästi kalliolta kalliolle, kiskoen tuskin vielä muodostuneista vuorista ne ainekset, joista liuskakivi, kalkki ja hiekkakivi sittemmin syntyivät. Ne tuotiin rämeille ja laskeutuivat siellä niiden kerrosten alkuaineiksi, jotka peittivät kivihiilikerrokset. Aikaa voittaen -- miljoonien vuosien kuluessa -- kovettuivat nämä kerrokset ja peittivät nuo vajonneet äärettömät metsät paksulla hiekkakivi-, liuskakivi-, sora- ja hiekka-kuorella.

Mitä tapahtui tässä jättiläisessä sulatuspätsissä, jonneka vajonneet kasviainekset eri syvyydelle olivat kokoontuneet? Todellinen kemiallinen muutos, jonkunlainen tislaus. Kaikki hiili, minkä nämä kasvit sisälsivät, kerääntyi kokoon, ja vähitellen syntyi kivihiili sekä äärettömän painon että kovan kuumuuden vaikutuksesta, jota säteili silloin likempänä olevasta sisällisestä tulesta.

Kasvikunta muuttui näin kivikunnaksi hitaasti, mutta vastustamattomasti. Kaikki nämä kasvit, jotka ensi päivien tuottavassa kosteudessa olivat nauttineet kasvin eloa, kivettyivät. Moniaat tähän suureen kasvikokoelmaan suljetuista aineksista, jotka eivät olleet täydellisesti muodostuneet, jättivät jälkiä itsestään toisiin, pikemmin kivettyneihin aineksiin, jotka painoivat niitä sanomattoman voimakkaan hydraulisen painimen tavoin. Samalla aikaa painui raakuista, Zoophyteista, niinkuin meritähdistä ja säde-eläimistä vieläpä kaloista ja sisiliskoista, jotka vedestä olivat upponeet, selviä, melkeinpä ihmeteltäviä merkkiä vielä pehmeään kivihiileen.

[Tässä mainittakoon vielä, että kaikki ne kasvit, joista merkkiä on löytynyt, kuuluvat sukuihin, joita nykyään tavataan ainoastaan kuumissa maailman osissa. Tästä voipi siis päättää lämpimän siihen aikaan olleen yhtäläisen koko maan pinnalla, joko lämpimien merenvirtain tasoittamana tai maanalaisen tulen vaikutuksesta huokoisen maan kuoren läpi. Tämän kautta saapi kivihiilikerrosten löytyminen kaikilla leveysasteilla selityksensä.]

Painolla näkyy olleen suuri ja tärkeä tehtävä kivihiilikerrosten muodostumisessa. Erilaatuinen paino onkin ollut syynä siihen, että teollisuudella nyt on hyväksensä käytettävänä erilaatuista kivihiiltä. Niin esim. tavataan alimmissa kivihiilikerroksissa anthraciitti, joka sisältää suurimman määrän hiiltä, vaan tuskin nimeksikään haihtuvaa ainetta. Ylimmissä kerroksissa sitä vastoin nähdään maapihkaista ja maadunnaista puuta, joissa hiiltä on verrattomasti vähemmän. Näiden molempien kerrosten välissä tavataan, sen mukaan miten suuren painon alaisina ne ovat olleet, grafiittikerroksia, lihavaa tai laihaa kivihiiltä.

Kivihiilen synty, missä maailman kolkassa sitä liekään löydetty, on siis seuraava: muinais-ajan suurten metsien vaipuminen maan pinnan alle, kasvien sitten vähitellen tapahtuva kivettyminen painon, kuumuuden ja hiilihapon yhdistetystä vaikutuksesta.

Mutta tuo tavallisesti niin antelijas luonto ei ole sulkenut maan poveen kylläksi metsiä useimpina tuhansina vuosina kulutettavaksi. Kerran on se päivä koittava, jolloin ei ole jäljellä kivihiilen palastakaan, se on varma se. Kaikkien maailman koneiden täytyy silloin seisahtua, jos ei toista polttoainetta keksitä kivihiilen seuraajaksi. Pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua, ei enää löydy mitään kivihiilikerrosta, paitsi mahdollisesti Grönlannissa olevia, ikuisen jään peittämiä, joista louhimistyö on milt'ei mahdotonta. Se on välttämätön sallimuksen määräys. Amerikan vielä mahdottoman rikkaat kivihiilialueet Suolajärven rannoilla, Oregonissa ja Kaliforniassa voivat kerran antaa aivan riittämättömän määrän polttoainetta. Samalla tavoin on käypä San Lorenzon, Cap Bretagnen, Alleghanivuorten, Pennsylvanian, Virginian, Illinoisin ja Missourin kivihiilialueitten. Vaikka Pohjoisamerikan kivihiilivarastot ovat kymmentä kertaa suuremmat kuin koko maailman kivihiilialueet, ei sata vuosisataa ole kuluva ennenkuin teollisuuden miljoonapäinen hirviö on kitaansa niellyt maanpallon viimeisen kivihiilipalasen.

Kivihiilen puutetta tullaan tietysti ensin tuntemaan vanhassa maailmassa. Abyssiniassa, Natalissa, Zambèzessa, Mozambiqvessa ja Madagaskarilla on suuret kerrokset kivettynyttä polttoainetta, mutta niiden säännöllinen louhitus on kovin vaikea asia. Kerrokset Birmaniassa, Kinassa, Cochinkinassa, Japanissa ja Keskiaasiassa ovat jotenkin pian tyhjentyvät. Englantilaiset ovat varmaankin tuiki tyhjentäneet Australian avarat kivihiilivarastot, ennenkuin se päivä koittaa, jolloin Yhdistetyiltä Kuningaskunnilta puuttuu kivihiiltä. Silloin ovat Euroopan kivihiilialueet, niiden syvimpäin juonteiden tyhjennettyä, autioina.

Seuraavista numeroista voipi päättää, minkä verran kivihiiltä on käytetty siitä päivästä, jolloin ensimmäiset kerrokset löydettiin. Venäjän, Saksenin ja Bayerin hiilialueet täyttävät 600,000 hektarin [100 hektaria = 113,113 Suomen jalkaa] alan; Hispanian 150,000; Böhmenin ja Itävallan 150,000. Belgian kivihiilialueet ovat niinikään 150,000 hektarin avarat ja Ranskan noin 350,000 hektarin.

Kivihiilestä rikkain maa on epäilemättä Yhdistetty Kuningaskunta. Siinä, paitsi Irlannissa, joka melkein kokonaan puuttuu kivettynyttä polttoainetta, on äärettömät hiilivarastot ... mutta ne voivat tyhjentyä niinkuin kaikki varastot. Tärkein hiilialue on Northumberlandin, kreivikunnan maanpinnan alainen New-castlen alue, josta vuosittain saadaan 30 miljoonaa tonnia kivihiiltä, s.o. melkein kolmas osa Englannin tarpeesta ja kaksi kertaa niin paljon kuin Ranskassa vuosittain käytetään. Walesin hiilialue, joka on koonnut suuret väestöt kaivostyömiehiä Cardiffiin, Swanseaan ja Newportiin, antaa vuosittain 10 miljoonaa tonnia tuota tunnettua, alueen nimellistä, kivihiiltä. Maan keskiosissa löytyy kivihiilikerroksia Yorkin, Lancasterin, Derbyn ja Staffordin kreivikunnissa, jotka tuottavat vähemmin, mutta vuosittain lähtee niistäkin kaunis määrä kivihiiltä. Edinburgin ja Glasgowin välisessä osassa Skotlantia on vihdoin muuan Yhdistettyin Kuningaskuntain suurimpia kivihiilikerroksia. Kaikki nämä hiilialueet täyttävät yhteensä kokonaista 1,600,000 hektarin alan ja tuottavat vuosittain 100 miljoonaa tonnia tuota mustaa polttoainetta.

Mutta mitä se merkitsee? Yhä kehittyvä teollisuus ja karttuva kauppa tyhjentävät nämä rikkaudet. Kolmas tuhatluku kristittyä ajanlaskua ei ole päättynyt ennenkuin kaivostyömiehet ovat tyhjentäneet nämä Euroopan kivihiilisäiliöt, joihin, käyttääksemme sattuvaa vertausta, ensimmäisten päivien auringon kuumuus on keräytynyt.

Mutta tämän kertomuksen aikana oli muuan Skotlannin tärkeimpiä kivihiilikaivoksia tyhjennetty liian kiivaalla louhimisella. Juuri tässä Edinburgin ja Glasgowin välisessä tienoossa oli tuo, keskimäärin noin 2 suomen penikulman levyinen Aberfoylen hiilialue, jossa insinööri James Starr niin kauan oli johtanut louhimistöitä.

Vaan kymmenen vuotta olivat nämä kaivokset olleet autioina. Ei oltu voitu löytää uusia hiilikerroksia, vaikka tutkimuksia oli tehty 1500 vieläpä 2000 jalan syvyydessä, ja kun James Starr luopui johtaja-toimestaan, teki hän sen siinä varmassa vakuutuksessa, että kaikkein pieninkin hiilijuoni oli täydellisesti tyhjennetty.

Näin ollen, olisi tietysti uuden kivihiilialueen löytö Skotlannin maan sisustassa ollut mitä tärkein tapahtuma. Koskiko tuo Simo Fordin kirje sellaista tapahtumaa? niin kyseli James Starr alituisesti itseltään, ja sitä hän toivoi.

Sanalla sanoen; kutsuttiinko häntä valloittamaan Mustan Intian ennen tuntematonta osaa? Sen hän uskoi.

Tuo toinen kirje oli hetkeksi saanut hänet toista ajattelemaan; mutta nyt hän ei enää sitä ajatellut. Sitä paitsi, olihan vanhan kaivosmestarin poika määrätyllä yhtymäpaikalla häntä odottamassa. Nimettömällä kirjeellä ei siis ollut mitään merkitystä.

Samassa kuin insinööri astui ulos vaunusta, kiiruhti nuorukainen hänelle vastaan.

"Sinäkö olet Harry Ford?" kysyi heti James Starr, pitemmittä mutkitta.

"Niin olen, hra Starr".

"En tuntenut sinua, poikaseni! Mutta sinähän oletkin näinä kymmenenä vuotena varttunut mieheksi!"

"Minä puolestani tunsin teidät heti", vastasi nuori kaivosmies, seisoen hattu kädessään. "Te ette ole muuttuneet vähintäkään. Te olette juuri sama, joka jäähyväispäivänä suutelitte minua Dochartin kaivoksessa. Semmoiset asiat eivät unohdu!"

"Pane hattu päähäsi, Harry", sanoi insinööri. "Sataahan nyt oikein kaatamalla, ja kohteliaisuutemme ei saa mennä niin kauaksi, että se tuottaa meille yskää".

"Tahdotteko, että etsimme suojaa, hra Starr?" kysyi Harry Ford.

"En, Harry. Ilma pysyy yhä edespäin tämmöisenään. Tänään sataa koko päivän, ja minulla on kiire. Lähtekäämme matkaan".

"Niinkuin tahdotte".

"Kuules, Harry, voipiko isäsi hyvin?"

"Oivallisesti, hra Starr".

"Ja äitisi?"

"Hän samaten".

"Sinun isäsikö kirjoitti minulle ja käski minun yhtyä hänen kanssaan Jarowin aukossa?"

"Ei, minä sen tein".

"Onko Simo Ford kirjoittanut minulle toisen kirjeen, jossa hän peruuttaa yhtymisemme?" kysyi insinööri kiivaasti.

"Ei, hra Starr".

"Hyvä", sanoi James Starr, virkkamatta sen enempää nimettömästä kirjeestä. Sitte hän jatkoi:

"Voitko sanoa minulle, mitä vanha Simo tahtonee?" kysyi hän nuorelta mieheltä.

"Herra Starr, isäni tahtoo itse sen teille ilmoittaa".

"Sinä tiedät sen kuitenki?"

"Tiedän".

"No niin, Harry, en tahdo kysellä sinulta sen enempää. Matkaan siis, minä haluan innokkaasti puhutella Simo Fordia... Tosiaankin, missä hän asuu?"

"Kaivoksessa".

"Kuinka, Dochartin kaivoksessako?"

"Niin, hra Starr", vastasi Harry Ford.

"Teidän perheenne ei siis olekkaan muuttanut kaivoksesta, sen jälkeen kuin työt siellä loppuivat?"

"Ei ainoaksikaan päiväksi, hra Starr. Te tunnette isäni. Hän on syntynyt siellä ja siellä hän tahtoo kuollakin".

"Minä ymmärrän, Harry ... ymmärrän. Hänen syntymäkaivoksensa! Hän ei ole tahtonut jättää sitä! Ja te viihdytte siellä?"

"Viihdymme, hra Starr", vastasi nuori mies, "me pidämme sydämellisesti toisistamme, ja meillä on vähäiset tarpeet".

"Hyvä, Harry", sanoi insinööri. "Matkaan siis!"

James Starr kiiruhti nuoren miehen jälkeen pitkin Callanderin katuja.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat molemmat lähteneet kaupungista.

Neljäs Luku.

Dochartin kaivos.

Harry Ford oli 25 vuoden vanha, pitkä, roteva ja hartiakas nuori mies. Hänen totiset kasvonsa ja usein miettivä ulkomuotonsa oli jo lapsuudestaan asti tehnyt hänet huomatuksi kumppaniensa joukossa. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä, syvät, lempeät silmänsä, hänen jokseenki suora, paremmin kalvea kuin vaalea tukkansa, tuo luonnollinen viehättäväisyys koko olennossaan, tämä kaikki yhdessä teki hänestä täydellisen _Lowlanderin_ perikuvan, se on oivallisen tasanko-skotlantilaisen. Jo pienestä pahaisesta totutettu kivihiilityöhön, oli hän samalla kunnon kumppani ja rehellinen, hyvä olento. Isänsä johdattamana, oman vaistonsa kiihoittamana, oli hän työskennellyt ja jo aikaisin hankkinut itselleen erityisiä tietoja, ja sillä ijällä, jolloin muut vasta ovat opissa, oli hän jo enemmän -- ammattinsa ensimmäisiä -- maassa, jossa löytyy harvoja tietämättömiä, siellä kun kaikin neuvoin koetetaan poistaa tietämättömyyttä. Vaikka Harry Fordilla alituiseen olikin kuokka kädessä, ei hän sentähden laiminlyönyt tietojen hankkimista, jotka edistyttäisivät häntä kivihiili-työssä, ja hän olisi varmaan koroitettu isänsä jälkeen Dochartin kaivoksen päällysmieheksi, jos koko kaivos ei olisi autioksi jäänyt.

James Starr oli vielä rivakka astumaan, mutta hän olisi kuitenki jäänyt oppaansa jälkeen, ell'ei tämä olisi viivytellyt askeleitaan.

Sade oli vähän hiljentynyt. Suuret pisarat jakautuivat, ennenkuin putosivat maahan. Oikeastaan vaan muutamat kosteat tuulenpuuskat, joita raitis tuulenleuhka ajelehti, lävistivät ilmaa.

Harry Ford ja James Starr, joista edellinen kantoi insinöörin kevyttä matkalaukkua, kulkivat ensin pitkin vasenta joenrantaa noin penikulma [Aina kun tässä kertomuksessa puhutaan penikulmista, ilman mainitsematta mitä penikulmia ne ovat, tarkoitetaan englannin penikulmia, joita menee 6 yhteen suomalaiseen penikulmaan.] matkaa ja kääntyivät sitte sisämaahan päin, kulkien suurten puiden alla, joiden oksista vettä tippui. Karja-laumoja kävi tyynesti laitumella, syöden tuota altis tuoresta heinää, jota kasvaa ala-Skotlannin nurmikoilla. Niissä oli sarvittomia lehmiä ja hienovillaisia lampaita, niinkuin ne lampaat, joista kerrotaan lasten paimenjutuissa. Paimenta ei näkynyt, koska hän luultavasti etsi sateen suojaa jossakin ontelossa puussa, mutta _the colley_, erityinen koiralaji tässä osassa Yhdistettyä kuningaskuntaa ja erittäin kiitetty valppaudestaan, kulki ympäri niityllä karjojen vartiana.

Jarowin aukonsuu oli noin kaksikolmattaosaa suomen penikulmaa Callanderista. James Starr ei voinut poistaa niitä liikutuksia, joita hän tunsi pitkin matkaa. Hän ei ollut nähnyt näitä seutuja siitä päivin, kuin viimeinen hiilitynnyri Aberfoylen kaivoksista oli tyhjennetty erääsen Glasgowin rautatien vaunuun. Maanviljelys oli nyt astunut tuon virkeämmän ja toimekkaamman teollisuuden sijaan. Eroitus oli vielä huomattavampi, koska vainiotyöt talveksi olivat pysäytetyt, ikäänkuin viettivät lupa-aikaa. Entisinä aikoina sitä vastoin elähytti tähän vuoden aikaan seutua sekä maan päällä, että sen alla kaivosväestö. Noita suuria hiilirattaita kuletettiin yöt päivät. Rautatiekiskot, jotka nyt olivat vajonneet maahan märänneiltä vuoliaisiltaan, ratisivat silloin vaunujen painosta. Nyt muuttuivat nuo kaivosaukkoihin vievät ratatiet tavallisiksi ajo- ja kulkuteiksi. James Starr luuli kulkevansa erämaassa.

Surullisena katseli siis insinööri ympärilleen. Hän seisahtui toisinaan huoahtaaksensa. Hän kuunteli. Koneiden huudot ja puuhkamiset eivät enää kaiuttaneet ilmaa. Taivaan rannalla ei huomattu yhtään noita mustanpuoleisia savupatsaita, joiden teollisuuden harjoittaja niin mielellään näkee hattaroihin ja pilviin nousevan. Ei mikään korkea, pyöreä tahi kulmikas savupiippu tupruttanut savupilviään, joita se oli saanut itse kivihiilivarastoista, ei mikään höyrypilli huutaen puhaltanut valkoista savuaan. Maa, joka ennen oli täynnä hiili-tomua, oli nyt niin eriskummaisen näköinen, jommoisena James Starr ei ollut tottunut sitä näkemään.

Kun insinööri seisahtui, pysähtyi myöskin Harry Ford. Nuori kaivosmies seisoi ääneti ja odotti. Hän tajusi hyvin, mitä matkatoverinsa mielessä liikkui, ja otti täydesti osaa hänen tunteihinsa -- olihan hän kivihiilen lapsi, jonka koko elämä oli kulunut maan sisustassa.

"Niin, Harry, täällä on kaikki muuttunut?" sanoi James Starr. "Mutta, kun aina vaan otettiin ja otettiin, täytyihän hiilivaraston viimein loppua! Kaipaatko sitä aikaa?"

"Kyllä, minä kaipaan sitä, hra Starr", vastasi Harry. "Työ oli kovaa ja raskasta, mutta se miellytti niinkuin kaikkinainen taistelu".

"Niin kyllä, poikaseni! Alituinen taistelu, lohkeilemisten, syttymisten ja tulvien vaarat, räjähdykset jotka sattuvat kuin ukonnuoli! Kaikkia näitä vaaroja vastaan täytyy olla varoillaan! Sinä olet oikeassa. Se oli taistelu, mutta samassa elämä täynnä mielenliikutusta".

"Kaivostyömiehet Alloassa ovat olleet onnellisemmat kuin Aberfoylessa, hra Starr".

"Niin ovatkin, Harry", vastasi insinööri.

"Se on tosiaanki ikävää", sanoi nuori mies, "ett'ei koko maapallo ole luotu paljaasta kivihiilestä. Silloin olisi sitä ollut tarpeeksi suuri varasto moneksi miljoonaksi vuodeksi?"

"Totta kyllä, Harry, mutta täytyypä myöntää, että luonto on viisaasti menetellyt, kun parhaasta päästä on laatinut pallomme sorakivestä, kalkista ja kraniitista, jota tuli ei voi vahingoittaa".

"Tarkoitatteko, hra Starr, että ihmiset muuten olisivat polttaneet koko maapallonsa?..."

"Niin, kokonaan, poikaseni", vastasi insinööri. "Koko maa olisi viimeiseen palaan asti työnnetty lokomotiivien, lokomobiilien, höyrylaivojen ja kaasutehdasten uuneihin ja meidän maapallomme olisi sillä tavoin jonakuna päivänä loppunut tykkänään!"

"Sitä emme nyt tarvitse pelätä, hra Starr. Vaan sentähden tyhjentyvätkin hiilikaivokset varmaan paljoa pikemmin kuin yleisesti luullaankaan".

"Niin varmaan käykin, Harry, ja minun ajatukseni on, että Englannin ei pitäisi vaihtaa poltto-ainettaan muiden kansojen kultaan".

"Niin, kyllä", arveli Harry.

"Tiedän kyllä", jatkoi insinööri, "ett'ei vedenjohto- eikä sähköoppi ole vielä näyttäneet mitä ne voivat, ja että näitä molempia voimia tulevaisuudessa vielä käytetään paljoa täydellisemmin. Mutta mitä siitä! Kivihiili on helposti käytettyä ja mukautuu suuremmitta vaivoitta teollisuuden eri vaatimusten mukaan. Valitettavasti eivät ihmiset oman mielivaltansa mukaan voi sitä tuottaa! Ulkopuoliset metsät kyllä kasvavat uudestaan lämpimän ja veden vaikutuksesta, mutta sisälliset metsät, ne eivät kasva, eikä maanpallo koskaan enää tule siihen tilaan, joka on välttämätön niiden muodostumiseksi".

James Starr ja hänen kumppaninsa olivat puhellessaan kiiruhtaneet kulkuaan. Tunnin kuluttua, siitä kuin lähtivät Callanderista, tulivat Dochartin aukolle.

Välipitämättömin ja kylminkin olisi heltynyt nähdessään sen surullisen näyn, joka ympäröi hyljättyä kaivosta. Se oli kuin jonkun ruumiin luuranko, joka nykyään vielä oli ollut täynnä eloa.

Suuri kenttä, jonka ympärillä muutama kituva puu kasvoi, oli peitetty mustalla hiilitomulla, mutta siinä ei huomattu yhtään kivihiilipalasta eikä sysimurskaa. Kaikki oli viety pois ja aikoja sitte käytetty.

Pienellä kummulla kuvautui sateen ja päiväpaisteen heikontamien puutelineiden varjokuva. Telineiden huipulla näkyi suuri ratas ja alempana oli vankka rataskehä, jonka ympäri ennen ne hihnat kulkivat, mitkä nostivat tynnyrit maan pinnalle.

Siinä oli myöskin tuo nykyään rappiolle joutunut konehuone, jossa ennen nuo sileät ja kiiltävät koneet olivat, joiden eri osat olivat tehdyt teräksestä ja messingistä. Muutamia muurikappaleita oli maassa puoleksi lahonneiden ja kosteudesta sammaltuneiden parsien seassa. Pumppuvipujen jäännöksiä, joissa vielä rippui pumppuvarsia, lopen käytettyjä tahi katkenneita köysiä, hammasrattaita, kumottuja vintturikoneita, muutamia longissaan rippuvia, kalan kylkiluiden näköisiä porrasastimia, rautakiskoja murtuneilla vuoliaisilla, joita vielä pari, kolme horjuvaa paalua kannatti, ja rautatiekiskot, jotka eivät kannattaneet pientä tyhjää vaunuakaan -- semmoinen oli Dochartin aukon rappeutunut ulkonäkö.

Kaivos-sammio, halenneine ja hajalle pudonneine kivineen, oli tykkänään paksun sammaleen peitossa. Tuossa taas huomattiin jälkiä rajoitetusta paikasta, jossa suuruutensa tahi laatunsa puolesta eroitettava kivihiili säilytettiin. Viimein tynnyripalasissa rippuvia ketju-kappaleita, rautalevy-palasia haljenneesta höyrypannusta, vääntyneitä ja mutkistuneita pumpun mäntiä, pitkiä kiepottimia, jotka rippuivat pumppuhirsissä, porrassiltoja, joita tuuli vavahutteli; porraspuita, jotka ratisivat jaloin astuttaessa, halenneita muureja, puoleksi maahan romahtaneita kattoja, joiden ylitse kohosi lohenneita savupiippuja, muistuttaen noita uudenaikaisia kanuuneja; kaikki tämä vaikutti katselijassa ääretöntä hävityksen, kurjuuden ja viheliäisyyden tunnetta, jommoista eivät vanhan kivilinnan rauniot, eivätkä maahan tasoitetun linnoituksen jäännökset herätä.

"Tämäpä hävitystä!" sanoi James Starr, katsahtaen nuoreen mieheen, joka ei vastannut.

Molemmat astuivat nyt sen katoksen alle, joka suojasi Jarowin aukon suuta, jonka portaita myöten vielä voi päästä kaivoksen alempiin käytäviin.

Insinööri kumartui alas aukkoon.

Ennen nousi sieltä vahvoissa puhalluksissa ilmapuhdistimien hengittämä ilma. Nyt oli se ainoastaan tyhjä nielu. Tuntui kuin olisi seisonut sammuneen tulivuoren kraaterin äyräällä.

James Starr ja Harry laskivat jalkansa ensimmäiselle portaalle.

Sinä aikana kun kaivoksessa työskenneltiin, käytettiin taidokkaita koneita muutamissa aukoissa Aberfoylen kivihiilikaivoksissa, jotka tässä suhteessa olivat hyvin varustetut; näiden laitosten avulla voivat kaivostyömiehet vaaratta mennä alas ja vaivatta nousta ylös.

Ne laitokset olivat korjatut, kun työt olivat tauonneet. Jarowin aukossa oli ainoastaan pitkä jono noin neljän- viidenkymmenen jalan pituisia portaita, eroitetut toisistaan ahtailla penkereillä. Astumalla alas kolmekymmentä sellaista tikapuilta tultiin alimpaan kaivoskäytävään, joka oli 1,500 jalan syvyydessä. Tämä oli ainoa yhdistys Dochartin kaivospohjan ja maanpinnan välillä. Ilmanvaihdos kävi Jarowin aukon kautta, jota kaivoskäytävät yhdistivät toisen aukon kanssa, jonka suu oli lähempänä maanpintaa, niin että lämmin ilma luonnollisesti tunki tästä ulos ikäänkuin ylösalasin käännetyn vetopillin kautta.

"Minä seuraan sinua, poikaiseni", sanoi insinööri, antaen nuorelle miehelle merkin kulkea edellä.

"Niin kuin käskette, hra Starr".

"Totta kai sinulla on lamppusi?"

"On; jospa se vaan vielä olisi sama varolamppu, jota aina ennen käytimme!"

"Niin", lisäsi James Starr, "kaasuräjähdyksiä emme enää tarvitse pelätä".