Part 1

HIILIKAIVOKSESSA

Kirj.

Jules Verne

Suomennos.

O. Palander'in kirjapaino, Pori, 1882.

Näytetty: _Joh. Tomsén_.

SISÄLLYS:

1. Kaksi vastakkaista kirjettä. 2. Matkalla. 3. Yhdistetyn Kuningaskunnan sisusta. 4. Dochartin kaivos. 5. Fordin perhe. 6. Selittämättömiä ilmiöitä. 7. Eräs Simon Fordin tekemä valinta. 8. Dynamiitti-laukaus. 9. Uusi Aberfoyle. 10. Kävely ja palaaminen. 11. Tulinaiset. 12. Jack Ryanin toimia. 13. Hiilikaupunki. 14. Hengen vaarassa. 15. Nell asunnossa. 16. Heiluvalla portaalla. 17. Auringon nousu. 18. Lomond-järvestä Katrine-järvelle. 19. Viimeinen uhkaus. 20. Katuja. 21. Nellin häät. 22. Vanhan Silfaxin taru.

Ensimmäinen Luku.

Kaksi vastakkaista kirjettä.

"_Insinööri, Herra J.R. Starr_

_Edinburgissa. 30 Canongate Street_.

"Jos hra Jamer Starr tahtoisi huomenna lähteä Aberfoylen kivihiili-aluelle, Dochartin kaivokseen, Jarowin aukkoon, saapi hän tärkeitä tietoja, jotka häntä ehkä miellyttävät".

"Hra James Starria odottaa koko päivän Callanderin pysäyspaikalla Harry Ford, entisen kaivosmestarin Simo Fordin poika".

"Tätä kutsumusta pyydetään häntä salassa pitämään".

Tämä oli kirjeen sisältö, jonka ensimmäinen rautatien posti toi James Starrille 3 päivänä joulukuuta 18 .. --, kirjeelle oli painettu Aberfoylen postimerkki, Stirlingin kreivikunnassa, Skotlannissa.

Insinööri kävi kovin uteliaaksi. Hänelle ei juohtunutkaan mieleen, että kirjeessä voisi olla joku salainen petos. Vanhastaan tunsi hän jo Simo Fordin, entisen kaivosmestarin Aberfoylen kaivoksissa, joissa James Starr kokonaista 20 vuotta oli ollut johtajana -- eli _viewer_ niinkuin englantilaisissa kaivoksissa on tapana sanoa.

James Starr oli 55 vuoden vanha mies, vaikka hän näytti ainoastaan 40 täyttäneen. Hän oli erään vanhan Edinburgilais-suvun etevimpiä jäseniä. Hänen työnsä tuotti kunniaa tuolle arvoisalle insinööri-kunnalle, jotka vähitellen Cardiffissa, Newcastlessa ja muissakin Skotlannin kreivikunnissa kaivavat esiin Yhdistettyin Kuningaskuntain hiilivarastot.

Aberfoylen salaperäisissä kaivoksissa, likellä Alloa-kaivoksia, jotka ulottuvat osaksi Stirlingin kreivikuntaan, oli Starr etenki saavuttanut yleistä mainetta. Siellä olikin melkein koko hänen elämänsä aika kulunut. James Starr oli myöskin valittu Skotlannin Muinaistutkinto-yhtiön puheenjohtajaksi. Hän oli _the Royal Institutionin_ toimekkaimpia jäseniä ja _Edinburgh Review_ julkaisi useampia huomattavia hänen nimimerkillään merkittyjä kirjoituksia. Hän oli siis noita oppineita, käytännöllisiä miehiä, jotka Englannille ovat tuottaneet niin paljon onnea ja menestystä. Hänellä oli arvoisa yhteiskunnallinen asema Skotlannin vanhassa pääkaupungissa, joka ei ansaitse ainoastaan ulkonaisessa, vaan myöskin siveellisessä merkityksessä nimen "Pohjolan Athena".

Yleisesti tunnettu on, miten Englanti nimittää laajoja hiilikaivoksiaan yhteisellä sattuvalla nimellä. He sanovat niitä oikeuden mukaan "Mustaksi Intiaksi", ja tämä Intia onkin kentiesi enemmän kuin Idässä oleva kartuttanut Kuningaskunnan hämmästyttäviä rikkauksia. Siellä työskenteleekin todella kokonainen väestö yöt ja päivät, päivät ja yöt maan sisustasta kaivaaksensa tätä tärkeää, teollisuudelle niin välttämätöntä, polttoainetta.

Kertomuksemme ajasta oli vielä pitkältä siihen päivään, jona asiantuntijat ovat vakuuttaneet hiilikaivosten tyhjentyvän, eikä hiilivaraston vähentymistä silloin tarvittu pelätä pitkiin aikoihin. Vielä löytyi laajoja hiilialoja, joissa saatiin työskennellä. Nuo monet tehtaat, veturit, höyrylaivat ja kaasutehtaat eivät vielä tarvinneet kaivata tuota kivennäis-polttoainetta. Vaan sen käytäntö oli viime aikoina kasvanut niin suuresti, että muutamat kerrokset olivat tyhjennetyt pohjiin asti. Nämä hyljätyt kaivokset olivat nyt tyhjine aukkoineen ja autioine käytävineen ainoastaan tarpeettomia loukkoja ja epätasaisuuksia maassa.

Näin oli Aberfoylenki hiilikaivosten laita.

Kymmenen vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin viimeinen tynnyri kivihiiltä oli otettu tästä kaivoksesta. Työkalut "syvyydestä" [Työt kaivoksessa ovat kahta laatua: "syvyydessä" ja "päivänvalossa" tehtävät työt, joista edelliset toimitetaan maan sisustassa ja jälkimäiset maan päällä.], koneet kuletusta varten rautakiskoilla kaivoksen käytävissä, maanalaiset rautatie- ja ratavaunut, vipukonetynnyrit, ilma-torvet, lyhyesti, kaikki kaivoksen työkapineet ja koneet vietiin "syvyydestä" maan pinnalle. Tuo tyhjennetty kaivos oli hirveän suuren nisäkkään kaltainen, jolta on riistetty kaikki ruumiin elimet ja ainoastaan luuranko jäljelle jätetty.

Kaikista työkaluista oli jäljellä ainoastaan pitkät puu-astimet Jarowin aukossa, ja nämä olivat ainoat, joita myöten päästiin alas Dochartin kaivokseen, työn siellä loputtua.

Ylhäällä osoittivat rakennukset, joissa "päivänvalon työ" ennen toimitettiin, vielä sitä paikkaa, missä aukko mainittuun kaivokseen oli ollut, joka nyt oli autioksi jätetty niinkuin muutkin kaivokset Aberfoylen hiilialalla.

Synkkä oli päivä, jona työmiehet viimeisen kerran jättivät kaivoksen, jossa niin monta vuotta olivat eläneet.

Insinööri James Starr oli käskenyt kokoon nuo muutama tuhat työmiestä, jotka olivat kaivoksen uuttera ja rohkea väestö, naiset, lapset, vanhukset, "syvyyden" ja "päivänvalon" työmiehet kaikki olivat kokoontuneet Dochartin kaivoksen suureen pihaan, joka ennen oli ollut täpösen täynnä kivihiiltä.

Nämä rehelliset ihmiset, joita elämän tarpeet nyt oli eroittava, jotka pitkiin vuosikausiin olivat seuranneet toisiaan, isästä poikaan, vanhassa Aberfoylessa, odottivat nyt kuullakseen viimeisen jäähyväis-puheen, jonka insinööri heille oli lausuva. Yhtiö oli heille jakanut kuluvan vuoden voiton. Se oli tosin pieni, sillä tulo melkein tyhjästä kaivoksesta oli tuskin suurempi, kuin mikä työpalkkoihin meni, mutta siinä oli kuitenkin tarpeeksi työmiehille, siksi kuin saivat työtä naapuri-kaivoksissa, maatiluksilla, tahi kreivikunnan tehtaissa.

James Starr seisoi suuren katoksen portin edessä, jossa mahtavan suuret vipukoneet olivat työskennelleet niin monta vuotta.

Simo Ford, kaivosmestari Dochartin kaivoksessa, silloin 55 vuoden vanha, sekä muutamat muut työnjohtajat seisoivat hänen läheisyydessään.

James Starr otti hatun päästään. Työmiehet, jotka myös ottivat päähineensä päästään, seisoivat äänettöminä.

Tämä jäähyväis-hetki oli liikuttava, melkein suuremmoinen.

"Ystäväni", lausui insinööri "hetki on tullut, jona meidän täytyy erota. Aberfoylen kaivokset, jotka meitä niin monet vuodet ovat yhdistäneet yhteisellä työllä, ovat tyhjennetyt. Tutkimisillamme emme ole voineet löytää mitään uutta kerrosta ja viimeinen kivihiililohkare on nostettu Dochartin kaivoksesta".

Sanojensa vahvikkeeksi osoitti James Starr työmiehille kivihiilipalasta, joka oli jätetty käsikärryihin.

"Tämä kivihiilipalanen, ystäväni", jatkoi James Starr, "on ikäänkuin viimeinen verenpisara, joka juoksi kaivoksen suonissa! Me säilytämme sen, niinkuin olemme tallentaneet ensimmäisenkin palasen, joka 150 vuotta takaperin ensiksi otettiin Aberfoylen kivihiilialasta. Näiden palasten välillä on monta sukupolvea toistensa jälkeen työskennellyt kaivoksissamme! Nyt se on mennyttä. Viimeiset sanat, jotka insinöörinne puhuu teille ovat jäähyväissanoja. Te olette saaneet elatuksenne tästä kaivoksesta, joka teidän työllänne on tyhjentynyt. Työ on ollut raskasta, vaikk'ei edutonta, eikä voittoa vailla. Suuren perheemme on nyt hajoaminen, ja luultava on, ett'ei tulevaisuus voi yhdistää sen hajotettuja jäseniä. Elkää kuitenkaan unhottako, että kauan olemme yhdessä eläneet ja että Aberfoylen kaivoksen työmiehet pitävät velvollisuutenaan auttaa toisiaan. Teidän esimiehenne eivät tätä suinkaan unhota. Jotka yhdessä ovat työtä tehneet, eivät voi olla vieraat toisilleen. Tahdomme pitää teitä muistossamme, ja missä ikänä esiinnytte rehellisinä ihmisinä, on puoltosanamme hyödyttävä teitä. Hyvästi siis ystäväni, jääkää Herran haltuun!"

Kun James Starr oli lopettanut puheensa, sulki hän syliinsä kaivoksen vanhimman työmiehen, jonka silmissä kyyneleet välkkyivät. Sitte tulivat kaivosmestarit jättämään hyvästi; työmiehet heiluttivat hattujaan ja lakkiaan ilmassa huutaen:

"Hyvästi, James Starr, esimiehemme ja ystävämme!"

Tämä eronhetki oli pysyvä unhottumattomana muistona näiden kunnioitettavain ihmisten sydämissä. Mutta nyt oli heidän kuitenkin lähteminen tästä suuresta pihasta. Kaikki kävi tyhjäksi James Starrin ympärillä. Nuo mustat Dochartin kaivoksen seinät kaiuttivat viimeisen kerran työmiesten askelia ja tyhjä äänettömyys seurasi vilkasta elämää, joka tähän asti oli vallinnut Aberfoylen kaivoksissa.

Yksi mies oli kuitenkin jäänyt James Starrin luokse.

Tämä mies oli kaivosmestari Simo Ford. Hänen vieressään seisoi viidentoistavuotias nuorukainen, poikansa Harry, joka jo muutaman vuoden oli tehnyt työtä "syvyydessä".

James Starr ja Simo Ford tunsivat toisensa ja sentähden myöskin kunnioittivat toisiaan.

"Hyvästi Simo", sanoi insinööri.

"Hyvästi hra James", vastasi kaivosmestari, "tahi paremmin, suokaa minun lisätä: me kohtaamme toisemme!"

"Niin me kohtaamme toisemme, Simo!" kertoi James Starr. "Te tiedätte, että minusta aina on iloista tavata teitä ja puhua kanssanne entisistä Aberfoylen ajoista".

"Minä olen vakuutettu siitä, hra James".

"Talossani Edinburgissa olen aina valmis vastaan ottamaan teitä".

"Täältä on niin pitkä matka Edinburgiin!" vastasi kaivosmestari, pudistaen päätään. "Niin, pitkä matka Dochartin kaivoksesta!"

"Pitkä matka, Simo! Mihinkä te aiotte asettua?"

"Tänne, hra James! Me emme heitä kaivosta, vanhaa imettäjäämme, vaikka sen maito on ehtynyt. Vaimoni, poikani ja minä asetamme niin, että voimme pysyä hänelle uskollisina!"

"Hyvästi siis, Simo", vastasi insinööri, jonka ääni, vastoin hänen tahtoaan värisi liikutuksesta.

"Eipä niin, vieläkin kerran: Me tapaamme toisemme, hra James!" sanoi kaivosmestari. "Niin totta kuin nimeni on Simo Ford, te näette kerran vielä Aberfoylen!"

Insinööri ei hennonnut riistää kaivosmestarilta tätä turhaa mielikuvitusta. Hän syleili Harrya, joka häneen oli luonut liikutuksesta välkkyvät silmänsä.

Vielä viimeisen kerran puristi hän Simo Fordin kättä ja lähti.

Tämä kaikki oli tapahtunut kymmenen vuotta takaperin; mutta kaivosmestarin toivo, että he jälleen tapaisivat toisensa, ei ollut toteutunut, eikä James Starr siitä päivin ollut hänestä mitään kuullut.

Ja nyt 10 vuoden eron jälkeen sai hän tämän kirjeen Simo Fordilta, joka käskee hänen heti lähteä Aberfoylen kaivoksiin.

Eräs tärkeä tieto, joka häntä miellyttäisi, mikähän se olisikaan? Dochartin kaivos, Jarowin aukko! Mitä muistoja herättävätkään nämä nimet hänessä! Niin kyllä, se oli tuo kultainen aika, työn, taistelun päivät -- parhain aika koko hänen elämässään!

James Starr luki kirjeen uudestaan. Hän katseli sitä joka puolelta. Hän pahoitteli, ett'ei Simo Ford ollut lisännyt ainoata riviä kirjeesen. Häntä oikein suututti, kun Simo oli ollut niin lyhytsanainen.

Oliko mahdollista, että vanha kaivosmestari oli löytänyt jonkun uuden hiilikerroksen? Ei!

James Starr muisti vielä hyvin, miten tarkasti Aberfoylen kaivokset oli tyhjennetty, ennenkuin työt niissä varsinaisesti lopetettiin. Hän oli itse toimittanut viimeiset tutkimiset ja jättänyt kaivoksen varmasti vakuutettuna, ett'ei siinä enää löytynyt ainoatakaan palasta kivihiiltä.

"Ei", kertoi hän itsekseen, "ei! Kuinka olisikaan mahdollista, että se, jota minä en tutkimisillani saanut aikaan, nyt olisi onnistunut Simo Fordille? Kuitenki tietää vanha kaivosmestari varsin hyvin, yhden seikan maailmassa olevan minulle tärkeän ja miellyttävän minua ... ja tämä kehoitus lähteä Dochartin kaivokseen, jota minun tulee pitää salassa!..."

James Starr ei voinut irtautua tuosta ajatuksesta.

Toiselta puolen tunsi insinööri Simon taitavaksi kaivosmieheksi, sekä hänellä etenki olevan hyvän ammattivaiston. Insinööri ei ollut häntä nähnyt siitä päivin kuin Aberfoylen kaivokset suljettiin. Hän ei tiennyt vähääkään vanhan kaivosmestarin oloista. Hän ei tiennyt, mitä Simo toimitteli, eikä edes missä hän asui vaimoineen, poikineen. Hän tiesi ainoastaan, että Jarow oli määrätty heidän yhtymäpaikakseen ja että Harry, Simo Fordin poika, odottaisi häntä koko seuraavan päivän Callanderin pysäyspaikalla. Selvästi tarkoitettiin siis käyntiä Dochartin kaivoksessa.

"Lähden, kun lähdenkin!" sanoi James Starr, jonka uteliaisuus ja kiihko eneni enenemistään sitä myöten kuin aika kului.

Tuo kunnioitettava insinööri oli niitä kiivaita, vilkkaita ihmisiä, joiden aivot aina ovat liikkeessä, niinkuin vesikattila suurella tulella.

Vaan nytpä tapahtui aivan odottamattomia. Kylmä vesipisara oli silmänräpäyksessä tiivistävä kaikki höyryt noissa aivoissa.

Noin k:lo 6 paikoilla iltapäivällä, kolmannen rautatiepostin tultua, toi James Starrin palvelija hänelle toisen kirjeen.

Tämä kirje oli pantu korkeaan koteloon, jonka kirjoituksesta heti voi huomata, ett'ei kirjoittaja ollut tottunut kynän käyttämiseen.

James Starr repäisi kotelon auki. Siinä oli pieni paperi palanen, jonka aika oli kellastuttanut, ja selvästi näkyi, että se oli reväisty vanhasta kirjasta, jota ei enää käytetty.

Tälle paperille oli seuraava lause kirjoitettu:

"Insinööri James Starrin ei tarvitse vaivata itseään, sillä Simo Fordin kirjeellä ei enää ole mitään merkitystä".

Allekirjoitusta ei ollut.

Toinen Luku.

Matkalla.

James Starrin ajatus seisahtui äkisti, kun hän luki tämän toisen kirjeen, joka oli niin silminnähtävässä ristiriidassa tuon edellisen kirjeen kanssa.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän itseltään.

James Starr nosti puoleksi revityn kotelon lattialta. Siinä oli, niinkuin edellisessäkin kirjeessä, Aberfoylen postimerkki. Se oli siis lähetetty samasta paikasta Stirlingin kreivikuntaa. Selvästi näkyi, ett'ei vanha kaivosmestari ollut sitä kirjoittanut. Yhtä selvää oli kuitenkin, että toisen kirjeen sepittäjä tunsi kaivosmestarin salaisuuden, koska hän varsinaisesti peruutti insinöörille tulleen kehoituksen lähteä Jarowin aukkoon.

Oliko tosiaanki tuo ensimmäinen ilmoitus nyt tarpeeton? Tahdottiinko estää James Starria vaivaamasta itseään, josko se sitte olisi hyödyksi tahi hyödytöntä? Eikö siinä pikemmin ollut joku ilkeä aikomus Simo Fordin aikeiden ehkäisemiseksi?

Näin ajatteli James Starr, asiaa tarkoin mietittyään. Näiden kirjeiden eri tarkoitus herätti hänessä yhä suurempaa halua lähteä Dochartin kaivokseen. Yleensä, jos tässä kaikessa ei ollut mitään salaperäistä, oli kuitenki paras saada asia varmasti selville. Kuitenki tuntui James Starrista, kuin olisi hänellä suurempi syy uskoa ensimmäistä kuin toista kirjettä -- hänen oli parempi uskoa niin rehellisen miehen, kuin Simo Fordin, kehoitusta, kuin hänen vastustajansa puhetta.

"No, niin, koska tahdotaan vaikuttaa päätökseeni", sanoi hän itsekseen, "täytyy Simo Fordin kirje olla mitä tärkein. Huomenna olen määrätyllä ajalla yhtymäpaikalla".

Illalla rupesi James Starr valmistaumaan matkaansa. Koska hän mahdollisesti tulisi viipymään poissa muutamia päiviä, lähetti hän kirjallisen tiedon Sir V. Elphinstonille _the Royal Institutionin_ esimiehelle, ett'ei hän voinut saapua Seuran ensi kokoukseen.

Hän toimitteli pari kolme muutakin tointa, jotka muuten olisivat olleet sen viikon tehtäviä. Käskettyään palvelijan laittaa matkalaukun kuntoon, meni hän levolle, enemmän liikutettuna, kuin koko asia ehkä ansaitsikaan.

Seuraavana aamuna k:lo 5, hyppäsi James Starr sängystään, puki tarpeeksi vaatteita päälleen, koska ulkona oli kylmä, sateinen ilma ja lähti kodistaan Canongaten varrella, mennäksensä Grantonsillan luona höyrylaivaan, joka kolmessa tunnissa oli vievä hänet Forthea myöten aina Stirlingiin asti.

Ensi kerran ehkä eläessään James Starr, kun hän kulki pitkin Canongatea [Canongate, eräs vanhan Edinburgin kuuluisimpia katuja.], ei kääntynyt katsomaan Holyroodia, entisten Skotlannin hallitsijain palatsia. Hän ei huomannut portin edessä olevia vahtia, jotka olivat puetut vanhaan skotlantilaiseen pukuun, hame viheriästä kankaasta, ruutukkainen vaippa ja kupeella rippuva pitkäkarvainen vuohennahka-laukku. Vaikka olikin Walter Skottin rajaton ihailija, niinkuin kaikki vanhan Caledonian tosi pojat, ei insinööri silmäillytkään tuota vanhaa ravintolaa, jossa Wawerley oli oleskellut ja johon räätäli toi hänelle tuon kuuluisan sotilaspuvun kirjavasta skotlantilaisesta kankaasta, jota Flockhartin leski niin viattomasti ihaili. Eikä hän liioin huomannut tuota pientä toriakaan, jossa vuorelaisten nuolet pretendentin voiton jälkeen olivat ampua Flora Mac Ivorin kuoliaaksi. Vankilan kellossa, kadun keskipaikoilla, näytti viisari surullisesti ajan kulkua: hän katseli sitä ainoastaan nähdäksensä, ett'ei myöhästyisi höyrylaivasta. Meidän täytyy tunnustaa, ett'ei hän Nelher-Bow'issakaan huomannut tuon suuren uskonpuhdistajan John Knox'in asuntoa, ainoa mies, jota Maria Stuartin hymyilyt eivät lumonneet. Ja poikettuaan Highstreet'ille, tuolle vilkkaalle kadulle, joka niin perinpohjin on kerrottu romaanissa "Abbotti", kiiruhti hän Bridgestreetin jättiläissiltaa kohden, joka yhdistää ne kaksi kukkulaa, joille Edinburgi on rakennettu.

Muutama minuutti tämän jälkeen oli James Starr _the general railwayn_ pysäyspaikalla, ja puoli tuntia myöhemmin jätti hän junan Newhavenissa, joka on kaunis kalastuspaikka vähän matkaa Leith'esta, Edinburgin ulkosatamasta. Nouseva vuoksi huuhteli mustan näköistä, kivistä rantaäyrästä. Likimmät aallot loiskuivat ketjuilla kiinitettyä paalutusta vastaan. Vasemmalla kädellä oli eräs niitä höyrylaivoja, jotka kulkevat pitkin Forthea Edinburgin ja Stirlingin välillä, kiinnitettynä Grantonsillan luona.

Samassa tuprutteli "Walesin Prinssi" paksuja savupilviä haikutorvestaan ja sen höyrypannu suhisi. Kellon äänen kuultua riensivät kaikki myöhästyneet matkustajat alas laivalle. Siinä oli suuri joukko kauppiaita, maatilan omistajia ja pappeja, viimeiset hyvin tunnetut polvihousuistaan, pitkistä nutuistaan ja kaitaisesta, valkosesta huivistaan, joka heillä oli kaulassa.

James Starr ei ollut viimeinen, joka kävi laivaan. Hän hyppäsi kiireesti "Walesin Prinssin" kannelle. Vaikka satoi rankasti, ei kukaan matkustajista ajatellutkaan suojan hakemista salongissa. Kaikki seisoivat liikkumattomina, matkavaippoihinsa käärittyinä, toiset kuitenki joskus virkistyttivät itseään vähäisellä kulauksella matkapulloistaan,-- jota he kutsuvat "sisälliseksi pukeumiseksi". Viimeinen kellon lyönti kuului, köydet irroitettiin, ja "Walesin Prinssi" teki käännöksen päästäksensä siitä pienestä vesisäiliöstä, joka sitä suojeli Pohjanmeren aaltoja vastaan.

The Firth of Forthiksi kutsutaan sitä lahtea, jota pohjoisissa ympäröi Fife kreivikunta ja etelässä Linlithgowin, Edinburgin ja Haddingtonin kreivikunnat. Se muodostaa The Forthin suun, joka vähäpätöinen joki, jonkunmoinen Themsi eli syvävetinen Mersey joki, juoksee Ben Lomondin läntisiltä rinteiltä ja syöksyy Kincardinen luona mereen.

Matka Grantonsillalta lahden päähän olisi lyhyt, ellei täytyisi pysähtyä niin monessa kohden kumpaisellakin rannalla. Kaupunkia, kyliä, taloja reunustaa Forthin rantoja ja pistäyvät esiin puiden ja viljavien vainioiden välistä. James Starr, joka seisoi suojassa leveän komentosillan alla molempain ratashuoneiden välillä, ei huolinut tarkastaa maisemaa, johon sade oli uurtanut useampia liriseviä puroja. Hän koetti ennemmin tarkata, huomasiko joku matkustajoista ehkä erityisesti häntä. Kenties tuon jälkimäisen kirjeen nimetön kirjoittaja oli laivassa. Insinööri ei kuitenkaan voinut keksiä ainoatakaan epäluulonalaista silmäystä.

Kun "Walesin Prinssi" lähti Grantonsillalta, ohjasi se suuntansa kohti sitä ahdasta, South-Queensferryn ja North-Queensferryn välillä olevaa kulkuväylää, jonka toisella puolella The Forth muodostaa järven, missä 100 tonninki laivat saattavat kulkea. Läpi sumun välähteli Grampianvuorten lumella peitetyt huiput.

Pian oli höyrylaivan näkyvistä kadonnut Abernourin kylä, Colmin saari, jossa on luostari-jäännöksiä kahdenneltatoista vuosisadalta, Barnbougle-linnan jäännökset ja Donibristle, jossa hallitsija Murrayn vävy murhattiin, sekä linnoitettu Garwie saari. Se kulki salmen läpi Queensferryn luona, jättäen vasemmalle kädelle Rosyth linnan, jossa ennen maailmassa joku Stuart suvun haara asui, jonka kanssa Cromvellin äiti oli sukua, kulki Blackness-castlen sivutse, joka sovintoyhdistyksen määräysten perusteella aina on oleva varustettu, ja kulki pitkin pienen Charlestonin sataman rantasiltaa, jossa kalkki lordi Elginsin murroksista lastataan laivoihin. Viimein ilmoitti "Walesin Prinssin" kello Crombie-Pointin pysäyspaikan.

Ilma oli kovin huono. Ankaran tuulen pieksemä sade hajosi viuhuavissa vihureissa, jotka kulkivat kuin pilvenpyörteet.

James Starr oli hiukan levoton. Oliko Harry Ford saapuva yhtymäpaikalle? Hän tiesi kokemuksesta miten kaivosmiehet, jotka ovat tottuneet syvään tyyneyteen alhaalla kaivoksissa, eivät niin mielellään kuin muut työmiehet kestä näin kovia rajuilmoja. Callanderista Dochartin kaivokseen ja Jarowin aukkoon on varmaankin kaksi kolmannetta penikulmaa. Matkan pituus voisi jollakin tavalla viivyttää vanhan kaivosmestarin poikaa. Enimmin insinööri kuitenkin ajatteli, miten ensimmäisessä kirjeessä määrätty yhtyminen peruutettiin toisessa. Se oli, totta puhuen, hänen suurin huolensa.

Kuitenkin oli James Starr päättänyt, että hän, vaikk'ei Harry Ford olisikaan saapuvilla junan tullessa Callanderiin, lähtisi yksin Dochartin kaivokseen, vaikkapa Aberfoylen kylään asti, jos niin tarvittaisiin. Siellä hän epäilemättä oli saapa tietoja Simo Fordista, ja siellä hän oli saapa tietää, missä vanha kaivosmestari nykyään asui.

Sillä välin "Walesin Prinssi" yhä siivillään kuohutti vaahtolaineita. Kumpaistakaan virranrantaa ei näkynyt ollenkaan, ei Cronbie kylää, eikä Torryburnia, eikä Torryhousea, eikä Newmilsia, eikä Carriden-housea, eikä Kirkgrangea, eikä Salt-Pansia, oikealla kädellä. Tuo pieni satama Boness, Grangemouthin satama, joka on muodostunut Clydekanavan suuhun oli sumun peitossa, Culrossin vanhaa linnaa ja sen luostari-raunioita, Kinkardinea ja sen laivaveistämöä, jossa höyrylaiva seisahtui, Ayrth-Castlea ja sen nelikulmaista tornia kolmanneltatoista vuosisadalta, Clackmannania ja sen Robert Brucen rakentamaa linnaa ei huomaittukaan vinoon lankeavan rankkasateen lävitse.

"Walesin Prinssi" seisahtui Alloan sillan luo, jättääksensä sinne muutamia matkustavaisia. James Starr tunsi itsensä liikutetuksi, kun hän nyt taas kymmenen vuoden kuluttua kulki tämän pikkukaupungin sivutse, jossa oli monta suurta kaivosta, mitkä yhä vielä elättivät lukuisaa työmiesväestöä. Mielikuvituksessaan kulki hän alas noihin kaivoksiin, joissa työmiehet vielä edukseen työskentelivät. Melkein Aberfoylen rajalla, rikastuttivat Alloakaivokset yhä kreivikuntaa, kun noissa monta vuotta takaperin tyhjennetyissä naapuri-kaivoksissa ei enää ollut ainoatakaan työmiestä!

Samassa kuin höyrylaiva lähti Alloasta, tuli se noihin moniin käänteisin, joita the Forth muodostaa noin kolmen peninkulman matkalla. Se teki nopeita liikkeitä suurien puiden välitse, joita kasvaa kummallakin rannalla. Muutaman silmänräpäyksen näkyi, taivaan vaietessa, Cambuskennethin luostarin rauniot, joka perustettiin kahdennellatoista vuosisadalla. Sitte näkyi Stirlingin linna ja samanniminen kuninkaallinen kauppala, jossa Forth, jonka ylitse kulkee kaksi siltaa, ei enää ole korkeain mastolaivain purjehdittava.

"Walesin Prinssi" oli tuskin ennättänyt seisahtua, kun insinööri hyppäsi sukkelasti rantasillalle. Viisi minuuttia myöhemmin oli hän Stirlingin rautatie-pysäyspaikalla ja tunnin kuluttua nousi hän junasta Callanderissa, joka on suuri kylä Leithin vasemmalla rannalla.

Asemalla odotti nuori mies, joka samassa kun insinööri astui junasta, kiiruhti häntä vastaan.

Se oli Harry, Simo Fordin poika.

Kolmas Luku.

Yhdistetyn Kuningaskunnan sisusta.

Tämän kertomuksen oikein ymmärtämiseksi lienee syytä puhua muutama sana kivihiilen synnystä.