Part 6

-- Todellakin, -- sanoi loordi Markham, -- tämä on hyvin säännötöntä. En ole koskaan ollut mukana kaksinottelussa, jossa toinen asianomaisista on taistellut pyörätuolissa. Ja pelkäänpä, etten voi ottaa vastuuta asian järjestelystä tällaisissa olosuhteissa.

-- Kirottua lörpötystä! -- huudahti sir Jasper, käyttäytyen yhtä kohteliaasti kuin aikaisemminkin. Puhuessaan hän heitti ohjakset palvelijalleen ja kapusi alas kieseistä. Stafford oli mennyt hänen edellään veräjälle ja hyppi vuoroon toisella, vuoroon toisella jalallaan, perin huvitettuna tilanteesta.

"Hahaha!" -- Hei, hyvää huomenta, eversti; minua surettaa nähdä teidät tuossa tilassa! (Haha!) Oletteko tuonut toisen pyörätuolin meidän urhollamme? Oh, tietysti! Ei olisi oikein, ellei hänkin istuisi pyörätuolissa! Kah, Foulks, sinä työnnät toistu tuolia, minä pyöritän toista, ja niin kyyditsemme heidät toisiaan vastaan, antaen heidän laukaista niin pian kuin haluavat. Hemmetti, siitä tulee rattoisa leikki!

Eversti Villiers käänsi liukaskieliseen ystäväänsä kasvot, joiden väri muistutti kolmen vuorokauden vanhaa ajettunutta ruhjevammaa; ne olivat vihreänkeltaiset tuskasta niiltä kohdilta, mistä raivo ei ollut niitä purppuroinut.

-- Herra Stafford, nuo pilapuheet, sir, ovat tässä tilanteessa perin sopimattomia. (Sitä kirottua koipea!) Herra Foulks, ole hyvä ja selitä;... majuri Topham, selittäkää näille herroille, että olen tullut taistelemaan, sir, ja että taistella todellakin tahdon... sen jumal'avita vakuutan! -- Vimmoissaan iski hän pyörätuolin käsinojaan, survaisi pahoin kivistelevää jalkaansa ja ulvahti raivosta ja tuskasta.

-- Hiisi vieköön, -- sanoi Stafford, -- yhtä hyvin taistelisin vanhan karhun kanssa! Kuiskaahan, Foulks, aikooko hän ampua häkistään... anteeksi, tarkoitan tuolistaan?

-- Sellainen on hänen aikomuksensa, -- vastasi herra Foulks, hermostuneesti irvistäen ja näyttäen hienosta Bond Streetin norsunluusta valmistetut hammasrivinsä, joista herra Stafford jo mainitsi. -- Mutta minusta se tuntuu hiukan epäsäännölliseltä.

-- Hiukan epäsäännölliseltä? -- huudahti loordi Markham. -- Se on kokonaan epäsäännöllistä. Minä en tahdo olla asian kanssa missään tekemisissä.

Sir Jasper seisoi paikoillaan, tuijottaen synkkänä tantereeseen ja työnnellen kultapäistä rottinkikeppiään pehmeään mutaan ikäänkuin hänen koko huomionsa olisi kohdistunut niihin reikäsiin, joita hän rivittäin pisteli maahan.

-- Mitä vaikeutta tässä on, mitä vaikeutta tässä on? -- karjui eversti Villiers. -- Kärräätte minut asemaan ja mittaatte askeleet... kahdeksan askelta, Foulks, ei jalkaakaan enempää; ja annatte minulle pistoolini. Eihän siinä mitään vaikeutta... hiisi minut periköön, hiisi vieköön teidät kaikki, sanon! _Mitä_ vaikeutta siinä on?

-- Taistelijat eivät ole yhtä edullisessa asemassa, -- huomautti majuri Topham. -- Ilmoitin Villiersille, että kernaasti astuisin hänen sijaansa.

-- Ei, ei, ei! -- kirkui vanha mies, kääntyen. -- Oih, -- voihkaisi hän sitten ja väänsi kasvojaan, sillä leini repi häntä niin rajusti, että hän tarttui tuolinsa sivunojiin, viskaten päänsä taaksepäin, ja hänen kasvonsa saivat kaamean muodon.

-- Muistan, -- märehti vanha Foulks, -- miten kelpo Darlingtonin herttua vaati Basil Verneytä (Verneyn isää, tiedättehän) taisteluun, vaikka vasen käsivartensa oli laastoissa; mutta, kuten Cranbroken markiisi, hänen armonsa todistaja, minulle silloin huomautti...

-- Oh, säästä meidät markiisista! -- keskeytti Stafford karkeasti. -- Pysykäämme nykyisessä tehtävässämme, jos suvaitsette. Koko asia on järjetön, mahdoton! Katsohan, Jasper, katsokaahan, eversti, te kaksi ette voi tänään taistella. Mitenkä voisitte sen tasapuolisesti järjestää, vaikka meillä olisi pyörätuoli Jasperillekin? Emme voi antaa hänelle leiniä, hyvä mies, ja muutoin kävisi taistelu liian epäsuhtaiseksi. Hiidessä, eversti, te ampuisitte liian hyvin tai liian huonosti, ja se ei kelpaa! Kuulkaahan, kuulkaa, hyvät herrat, tehkäämme huonosta kaupasta hyvä. Miksi te ollenkaan taistelisitte? Tämä Jasper on halukas pyytämään anteeksi. (Niin, sitä sinä olet, Jasper, pidä suusi kiinni ja ole kerrankin järkevä; sinä riuhtaisit tekotukan hänen päästänsä, tiedäthän. Se, jumaliste, ei ollut kaunista käytöstä, ei ensinkään kaunista!) Mutta sitten, eversti, eikö hän epäillyt teidän vietelleen häneltä vaimonsa, ja eikö se ollut imartelevaa? Parhain imartelu, mitä tällä puolen haudan koskaan tulee osaksenne! Hän oli teille mustasukkainen, eversti; en totisesti tunne toista miestä Bathissa, joka teille nykyisin sellaista kunniaa osoittaisi.

-- Oih, ottakaa minut täältä ulos, -- huusi eversti, äkkiä antaen perään ruumiilliselle tuskalle, jota vastaan hän oli niin sankarillisesti ponnistellut. -- Saakeli, kerran taistelen vielä teidän kaikkien kanssa! Päästäkää minut tästä. Missä on se kirottu ääliö, palvelijani? Ottakaa minut pois tästä vehkeestä, te paholaiset!

Miehissä pyörittivät he tuolin maantielle, ja hänen parkumisensa ja kirouksensa häntä vaunuihin nosteltaessa olivat kauheita kuulla.

-- Herra Jumala, kunpa hän voisi kirkumisellaan karkoittaa leininsä! -- huudahti Stafford. -- Katsokaa, hyvät herrat! Haha, hän on tarttunut palvelijansa peruukkiin! Oh, tämä on kuin näytelmää, hän purkaa vihaansa mies paralle kuin troijalainen! Kah, se raukka on päässyt hänen kouristaan, mutta hänen lisätukkansa on jäänyt everstin käteen. Haha, hän on lennättänyt sen vaunuista! Eteenpäin he kiitävät; kyllä sillä vanhalla veitikalla on kurkkua, toitottaa kuin elefantti markkinoilla! No, Jasper, enkö sitä sanonut? Tänään ei tule mitään kaksintaistelusta.

-- Älä ole siitä niin varma, -- sanoi sir Jasper. Puhuessaan kulki hän kiesejä kohti kääntäen olkansa yli tuhoa ennustavat kasvot ystäväänsä.

-- Oh, -- huudahti viimemainittu lähestyen jälleen Markhamia, -- tuon miehen katse saattaisi kiertää kirnullisen kermaa voiksi! Ei, minä en tahdo ajaa kotiin kanssasi, kiitoksia, sir Jasper; minä kävelen. Lempo vieköön, hiukan järkevää mustasukkaisuutta kyllä siedän; mutta jos minun olisi mentävä kotiin tuossa seurassa, menettäisin ruokahaluni päivälliseksi. Kah, ystävät, nyt on ihana päivä, kävelkäämme.

Sir Jasper karautti kotiin yksinään, ja vähää myöhemmin hänen kuskinsa auttaessaan hiestyneitten hevosien valjaista riisumista murahti "ajoipa säälimättömästi!"

XI kohtaus.

Lady Standish kuului niihin köynteleviin olentoihin, jotka sekä siveellisesti että ruumiillisesti aina näkyvät etsivän tukea. Vastoinkäymisistä hän masentui; ja kun hänen kunnianarvoisuutensa Bathin ja Wellsin piispa saatettiin hänen arkihuoneeseensa puoli tuntia sir Jasperin lähdettyä Hammerin kedoille, tämä tapasi nais-rukan pitkin pituuttaan sohvalle ojentuneena, pää pieluksiin upotettuna.

-- Hyväinen aika, -- huudahti piispa pysähtyen. Hän oli kookas, arvokkaan näköinen, komea, sileäkasvoinen herrasmies, jolla oli isot silmät ja siromalliset liivit. Jos hänellä olisi ollut hituistakaan inhimillistä heikkoutta, olisi hän ollut ylpeä sääristään, jotka niin pyöreinä täyttivät silkkisukkien varret. Mutta että inhimillinen heikkous voisi koskaan vaikuttaa Bathin ja Wellsin piispaan, sitä piti tämä kirkon pylväs aivan käsittämättömänä ja kiitti luojaansa, että niin oli.

Lady Standish, -- virkkoi piispa; sitten viittasi hän kädellään uteliaille palvelijoille. -- Jättäkää meidät, jättäkää, rakkaat ystävät, -- sanoi hän.

Lady Standish kohottausi istuvaan asentoon ja tuntien epätoivoista sydämen tuskaa käänsi päänsä ja katsahti elottomasti vieraaseensa.

-- Tulette liian myöhään, mylord, -- huokasi hän. -- Sir Jasper on jo lähtenyt siihen perin tuhoisaan kohtaukseen.

-- Rakas lady Standish, -- sanoi tohtori Thurlow, -- rakas lapseni -- hän otti tuolin, asetti sen sohvan viereen ja kohotti sitten nuoren rouvan hentoa, raukeata kättä, pitäen sitä täyteläisten kämmentensä välissä. -- Rakas lady Standish, -- toisti hän hyrräävällä, tyynnyttelevällä äänellä. Ellei hän osannut hoidella murheellista sielua (varsinkin jos tuo murheellinen sielu sattui kuulumaan ylhäisön piiriin ja ennen kaikkea asumaan nuoressa naisen ruumiissa), niin kuka osasi? -- Läksin samassa silmänräpäyksessä kuin sain teidän kirjeenne. Olisin ehkä heti voinut tehdä jotakin asian auttamiseksi, jos olisitte kertonut tarkemmin, mutta kirjeenne oli rahtusen epäselvä... hyvin luonnollista! -- Tässä hän hiljaa taputti hänen kättään. -- Hiukan epäjohdonmukaisuutta, joka vaatii selityksiä. Kertokaahan minulle nyt... ymmärrän, että arvoisa puolisonne on lähtenyt jotakin kunniakysymystä ratkaisemaan, vai kuinka? Sanoisimmeko kaksintaisteluun?

Lady Standish voihkahti myöntävästi.

-- Joku mitätön riita, -- jatkoi hengenmies. -- Kuumaverisiä nuoria miehiä! Se on perin moitittavaa, mutta nuoria huimapäitä emme saa liian ankarasti tuomita. Nuori veri on kuumaa! Niin, niin, luottakaa armolliseen kaitselmukseen, rakas lady Standish. Tiedättehän, että ei varpunenkaan putoa, ei hivukseenkaan päässämme kosketa, mikä ei olisi luettu. Oliko, ah... riidan syynä korttipeli tai joku muu pikkuseikka, joita seuraelämässä sattuu?

-- Sen syynä olin minä, -- virkkoi murheen murtama vaimo tukehtuneella äänellä.

-- Te, rakas mylady! -- Pehmeän käden puristus tuli, jos mahdollista, hiukkasen tiukemmaksi melkein helläksi. Lady Standishia kylmäsi ja hän oli onneton, tämä lämmin kosketus toi hänelle ikäänkuin epämääräisen voiman ja lohdun tunteen.

-- Minä, -- toisti hän vapisevin huulin.

-- Ah, niinkö? Ja kenen kanssa sir Jasper taistelee?

-- Eversti Villiersin kanssa, -- sanoi hän ja loi peräti surkean katseen ylitseen nojautuviin hyvänsuopiin leveäpiirteisiin kasvoihin.

-- Eversti Villiersin, -- toisti piispa äärimäisen kummastuksen sävyllä. -- Ei suinkaan... tuota noin, ei suinkaan... hm, _vanhan_ eversti Villiersin kanssa?

-- Voi, hyvä Jumala, -- huudahti lady Standish, -- minä olen kurjin ja viattomin naisista!

-- Hyvä, rakas rouva, -- kiirehti piispa, -- viimemainittua seikkaa en hetkeäkään epäillyt. -- Hänen puristuksensa höltyi, ja Julia veti kätensä pois kuivatakseen kyyneliä, jotka nyt alkoivat taajoina ja nopeasti kummuta hänen silmäripsilleen. Piispa ihmetteli, että hän ei milloinkaan ennen ollut tullut huomanneeksi, miten erinomaisen sievä nainen lady Standish oli, miten hurmaavat, tavattoman pitkäripsiset olivat nuo silmät. Hänestä tuntui kuin ilmestykseltä nähdä niin nuorteata, heleätä ja hienoa hipiää näinä ihomaalin ja jauheitten päivinä.

-- Kuitenkin, -- nyyhkytti lady Standish, -- on minussakin vikaa, sillä olen menetellyt hyvin väärin, ollut hyvin hupsu! Oi, mylord, jos puolisoni haavoittuu, en voi kieltää että minun on siitä syy kannettava.

-- No, kertokaa kaikki minulle, -- kehoitti piispa, siirrähti tuoliltaan hänen viereensä sohvalle ja tarttui uudestaan hänen käteensä. Julia antoi hänen sitä pitää, hän oli hyvin luottavainen. -- Olemme kaikki hupsuja, -- sanoi tohtori Thurlow, -- kaikki olemme, ah, synnille alttiita. -- Hän käytti monikkoa antaakseen hänelle luottamusta, eikä suinkaan siksi, että sellainen viittaus voisi kohdistua mihinkään Bathin ja Wellsin piispaan.

-- Oi, olen menetellyt kovin hupsusti, -- toisti rouva. -- Ajattelin, mylord, kuvittelin, että puolisoni rakkaus minuun oli vähenemässä.

-- Mahdotonta! -- huudahti arvoisa piispa. Mutta hän joutui hiukan hämilleen.

-- Ja senvuoksi minä ajattelematonta neuvoa seuraten... teeskentelin... todellakin ainoastaan teeskentelin, mylord... pitäväni jostakusta muusta, ja sir Jasper tuli mustasukkaiseksi ja on nyt haastanut jokaisen, luullen, että hänellä on kilpailija.

-- Kuitenkaan, -- virkkoi piispa, -- ei hänellä ole kilpailijaa. Ymmärränkö teidät oikein, rakas lapsi? Nuo hänen epäluulonsa ovat perättömiä? Eversti Villiers?

-- Eversti Villiers, -- huudahti hän, -- se vanha typerä, punanenäinen raukka! Ei, herra piispa, ei ole tosiaankaan ketään. Puolisoni omistaa koko sydämeni! -- Hän hengähti ja katsahti mieheen rehellisillä silmillä, joita mitä viehättävimmät kyyneleet valelivat. -- Eversti Villiers! -- toisti hän. -- Oi, kuinka saatatte minusta sellaista ajatella? Puolisoni vain ei tahdo uskoa minua; mutta minä olen totisesti, totisesti, totisesti viaton! Myöskin loordi Verneylle hän oli mustasukkainen, ja eilen illalla hän taisteli herra O'Haran kanssa.

Piispa hymyili itsekseen mitä hyväntahtoisimman suopeasti. Hänen sielunsa uhkui ihmisrakkautta, mutta vasta kauniin naisen heikkouksia käsitellessään hän täydellisesti ymmärsi miten innoittava tuo rakkaudenkäsky todellakin oli.

-- Rakas lapseni, jos saan teitä niin nimittää, koska perin hyvin tunnen arvoisan äitinne; te ette saa noin surra. Antakaa minun tuntea, että katselette minua ystävänä. Sallikaa minun kuivata nuo kyyneleet. Kah, tehän vapisette! Eikö meidän pitäisi enemmän luottaa laupiaan taivaan kaitselmukseen? Olen aivan varma, että sir Jasper palaa luoksenne loukkautumatta taikka vain mitättömän naarmun saaneena. Ja jos sallitte minun teitä neuvoa, rakas lady Standish, älkää yrittäkö vastaisuudessa sillä tavoin ärsyttää hänen luulevaisuuttaan; älkää tehkö avoimesti mitään sellaista, joka herättäisi hänessä vihan ja koston häijyjä intohimoja!

-- Oi, todellakaan, todellakaan, -- huudahti nainen asettaen toisenkin kätösensä arasti piispan lohduttavaan kouraan, -- todellakaan en sitä enää koskaan tee!

-- Ja muistakaa, että teillä minussa on tosiystävä, rakas lady Standish. Sallikaa minun nimittää itseäni ystäväksenne.

Tässä kuului kiitävien pyörien ratinaa ja rajua kavioiden kapsetta. Ovikelloa soitettiin ja kolkutinta käytettiin niin vimmatusti, että sen kaiku ja vastakaiku tärisytti koko taloa.

-- Oi Jumalani! -- parkaisi lady Standish hypähtäen seisoalleen, -- ne ovat palanneet! Taivaan tähden, mitä on tapahtunut? Jos hän on saanut vamman, en voi sitä kestää. En voi... en voi! -- Hän puristi hurjasti päätänsä ja horjui kuin kaatumaisillaan. Mitä saattoi kristitty, herrasmies ja sielunpaimen tehdä muuta kuin siepata hänet käsivarsilleen sitä estääkseen? Puolihulluna säikähdyksestä hän kääntyi ja puristautui kiinni piispaan, niinkuin hän olisi tarttunut jokaiseen lähimpään tukeen.

-- Rohkeutta, -- kehräsi tämä pieneen korvaan; -- minä olen kanssanne, rakas lapsi, rohkeutta!

Näin he seisoivat, Julia puristaen piispaa ja piispa puristaen häntä, taputellen häntä olalle ja kuiskaillen hänen korvaansa, kun sir Jasper ryntäsi sisälle.

Vasta hänen äänensä eroitti heidät, eikä se kuitenkaan ollut voimakas eikä rajukaan, vaan ainoastaan musertavan ivallinen.

-- Vai niin! -- hän virkkoi.

Mitä se Stafford oli sanonut? "Onhan meillä Bathin ja Wellsin piispa. Hän on punainen, kiireestä kantapäähän punainen kuin hummeri! Niillä on metkunsa, niillä hengellisillä." Oh, varmastikin Stafford tiesi: koko Bathin kaupunki tiesi! Sir Jasper kirosi kauheasti sydämessään, mutta ääneensä hän virkkoi ainoastaan: "Vai niin!"

Lady Standish oli jo lentämässä lattian yli hänen luokseen, iloisesti huudahtaen, mutta puolison asento ja katse pysähdytti hänet puolitiehen. Piispa virkahti: -- hm, -- ja sitten taas: -- hm. -- Senjälkeen hän sanoi:

-- Olen iloissani, perin iloissani, sir Jasper, kun näen teidän palaavan haavoittumattomana. Lady Standish on ollut tähtenne suuressa hädässä.

-- Ja te, -- vastasi sir Jasper kuivasti, -- olette häntä lohdutellut.

-- Parhaan taitoni mukaan, -- vakuutti piispa, ja, tietämättä miksi, hän tunsi (jos hänelle tosiaan oli mahdollista sellaista tuntea!) itsensä rahtusen nolostuneeksi.

Sir Jasper sulki oven ja kumarsi.

-- Minun olisi kai pyydettävä anteeksi tätä tungettelevaisuuttani, -- sanoi hän.

-- Oi, Jasper! -- huudahti mylady.

Hänen puolisonsa kääntyi silmänräpäykseksi häneen. Tämän katseesta musertuneena hän vaipui tuolille.

-- Oi, sir Jasper, -- sanoi hän väännellen käsiään. -- Piispa on ollut hyvin ystävällinen. Olen ollut sinun tähtesi niin onneton.

-- Näen kyllä, -- vastasi sir Jasper, -- että hänen kunnianarvoisuutensa on ollut hyvin ystävällinen. Hän on, niinkuin jo sanoin, tuottanut sinulle lohdutusta.

Tässä kaikki hänen jäykkyytensä väistyi. Hän astui piispaa kohti ja toi kaameat kasvot aivan hänen kukoistavan, levottomasti hymyilevän naamansa eteen.

-- Mylord, -- uhkasi sir Jasper, -- papinkauhtananne ei teitä suojele.

-- Sir! -- huudahti hengenmies.

-- Papinkauhtananne ei teitä suojele! -- toisti sir Jasper sillä tarmokkaan kylmäverisyyden äänellä, joka tuntuu värähtelevän kiljahduksen harjalla. -- Voi teitä, _paimen_!

Sir, -- kysyi piispa, -- tahdotteko vihjaista...?

-- Minä en vihjaa mitään, -- huudahti toinen pilkallisesti hymyillen. -- Jaha, madam, -- virkkoi hän jälleen vaimolleen, -- tämä on siis valintasi? Ainahan sinä olitkin hurskas nainen. Sinä haluat teoillesi kirkon hyväksymistä, eikö niin? -- Ivan ilme hänen suupielessään oli sanoin kuvaamaton.

-- Todellakin, -- sanoi piispa, -- olen kovin kiusaantunut. -- Hän katsahti moittivasti lady Standishiin. -- Kuten tiedätte, tulin tänne puhtaasta ihmisrakkaudesta, mitään aavistamattomana ystävänä. En odottanut tätä.

-- Haha, -- nauroi sir Jasper ilkeästi. -- Niin, sir, en epäilekään, että tämä oli teille odottamatonta. Puhtaasta, haha... mitään aavistamatta... tämäpä on hupaista! Vaiti, madam, nuo voihkimiset, nuo krokotiilin kyyneleet eivät minua lumoa. Ka, arvoisa herra piispa, teidän hurskailunne eivät minua petä. Enkö ole lukenut kirjettänne? Oh, teillä on päässänne kyllä komea tukka, mutta minä tiedän... _siitä puuttuu yksi kihara!_ Haa, Julia, sinun olisi pidettävä parempaa huolta lemmenpanteistasi.

-- Minun täytyy tunnustaa, -- lausui tohtori Thurlow majesteetillisesti, -- että käytöksenne ja sananne ovat minun järki-paralleni aivan käsittämättömiä. -- Madam, säälin teitä kaikesta sydämestäni!... Sir Jasper, -- lisäsi hän tuimasti, asettaen käsivartensa ristiin rinnalleen, -- palvelijanne, sir. Toivotan teille hyvää aamupäivää. -- Hän harppasi ovelle, komeat jalat vavahdellen suuttumuksesta purppuranväristen silkkisukkien silmujen alla.

-- Ei! -- ehätti sir Jasper, tarttuen häntä häikäilemättä takinliepeestä. -- Ei, ette te minusta niin pääse!

-- Mitä! -- huudahti piispa. Hänen ohimosuonensa paisuivat, ja hänen komean roomalaisnenänsä sieraimet laajenivat. -- Tahtoisitteko koskea Herran voideltuun? Päästäkää takkini irti, sir Jasper!

Hän sivalsi sir Jasperin pidättävää kättä omalla lihavalla nyrkillään, joka oli puristettu ikäänkuin saarnastuoli-kaunopuheisuuden korostamiseksi.

-- Haa, tahtoisitte, tahtoisitteko? -- huudahti sir Jasper ja karkasi voidellun kurkkuun.

Seuraavassa silmänräpäyksessä sir Jasper kummastuksekseen huomasi olevansa rautaisessa puristuksessa; hänet nostettiin ilmaan niin navakasti että kaikki hänen vastustuksensa oli kuin pennun sätkimistä; häntä ravisteltiin niin että hampaat kalisivat, ja sitten hänet paiskattiin seljälleen lattiaan.

-- Oi, apua, apua, apua! -- parkui lady Standish.

-- En tosiaan tiedä, -- virkkoi piispa, -- onko minua eläissäni näin solvaistu. Minun päälleni hyökätessänne, sir, olette loukannut koko kirkkoa, Englannin kirkkoa, jopa valtiotakin!

Hän seisoi tuijottaen maassa makaavaan viholliseensa, kuorskuen ankaraa soimausta korkeasta, arvokkaasta nenästään.

-- Olette tehnyt itsenne syypääksi Jumalan pilkkaan, simoniaan, pyhyyden loukkaukseen, mitä törkeimpään pyhyyden loukkaukseen, -- pauhasi tohtori Thurlow.

Sir Jasper toivutteli itseään kuin pantteri ja hyppäsi jaloilleen; pantterin tapaan hän myös hiipi pari kolme askelta ja puoliksi kyyristyneenä tähtäili veristävin silmin piispan vahvoja lihaksia, etsien helpoimmin haavoitettavaa kohtaa hänen ruumiistaan. Hän läähätti ja kuohui. Ilma oli sakeana hiusjauheen pölystä.

Lady Standish hyökkäsi heidän väliinsä.

-- Jumalan tähden, mylord, -- huusi hän, -- jättäkää meidät... jättäkää meidät!

Tässä ovi aukeni, ja hovimestari ja riemastuneet palvelijat hyökkäsivät huoneeseen.

Piispa kääntyi verkalleen. Hänen kutsumuksensa arvokkuus sai hänessä voiton pelkästä ihmisestä.

Suokoon taivas teille anteeksi, -- virkkoi hän, -- Suokoon taivas teille anteeksi, sir, ja auttakoon teitä hillitsemään luonteenne raa'an rajuuden. Ja te, madam, -- lisäsi hän musertavasti onnettomalle ja kauan kärsineelle rouvalle, -- oppikaa naisellista säädyllisyyttä ja varovaisuutta!

-- Saatte minusta kuulla vielä, -- murisi sir Jasper murhaavasti. -- Toombs, -- ärjäisi hän hovimestarille, näyttäkää piispalle ovi!

Kirkkoruhtinas hymyili. Hän käänsi heille kaikille komean selkänsä ja poistui lyhyin, harkituin askelin, ottaen kävelykeppinsä Thomas-palvelijalta, jonka hän kivetytti lasimaisella katseellaan, ja kieltäytyen herra Toombsin tarjoamasta avusta ikäänkuin olisi torjunut myrkkypikarin. "_Vade retro satanas!_" [Mene pois, saatana!] näkyi hän lausuvan; ja niin hän läksi, jättäen papillisen kirouksensa äänettömästi jälkeensä.

XII kohtaus.

-- Olette kovin kaunis! -- huudahti loordi Verney.

Hän istui jakkaralla rouva Bellairsin jalkojen juuressa. Tämä oli uhrannut hänelle toisen täyteläisen soikeasormisen kätensä. Iloinen, pieni vierashuone Kuningattaren torin varrella sijaitsevassa talossa oli täynnä päiväpaistetta ja Kitty-rouvan kanarialinnun riemun kirahduksia.

-- Olette kovin kaunis! -- sanoi nuori mies neljättä kertaa puolen tunnin kuluessa. Keskustelu heidän välillään oli jostakin syystä laimentunut.

Kitty Bellairs loi kaihoisan syrjäkatseen rakastajansa kasvoihin. Tämän silmät, jotka olivat käännetyt ylös häneen, ahmivat hänen kauneuttaan juuri samalla ilmeellä, joka rouvasta aikaisemmin päivällä oli näyttänyt niin hurmaavalta. "Syvät intohimon lähteet", oli hän silloin ajatellut. Nyt hiipi viileä pettymyksen häive hänen mieleensä.

"Hänellä on vasikan silmät", sanoi hän äkkiä itsekseen.

* * * * *

-- Olette kovin kau... -- alkoi nuorukainen taas kuiskaamaan, kun hänen rakastettunsa käsi levottomasti vavahtaen hänen kourassaan sävähdytti hänet vaikenemaan.

"Hyväinen aika, todellakin vasikka!" ajatteli hän. "Mää... mää-ää... Mitä minä oikeastaan hänessä näin? Se kaihoni oli vain hetkellistä paimenrunoutta...!"

-- Enkö saa pitää kättänne? -- sanoi mies siirrähtäen silkkisille polvilleen ja puristautuen häntä vasten.

Kuitenkin oli hän siro poika, ja tämän viattomuuden ja nuoruuden tuoreudessa, joka heräsi miehuuden intohimon ensi välähdykselle, oli kieltämättä tenhoa.

-- Suloinen tehtävä... -- virkahti Kitty puoliääneen ja kyyhkysen leijumista muistuttavalla liikkeellä soi hänelle taaskin hennon kätensä.

Sen levätessä hänen ruskeassa kämmenessään rouva katseli sitä taiteellisella tyydytyksellä, liikutellen pienoisia sormiaan ylös ja alas ja ihaillen kynsien muotoa ja väriä sekä rystöjen hienoja kuoppasia. Mutta loordi Verneyn iso pojankäsi kahmaisi ne kaikki liian nopeasti, eivätkä hänen ruskeat silmänsä hetkeksikään kirvonneet armaiden kasvojen hartaasta katselemisesta.

-- Olette kov... --

Kitty-rouva hypähti jaloilleen.

-- Todellakin, -- huudahti hän, -- on aika mennä nauttimaan vesiäni; aivan unohdin ne!

Hän kutsui palvelusneitoaan:

-- Lydia, lapsi-kulta, hattuni! Loordi Verney, suvaitsetteko tarjota minulle käsivartenne Kaivohuoneelle asti? -- "Ainakin", ajatteli hän itsekseen, "saakoon koko Bath tietää viimeisen valloitukseni".

Hän sitoi hattunsa nauhat leukansa alle.

-- Mitä pidätte tästä kuosista? -- sanoi hän. Ja mustien sulkien alta pilkistävän rusohohteisen ilmestyksen lumoamana jälleen hymyileväksi hän kääntyi kuvastimesta. -- Eikö se ehkä ole rahtusen liiaksi sulitettu? Kuitenkin on se viimeistä muotia. Mitä sanoo Verneyni?

Poloinen nuorukainen koetti turhaan tarkata ja arvostella.

-- Se on tosiaan hyvin siro hattu, -- vastasi hän, -- ja... ja siinä näkyy olevan aika paljon höyheniä. Hän epäröitsi ja änkytti. -- Oh, mitäpä minä muodeista! Teitä, vain teitä...

-- Mitä sinä töllistelet, tyttö?. -- tiuskaisi rouva Bellairs Abigaililleen. -- Mene siitä!

-- No, hyvä Verney, -- sanoi hän sitten. -- Taivas varjelkoon, kuinka te katselette, mies! Onko kasvoissani jotakin vikaa?