Part 9
-- En tiedä, miksi ne sitä nimittävät, madam, -- virkkoi Lydia kimeästi. -- Viimeisten kahdentoista kuukauden kuluessa vanha loordi ei ole nähnyt äyriäkään vuokrarahoista. Viime vuonna he elivät tauluilla. Ja nyt kuuluvat myyskentelevän hopeakalujaan. Mutta, madam, mitäpä siitä, kuten Mahoney sanoo, herra O'Haran kaltainen iloinen nuori mies välittää? Hän on tosiaan sitä lajia miehiä, niinkuin Mahoney minulle juuri eilen sanoi, jotka saatuaan suuren omaisuuden maanantaina turvautuvat panttilainakonttoriin lauantaina.
-- Menehän nukkumaan, Lydia, -- huudahti rouva Bellairs nousten äkkiä; -- olet tehnyt minut puolikuuroksi lörpötyksilläsi.
Yksikseen jääneenä pikku rouva istahti takkavalkean eteen alakuloisessa mielentilassa.
"Sitä lajia, jotka saatuaan suuren omaisuuden maanantaina turvautuvat panttilainakonttoriin lauantaina... Pelkään, että se on totta. Mutta hän näkyy rakastavan minua, Denis-parka! Totisesti", jatkoi hän mietiskelyään, "hän on heistä kaikista ainoa, jota voin _sietää_. Niin, minä voisin sietää Denistä erinomaisen hyvin... ainakin jonkun aikaa. Ja nyt", sanoi hän, "mitä on tehtävä! Oh, en millään muotoa tahtoisi riistää häneltä iloa karata kanssani! Se on ainoa säädyllinen keino rikkoa suhteeni loordi Verneyhin. Ja minusta todellakin näytti, että tuo herra Stafford otti asian varsin kylmästi. Olen viimeiseltä elänyt liian hiljaa, ja inhoittava Bab Flyte luulee voivansa järjestää kaikki oman päänsä mukaan... Mutta minut pelastetaan Devizesissä", tuumi hän, "minun täytyy tulla pelastetuksi Devizesissä. Ihailija-parkani; hän saa olla onnellinen tunnin, pari Devizesiin asti!"
Hänen otsansa kirkastui; hymykuopat esiintyivät.
"Saamme nähdä", hymyili hän leveämmin, "emmekö voi ärsyttää herra vasikkaa yölliseen raviin. Siitä on oleva tavattoman paljon hyötyä hänen kasvatukselleen... Mutta", mietti hän edelleen, "eihän siihen poika-poloiseen voine luottaa. Kuka tietää, hyväksyisikö hänen äitinsä, että hän lähtee yöilmaa hengittämään... Minulla täytyy" (Kitty-rouvan siro otsa vaoittui taaskin syvästä mietiskelystä), "minulla täytyy", mutisi hän, "olla jouseeni toinenkin nuoli varalla, muutoin suloinen O'Hara minut sittenkin nai. Rakas mies, kuinka onnellisia olisimmekaan maanantaista... lauantaihin asti! Kuka? Kuka se on oleva?... Hänen jalosukuisuutensa markiisi saattaisi ottaa osansa vakavasti ja tärvellä sievän viettelijäni kauneuden. Herra Juniper? Hän olisi varmaan humalassa. Entä herra Stafford? Oh, minun puolestani jääköön hän kernaasti ranskalaisen muotikauppiaansa liepeisiin!"
Äkkiä rouvan hämmentynyt muoto kirkastui. "Sir Jasper?" virkahti hän. "Sir Jasper... juuri sopiva mies! Se kelpo Julia... velvollisuuteni häntä kohtaan vaatii minua selvittämään asiat. Ja sir Jasper... oh, yöllisen matkan tärinä on hänelle aivan oikein, sillä hänen suunnaton mustasukkaisuutensa on minut kaikkeen tähän pulaan saattanut. On todellakin somaa", ajatteli rouva Bellairs itsetyytyväisen hyväntahtoisuuden puuskassa, "jos voin kerran kaikkiaan osoittaa sir Jasperille, mihin järjettömyyteen tuo häijy intohimo voi miehen johdattaa".
XVII kohtaus.
-- Jos suvaitsette, mylady, -- sanoi Megrim-rouva, -- haluaisin jättää teidän armonne palveluksen.
-- Mitä? -- huudahti lady Standish, havahtuen äkkiä raskaasta, tuskallisesta unesta ja nojaten olkapäähänsä katsahtaakseen kummastuksesta räpyttävillä silmillään vaimon suuttumuksesta punoittaviin kasvoihin. Lady Standish näytti hyvin sievältä ja nuorelta, rouva-rukka, hänen puolittain puuteroidut hiuskiharansa valahtelivat epäjärjestyksessä yömyssyn pitsien alta, ja hänen pehmeät sinisilmänsä kuvastivat hämmästynyttä surua kuin peljästyneen lapsen.
Megrim katseli häntä kylmästi; ja hänen vanhanpiian-sydämensä kovettui hänen rinnassaan.
-- Ei, armollinen rouva, -- sanoi hän tuhahtaen siveellisesti nenäänsä, -- minusta tuntuisi, että en täyttäisi velvollisuuttani hänen armoansa, äitiänne, enkä omaa halpa-arvoista itseänikään kohtaan, jos viipyisin synnin avustajattarena tuntiakaan kauemmin kuin minun täytyy.
-- Hyväinen aika, -- ihmetteli lady Standish, vaipuen väsyneesti voihkaisten takaisin pieluksilleen, -- pitäkää toki suunne kiinni, ihminen, ja antakaa minun levätä! Vetäkää verhot takaisin ikkunaan. Voi, kuinka päätäni kivistää!
-- Hyvä on, mylady, -- huudahti Megrim kuohahtaen ylimpään vimmaan. -- Koska olette niin paatunut, mylady, ettei edes taivaan merkki voinut sulattaa sydäntänne... tarkoitan sitä Jumalan miestä, kunnianarvoisaa piispaa (oi, hän on niin hurskas herrasmies!); ja, mylady, minä ja Tremlet-rouva katselimme ruokahuoneen ikkunasta, mitenkä hän tästä syntisestä talosta lähtiessään pudisti tomun jalkineistaan; niin, ellei tuo henkilöittynyt vanhurskaus voinut teidän armoanne käännyttää oikealle tielle, miten saatan toivoa, että kuuntelisitte Herran ääntä minun huuliltani?
-- Megrim, pitäkää suunne kiinni, -- sanoi hänen emäntänsä harvinaisen vihaisesti, -- asettakaa verhot eteen ja menkää tiehenne!
Raivosta vapisevin käsin Megrim-rouva tarttui ikkunaverhoihin, vetää rapsahduttaen niitä tankoa pitkin. Sitten astui hän hapuillen lady Standishin vuoteen viereen ja seisoi muutamia sekunteja tähystellen häntä häijysti pimeän halki.
-- En olisi sitä uskonut, mylady, -- sihisi hän kaameasti kuiskaten, -- vaikka minun todellakin olisi pitänyt tietää, että sir Jasperin kaltainen herrasmies ei aiheettomasti olisi noin sydäntynyt. Mutta tunnette minua väärin luullessanne, että voitte käyttää minua välikätenä riettaissa hommissanne! Oi, -- siunaili hän jäykän pöyristyksen puistattamana, -- tunnen itseni kuin piellä tahratuksi siitä, että nämä sormet ovat tositeossa koskettaneet sellaista kirjettä!
-- Jumalan tähden, -- voihki rouva pieluksiltaan, -- mistä te nyt puhutte?
-- Mylady, -- vastasi Megrim haudankolkolla äänellä, -- kun se heilakka kasvot hilkkaan verhottuina niin häikäilemättömän rohkeasti tuli kysymään minua tänä aamuna, sanoen tuovansa rouvalle korjattavina olleita pitsejä, jotka hänen muka oli välttämättömästi jätettävä minun omiin käsiini, niin tunsin epäluuloa sydämessäni. Se oli kuin enkelin varoitus. Sitäkin enemmän kun armollisen rouvan pitsejä ei ole palastakaan viety korjaajalle siitä asti kuin tänne tulimme.
-- Auta armias, kuinka te hourailette, Megrim! En käsitä tyhmästä kertomuksestanne tuon taivaallista. -- Kyyhkynenkin nokkii.
-- Hoo, niinkö, mylady! Ettekö tosiaan? Ehkä armollinen rouva käsittää paremmin, kun kerron teille, että sillä röyhkeällä olennolla ei ollut ensinkään pitsejä... vaan kirje. "Antakaa se rouvallenne salavihkaa", sanoi hän, "älkääkä millään muotoa salliko sir Jasperin sitä nähdä".
-- No, tuokaa se minulle, -- käski lady Standish, -- ja pitäkää suunne kiinni ja menkää sullomaan matkalaukkujanne niin pian kuin tahdotte.
-- Hohhoo, mylady, -- huudahti horjahtamaton Megrim katkerasti naurahtaen, -- toivoakseni tunnen kristillisen velvollisuuteni paremmin. Omantuntoni ääntä noudattaen minä vein kirjeen isännälleni. Ja nyt, -- lopetti hän kimeällä kikatuksella, -- menen järjestämään matkalaukkuni.
Hän pysähtyi kuitenkin riemuitakseen lady Standishin peljästyksen ja tuskan purskahduksesta. Mutta vuoteelta ei kuulunut mitään merkkiä, ei edes pienoista läähätystä. Ja niin täytyi Megrim-rouvan poistua siveellisiä matkalaukkujansa täyttämään, saamatta edes tätä lähtölohdutusta.
Tahrattoman omantuntonsa patjoilla leväten ja turtuneena uusia ikävyyksiä vastaan epätoivoisesti mietiskellessään, että nyttemmin ei mikään voisi tehdä hänen ja hänen puolisonsa välistä selkkausta paljoakaan pahemmaksi, lady Standish ei yrittänyt ratkaista uutta arvoitusta, vaan sulki päättävästi väsyneet silmänsä tämän maailman huolilta ja vaipui vähitellen uneen jälleen.
* * * * *
"Tavoitan heidät itse teosta", sanoi sir Jasper. Tällä kertaa ei ollut mitään epäilystä enää: hänen kädessään oli todistus rypistyneenä ja lepattavana. Hän luki sen uudestaan ja yhä uudestaan jonkinlaisella kaamealla ilolla. Osoitteettomana, sinetittömänä, paitsi hupsua Amorin kuvalla merkittyä vihreätä suulakkaa, asiakirja, jonka vanhan Megrimin ankara velvollisuudentunto oli jättänyt hänelle, sensijaan että se olisi toimitettu hänen syylliselle vaimolleen, oli kyhätty aivan samalla rohkealla käsialalla kuin se pahoin rutistunut paperiarkki, mikä tälläkin hetkellä poltti häntä povitaskunsa läpi kuin Espanjan kärpänen.
"En ole saanut unen hituistakaan silmiini haaveillessani sinusta, rakkaista rakkahin, joka niin pian tulet omakseni vihdoinkin! Vaunuja vetämään, armaani, saamme sellaiset hevoset, että itse Phoebus olisi niitä kadehtinut. Ja ellet vain jää saapumatta, niin kiidämme pian yön varjojen halki... pelkän onnen ja rakkauden maailma edessämme. Olisin sydämessäni valmis siunaamaan sitä hupsua vaivaista, jonka nimi jääköön mainitsematta; sillä ellei herttaisimpani olisi häneen väsynyt, niin ehkä häntä ei koskaan olisi saanut syleillä hänen oma uskollinen
Punakiharansa.
J.K. Varaan Mustan Karhun majataloon Devizesissä meitä odottamaan niin oivallisen valjakon kuin Englannista on saatavissa (lukuunottamatta hevosia, joilla ajamme sinne). Meidän pitäisi saapua ennen keskiyötä, ja siellä on oleva kauniille morsiamelleni katettuna pieni herkullinen illallinen... siksi aikaa kun hepoja vaihdetaan. Ah, rakkaani, kuinka riemullista!"
Kuvaamattomia olivat ne erilaiset ilmeet, jotka välähtelivät sir Jasperin kasvoilla hänen kerta toisensa perään lukiessaan tätä teeskentelemätöntä kirjettä. Milloin hän puri hammastaan, milloin puhalsi musertavan halveksumisen kuorskahduksia komean kyömynenänsä sieraimista, milloin taas mitä murhaavin irvistys kamalasti väräytteli ja raoitteli hänen täyteläisiä huuliaan.
"Haha", nauroi sir Jasper, "mutta kenties hupsu vaivainen antaa sinulle syytä muuhunkin kuin siunauksiin, herra Porkkana! Ja luulen, madam, että kaunis morsian tapaa Devizesissä jotakin vaikeammin sulavaa kuin se pieni illallinen on! Siihen asti kärsivällisyyttä!"
Hän käänsi kirjeen kokoon, asetti sen povitaskuunsa toisen viereen ja vielä kerran hän pienellä karjahduksella huudahti: "Kärsivällisyyttä!"
* * * * *
-- No, Lydia? -- tiedusti rouva Bellairs. Hän oli juuri lopettanut suklaatinsa ja hohti kuin ruusu pieluksiensa keskellä.
-- Niin, madam, -- vastasi Lydia vielä läähättäen juoksustaan, -- saatoin kirjeen varmasti perille. Annoin sen Megrimin omiin käsiin ja...
-- Ja voitko luottaa siihen, -- virkkoi rouva hymyillen tälle huvittavalle ajatukselle, että hän vie sen suoraan sir Jasperille?
-- Oh, totta kai, hyvä rouva, tietysti. Sanoin sille happamalle, rumalle, vanhalle mirrille, että jos se vain vilahdukseltakin sattuisi hänen isäntänsä silmiin, niin lady Standish joutuisi hukkaan. Olisittepa nähnyt, miten hän sen sieppasi, madam!
-- Lydia, -- sanoi hänen emäntänsä katsellen häntä ihaillen, -- epäilen, olisinko itse sitä uskaltanut; sinä olet rohkea tyttö! Mutta ka, jos jotakin menee hullusti, tiedät, että ruusunvärinen turkisviitta jää pukimoni naulaan.
-- Älkää peljätkö, madam, -- virkkoi Lydia, hiljaa myhäillen itsekseen, vetäessään emäntänsä pitkää vaaleanpunaista silkkisukkaa käteensä ja käännellessään sitä asiantuntemuksella puolelta toiselle etsiäkseen näkymättömiä vikoja, -- turkisviittaa voin jo katsella omanani.
-- Mutta, ajattelehan, oliko sir Jasper kotona? -- tiedusteli rouva Bellairs hetkisen mietittyään.
-- Olen varma siitä, -- vastasi Lydia voitonriemulla, luoden sukan kädestään. -- Pidin parhaana mennä sisälle tallirakennuksien puolelta, madam, ja kuulin, että sir Jasper ei ollut lähtenyt talosta senjälkeen kun sattui se pieni... se pieni kohtaus piispan kanssa, tiedättehän, madam. Mutta kaiken iltaa ja kaiken aamua hypitytti hän Williamia ja Josefia (ne ovat renkien nimet, madam) viemässä sanaa piispan asuntoon.
-- Oh, -- huudahti Kitty, potkaisten erinomaisen huvitettuna pienet varpaansa silkkisen kirjopeitteen alle, -- ja mitähän se piispa vastannee?
-- Lähettää kirjeen avaamatta takaisin joka kerta, madam, piirtäen aina jotakin kotelon selkäpuolelle. Se kirjoitus, William sanoo, juuri saakin sir Jasperin raivoon.
-- Oh, oh, oh! -- äänteli Kitty-rouva heikosti, kierien pieluksillaan. Lapsi, sinä ihan nikahdutat minut!... No, toimeen siis! Tiedäthän tehtäväsi tänä iltana?
-- Tuskin olette lähtenyt Seurahuoneelle iltasella, madam, kun minä vien kirjeen lady Standishille, ja tällä kerralla annan sen itse hänen omaan käteensä ja, jos on tarvis, suostutan hänet seuraamaan neuvoanne, madam.
-- Oikein, tyttö; sinä saat sen turkooseilla koristetun kultamedaljongin...
-- Kiitoksia, madam. Ja sitten minun on riennettävä täyttä vauhtia Bond-kadun ja Hiljaisen kadun kulmaan, missä pidän varalla, kun herrasmies teidät ryöstää mukaansa. Ja senjälkeen...
-- Muista odottaa, kunnes vaunut ovat kunnolleen lähteneet.
-- No, totta kai! Kun olette ehtineet turvallisesti Lontoon maantielle, menen hälyttämään ihmiset Seurahuoneella.
-- Älä unohda ensin kysyä loordi Verneytä.
-- Oh, enpä tietenkään, madam. "Emäntäni on ryöstetty pois, on ryöstetty pois! Auttakaa, auttakaa, mylord!" olen sanova. Oh, madam, kyllä minä kirun niin että kuuluu, olkaa huoleti.
-- Muista myöskin, -- varoitti hänen emäntänsä, käyden hetki hetkeltä hilpeämmäksi, muista sanoa, että kuulit ryöstäjän mainitsevan matkaa Lontooseen Devizesin kautta.
-- Ka, madam, -- toimitti Lydia, -- ajattelin sanoa, että hän ensiksi paiskasi teidät pyörtyneenä vaunujen patjoille; sitten hän astuen itse ajopeleihin ärjähti ajajalle hirveästi kiroten: "ellette ole ennen kahtatoista Devizesissä, pieksen teidät omalla ruoskallanne ja sitten hirtän teidät sillä aisaan!"
-- Aha, haha, Lydia, -- nauroi hänen emäntänsä.
-- Näen, että minun täytyy lahjoittaa sinulle kultaketjutkin, mihin sen medaljongin ripustat. Mutta, hyvä lapsi, -- lisäsi hän varoittaen, -- älä vain liioittele osaasi.
XVIII kohtaus.
Koko pitkään päivään lady Standish ei ollut nähnyt herransa ja puolisonsa kasvoja.
Kun heidän viimeksi tavatessaan tämän käytös piispaa kohtaan oli herättänyt hänen hellässä rinnassaan tunteen, joka oli niin lähellä suuttumusta kuin hänen luonteelleen oli mahdollista, hän ei tahtonut (niin oli hän päättänyt) ensimäisenä etsiä häntä. Hän oli senvuoksi viettänyt päivän omassa huoneessaan kirjoittelemalla äidilleen ja harjoittelemalla harpun säestyksellä viimeistä lauluaan -- rohkeus ja itsenäisyyden ilmaisu, jonka hän odotti heti ärsyttävän sir Jasperin hänen puheilleen.
Mutta kun päivä hämärtyi ja Megrimin palveluksia korvaamaan kutsuttu pyöreäsilmäinen aputyttö (ensinmainittu sulloili vielä tavaroitaan ja näkyi tarvitsevan muutamia viikkoja siihen hommaan) toi kynttilät sisälle ja kun sama pyöreäsilmä neitonen nyt alkoi kertoa emännälleen, että sir Jasper oli kuomuvaunuissaan lähtenyt matkalle, lady Standishin rohkeuden heikko liekki alkoi surkeasti lepattaa.
-- Yksinkö? -- kysyi hän kauhusta kalpeana.
-- Ei, armollinen rouva, herra Bowles oli ajamassa ja herra Thomas takaistuimella.
-- Pyh, tyttö! Ottiko sir Jasper mitään matkakapineita?
-- Otti kyllä, mylady; hänellä oli keltainen laukkunsa, sanoi herra Toombs, ja pieni puinen laatikko.
-- Taivas varjelkoon! -- huudahti lady Standish yhä hätääntyneempänä. -- Ja minne he matkustivat?
-- Kuulin, armollinen rouva, herra Toombsin sanovan, että he kääntyivät Lontooseen menevälle tielle.
Mielellään olisi pyöreäsilmäinen tyttö viipynyt ja kertonut enemmän, mutta heikolla kädenliikkeellä lady Standish viittasi hänet poistumaan.
Tuntia myöhemmin Lydia reippaana tärkeydessään ja säteillen tietoisesta voimasta tapasi paljon koetellun nais-paran surkeaan haluttomuuteen vaipuneena.
-- Rouva Bellairs tervehtää myladya ja pyytää teitä heti lukemaan tämän kirjeen.
Lady Standish otti kirjeen mustasormikkaisesta kädestä.
-- Armollinen rouva, se on hyvin tärkeätä, -- virkkoi Lydia, -- ja minun käskettiin odotella siltä varalta, että voisin olla teille joksikin hyödyksi.
Tytön vilkkaassa äänensävyssä oli ikäänkuin sähköä, joka elvytti lady Standishin herpaantuneen tarmon. Hän mursi sinetin.
"Suloinen lapseni", kirjoitti Kitty-rouva. "Jos tahdot tietää, mihin puolisosi on joutunut, hanki heti kiesit ja lähde Mustan Karhun majataloon Devizesissä.
Todellinen ystäväsi
K.B.
J.K. Älä lähde yksinäsi. Ota joku vanha akka (jos mahdollista lady Maria Prideaux) mukaasi. Tapaat hänet Seurahuoneella. Hän on yhtä utelias kuin ensimäinen äitimme... voit helposti hänet suostuttaa. _Tämä on hyvä neuvo!_"
-- Olen liian sairas, -- huudahti lady Standish voihkahdettuaan. -- Sano emännällesi, -- virkkoi hän katsahtaen epämääräisesti Lydiaan päin, -- että minun on todellakin aivan mahdotonta noudattaa hänen ehdotustaan.
-- Hyvä on, mylady, -- säesti Lydia hilpeästi. -- Enkä ainakaan minä teidän asemassanne vaivautuisi. Herrasmiesten _täytyy_ saada huvitella, niin minä aina sanon. Jos naiset vain hiukan enemmän ummistaisivat silmänsä, säilyisi rauha paremmin molemmin puolin. Tosiaan, mylady, vaikka emäntäni suuttuisi, jos kuulisi minun niin sanovan, menisin vuoteeseen, sillä te näytätte kauhean väsyneeltä, ja sir Jasper kyllä palaa kernaasti kotiin ennemmin tai myöhemmin.
-- Kurja tyttö, -- huudahti Julia leimahtavin silmin, -- mitä sinä tarkoitat?
-- Ka, -- sanoi Lydia perin viattomana, -- kylläpä minun kieleni luiskahteleekin joutaviin lörpötyksiin! Mutta, mylady, mitäpä minunlaiseni piikatyttö herraskaisten asioista tietää? Kuulee vain sanasen juoruttelua sieltä täältä.
-- Laupias luoja, _mitä_ juoruja tarkoitat?
-- Mylady, ottakaahan hiukan hajusuolaa, pyydän! Oi, emäntäni varmaan tappaisi minut, jos tietäisi, mitä olen sanonut! "Julia-parka", huudahti hän uutisen kuullessaan. "Julia-parka, poloinen luottavainen Juliani! Voi sitä lurjusta, sitä hirviötä!"
-- Hyvä Jumala, ja ketä hän sillä tarkoitti?
-- Herrajes, madam, miten sen voin sanoa? "_Se ei saa tapahtua!_" huudahtaa emäntäni ja istahtaa kirjoittamaan teille kuin henkensä edestä.
Nousten istuimeltaan lady Standish hyökkäsi valoon ja alkoi pullottavin silmin ja hiukset pystyssä uudelleen lukea hellän Kittynsä kirjettä.
-- Ka, mylady, -- huudahti vilpitön Lydia, -- johan te ihan vapisette! Minä en koskaan sir Jasperin tähden joutuisi noin suunniltani. Niin, jos armollinen rouva sallii minun sen sanoa, koko Bath tietää, miten mustasukkainen hän rouvasta on; eikä ole epäilemistäkään että se osoittaa aviopuolison hellyyttä.
-- Totta, -- huudahti Julia, -- se on totta, tyttö!
-- Ja mitä niihin tulee, mylady, jotka väittävät muutamien miesten olevan niin viekkaita, että huikentelevaisuuttansa peittääkseen näyttelevät mustasukkaista, en maar minä alennu sellaista halpamielistä epäluuloa uskomaan.
-- Päällysviittani! -- huusi lady Standish. -- Megrim, Susan! -- Hän riensi eteiseen. -- Päällysviittani! Menkää heti tilaamaan kyytikärryt!
-- Suokaa anteeksi rohkeuteni, mylady, -- virkkoi Lydia, sievästi poistuen vakuutettuna, että oli asiansa hyvin toimittanut, -- mutta älkää unohtako ottaa lady Mariaa mukaanne, jos mahdollista. Herrasmiehet ovat niin ovelia tekemään kepposia meille nais-raukoille. Niin olen ainakin kuullut, -- lisäsi neitonen kainosti. -- Ja matka on niin pitkä ja ikävystyttävä, mylady!
XIX kohtaus.
Rouva Bellairs lähti aikaisin.
Puettuna tavattoman tyyniin väreihin, leijaillen siveän, äidillisen arvokkuuden ilmapiirissä hän oli loordi Verneyn mielestä tänä iltana osoittautunut täysin sopivaksi miniäksi hänen äidilleen.
-- Hirveän yksitoikkoinen, -- lausui lady Flyte kauniin lesken käytöksestä.
Pyörähdeltyään gavotin loordi Verneyn kanssa hän ei ollut enempää tanssinut, vaan istui puoli tuntia tuolilla lähinnä lady Mariaa, joka antoi hänen katsella parempia päiviä nähnyttä lapaluutansa ja osoitti sellaista läpitunkematonta kuuroutta, että Kittynkin peloton tarmo siitä masentui.
Kun Verney oli hoivannut hänet kantotuoliin, hän vaati, että nuori pääri sallisi hänen mennä saattamatta kotiin.
-- Tosiaankin, -- sanoi hän, minä -- pyydän sitä, vieläpä käskenkin. Ihmiset puhuvat niin paljon tässä humuisessa paikassa, ja eikö sinun ole huolehdittava iäkkäästä tädistäsi? Olen varma, -- lisäsi Kitty hurskaasti, -- että rakas äitisi sitä haluaisi.
Loordi Verney alistui. Hän ei epäillyt, että äitinsä todellakin täydellisesti yhtyisi sellaisiin tunteisiin ja siunasi Kittyään tämän suloisesta järkevyydestä.
Hyvää yötä siis, sanoi rouva pistäen sievät kasvonsa ulos ikkunasta, hyvin hellästi ja lempeästi hymyillen.
-- Hyvää yötä, -- vastasi toinen, tehden nuoren, sirosti kömpelön kumarruksensa.
Kitty-rouva kylläkin odotti kuulevansa hänen askeltensa seuraavan kantajia, sillä hän ei ollut voinut pidättyä liehtomasta viehättävintä tenhoaan tuohon lähtökatseeseen. Mutta mikään muu ei häirinnyt kadun hiljaisuutta kuin kantajien tahdikas, hoippuva poljenta.
Samalla sekä pettyneenä että keventyneenä hän nojautui taaksepäin istuimellaan.
"Mitä, eikö kipinääkään jälellä", ajatteli hän, "siitä hehkuvasta liekistä, joka aamulla oli niin helppo sytyttää! Oikein tyypillinen brittiläinen aviomies. Päästyään sinusta varmuuteen otus pöyhistelee luottaen isäntävaltaansa kuin kukko kanalaumassaan. Herra Jumala", sanoi hän tuntien puistatusta, "vähällä olin jo joutua kiikkiin! Me naiset olemme taipuvaiset uskomaan, että hyvin nuoret miehet ovat kuin hyvin nuoret herneet, mitä vihannampia, sitä möyheämpiä ja parempia. Sitävastoin", huoahti rouva, "ne muistuttavatkin nuorta viiniä, jonka kypsymättömyydestä turhaan etsimme voimaa; se nousee kyllä päähän, vaan ei virvoita ruumista ja maistuu äitelältä".
Hän huoahti taas ja sulki silmänsä, odotellen herkullisen tyynesti uhkaavaa onnettomuutta.
Herra O'Hara toimitti tehtävänsä todellakin niin rivakasti, että rouva Bellairsin täytyi uskoa hänellä olevan aikaisempaakin kokemusta sellaisessa.
Sovitussa pimeässä kulmauksessa kaksi verhottua henkilöä, jotka kumpikin valitsivat kummastuneen kantajan, tarttuen mieheensä tavattoman veljellisellä puristuksella, näytti hämärässä valossa niin täydellisiltä roistoilta, että parkaiseminen kävi Kitty-rouvalta aivan luonnollisesti -- jopa oli hänelle vaikeata hillitä hätähuutonsa tarpeellisen varovaisuuden rajoihin.
Ja hänen sydämensä sykähteli pelon tunnelmasta, joka oli kyllin vakuuttava luomaan hänen mielessään suloisen harhakuvan, kun hän havaitsi itseään käsivoimin nostettavan pesästään ja nopeasti kannettavan tiukassa ja voimakkaassa syleilyssä pimeän läpi.
-- Oi, oi, oi! -- äännähti rouva sointu väriltään vaihtelevan sarjan pikku parahduksia.
"Laupias taivas", ajatteli hän itsekseen, tuntien voimakkaan jysähdyksen sydämessään ja kummastellen ryöstäjänsä äänettömyyttä, "entä jos se sittenkin olisi joku muu?"
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vilkkaalla irlantilaisella murteella lausuttu kuiskaus hänen korvaansa poisti kaiken epäilyksen.
Olette unohtanut naarmut, rakkaani, sanoi O'Hara laskiessaan hellävaroen aarteensa vaunujen pieluksille.
Tässä Mahoney ja hänen toverinsa, joka rakenteeltaan ja käynniltään omituisesti muistutti urheilevan markiisin kuuluisia miekkailijoita, riensivät juoksujalkaa asettumaan paikoilleen. O'Hara hyppäsi ajopeleihin, ajuri kohotti ruoskaansa, ja valjakko, jota Phoebus olisi voinut kadehtia, karahti uljaaseen juoksuun Milsom-katua pitkin.
* * * * *
Hiukan vaivaloisesti vetäen henkeään äskeisen kuristuksen jälkeen kantajat tuijottivat hämmästyneinä katua pitkin poistuvaan ratisevaan varjoon ja sitten jälleen uudessa kummastuksessa keltaiseen kultapuntaan, joka oli pistetty heille kouraan ja nyt kimalteli heidän kämmenellään.
Sitten levisi hymyily samanaikaisesti molempien rehellisille kasvoille.
-- Kummallinen juttu, -- sanoi ensimäinen, höllentäen ja uudestaan järjestäen kaulahuivinsa. -- Jumaliste, kylläpä se pieni rouva kirkui!
-- Antaisin niitten kaikkien kirkua samaan hintaan, -- vastasi toinen, pistäen kolikon taskuunsa ja palaten paikalleen kantotuolin perään. -- Mutta kuules, Bill, meitin pitää mennä ilmoittamaan tää kauhea rikos... Huh, mitä hittoa se oli?