Part 8

Denis O'Hara asui juuri Gay-kadulla. Kaikki tietävät, että Gay-katu kulkee jyrkkänä Kuningattaren torin viheriästä sisäpuistikosta Kuninkaallisen sirkuksen pylväiden juhlallisuuteen. Ollen muodinmukaisimman maailman kävelypaikkoja Gay-katu jäi ylimalkaan autioksi niillä tunneilla, jolloin hienosto Bathin kirjoittamattomien lakien mukaan kerääntyi muualle.

Kellon lähetessä kahdeksaa iltasella sen päivän huomenis, jolloin herra Denis O'Hara oli suorittanut kaksintaistelunsa sir Jasperin kanssa, ensinmainittu istui allapäin avoimen ikkunansa ääressä hyvin upeassa yönutussa. Lievä kuume puistatteli häntä. Katu oli hänestä tosiaankin niin kirotun tyhjä, että kantotuoli, joka kahden puhkuvan kantajan kuljettamana saapui rinnettä ylöspäin, herätti hänessä melkoista mielenkiintoa.

"Olenpa varma", ajatteli hän, "että siinä on vain joku vanha kana, jota ne tärisyttelevät kotiin orrelleen, senjälkeen kun hän on menettänyt kuusi pennyä [Englannin penny on noin 11 Suomen penniä] ja sävyisyytensä pikettipelissä. Mutta miksen voisi aikani ratoksi hiukkasen haaveilla ja kuvitella jonkun ihanan nuoren immen tulevan minua tervehtimään onnettomuudessani? Oikeita pettureita ne miehet ovatkin, kun ei ainoakaan heistä tahdo pitää minulle seuraa tänä iltana! Kukaan ei niin väleen haista, että kukkaro on tyhjä, kuin omat rakkaat toverit. Jumaliste", -- sanoi herra O'Hara pistäen päänsä ikkunasta, "eikö se siunattu kantotuoli pysähdykin minun ovelleni!"

Huoneeseen kaikuva kellon soitto vahvisti tämän huomion.

"Se on nainen! Suuret jumalat, se on nainen!" -- Tim, Tim, sinä pahus! -- karjui herra O'Hara, -- tule heti tänne, taikka puhkaisen kallosi!

Tietoisena huolimattomasta sairaanpuvustaan hän nousi tuoliltansa; mutta kun uteliaisuus oli voimakkaampi kuin häveliäisyys, hän ei kyennyt poistumaan edullisesta asemastaan ikkunan luota.

"Voi sitä hurmaavaa pikku jalkaa!" -- huudahti hän haltioittuneena, kun kaareva vaaleanpunaisen silkkisukan peittämä nilkka ja mitä sievin pieni kirjotohveli löyhähtelevässä pitsipilvessä pujahtivat tuolin pimennosta hänen ihastuneiden silmiensä eteen.

Hän kääntyi hetkiseksi kirkaistakseen jälleen palvelijan huoneeseen:

-- Tim, sinä lemmon penikka, missä sinä oikeastaan olet? -- "Minä en suinkaan kelpaa naishenkilön nähtäväksi, sitä vähemmän, kun hänellä on tuollainen jalka!"

Kun hän vielä kerran työnsi päänsä ikkunasta, olivat ainoastaan kantajat kadulla.

"Tietysti hän menee ensikerrokseen ranskalaisen markiisin luo", sanoi O'Hara ja istahti, tuntien itsensä litteäksi kuin pannukakku.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kolkutus ovelta kuohahdutti vilkkaan veren punaiseen päähän. "Lemmon penikka", yleisemmin tunnettu Tim Mahoneyn nimellä, mielistelevä, epäsiisti vetelys, jolla oli viekas, teeskentelevä ja mairitteleva katse, seisoi kynnyksellä mulkoillen isäntäänsä; sitten hän useampaan kertaan napsahdutti peukalollaan olkansa yli ja virnisti tavattoman huvitettuna.

-- Mitä se on? -- kysyi O'Hara hurjasti.

Tim iski silmää ja poksahdutti vielä kerran peukaloansa.

-- Puhu, sinä ruma paholainen, taikka jumal'avita tärvelen kaiken kauneutesi!

-- Sisarenne! -- huudahti Tim kumisevalla mahanaurulla.

-- Sisareniko, mies?

-- Niin, teidän armonne, -- vastasi veitikka, joka O'Haran kasvattiveljenä hyvin tiesi, että hänen isäntänsä ei voinut kerskata sellaisesta hellästä sukulaisuussuhteesta. -- Hän on varmaan kuullut teidän armonne haavoittumisesta ja on tullut teitä katsomaan. "Olen herra O'Haran sisar", hän sanoi...

-- Ja enkö olekin? -- huudahti suloinen ääni hänen takaansa. -- Tai ellen sitä, niin olen ainakin hyvin, hyvin rakas serkkuja joka tapauksessa minun täytyy tavata herra O'Hara heti ja yksinään.

-- Kernaasti, -- huudahti O'Hara, innokkaana asettuen täydellisesti tilanteeseen ja hypähtäen eteenpäin. -- Päästä nainen sisälle, sinä lurjus!... Oi, rakas! -- ihastui irlantilainen, avaten auliisti käsivartensa syleilyyn, -- olen kovin iloinen nähdessäni sinut!... Tim, sinä vintiö, sulje ovi jälkeesi!

Vieras oli hyvin verhottu ja sitäpaitsi naamioitu. Mutta herra O'Haran kiihkeä tervehdys ei ilmaissut hetkenkään epäröimistä.

-- Sir, sir, -- kuului heikko ääni röyhelön poimujen alta, -- mitä käyttäytymistä tämä on?

-- Oi, armahin sisko, todellakin sydämeni on sinua hirveästi kaivannut! Vieläkin suudelma, rakas, rakas serkku!

-- Herra O'Hara! -- huudahti rouva Bellairs ilmeisen suuttumuksen sävyllä, riuhtaisi naamion kasvoiltaan ja seisoi huohottavin povin ja tulta silmissä.

-- Tuhat tulimaista! -- kirkaisi kekseliäs irlantilainen. -- Eikö se ole herttainen Kittyni!

-- Rouva Bellairs, jos suvaitsette, herra O'Hara, -- oikaisi nainen hyvin arvokkaasti. -- Minua ilahduttaa nähdä, sir, että se toinen intohimo, josta olen niin paljon kuullut, ei ole heikentänyt hellyydentunteitanne sukulaisianne kohtaan.

Hän istuutui, leyhytteli itseään naamiollansa ja vilkaisten ylpeästi ympäri huonetta kiinnitti lopuksi katseensa kynttilänjalan vasempaan haarukkaan.

Sekunniksi herra O'Haran liukas kieli näkyi jäykistyneen; mutta vain sekunniksi. Sirolla liikkeellä hän keräsi kirjosilkkisen yönuttunsa liepeet kiinteämmin tummanruskeiden satiinihousujensa ympärille, koska hän mielipahakseen tiesi, että näillä ei ollut ensimäisen uutuutensa kiiltoa; sitäpaitsi oli niihin jäänyt merkki liiaksi täytetystä pikarista läikähtäneestä nesteestä, jota hän mielellään nimitti rubiiniviiniksi. Sitten hän laskeutuen toiselle polvelleen alkoi lavertaa hellää tarinaa lesken poiskäännettyyn korvaan.

-- Ja somana tomppelina täytyy teidän minua pitää, armahin Kitty... pyydän anteeksi, rakkaani, madam minun on sanottava; vaikka toden totta, nähdä teidän tuolla tavoin viskelevän pääkköstänne ja tanssittavan siroja pikku kiharianne riittää antamaan kelle tahansa halun teettää se teillä uudestaan. Oh, onhan teillä jumalainen pikku korva, mutta, hitto vieköön, Kitty, jos tahdotte kääntää minulle niskanne... kas noin, vaikka minut siitä ammuttaisiin, en voinut pidättyä, kun tuo pieni avoin kohta niin vietteli huuliani.

-- Säästäkää suudelmanne sisarellenne, sir, tai serkullenne!

-- Mitä ihmettä... Ja ettekö luule minun teitä tunteneen?

-- Hyvin uskottavaa!

-- Kohdatkoon kuolema minut tässä silmänräpäyksessä, ellen tuntenut teitä jo ennenkuin olitte astunut ulos siitä vanhasta kantotuolista!

-- Anteeksi, sir, -- virkkoi Kitty vihaisesti hihittäen, -- miten edes teidän kekseliäs älynne voi sen todistaa?

-- Tietysti, enkö nähnyt tuon pienen vaaleanpunaisen jalan astuvan ulos ja enkö tuntenut sitä ennenkuin se oli maata koskettanutkaan?

-- Herra teitä armahtakoon! -- huudahti Kitty-rouva vakavasti. Mutta poskessa vilahti hymykuoppa.

O'Hara oli nyt tarttunut kiinni hänen kädestään, jota hän hyväili tunnustelevan rakastajan kosketuksella, naiskädenkin puristusta pehmeämmällä; ja siinä hyväilyssä värähteli mykkää houkuttelevaa kysymystä.

-- Toivon Herran _antavan_ minulle anteeksi, että ryhdyn epäjumalaa palvelemaan. Luullakseni varoitetaan siitä kyllä kymmenessä käskyssä, mutta eipä suinkaan vanha Mooses olisi ollut niin ankara niille israelilaisille, jos he olisivat älynneet palveltavakseen korottaa kauniin naisen vanhan kultaisen vasikan asemesta.

Tämän sanan kuullessaan Kitty-rouva huomattavasti hätkähti.

-- Voi, voi, -- huudahti hän, -- älkää enää koskaan puhuko siitä kauheasta eläimestä! Oi, Denis, -- lisäsi hän, katsoen häntä ensi kertaa suoraan silmiin ja tehden sen niin liikuttavasti ja hartaasti kuin voi, -- olen suuressa, suuressa hädässä enkä tiedä, mitä tehdä!

Tässä otti hän esille hienon nenäliinan, koskettaen sillä silmäluomiaan, joiden hän itse melkein luuli aivan kostuneen.

-- Jalokiveni! -- innostui herra O'Hara valmiina antamaan hänelle sellaista lohdutusta, mikä ensiksi juolahti hänen mieleensä.

-- Olkaa hiljaa, -- varoitti Kitty-rouva ärtyisästi. -- Tarkatkaa nyt, sir! Minun on kysyttävä teiltä neuvoa. Kas niin, istukaa, istukaa. Oh, olen tosissani, ja tämä on ihan vakavaa.

Herra O'Hara totteli, vaikka hiukan vastahakoisesti. Hän veti tuolinsa niin lähelle leskeä kuin tämä salli ja suipisti huulensa vakaviksi.

-- Tunnette loordi Verneyn, -- alkoi viehättävä leski.

-- Tunnen kyllä, -- keskeytti puhelias irlantilainen, -- ja säädyllinen hiljainen poika hän onkin, vaikka hän pitää niin hitonmoista porua muutamista korttipelissä menettämistään kultapunnista että luulisi niiden kasvavan hänen nahassaan!

-- Hst, -- hillitsi rouva. -- _En voi sietää häntä!_

O'Hara puolittain hypähti nojatuolistaan.

-- Sanokaa vain sana, -- kuohahti hän, -- niin työnnän miekan hänen kylkiluittensa alle yhtä sileästi kuin...

-- Oh, olkaa hiljaa, -- huudahti Kitty hyvin katkeroituneena. -- Kuinka voitte noin haastaa, kun kaikki tietävät, että hän on tulossa puolisokseni!

-- Puolisoksenne! -- O'Hara karahti tulipunaiseksi suuttumuksesta kähärän, punaisen tukkansa martoon asti. Sitten hän pysähtyi tukehtumaisillaan.

-- Mutta minä _en tahdo_ naida häntä, ymmärrättehän, hupsu, -- sanoi Kitty viehkeästi hymyillen.

Hänen rakastajansa kalpeni ja nojasi taaksepäin avarassa tuolissaan. Lääkäri oli sinä aamuna iskenyt hänen suontansa hänen edellisenä iltana saamansa vamman vuoksi, ja hän tunsi itsensä hituisen hervottomaksi ja huimaantuneeksi. Kitty-rouvan silmät saivat yhä lempeämmän ilmeen, kun hän huomasi nämä imartelevat liikutuksen merkit.

-- Se tolvana, -- virkkoi hän kostonhaluisesti, -- käsitti väärin muutamien kohteliaiden sanojen sisällön ja meni heti määkimään kaikille Bathin asukkaille, että muka olimme kihlautuneet.

-- Kyllä minä pian hänen suunsa tukin, -- jupisi O'Hara, joka liikutuksessaan tuli käyttäneeksi vähemmän hienoja sanoja kuin hän yleensä tavoitteli. -- Oi, Kitty, -- virkkoi hän pyyhkien kalpeita ohimoitaan, -- kylläpä te minut hirveästi säikähdytitte!

Tässä rouva Bellairs äkkiä ja käsittämättömästi kiihtyi.

-- Ette ymmärrä minua, -- sanoi hän polkien jalkaansa. -- Oi, miten voisin asian selittää? Kuinka ihmiset ovatkin typeriä! Minun täytyi tänä aamuna käväistä hänen asunnossaan pelkkä ystävyyden osoitus, sir, jonka tein lady Standishin puolesta. Kuka olisi voinut aavistaa, että se vasikka otaksuisi käyntini tarkoittavan häntä. Minä vain tulin välittämään hänen ja sen Jasper-hullun riidassa! Yksinäisen naisen, -- huudahti Kitty-rouva, -- on hyvin vaikeata välttää panettelua, ja nyt mylord Verney määittyään asiaa koko Bathille on tällä hetkellä kirjoittamassa siitä sietämättömälle vanhalle äidilleen. Ja sitten se hänen kakadu-tätinsä jo kokoilee vanhimpia granaattejaan ja valehelmiään häälahjaksi. Voi, voi sentään, mitä minun _on_ tehtävä?

Hän kääntyi tuolinsa selkänojan yli kätkeäkseen kasvonsa nenäliinaansa. Samassa silmänräpäyksessä O'Hara oli jälleen hänen jalkojensa juuressa.

-- Sieluni sielu, sydämeni valtimo! -- huudahteli hän. -- Älkää ollenkaan itkekö, rakkakin Kitty, kyllä minä raivaan sen miekkosen tieltänne ennemmin kuin aavistattekaan.

-- Tosiaan, sir, -- virkkoi rouva pyörähtäen häntä kohti tuskaansa verraten ihmeteltävän kirkkain katsein. -- Ja silläkö tavalla tahtoisitte pelastaa maineeni? Ei, siitä ei näy tulevan mitään -- sanoi hän äkkiä tyyntyen, tuijottaen taas kynttilänjalkaan aikaisen marttyyrin ilme silmissä, -- tässä ei muu auta kuin kärsiä hyväluontoisuuteni rangaistus ja muuttaa asumaan Verneyn sukukartanoon siveellisen loordi Verneyn ja hänen äitinsä, tuon naisellisen oivallisuuden ja kotihurskauden esikuvan pariin.

-- Haa, kautta pyhän Pietarin, -- kivahti O'Hara, hypähtäen jaloilleen, -- vaikka minun täytyisi siepata teidät hänen nenänsä edestä itse vihkialttarilta ja kantaa teidät omin käsin pois, pelastan teidät siitä, armahimpani!

-- Sanotteko niin? -- kysäisi rouva innokkaasti. -- Sitten en tosiaankaan, sir, -- jatkoi hän mitä hempeimmän ujona, hymykuoppanen poskessa, -- kiellä, että tullessani tän'iltana luoksenne ajattelinkin voivanne auttaa minua. Eilen aamulla, sir, -- sanoi hän, -- sain kirjeen. Siihen oli merkiksi liitetty hiuskihara...

-- Ah, Kitty! -- huudahti riemastunut ja jumaloiva irlantilainen, vielä kerran avaten käsivartensa syleilyyn.

-- Malttakaa, sir, -- sanoi leski välttäen häntä. -- Ryhtykäämme toimeen.

XV kohtaus.

-- Mutta teidän tulee käsittää, -- varoitti rouva, -- että viette minut pois vastoin tahtoani.

-- Tietysti, -- vakuutti irlantilainen. -- Eikö poloisen Denis O'Haran ole karattava kanssanne vain pelastaakseen maineenne?

-- Jos minä siis parkaisen, sir, ja kerran pari teitä raapaisen, ette pane sitä pahaksenne?

-- Pane pahakseni, minäkö? -- sanoi hän, pysähtyen suutelemaan jokaista sormenpäätä kädestä, jota hän tavalla tai toisella yritti lakkaamatta puristaa. -- Rakkaani, eikö minulle totisesti tuota suurinta iloa tuntea helmenhohtavat kyntenne poskellani?

-- Ettekä säästä mitään kuluja hevosten ja ajopelien hankkimiseksi? -- sanoi Kitty.

-- Heh? -- huudahti herra O'Hara, ja hänen katseensa sumeni hiukan epämääräiseksi. -- Rakkahimpani, hankin parhaat, mitä rahalla voi saada... mitä rahalla voi saada, -- sanoi herra O'Hara, ja hänen silmänsä pyörivät päässälaskun ponnistuksesta. "Onhan minulla isoisäni kello; pelkään, että koneisto ei vastaa, mitä kultakotelo lupaa, mutta saanee siitä nelisen puntaa. Ja sitten on minulla jalokivillä koristettu nuuskarasiani, jonka ritari antoi isälleni... ei, lemmossa, sen olenkin jo liottanut! On myös hopeakahvainen miekkani... voisin vaihtaa sen tavalliseen mustaan ja saada ehkä viisi puntaa väliä. Ja minulla on kolme lajitelmaa brabantilaisia pitsejä..."

Hänen mietiskellessään Kitty hymyili hänelle lempeän ivallisesti; -- sitten työnsi hän kätensä taskuun ja veti sieltä hyvin täytetyn lippaan.

-- Ja luulitteko, -- sanoi hän, asettaen lippaan pöydälle, -- että minulla olisi ollut rohkeutta pyytää _rikasta_ rakastajaa karkaamaan kanssani?

-- Niin, -- mutisi mies, jatkaen ääneen hiljaista yhteenlaskuaan, -- on minulla vielä kultainen punssimaljanikin! Vannoin, että niin kauan kuin minulla olisi pisarakin siinä sekoittaa en kapineesta luopuisi; mutta enhän totisesti aavistanut, mitä minulle oli varattuna,... siitä saa kaksikymmentä puntaa tai enemmänkin. Ottakaa takaisin rahanne, Kitty; teidän ryöstämisestänne en suostu vastaanottamaan muuta palkkaa kuin minkä suloisilla huulillanne maksatte.

-- Kuunnelkaa toki, sir, -- huudahti rouva kohottaen sormensa, -- te olette köyhä mies.

-- Sitä olen, -- myönsi toinen.

-- Ja minä, -- jatkoi hän, -- olen varakas nainen.

-- Oh, -- huudahti O'Hara, -- Kitty, armaani, se on viimeinen asia maailmassa, mitä tällä hetkellä ajattelisin. Laskiessani sydämeni jalkainne juureen, rakkaani, tein sen teidän oman suloisen olentonne tähden ilman pienintäkään voitonhimoista ajatusta. Mitä minä rahoista! -- sanoi hän napsahduttaen sormiaan. -- Ei _niistä_ puhettakaan, Kitty, rakkahin! Minä halveksin rahoja. Kah, -- jatkoi hän hurmaavalla, tarttuvalla hymyllään, -- minulla ei vielä koskaan ole ollut kultakolikkoa taskussani sen polttamatta reikää siihen.

Rouva Bellairs kuunteli häntä omituisella puolittain halveksivalla, puolittain hellällä ilmeellä. Sitten hän nyökkäsi.

-- Uskon empimättä sanojasi, -- virkkoi hän. -- No, no, Denis, älä hupsuttele. -- Koska rahat ovat tuossa ja tiedämme, mitä varten, niin mitä merkitsee meidän välillämme, kumpi ne siihen on asettanut?

-- Ah, -- huudahti irlantilainen ikäänkuin häpeissään ja siirtyen kevyestä äänilajistaan peräti todellisen liikutuksen sävyyn, -- sinä olet enkeli! En ole sinun arvoisesi, mutta koetan parhaani, Kitty, koetan parhaani.

Rouva näytti hiukan hämmentyneeltä.

-- En tosiaankaan salli, että jälleen putoat polvillesi, -- virkkoi hän terävästi, -- aika rientää, ja asia on kai järjestetty.

-- Jätä se minun huostaani, -- vakuutti mies; -- suoriutuisin siitä vaikka silmät sidottuina.

-- Toimita kyytivaunut Bond-kadun ja Hiljaisen kadun kulmaan; se on luullakseni Bathin pimein soppi.

-- Niin teen, ja järjestän hevosten vaihdon Devizesissä, sillä ensimäinen väli on meidän ajettava täyttä vauhtia.

-- Ja sitten? -- kysyi Kitty, katsahtaen häneen epäilevästi.

-- Sitten... Lontooseen. Minulla onkin Covent Gardenissa eräs tuttava, joka vihkii meidät silmän räpäyksessä.

Kitty pureskeli pientä sormeaan. Riemastus, jonka tämä viime toive välähdytti miehen kasvoille, ei kuvastunut hänen omillaan.

-- Mutta unohdat, -- sanoi hän, -- että minut on vietävä pois vastoin tahtoani, ja mitä ihmiset sanoisivat, jos matkamme päässä naisin sinut enemmittä mutkitta?

-- Oh, totisesti, -- vastasi O'Hara ilman levottomuuden varjoakaan, -- enkö olisi kurja raukka, ellen tiellä osaisi sinua suostutella? Ja mitä sitten maailma sanoisi, ellet menisi naimisiin kanssani matkustettuasi kaiken yötä tällaisen kesyttömän irlantilaisen paholaisen seurassa? Ka, -- lisäsi hän iskien silmää, -- mitä muuta voisi nais-parka kunniansa pelastamiseksi tehdä?

-- Totta kyllä, -- myönsi uhri miettien ja napautti hampaitaan.

Hän sitoi naamion jälleen kasvoilleen ja käänsi ylös hilkkansa, syvässä mietiskelyssään välittämättä toisen ylivuotavista tunteenpurkauksista. Ovella hän pysähtyi katsahtaen taakseen toveriinsa, silmät välkkyen omituisen viettelevinä mustan sametin kurkistusrei'istä ja punaiset huulet uhkuen salaperäistä lupausta mustan pitsipoimun alta.

-- Enkä ollenkaan kysynyt haavaasi, -- virkkoi hän liikuttavalla äänellä. -- Onko se tuskallinen? Luuletko kykeneväsi kestämään huomis-illan rasitukset?

-- Ah, minulla on vain yksi tuska, Kitty, -- huudahti Denis, -- ja se on intohimoinen rakkauteni sinuun. Ja kun mies on lemmensairaana, on hänellä kahdenkymmenen miehen voima.

-- Ei askeltakaan edemmäksi kuin tälle ovelle, -- torjui Kitty. -- Ajattele kantajia ja Bathin juoruja. Hyvää yötä!

XVI kohtaus.

-- Ja nyt, lapsi, mitä kaupungilla puhutaan? -- kysyi rouva Bellairs.

Yöt olivat kylmiä ja pölkky rätisi uunissa. Kitty oli mitä hauskimmassa kotipuvussa ja ojensi punaiseen tohveliin verhotun jalan keveästi liekkiä kohti.

-- Ka, madam, -- virkkoi Lydia hermostuneilla sormilla irroittaessaan toisen puuteroidun hiuskierukan ja kutrin toisensa perään, -- kaiken aamua puhuttiin sir Jasperin ja eversti Villiersin kohtauksesta Hammerin kedolla. Ja koko iltapäivän... -- Tyttö pysähtyi harja kädessä.

-- Koko iltapäivän? Kerro, lapsi. Tiedät, -- sanoi hänen emäntänsä hurskaasti, -- että minun täytyi viettää koko iltani rakkaan ystävän sairasvuoteen ääressä.

-- Niin, madam, -- sanoi neitonen, -- ei puhuta mistään muusta kuin teidän omasta avioliitostanne nuoren loordi Verneyn kanssa.

-- Herran tähden, tyttö, -- parahti rouva, -- älä toki iske päähäni niin kovaa niillä harjaksilla! Mikä sinuun on tullut? Ja mitä ihmiset asiasta ajattelevat?

-- Ka, madam, -- virkkoi hänen Abigailinsa, käsitellen harjaansa pehmeämmin ja sallien kiihtymyksensä ilmetä vain äänen terävässä värähdyksessä, -- mylord Verneyn palvelija sanoo säälivänsä sitä, jonka täytyy mennä asumaan vanhan aatelisrouvan luo Verneyn linnaan.

-- Haa! -- äännähti Kitty ja hymyili onnittelevasti itselleen käsikuvastimeen.

-- Ja herra Burrell, madam (hän on lady Marian hovimestari ja viisas vanha herrasmies onkin) sanoo, että häitä ei tule, madam, sillä yhtä vähän hänen oma rouvansa kuin Verneyn kartanon rouva sitä sallisivat, madam.

-- Oh, vai niin, -- huudahti rouva Bellairs jäykistyen, -- siinäkö kaikki, mitä he siitä tietävät! Lydia, sinä petollinen, nenäkäs tyttö, miten rohkenet minulle sellaista juttua kertoa?

-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi, madam, -- vastasi Lydia, tuhauttaen nenäänsä. -- Kyllä minä sen sanoinkin herra Burrellille, että jos te todenteolla tahtoisitte ottaa puolisoksenne sellaisen pojanhoukkion kuin loordi Verneyn (anteeksi, madam, varmaan hänestä tulee hyvin siro nuori aatelismies, jahka hänen partansa alkaa kasvaa), niin ei suinkaan mokoma kuuro vanha kissa kuin hänen emäntänsä kykenisi sitä estämään. Ja minä sanoin loordi Verneyn palvelijalle, sille hävyttömälle lurjukselle, madam, että te pian opettaisitte leskirouvalle, mitä hänen rauhaansa tulee, kun kerran pääsisitte Verneyn linnan haltiattareksi.

-- Niin, niin, -- virkkoi rouva leppyneenä, -- ja mitä muut tuttavasi Bathissa puhuvat?

-- Kartanonherra Juniperin ylikuski sanoo, että hänen isäntänsä joisi itsensä kuoliaaksi yhtä varmasti kuin kananmuna kolhauksesta särkyy niin pian kuin hän näkisi teidän kuuluvan toiselle, madam. Hän on nauttinut hirvittävät määrät madeiraa siitä asti, kun hän kuuli uutisen. Ja markiisin juoksupalvelija sanoo, että "lady Flyte järjestää nyt kaikki oman päänsä mukaan", sanoo hän, "sillä armollinen rouva ei kelpaa edes pitämään kynttilää leskelle"; suokaa anteeksi kielenkäyttö, hän ei parempaa osaa, hänen voimansa on enimmäkseen hänen säärissään, madam. Ja herra Staffordin kilparatsastaja sanoo, madam, että hänen mielestään te olette nainen, jota ei enää koskaan valjasteta pariaisoihin.

-- Sanoiko hän todellakin niin! -- huudahti rouva Bellairs miettivästi. -- Ja mitä sinä, tyttöseni, itse sanot?

-- Ka, -- virkkoi neitonen, ja harja vapisi hänen emäntänsä kiharilla, -- minä sanon, madam, että jos sellaisen uhrauksen teette, te, joka olette niin nuori, niin viehättävä ja niin ihailtu, toivon nöyrästi, että valitsisitte jonkun eloisamman miehen kuin mylord Verneyn.

-- No, kenet? -- kysyi rouva Bellairs hyväluontoisen härnäävästi. -- Ketä sinä sitten suosittelisit? Mitä sanoisit markiisista, Lydia?

-- Oh, madam! Hänen armonsa on todellinen aatelismies, kuten kaikki nyrkkeilykilpailijat myöntävät, ja parempi kukkotaistelun tuomari, sanoo kilpalintujen harjoittaja herra Bantam, ei koskaan ole ilmaa hengittänyt, olkoon hän sitten juovuspäissä tai selvänä; ja selvänä ollessaan, madam, hänestä epäilemättä tulisi niin hyvä puoliso, että sellaista harvoin tapaa.

-- Niin, niin, tyttö, riittää jo hänestä. Mitäs herra Staffordista sanoisit?

-- Oo, herra Statford, madam, on komea herrasmies; hän ei tarvitse rahtuakaan täytettä sukissaan, ja hänen silmänsä voisi katseellaan houkutella sydämen ponnahtamaan rinnasta! Ja jos te vain vähänkin häntä ajattelisitte, niin saisittepa nähdä hänen antavan passit sille korealle ranskalaiselle muotikauppiaalle. Hän on hyvin uskollinen herrasmies, -- sanoi Lydia-neiti hiukkasen ilkeästi.

-- Puh, -- huudahti rouva, työntäen tuolinsa etäämmälle takkavalkeasta, -- kylläpä sinä jaarittelet joutavia! Ja sanohan, mitä sinun viisautesi herra O'Harasta tuumii?

-- Herranen aika, madam, huudahti vilpitön tyttö, -- hän on se herrasmies, joka tavattiin lady Standishin uutimien takaa.

-- Ellet olisi täydellinen hölmö, -- kivahti leski, -- et toistaisi sitä _järjetöntä_ juttua, vielä vähemmän odottaisit minun sitä uskovan. Herra O'Hara ei ole koskaan edes puhutellut lady Standishia.

Tarkkavaistoisen tytön huomio kiintyi hänen emäntänsä tavattoman lämpimään äänensävyyn. Hän vilkaisi nopeasti rouvan kuvastimesta heijastuviin kasvoihin eikä vastannut mitään.

-- No, -- rohkaisi rouva Bellairs, -- mitä muuta sinulla on häntä vastaan? Eikö hän ole komea, lapsi?

-- Komea kylläkin, madam, niiden silmissä, jotka rakastavat punaista tukkaa.

-- Ja iloinen sekä hyvä seuranpitäjä?

-- Oh, madam, siinä ei häntä kukaan voita, kuten puolet Bathin veijareista tietävät.

-- Haa... tarkoitat kai, että hän on hyväluontoinen?

-- Hän ei luullakseni eläissään ole vastannut kieltävästi kellekään miehelle tai naiselle.

-- Ja sitten? -- huudahti hänen emäntänsä ärtyisästi.

-- Ja jalomielinen, -- kaakatti Lydia ihastuksissaan pilvestä, jonka hän näki laskeutuvan kuvastimen heijastamalle otsalle, -- avokätinen, madam. Herra Mahoney, hänen omituinen palvelijansa, on kertonut minulle monet monituiset kerrat, niin on, madam, että ainoa keino, millä hän saa itse käytetyksi palkkansa, josta hän silti tosin harvoin näkee kolikon syrjääkään, on tuhlata rahat heti, sillä isäntä on niin antelias, että lahjoittaisi vaikka takin palvelijansa seljästä.

-- Tiedän varsin hyvin, -- sanoi Kitty ylevästi, -- että herra O'Haran tilukset Irlannissa ovat hiukan rasitettuja kiinnityksillä.