Part 7

Puhuessaan hän viattomasti siirrälsi herttaisen näytteen katoavaa kukoistusta nuorta miestä kohti. Ja suudelma, jonka hän oli lukenut tämän silmistä, painautui verrattoman luontevasti hänen huulilleen.

"Kah, kuka tietää?" ajatteli hän, pieni tyytyväinen hymy suupielessä, suoristaessaan muodikasta hattuaan. "Siinä pojassa voi olla ryhtiä sittenkin!"

Kitty tarttui hänen käsivarteensa. Oman rohkeutensa huikaisemana nuorukainen salli viedä itsensä huoneesta. Käsi kädessä he tyrkkiytyivät kapeita portaita alas.

-- Olette kovin kaunis! -- sanoi nuorukainen ja suuteli häntä uudestaan, kun he pääsivät hämärään, tummalla laudoituksella varustettuun eteiseen.

-- Hyi! -- virkkoi rouva Bellairs hieman ärtyisästi, työntäen hänet takaisin, kun hänen pieni, musta palveluspoikansa riensi avaamaan ovea.

Ei suudelma enempää kuin puhekaan osoittanut kohoavaa asteikkoa, ja miltäpä tuntuu rakastajan suudelma, ellei se ilmaise uutta kiihkoa, miltä lemmenvala ilman uutta väritystä, uusia mielikuvia?

Mutta puut Kuningattaren torilla olivat keveässä, vaaleassa kullanvihervässä lehtipuvussa. Päiväpaiste hohti kullalta, tuulonen oli raikas ja hymyilevä; vanha harmaa kaupunki oli kuin nuoresta lemmestä punotuilla köynnöksillä somistettu.

"Hän on vain kokematon", mietti nainen kiitävien ajatustensa lomaan, "ja hän on varmasti Bathin sievin nuorukainen".

Rakkaus ja kevät tanssivat Kitty-rouvan keveässä sydämessä ja keveissä kantapäissä hänen sipsuttaessaan eteenpäin. Ja rakkaus ja kevät kerääntyi ja pulppusi ja etsi ulospääsyä Verneyn sielussa yhtä välttämättömästi ja vastustamattomasti ja melkein yhtä tiedottomasti kuin mahla nuorissa vesoissa, jotka tuulen hyväileminä huojuen lemmekkäästi availivat umppujaan päivän suutelulle.

Kaivohuone tuntui viileältä ja hämärältä harmaan kivikadun jälkeen, johon keväinen aurinko räkitti nuoruutensa hurjalla voimalla. Vesi hyräili hiljaista uneliasta lauluaan, kun se heikosti höyryten pulppusi esille.

-- Kuunnelkaahan, -- virkkoi Kitty-rouva. -- Sen ääni on niin viatonta, se kimaltelee niin kirkkaana!

Hymyillen otti hän Verneyn ojentaman lasin. -- Uh, -- virkkoi hän, -- hirveän kirpeältä se tosiaankin maistuu! Pelkään, -- lisäsi hän, taaskin luoden hiukan levottoman silmäyksen uuden rakastajansa kasvoihin, -- että se on elämän vertauskuva.

-- Mutta, -- vastasi tämä, -- nämä vedet kuuluvat olevan erinomaisen terveellisiä.

-- Terveellisiä! -- huudahti Kitty-rouva, taas maistellen ja taas nostaen nenäänsä ylöspäin ja kiertäen suupielensä alas vastustamattoman hurmaavan nyrpistykseen. -- Terveellisiä, mylord! Taivas meitä varjelkoon! Ja mitäpä se on muuta kuin viimeinen lisä niiden täydelliseen inhoittavaisuuteen! Terveellisiäkö, sir? Tahtoisin teidän tietävän, että en juo niitä terveydekseni. -- Hän laski kädestään lasin, josta oli poissa vain linnun kulauksen verran. -- Näytänkö minä naiselta, joka kaipaa "terveysvesiä"?

-- Ette suinkaan, -- sopersi nuorukainen saamattomasti.

-- On yhteiskunnallisia velvollisuuksia, -- jatkoi Kitty mielevästi. -- Yksinäisen turvattoman lesken, sir, _täytyy_ noudattaa yleistä tapaa. Ja sitten minulla on vielä toinen, pelkkä tunnesyy.

Hän keikautti päätään ja loi veitikkamaiset silmänsä toveriinsa.

-- Poloinen Bellairs-vainajani, sanoi hän, -- miten usein on ollut iloni ja velvollisuuteni täyttää tuollainen lasi ja viedä se hänen huulilleen! Viimeisinä vuosinaan hän, rakas mies-parka, ei enää kyennyt liikuttamaan jäseniänsäkään!

Loordi Verney ei löytänyt mitään sopivaa vastausta näihin helliin muistelmiin; ja kun Kitty-rouva nähtävästi oli kylliksi alistunut Bathin muotiin ja samalla kantanut uhrinsa edesmenneen haamulle, hän kääntyi rivakasti ja alkoi seinäpilariin nojautuen silmäillä salia.

-- Kah, kyllä täällä on tyhjää! -- virkahti hän. -- Teidän syynne, että tulin niin myöhään. Ei ketään muita, voin vakuuttaa, kuin tuo Flyte-naikkonen, inhoittava Spicerinne, sir... haha, ja vanha kenraali Tilney. Näillä kauheilla keväillä luullakseni on voimaa pitää mokomat muumiot hengissä niiden oikean rajan yli. Se tuskin on rehellistä muuta maailmaa kohtaan. Ka, sillä vanhalla raukalla on tuskin tunnetta tai tajuntaa jälellä, ja kuitenkin se kävelee! Taivas meitä armahtakoon, vieläpä juokseekin! -- kirahti hän äkkiä, nähdessään Dettingenin onnettoman veteraanin, joka oli päässyt kantajansa hoivaavista käsistä, hyökkäävän ovea kohti puolittain halvaantuneen vanhuksen epävarmalla hölkötyksellä.

-- Ja se tuo mieleeni, -- sanoi Kitty-rouva, -- että sir George vaatimalla vaatii minua kävelemään viisi minuuttia jokaisen lasin välillä. Tuolla tulee arvoisa tätinne, lady Maria, kuulotorvineen, ja onneton neiti Selina. Vakuutan, että hän tuo keltainen sulka hatussaan yhä enemmän muistuttaa rakasta Toto-vainajaani.

-- Käytittekö sitä hyväilynimenä puolisollenne? -- kysyi loordi Verney tukehtuneella kuiskauksella.

-- Hyi, sir, huudahti leski. -- Se oli kakaduni... puhuin kakadustani. -- Hän huokasi syvään. -- Rakastin sitä raukkaa, -- sanoi hän.

Nuori mies katsahti häneen epätietoisena, kumpaa kaivattua kaksijalkaista hän tarkoitti.

-- Selina, -- huusi lady Maria sillä kimakalla äänellä, jota käyttää omasta vajavaisuudestaan vakuutettu kuuro nainen (ujosteleva kuuro sensijaan aivan mykistyy pelosta, että puhuisi liian kovaa), -- Selina, kuinka usein täytyy minun sinulle sanoa, että sinun on itse ammennettava lasiini! Kuka tuolla on? Missä ovat silmälasini? Kenen sanoit hänen olevan? Rouva Bellairs? Hm! Ja kenet on hän nyt saanut hinattavakseen? Kenen, sanoit? Äänekkäämmin, äänekkäämmin, lapsi! Miksikä sinä noin mumiset? Kuka? Verney... loordi Verneykö? Mitä, hänhän on sisarenpoikani. Käske häntä tulemaan luokseni heti paikalla. Kuuletko, Selina, heti paikalla! En salli hänen tarttuvan Bellairsin lesken verkkoon!

Kakadunsulkainen töyhtö nyökkäili pontevasti. Tietoisena, että koko Kaivohuone kaikui lady Marian tunteenpurkauksista, ja peläten suojelijatartaan hämmentynyt neiti Selina astui kaksi askelta täyttääkseen saamaansa käskyä, mutta pysähtyi levottomana. Loordi Verney oli sävähtänyt tummanpunaiseksi. Kitty-rouva riippui hänen käsivarressaan yhä hellemmällä puristuksella ja hymyili hempeästi, olematta mistään tietävinään. Sillä hetkellä hän oli yhtä kuuro kuin lady Maria.

Viimemainitun kynsimäinen käsi oli nyt irroittanut pitkävartisen tähystimen röyhelöittensä poimuista.

-- Hän on todellakin sisarenpoikani, -- lausui hän käskevällä bassollaan, -- sen viheliäisen rouva Bellairsin kanssa!... Harry! Tänne, sanon!... Selina, senkin hupsu, oletko nukahtanut?

Sorinaa, ikäänkuin naurun kikatusta, alkoi kuulua pitkin Kaivohuonetta. Lady Flyten maalatut kasvot vääntyivät merkitsevään hymyyn hänen kuiskaillessaan lasinsa yli kapteeni Spicerille, joka tällä haavaa oli hänen erityinen ystävänsä. Tämän herrasmiehen kelmeä naama säteili ilkeää tyydytystä. Hänen huulensa olivat supussa kuin herkullisinta juoru-uutista kuunnellessa. Hän alkoi supattaa ja irvistellä. Nuori kartanonherra Greene lähestyi paria korvat herkkinä ja viattomin, typerin kasvoin, jotka koettivat näyttää kovin viisailta.

-- Vakuutan sen teille, -- äänteli kapteeni irvistäen. -- Enkö ollut siellä?

-- Miehen makuuhuoneessako? -- huudahti lady Flyte kimakasti nauraen.

Lady Marian kakadunharja nousi täten syntyneen odottelun kestäessä yhä hurjempana. Kitty Bellairs luuli kuulevansa vanhan naisen leukojen ratinan. Varmaa oli, että tämä vihoissaan kirkui äänekkäämmin kuin edes kaivattu Toto-vainaja. Sitten Kitty-rouva, josta totta puhuen näytelmä alkoi jo mennä huvia pitemmälle, tunsi nuoren käsivarren, johon hän nojasi, jäykkenevän ja nuoren vartalon vieressään liikkuvan uudella miehuudella.

-- Anteeksi, rouva Bellairs, -- sanoi loordi Verney (hän puhui äänekkäästi ja rouvan kummastukseksi täysin sulavasti ja arvokkaasti), -- sallitteko minun esitellä teidät tädilleni, lady Maria Prideauxille?... Maria-täti, -- virkkoi hän kauniisti kalskahtavalla äänellä, joka aiheutti yleisen hiljaisuuden, -- salli minun esitellä rouva Bellairs. Tämä nainen on armollisesti suvainnut hyväksyä minut tulevaksi puolisokseen. Olen miesten onnellisin, ja liitto tuottaa minulle mitä suurinta kunniaa.

Viimeisen lauseensa hän huusi vielä pontevammin kuin edelliset ja vilkaisten Kityn äkkiä punaiseksi leimahtaneeseen poskeen toisti sen sitten melkein kuiskaamalla ja voimakkaan liikutuksen värähdys äänessään.

Hämmästynyt Kitty-rouva suoristausi paisuvin sydämin kumarruksestaan.

"Sitä rakasta nuorukaista", sanoi hän itsekseen. "Sitä rakasta, viatonta ritarillista nuorukaista!"

Hänen kirkkaat mustat silmänsä melkein sumenivat. Hänen liikutuksensa oli jotakin ennen tuntematonta: se oli melkein äidillistä.

Äkillisen, vilpittömän liikutuksen pakoituksesta älykkäimmänkin naisen nokkeluus herpautuu. Rouva Bellairs ei tässä uudessa tilanteessa löytänyt mitään sanoja.

Lady Marian kuurous oli lisääntynyt peloittavaan määrään.

-- Perin hauskaa, -- mutisi hän, pisti kylmäkiskoisesti kätensä esille ja veti sen pois ennenkuin rouva Bellairs oli ehtinyt sitä koskettaa.

-- Tuleva vaimoni, -- huusi päärin alku keuhkojensa täydeltä iäkkään sukulaisensa korvaan.

Oli omituista havaita, kuinka vanhaksi lady Maria äkkiä näytti tulleen. Aivan kumaraisena nyökkäili hän hajamielisesti sisarenpojalleen.

-- Kiitos kysymisestäsi, lapsi, -- mutta nämä vedet koettelevat minua ankarasti.

Loordi Verney yritti toista kirkaisua yhtä turhaan.

-- Niin sanoo sir George, -- huomautti mylady.

"Ihan rakkaan Toto-parkani silmät", ajatteli rouva Bellairs.

Loordi Verney katsahti epätoivoisesti ympärilleen. Neiti Solinasta hän oli tavattoman sievä ja kohtelias, ja naisen poloinen vanhanpiian-sydän lämpeni rakastajalle hänessä. Hän lähestyi lady Mariaa, nostaen hiljaa tämän kuulotorvea.

Varsin mielissään, kun voi kääntää huomionsa toisaalle, lady Maria nosti sen tavattoman ystävällisesti korvaansa.

-- Mitä se on, rakas lapsi? Näkyykö jotakin merkkiä herttuattaresta?

-- Sisarenpoikanne, -- sanoi neiti Selina kainolla sävyllä, -- sisarenpoikanne mylord Verney haluaa ilmoittaa teille, että hän on aikeissa solmita avioliiton rouvan kanssa, jonka hän vastikään teille esitteli.

Selina-neiti punehtui puhetorven suullisen takana tätä ilmoitusta tehdessään. -- Ai! -- parahti hän sitten kivusta vaikertaen, sillä lady Maria oli näpäyttänyt häntä koneellaan rystöille.

-- Avioliittoon mukamas! -- sanoi loordi Verneyn täti. -- Selina, olet sinäkin aika hupsu!... Madam, -- huomautti kakadu-vainajan aave, hyvin arvokkaasti taivuttaen harjaansa säteilevää Kittyä kohti, -- toivotan teille hyvää aamupäivää!

XIII kohtaus.

Sanoissa "tuleva vaimoni" oli täytynyt olla omituinen taika, sillä tuskin oli loordi Verney ne lausunut, kun hän tuli useata tuumaa pitemmäksi, huomattavasti hartevammaksi ja näytti melkoista vanhemmalta. Hän oli tosiaankin poikavuosista astunut miehuuden ikään. Hän katsoi suojelevasti käsivarressaan riippuvaan pieneen naiseen. Vastuunalaisuuden vakavuus laskeutui hänen kulmilleen.

Ah, Verney! virkkoi herra Stafford iskien silmää, hyökätessään kuumana saliin kadun päiväpaisteesta. Kävelyllään oli hän peittynyt valkoisella pölyllä ja vieläkin hytkähteli hän naurusta. -- Ah, Verney, perhosleikissä kultaisella aamuhetkellä, sillävälin kun toiset ponnistelevat otsansa hiessä! Totisesti, poika, olet keksinyt puutarhan parhaan ruusun... Rouva Kitty Bellairs, suutelen kättänne.

Tässä Kitty-rouva tunsi tulevan herransa nuorta selkäänsä ojentaessaan käsivarrellaan painavan hänen sormiaan kylkiluitansa vasten.

-- Herra Stafford, -- alkoi loordi Verney juhlallisesti, tämä rouva...

Mutta tietäen, mitä tuleva oli, Kitty keskeytti säälimättömästi.

-- Ja saanko kysyä, herra Stafford, -- virkkoi hän keikauttaen hänelle päätänsä sillä linnun eleellä, joka oli hänelle yhtä luontaista kuin jollekin sievistelevälle kyyhkyselle (Kitty-rouva kuului nimittäin niihin, jotka alkavat heitellä silmäniskuja jo imettäjättärensä käsivarrella ennenkuin vielä osaavat puhuakaan ja lopuksi keimailevat lääkärilleen muodikkaassa pitsireunaisessa yömyssyssä), -- saanko kysyä, mistä tulettekaan näin myöhään ja noin kuumissanne?

-- Mistäkö? -- huudahti herra Stafford, ja lystikkäiden muistojensa valtaamana hän hilpeällä naurullaan herätti Kaivohuoneen juhlalliset kai'ut.

Ah, vielä sitä kysyttekin! Tulen rattoisimmasta kohtauksesta, missä koskaan olen saanut olla mukana. Oi, kun ajattelen, miltä hänen kasvonsa näyttivät hänen istuessaan pyörätuolissaan leininsä ja kiukkunsa tempoiltavana! Ja tultasyöksevä Jasper taisteluvalmiina, ja vanhan Foulksin hampaat suusta tipahtamaisillaan tässä säädyttömässä leikissä!... Spicer, mies, hei, hei, tuepa minua!... Oi, madam, -- herra Stafford pyyhki innostuksen kyyneleitä silmistään ja nojasi siekailematta Spiceriä vasten ikäänkuin viimemainitun hintelä ruumis olisi ollut erityisesti hänen tuekseen aiottu pylväs, -- oi madam, voisin naurattaa teitä, ellen olisi liian hengästynyt puhuakseni.

-- Todellakin, -- kiirehti Kitty-rouva puuttumaan pakinaan huomatessaan loordi Verneyn hänelle luonteenomaisella lempeällä itsepäisyydellä taaskin valmistautuvan ilmoittamaan kihlaustaan.

-- Herra Stafford, olkaa hyvä ja puhukaa sitten, sillä minusta näyttääkin kuluneen tavattoman pitkä aika siitä, kun viimeksi nauroin.

-- Hemmetti, -- teette _minut_ perin uteliaaksi! huomautti herra Staffordin tuki.

-- Hyväinen aika! -- huokasi herra Stafford uudessa naurunpuuskassa. -- Haha! Muuten, Verney, eikö sinunkin pitänyt käydä sen mustasukkaisen aviomiehen kanssa otteluun tänä aamuna?... Ah, samasta merkistä, ja sinun myös, Spicer? Voi hitto! Olen iloinen, kun ette sitä tehneet, sillä jos jompikumpi teistä olisi lennättänyt lyijyä hänen ruumiiseensa, olisin menettänyt kevätkauden parhaan pilan. Totta tosiaan. Hihi, haha, hoho!

-- Herra Stafford, -- virkkoi loordi Verney vakavana kuin huuhkaja, sillävälin kun Kitty-rouva, johon hilpeän Staffordin riemu oli tarttunut, nauraa kikatti hänen käsivarressaan, -- minulla on syvemmät syyt kuin aavistattekaan iloita siitä että mieletön väärinkäsitys sir Jasperin ja itseni välillä selviytyi. Tämä rouvashenkilö ja minä...

-- Hyväinen aika, se pila, se pila! -- huudahti rouva Bellairs äänekkäällä levottomuudella ja polkien pientä jalkaansa.

-- Oh, kaunis rouva Bellairs, -- läähätti herra Stafford, -- kunpa olisitte ollut siellä jakamassa sen ilon kanssani!

-- Tämä rouva... -- yritti loordi Verney.

-- Tosiaan toivoisin, että olisin siellä ollut! -- huudahti Kitty. Ja totta hän puhuikin.

-- Rouva Bellairs, -- sanoi itsepintainen rakastaja, on suostunut tekemään minut miesten onnellisimmaksi.

-- Häh? -- tarkkasi herra Stafford pysähtyen uuden naurunhohotuksen partaalle.

Kitty-rouva loi silmäluomensa alas. Hän tunsi näyttävänsä kainolta ja melkein ujolta, ja siitä oli hän itselleen vihainen.

Herra Stafford kuului niihin seitsemäänneljättä rakastajaan, joista rouva oli niin luottavaisesti puhunut, ja sellaisena hän ei ollenkaan käsittänyt loordi Verneyn ilmoituksen juhlallista merkitystä.

-- Ah, madam, -- huudahti hän moittivasti, -- eikö riitä, että alati pidätte minua Hadeksessa? Täytyykö teidän välttämättömästi lisätä kärsimyksiäni näyttämällä minulle, että toinen on paratiisissa? Mutta, pikku Verneyni, -- jatkoi hän kääntyen hyväntuulisesti kilpailijansa puoleen, -- on kohtuullista, että varoitan sinua ennenkuin annat ottaa mittasi sädekehääsi varten. Tämän naisen suosion paratiisissa (ah, enkö sitä tietäisi?) saa iloita perin epävarman ajan.

-- Tämä nainen, sir, -- virkkoi loordi Verney huulet jäykkinä, on luvannut tulla vaimokseni.

Oli onnellista, että herra Staffordilla oli tuki, sillä tämän iskun vaikutuksesta hän horjui. Vaikka hän oli maailman mies, hänen kasvonsa ilmaisivat mitä vilpittömintä kummastusta.

Oi, miten kainolta näyttikään Kitty-rouva!

Hiukan kateellisena Spicer alkoi tuhlata onnittelujaan, jotka hänen suojelijansa otti vain kylmästi vastaan.

-- Ah, Kitty, -- kuiskasi herra Stafford rouva Bellairsin näkinkengänmuotoiseen korvaan, -- pidättekö niin hennosta, heleänvihreästä nuoruudesta? Kah, armas rouva, pojan leuka on yhtä sileä kuin omannekin. Mitä pilantekoa tämä on?

Kitty raapaisi pikku jalallaan ja painoi päänsä alas. Kitty-rouvako ujona! Ja tuo viaton poikaparka suojelevine sävyineen -- se oli mitä lystikkäintä nähdä.

-- Saat olla varma, Verney, -- huudahti herra Stafford, -- että toivon sinulle iloa, haha, kaikesta sydämestäni! Ja te, madam, hihi!... anteeksi, hyvät ystävät, mutta muisto sir Jasperin kaksintaistelusta on minulle vielä liikaa. Haha, tue minua, Spicer!

-- Rouva nai hänet, nai hänet, -- huudahteli Spicer sapekkaan kostonhimoisesti, vilkaistessaan olkansa yli heidän luotaan poistuvaan pariin.

-- Nai hänet! Ei koskaan! -- huudahti Stafford. -- Kitty ei ole mikään hupsu. Ka, mies, se pieni paholainen ei huolisi _minustakaan!_ Hän rakastaa liiaksi vapauttaan ja huvituksiaan. Etkö huomannut? Hän ei tohtinut katsahtaa ylös, peläten näyttävänsä silmäkulmassaan ilkkuvan veitikan. Hei, hurraa, ritarillinen kapteenini! -- innostui keikari ja lyödä sipaisi jäähyväisiksi halveksivasti ja hyväntuulisesti häntä tukeneita ohuita hartioita. -- Sinun ei vielä tarvitse ruveta elättäjäksesi toista kokematonta keltanokkaa etsimään.

* * * * *

Vilkaistessaan vasikkaansa Kitty-rouva keksi yhä suuremmaksi mielipahakseen ja kenties kummastuksekseenkin uuden ilmeen tämän silmissä. Kiihkeä hartaus oli väistynyt aivan liikanaisen arvokkuuden tieltä.

"Se otus on oikea eläinnäyttely!" ajatteli hän suuttuneena itsekseen. "Hämärässä hän varmaankin eniten muistuttaa tarhapöllöä!"

He kävelivät yhdessä Kaivohuoneelta Luostarikadulle ja sitten verkalleen Oranssilehdon viileään siimekseen, jossa he syrjäisen sopukan löydettyään istahtivat kivipenkille.

-- Kun mies, -- alotti Harry Verney, -- lyhyen aamukauden kuluessa on joutunut katselemaan olemassaolon suuria kysymyksiä, kuolemaa ja rakkautta, silmästä silmään, niin seuraelämän valheelliset riemut ja surut näyttävät hänestä kovin ontoilta ja arvottomilta!

-- Oh, -- sanoi Kitty, -- te säikähdytätte minut! Milloin te kuolemaakin katselitte, mylord?

-- Niin, -- vastasi toinen viattoman vakavasti, -- ellette te, rakkahimpani, olisi tänä aamuna tullut sir Jasperin ja minun välilleni, kuka tietää, mitä olisi voinut tapahtua?

-- Oo, vai sitä! -- sanoi toinen huultaan venähdyttäen.

-- Niin, -- virkkoi loordi, -- missä olisin nyt, Kitty? Se ajatus ahdistaa minua suuressa onnessani. Jos olisin surmannut sir Jasperin, olisinko koskaan voinut katsella itseäni muuta kuin murhamiehenä?

-- Uh, hyi, hyi, -- puhkesi hänen rakastajattarensa kärsimättömänä, -- ken sellaista pienissä kunniakysymyksissä ajattelee!

Sydämessään sanoi hän itselleen, että nuoren miehen _savoir-vivre_ osoittautui hirveän puutteelliseksi. Ja kaikessa vilpittömyydessään hän ryhtyi tätä sulavan ja seurapiireissä tarpeellisen esiintymistaidon puutettaan vielä enemmän paljastamaan.

-- Jos taasen olisin kaatunut, ja se olisikin ollut luultavinta, tämä kun oli ensimäinen senlaatuinen kohtaukseni, vavistuttaa minua ajatus, missä tilassa sieluni olisi saapunut luojansa eteen. -- Hänen äänensä värähteli hetkisen.

-- Mylord Verney, -- huudahti Kitty, kääntäen häneen mitä tuskastuneimmat kasvot, -- ette aavistakaan miten järkytätte minua!

Nuorukainen ei tosiaankaan aavistanut.

Hän otaksui hänen huolestumisensa lempeimmäksi naiselliseksi myötätunnoksi ja rohkaistui uusiin luottamuksiin.

-- Punastuen tunnustan teille, -- sanoi hän, -- että tänne Bathin iloisiin seurapiireihin tultuani elämäni ei ole ollut aivan sellaista, että omatuntoni voisi sen hyväksyä. Rakkaan äitini minuun suurella uutteruudella istuttamat hurskaat tavat ja vakavat elämänohjeet olen liiankin keveästi syrjäyttänyt.

-- Hyväinen aika! -- huudahti Kitty-rouva vielä tuskaantuneempana.

-- Kun olemme naimisissa, rakkahin, -- jatkoi loordi Verney, puhuessaan kietoen hiljaa kätensä armaansa hennoille vyötäisille, mutta siveellisiin mietelmiinsä vaipuneena unohtaen antaa syleilylleen tulisuutta, -- niin emme etsi loistavaa maailmaa. Löydämme kaiken onnemme toistemme parista, eikö niin? Oi, kuinka tervetulleeksi rakas äitini lausuukaan teidät Verneyn sukulinnaan! Hänen unelmansa on aina ollut, että menisin aikaisin naimisiin ja asettuisin maatilalle.

Pienet kylmät väreet karmivat Kittyn selkäpiitä. -- Onko aikomuksenne avioliittoon mentyänne asua äitinne luona? -- änkytti hän, nojautuen heikosti hervotonta käsivartta vasten.

Intomielin huudahti nuorukainen, että äideistä parhaimmasta hän ei koskaan voisi pitkää aikaa elää erossa.

-- Oi, te olette pitävä hänestä kovin paljon! -- sanoi hän, katsahtaen hellästi mielikuvituksensa Kittyyn.

-- Hennoimmasta lapsuudestanne asti hän siis uutterasti kylvi teihin vakavia periaatteita ja hurskaita tapoja, eikö niin? -- kuiskasi todellinen Kitty melkein voivottaen.

-- Niin hän todellakin teki, -- vahvisti nuorukainen innostuneena.

Kitty-rouva sulki silmänsä ja antoi päänsä kallistua olalleen.

-- Pelkään saavani hermokohtauksen, -- virkkoi hän.

-- Sen aiheuttanee kevään kuumuus, -- sanoi nuorukainen ja näkyi aikovan nousta.

-- Ehkä niin, -- vastasi Kitty, käyden yhtäkkiä niin hervottomaksi, että miehen täytyi tiukentaa puristustaan. Hän vilkaisi häneen nyt hiukan säikähtyneenä. Kitty raoitti kirkkaat silmänsä ja soi hänelle pienen raukean hymyn välähdyksen.

"Ainakin", ajatteli leski, "eroamme suloisella hetkellä, jos meidän täytyy erota (ja erota meidän täytyy, vasikkani ja minun). Mitä? Lehdossa, missä jokainen tuoksu, jokainen kätketty lintu, lehvä ja päivänsäde johtaa mieleen lemmenajatuksia, ja missä minä istun hänen vieressään, hän alkaa lörpötellä äidistänsä! Ellei hän edes märehdi kauneuttani vielä kerran, niin nimeni ei ole Kitty!"

Hän huokasi ja sulki silmänsä. Hennot kasvot olivat vain vaaksan päässä nuorukaisen huulista.

-- Pelkään tosiaankin voivanne pahoin, -- sanoi tämä hellän huolestuneesti. -- Äidilläni on oivallisia sydäinenvahvistustippoja sellaista heikkoutta vastaan.

Rouva Bellairs kohosi istualleen niin tarmokkaasti, että sitä ei olisi pyörtyvältä naiselta odottanut.

-- Äitinne... -- alotti hän leimaus silmissä, mutta hillitsi itsensä äkkiä. -- Hyvästi, Verney, -- virkkoi hän ojentaen hänelle kätensä.

-- Hyvästi! -- toisti nuori mies aivan hämmästyneenä.

-- Ah, -- huokasi Kitty, -- luostarin kello kajahduttelee jo tyhmää vanhaa säveltään. Kuinka kauan olenkaan ollut teidän kanssanne kahdenkesken, sir? Hyi, hyi, eikö minun pitäisi ajatella mainettani?

-- Tulevana vaimonani tietysti... -- sopersi mies.

-- No, sitä suuremmalla syyllä, -- keskeytti Kitty; -- eikö minun pidä osoittautua tarpeellisen varovaiseksi? Ajatelkaahan arvoisaa äitiänne! Kas niin, sir, jättäkää minut nyt.

Hetkisen hän pilkkasi; toisen vuoron hän herttaisesti hymyili.

"Minä panen hänet ammumaan!" ajatteli hän, vahvistaen päätöksensä jalkaa polkemalla.

-- Ovellenne asti? -- pyysi nuorukainen.

-- Ei askeltakaan, -- kielsi hän. -- Kas niin, sir, hyvästi.

Harry tarttui hänen käteensä ja kumartui maltillisesti häntä suutelemaan.

-- Menen kirjoittamaan tämän uutisen äidilleni, -- sanoi hän.

-- Oh, menkää! -- virkkoi Kitty, kääntyä heilautti kantapäällään ja oli hameenhelmojen vimmatusti huiskiessa ja kahistessa kadonnut käytävän mutkan taa ennenkuin rakastaja hitaalla pojanjärjellänsä edes ehti pyytää häntä määräämään seuraavan kohtauksen hetkeä.

Kitty-rouvan silmissä oli vallan kyyneliä, kun hän kepillään pieksi hiekkaa. Hän hieroi raivokkaalla kädellä kirsikkahuuliansa siltä kohtaa, mihin nuorukainen oli painanut suutelonsa.

"Se oli tosiaankin aviollista!" huudahti hän itsekseen, muistellen tapahtumaa vihaisella kaksinaisella sävyllä. "Mokoma vasikka! Onko nainen koskaan viettänyt naurettavampaa hetkeä... ja, taivaan nimessä, mitä on tehtävä?"

XIV kohtaus.