Part 5

-- Alhaalla on nainen, mylord, -- sanoi hän konemaisesti. -- Hän pyytää kaikin mokomin tavata mylordia, eikä halua poistua, vaikka ilmoitin hänelle, että mylord luultavasti oli kiinnitetty myöhään aamupäivään.

Loordi Verney vain tuijotti kummastuneena; mutta kapteeni Spicer hypähti tuoliltaan, ja hänen vaaleat silmänsä mulkoilivat uteliaisuudesta.

-- Nainen, jumaliste! Verney, sinä vintiö, mitä tämä merkitsee? Nainenko, Ned? Malttakaas, onko hän pitkä, vaaleaverinen ja solakka?

-- Ei, sir, hän on lyhyenläntä, mutta hänellä on yllään niin avara viitta, etten oikein osaa sanoa.

-- Onko hän kaunis, mies?

-- En tiedä, sir; hänellä on naamio.

-- Naamio? Hei, Verney, Verney, tämä on perin mielenkiintoista! Eikä hän tahdo lähteä pois, heh?

-- Ei, sir, hän sanoi, että hänen täytyy tavata mylord, vaikkapa vain viideksi minuutiksi.

-- Lihava, lyhyenläntä, naamioitu, -- huudahteli kapteeni Spicer innoissaan ja hämmästyneenä. -- Hyvä Jumala, meillä on vielä kymmenen minuuttia, kai kutsumme hänet tänne, Verney? Noutakaa hänet ylös, Ned.

Palvelija poistui, välittämättä loordi Verneyn sopertamasta kiellosta.

-- Todellakin, kapteeni Spicer, -- sanoi hän, -- olisin halunnut käyttää nämä viimeiset kymmenen minuuttia johonkin vakavaan. Olisin halunnut -- pojan ääni värähti ja kuuma puna nousi hänen poskilleen, -- lukea sivun raamatustani ennen lähtöä, vaikkapa sitten vain jälkeeni jäävän äitini tähden.

Loiseläjä kohotti kätensä ja silmänsä teeskentelemättömässä kauhussa.

-- Sivun raamatustasi! Lempo! Jos se tulee tiedoksi, joudumme koko Bathin naurun esineeksi. Sivun raamatustasi! Hyvä, että sitä ei kukaan muu kuullut kuin minä.

-- Hiljaa! -- varoitti loordi Verney, sillä ovella seisoi heidän vieraansa. Tämä oli tosiaankin pieni olento, avaraan viittaan kääriytyneenä, ja paitsi valkoista puvun poimuja pitelevää kättä ja vilahdusta pyöreästä leuasta ja kirsikkahuulesta, joka vapisi naamion syrjän alla, ei ollut mitään osoittamassa, kuka hän oli, kertomassa, oliko hän nuori vai vanha, varakas onnen suosikki vai perinnötön. Mutta kätönen oli ihastuttava, ja pikku leuassa oli viehätystä.

Loordi Verney vain seisoi ja tuijotti poikamaisesti, niinkuin hän poika olikin. Mutta kapteeni Spicer hypätä kimmahti eteenpäin kuin heinäsirkka ja asettaen laihat säärensä ristiin hän tarjosi tuolin niin hurmaavan sievästi kuin vain hän taisi. Nainen astui huoneeseen, laski kätensä tuolin selkänojalle ja kääntyi kapteeni Spiceriin päin.

-- Tahtoisin tavata loordi Verneyn yksinään, sir, -- sanoi hän. Ääni oli hyvin suloinen, mutta siinä oli käskevä sointu. Kaikesta päättäen naamioitu nainen oli tottunut siihen, että häntä viipymättä toteltaisiin.

Turhaan kapteeni Spicer vilkuili ja näytti kaihomieliseltä; mustat silmät kiilsivät häntä vastaan hyvin kylminä ja järkkymättöminä naamioituksen takaa. Pakoitettuna poistumaan kapteeni koetti tehdä sen taitavasti ja sirosti, mutta sentään häntä kiusasi tunne, että hän onnistui kehnonlaisesti; ja tuntemattoman käsi sulki oven hänen jälkeensä niin tarmokkaasti, että hänen viimeinen kumarruksensa kokonaan tärveltyi.

Kitty Bellairs käänsi harkitusti avainta lukossa ja pisti sen sitten taskuunsa. Loordi Verney hypähti eteenpäin, mutta pysähtyi kuullessaan oman nimensä, joka lausuttiin lempeimmällä ja valittavimmalla äänellä, mitä hän koskaan muisti kuulleensa.

-- Loordi Verney, -- sanoi Kitty, työntäen taaksepäin viittansa ja päähineensä ja sallien kauniiden ruskeiden kiharainsa ja aavistuksen moitteettomimmasta vartalosta, mitä Bathissa ehkä oli nähtävänä, paljastua nuoren päärin hämmästyneiden silmäin eteen. -- Loordi Verney, -- sanoi hän pannen kätensä ristiin, -- kovin, kovin onneton nainen on tullut teiltä sääliä rukoilemaan.

-- Madam, -- virkkoi loordi Verney, -- mitä voin tehdä hyväksenne? -- Hänen pojansielunsa heltyi tästä lempeästä, surullisesta äänensävystä; hän luuli näkevänsä kyyneleen vierivän valkoista leukaa pitkin; pyöreä povi kuohui pitsien hurmaavan epäjärjestyksen alla. Hän katsahti kelloon ja jälleen rukoilijaan julmassa hämmennyksessä. -- Madam, aika rientää; voin suoda teille vain muutamia minuutteja. Sanokaa minulle, madam, miten voin teitä palvella? Se tuottaisi minulle lohtua hetkellä, joka kenties on elämäni viimeinen.

Nainen äännähti pehmeästi kuin kyyhkynen ja yhtä valittavasti.

-- Oi, -- sanoi hän, -- on siis totta, mitä olen kuullut? -- ja hän väänteli valkoisia käsiään ikään kuin äärimmäisessä tuskassa.

-- Madam, huudahti nuori mies, joka uskaltamatta koskea häneen tuli lähemmäksi, niin lähelle, että hän kuuli vieraansa nopeat hengähdykset ja tunsi sieramiinsa hänestä huokuvan hienosti voimakkaan orvokin tuoksun.

-- Oi, -- sanoi tämä, -- se on totta! -- Hän horjui, tarttui viittansa hakasiin ja viskasi sen auki.

-- Teitä huimaa, -- hätääntyi loordi omituisesti liikutettuna; -- sallikaa minun kutsua...

Mutta nainen tarttui hänen käteensä. Hänen sormensa olivat kovin lämpimät pyörtyvän sormiksi, mutta niiden kosketus oli nuorelle miehelle miellyttävämpi kuin naisen kosketus koskaan ennen oli ollut. Toinenkin käsi riensi vankiaan pidättämään, ja ne kietoutuivat ison pojan ranteen ympäri.

Tämä ei tietänyt, miten se kävi, mutta siinä tuokiossa oli hän vieraansa edessä polvillaan.

-- Te aiotte taistella, -- sanoi nainen, -- taistella sir Jasperin kanssa. Oi, Jumalani, ette sitä tiedä, mutta minä olen siihen syynä, ja jos te taistelette, murtaa se sydämeni. -- Hän nojautui eteenpäin luodakseen kiihkeän katseen polvistuvaan nuorukaiseen. Hänen henkäyksensä leyhytteli tämän poskea. Naamion lävitse hän näki kauniit mustat silmät, niin syvät, niin syvät. Miten valkoinen oli kaulan ja leuan hipiä, miten hienopintainen! Ja nuo vallattomat kiharat! Mikä kukkien tuoksu ilmassa! Kovin häntä halutti vetää naamio pois... ja kuitenkin juuri tuo salaperäisyys vietteli häntä, kiehtoi häntä!

-- Kuka olette? -- kysyi hän matalalla nopealla kuiskauksella. -- Sallikaa minun nähdä kasvonne.

Hän torjui hänen varomattoman kätensä pienellä parahduksella.

-- Ei, ei, ei, ette saa koskaan nähdä, koskaan tietää; se olisi kauheata.

Sitten nuori mies aivan tietämättään laski molemmat kätensä hänen käsilleen, tarttui niihin, piti niitä ja tunsi, että tuo heikko puristus oli hänelle rautaisen luja.

-- Miksi taistelette? -- virkkoi tuntematon. -- Sanokaa minulle.

Loordi punehtui.

-- Syyttä suotta, pelkästä väärinkäsityksestä. Sir Jasper on luullakseni hullu.

-- Sir Jasper on mustasukkainen, -- hengähti nainen, ja välkkyvät silmät tulivat yhä lähemmäksi. -- Onko totta, että rakastatte lady Standishia?

-- Minäkö? -- huudahti nuori mies kiivaasti, rapsauttaen voimakkaan valan, sillä niin innokas oli hän kieltämään. -- Minäkö? En! Jumala on todistajani! En!

-- Älkää sitten taistelko, -- pyysi nainen.

Hän tahtoi katsahtaa kelloon; hän tahtoi hypähtää ylös ja hyökätä ovelle; hän tiesi, että Spicer hiljaa naputteli ja että oli aika mennä, minne sovinnainen kunnia häntä kutsui. Mutta pehmoinen puristus ja salaperäiset silmät pidättivät häntä. Hän oli vain poika, ei ollut koskaan ennen rakastanut, ja... tuo nainen oli naamioitu!

-- Sallikaa minun neuvoa itseänne, -- jatkoi tuntematon. -- Uskokaa minua, menestyksenne on minulle rakkaampi kuin voitte kuvitellakaan... rakkaampi kuin minun pitäisi teille ilmaista. Uskokaa minua, jos luovutte tästä kaksintaistelusta, niin jälkeenpäin olette iloitseva. Vielä tänä päivänä sir Jasper kiittää teitä hartaammin kuin mies milloinkaan on kiittänyt toista. Ja te tekisitte minut niin onnelliseksi! Oi, uskokaa minua, kunnianne on turvassa minun käsissäni.

-- Mutta sallikaa minun toki nähdä kasvonne, -- tivasi loordi kuullessaan Spicerin kolkuttavan kovempaa. "Tahdon nähdä hänet ja suudella häntä", ajatteli hän itsekseen; "olisihan siinä jotakin eväiksi retkelleni kuolemaan".

-- Miten uskallatte sitä pyytää? -- sanoi hän. -- Täytyykö minun suostua teidän pyyntöönne, vaikka te hylkäätte omani?

-- Entä jos suostun pyyntöönne, -- sanoi nuori mies, ja hänen sydämensä sykki hyvin nopeasti, -- niin mitä annatte minulle?

-- Oh, annatte, -- matki nainen, -- annatte! Kuka antimista välittää? Miehen tulee ottaa. -- Näin sanoessaan hänen punaiset huulensa kaartuivat niin hurmaavasti maailman hohtavimman hammasrivin yli, että Harry Verney, jonka pää oli nopeasti alkanut pyöriä, menetti sen yhdessä sydämensä kanssa.

-- Se on haaste, -- sanoi nuorukainen vetäessään kätensä pois ja nostaessaan sen naamiota kohti.

-- Ah, kavaltaja! -- huudahti nainen, säpsähtäen viehättävään vastarintaan. Miehen sormet vapisivat pehmeillä, hyvältä tuoksuvilla kutreilla. -- Ette saa, -- sanoi hän, taivuttaen päätään välttääkseen kosketusta, ja täten hänen kasvonsa tulivat entistä lähemmäksi polvillaan olevan nuorukaisen kasvoja.

-- Oo! -- huudahti tämä ja suuteli häntä leukaan naamion alapuolelle.

IX kohtaus.

-- Mylord, -- melusi kapteeni Spicer ovella, -- vaunut odottavat ja meillä on vain puoli tuntia ehtiäksemme Bathwickin niityille. Jumaliste, loordi Verney, tahtoisitteko olla viimeisenä kohtauspaikalla?

Loordi Verney hypähti jaloilleen. Sanat, levottomat naputukset tunkivat hänen huumaantuneihin aivoihinsa synnyttäen äkillisen vakaumuksen.

-- Kautta taivaan! -- huudahti hän, vilkaisi kelloon ja harppasi ovea kohti.

-- Ja lähdettekö te, -- kysyi muukalainen, -- näkemättä kasvojani?

Harry Verney riensi takaisin hänen luokseen ja sitten takaisin ovelle neuvottomana kuin koiranpentu, jota kutsutaan kahdelle taholle. Vihdoin hän palasi naisen luo, uusi ja miehekäs arvokkuus sävyssään.

-- Minun täytyy mennä, -- sanoi hän. -- Jos tahtoisitte osoittautua yhtä ystävälliseksi kuin päättelen olevanne, madam, niin poistakaa naamio, jotta voin nähdä teidät ennen lähtöäni.

Ulkopuolella kapteeni Spicer tanssi voimattomasta levottomuudesta ikäänkuin vilkkaan musiikin tahdissa ja täytti ilman kummallisilla kimeillä kirouksilla.

Rouva Bellairs sysäsi mustakulman nuorukaisen hyvin tyynesti syrjään pelkällä pienoisella kätensä kosketuksella, meni sitten ovelle ja päästi vihreänharmaan ja hikoilevan kapteeni Spicerin sisään.

-- Minä tulen, Spicer, -- huudahti loordi Verney epätoivoisesti ja töytäsi ottamaan hattuaan ja päällysnuttuaan, mutisten kulkiessaan naisen ohi: "Voi, julmaa!"

Kitty Bellairs pureskeli pikkusormeaan ja katsahti kelloon.

-- Teiltä ei mene enempää, tiedättehän, -- sanoi hän, -- kuin viisi minuuttia ajaessanne Bathwickin lautalle. Jos siis lähdette kolmen minuutin kuluttua, on teillä vielä kuusikolmatta jälellä. Mylord Verney, tahdotteko suoda minulle nämä kolme minuuttia?

Loordi Verney heitti jälleen pois hattunsa ja viittansa, ja hänen kasvonsa saivat tumman hohdon.

-- Oi, -- huudahti hän kuin koulupoika, -- Jumalan tähden, Spicer, odota siellä ulkona.

-- Ei, -- virkkoi Kitty-rouva, hymyillen itsekseen naamionsa alla, -- ei, minä tarvitsen kapteeni Spiceriä.

Loordi Verneyn naama venähti.

-- Tulkaa tänne, -- sanoi vieras, ottaen nolostunutta nuorukaista kädestä ja vieden hänet pöydän luo, jolla olivat hänen hetkistä aikaisemmin käyttämänsä kirjoituskojeet. -- Tuossa, -- virkkoi hän, -- on paperiarkki. Istukaa, mylord, ja kirjoittakaa, kirjoittakaa, -- kehoitti hän taputtaen häntä olalle; -- kirjoittakaa, sir... tähän tapaan:

"Loordi Verney pyytää ilmoittaa sir Jasper Standishille, että hänen ymmärtääkseen riidanaihe heidän välillään johtuu pelkästä ikävästä väärinkäsityksestä, koskien loordi Verneyn tunteita lady Standishia kohtaan."

-- Kirjoittakaa, kirjoittakaa! -- Hän kumartui hänen ylitseen ja saneli.

Puolittain lumottuna ja kuitenkin hajanaisesti vastustellen alkoi nuori mies täyttää sivua kömpelöillä harakanvarpaillaan.

-- Nopeaan, -- kiirehti hän. -- Lapsi-kulta, miten te tavaatte "riidanaiheen"! Viisi siitä, eteenpäin vain:

"Loordi Verney pyytää vakuuttaa sir Jasperille, että puhumattakaan mistään luvattomista tunteista, joita hän olisi rohjennut kehittää lady Standishia kohtaan, hän koko elämässään ei ole virkkanut hänelle muuta kuin kolme sanaa tai yhtä monta kertaa katsahtanut häneen ja että hän on antanut sydämensä toiselle naiselle, ainoalle naiselle, jota hän koskaan on rakastanut tai on rakastava."

Kynä oli pudota loordi Verneyn sormista. Hän säpsähti ja kääntyi tuolillaan vilkaistakseen kummastuneena salaperäisen vieraansa kasvoihin, ja taaskin naamio samalla kertaa sekä kiehtoi häntä että petti hänen toiveensa.

-- Ette suinkaan tahdo vastustaa naista? -- kuiskasi toinen korvaan. -- Joutuin, meillä on vain yksi minuutti jälellä. Kah, antakaa kynä minulle, niin minä lopetan. -- Hän sieppasi hanhensulan loordin kädestä, hänen kiharansa koskettivat hänen poskeaan, kun hän nojautui hänen ylitsensä paperia kohti. Nopeasti kiiti pieni käsi:

"Ellei sir Jasper tämän selityksen luettuaan katso voivansa peruuttaa loordi Verneylle tekemiään loukkaavia huomautuksia, niin loordi Verney on silmänräpäystä viivyttelemättä valmis kohtaamaan hänet, kuten sovittu on. Kaikkien näiden ilmoitusten todenperäisyyden takaa se nainen, jota loordi Verney rakastaa."

Hän otti arkin ja taittoi sen kokoon.

-- Nyt, kapteeni Spicer, -- sanoi hän, -- astukaa vaunuihinne ja rientäkää sir Jasperin asunnolle, ja jos tuotte vastauksen ennenkuin kello lyö, niin sallin teidän poistaa naamioni, ja se pelastaa teidät kuolemasta uteliaisuuteen ja antaa teille myöskin jotakin lörpöttelyn aihetta seuraavaksi kuukaudeksi. Oh, kyllä tapaatte sir Jasperin kotona, -- rauhoitti hän; -- hän on näissä asioissa jo vanha ja kokenut, joka ei teidän ensikertaisen kaksintaistelijanne tavoin pidä kunniakysymyksenä tuoda suurta urheuttaan taistelupaikalle kahtakymmentä minuuttia ennen määräaikaa.

Laihassa ruumiissaan kapteeni Spicerillä oli lakeijan sielu. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut vastustaa, mutta hän ei tohtinut.

-- Mikäli tämä ei merkitse peruutusta, -- sanoi hän. -- Ystävän kunniaa en voisi vaihtaa edes kaunottaren hymyyn.

Kitty kohotti kirjettä ärsyttävästi ja vilkaisi kelloon.

-- Ellette te tahdo sitä viedä, -- virkkoi hän, -- lähetän sen kantajalla, ja silloin ette koskaan saa tietää sen sisältöä. Sitäpaitsi, -- lisäsi hän viekkaasti hymyillen, -- jos sir Jasper pyytää anteeksi loordi Verneyltä, minkä hän tämän kirjeen saatuaan varmasti tekee, te saatte astua mylordin tilalle, tiedättehän, ettekä joudu syrjäytetyksi kunniakkaasta kohtauksesta.

-- Tietysti, haa, tietysti! -- huudahti kerskuri kelmeästi hymyillen.

Kitty-rouva sulki nauraen oven poistuvan miehen jälkeen.

-- No, -- virkahti hän.

-- Oi, mitä olette tehnyt, mitä olette minulla teettänyt? -- huudahti Harry Verney äkillisessä tuskassa.

-- Hiljaa! -- tyynnytti Kitty-rouva. -- Enkö teille sanonut, että kunnianne on turvassa minun huostassani? Ettekö usko minua? -- sanoi hän sulavalla äänellä. -- Ah, Verney! -- Hän asetti kätensä ohimolleen, ja kosketuksesta putosi naamio.

Nuori mies katsahti hänen kasvoihinsa, punehtui ja värisi ja laukesi jälleen polvilleen hänen jalkojensa juureen.

-- Oi, sanokaa minulle nimenne! -- pyysi hän hartaasti.

-- Kah, loordi Verney, -- sanoi vieras, -- olettepa te epäritarillinen. -- Hän hymyili ja näytti hurmaavan kauniilta; hän näytti vakavalta ja moittivalta, ja nuorukainen joutui suunniltaan ihastuksesta.

-- Oh, te tunnette minut, tunnette minut hyvin, -- jatkoi nainen, -- enkö minä ole rouva Bellairs, Kitty Bellairs... enkö ole Kitty?

-- Ei, ei, -- huudahti hän, -- en ole teitä tuntenut vielä tähän hetkeen asti, madam, rouva Bellairs, _Kitty!_ Näen teidät ensi kertaa! Oi, jumalani, ole minulle armollinen, sillä minä rakastan häntä!

-- Ja kuitenkin, -- kuiskasi toinen viekkaasti, sanotaan, että rakkaus on sokea.

Tämän jälkeen hän suuteli häntä, kuten oli suudellut naamion alta; ja jos jokin voi olla suloisempaa kuin tuo ensimäinen suudelma, oli sitä tämä toinen.

Ah, miten helppo on rakkauden taito oppia ja miten vaikea unhoittaa!

Harry Verneyn täten unohtaessa koko maailman, ensimäisen kaksintaistelunsa, ja kunnian lakikirjan, sir Jasper istui laatimassa vastausta hänen tiedonantoonsa:

"Sir Jasper Standish on vastaanottanut loordi Verneyn selityksen samassa hengessä kuin se tarjottiin. Hän on aivan valmis tunnustamaan toimineensa kokonaan erehdyksestä ja pyytää loordi Verneytä vastaanottamaan hänen vilpittömimmän anteeksipyyntönsä ja ihailunsa ilmaisun loordi Verneyn kohteliaasta ja ritarillisesta käytöksestä sekä hänen onnittelunsa hänelle itselleen ja tuntemattomalle naiselle heidän kadehdittavasta asemastaan."

Kapteeni Spicer ei tarjoutunut korvaamaan isäntäänsä kiistakentällä. Päinvastoin hän osoitti sir Jasperille, joka otti hänet vastaan perin synkällä kohteliaisuudella, mitä nöyrintä selkää ja tarjosi verratonta nuuskaansa hätiköivällä ja mielistelevällä eleellä.

Palatessaan Pierrepoint-kadulle hän tapasi salaperäisen muukalaisen jo kantotuolissa ja loordi Verneyn nojaamassa sisälle sen ikkunasta hartaassa kuiskailevassa keskustelussa. Kapteeni Spicer tarttui leikillisesti häntä takinliepeestä, vetäen hänet pois ja pistäen sensijaan oman hupsun naamansa ikkunaan. Nainen oli naamioituja viittaansa puettu, kuten hänen lähtiessäänkin.

-- Madam, olen toimittanut asianne, -- sanoi hän. -- Se oli vaikeasti selvitettävä juttu, johon tarvittiin... hm, tarvittiin sellaista tahdikkuutta, jota minulla mielestäni on. Sir Jasper oli tavattoman kiivastunut, yhtä hyvin olisi voinut yrittää puhua järkeä härälle. "Mutta hyväinen aika, sir", sanoin, "tulisinko minä, minä, kapteeni Spicer, tuomaan kirjettä, ellei se olisi sopusoinnussa mitä jyrkimpien kunniankäsitteiden kanssa?" Se sai hänet lannistumaan, madam...

Tässä Kitty-rouva sieppasi suuria häikäilemättä hänen liikehtivässä kädessään lepattavan kirjeen, kääntyi häneen selin, luki sen ja kuroitti sen loordi Verneylle, joka viipymättä oli kiertänyt toisen ikkunan luo.

-- No, -- virkkoi hän, -- käskekää viedä minut Kaivohuoneelle. -- Hän nojasi päänsä ulos ja loordi Verney toi omansa sen lähelle, ja sitten seurasi uusi kaksinpuhelu.

-- Madam, madam, vaadin teitä täyttämään lupauksenne! -- kuului toiselta puolelta kapteeni Spicerin hätäinen, ohut ääni. -- Verney, ystäväiseni, minun täytyy pyytää sinua vetäytymään syrjään, minulla on sopimus tämän naisen kanssa...

-- Sopimus? -- kysyi naamioitu, kääntäen päätänsä.

-- Oi, madam, minun pitäisi nähdä ne lumoavat kasvot!

Hän yritti avata kantotuolin ovea.

-- Mitä? -- huudahti silloin nainen. -- Ryöstäisinkö teiltä kaiken epätietoisuuden tenhon, kaiken arvailemisen ilon ja sen kiihoittavan mausteen, että voitte otaksua minut jokaiseksi Bathin naiseksi. Oh, -- sanoi hän, -- velvollisuuteni lähimmäistäni kohtaan on minulle toivoakseni paremmin opetettu! -- Taaskin pisti hän päänsä ulos loordi Verneytä puhutellakseen; kuului uusi kuiskaus ja hopeanheleätä naurua. -- Eteenpäin, miehet! -- huusi hän.

Loordi Verney kiepahti toiselle puolen, veti vuorostaan nolostuneen kapteenin ikkunasta ja pidättäen häntä väkisin esti hänet juoksemasta poistuvien kantajain ja niiden kauniin taakan jälestä.

X kohtaus.

Loordi Markham oli epämääräisen näköinen, epämääräisen ikäinen ja tavoiltaankin epämääräinen. Hän käytti huonosti sopivaa tekotukkaa, mutta kunnianmiehenä oli hänellä oivallinen maine.

Hän istui sir Jasperin kanssa etuistuimella, kun sensijaan Tom Stafford oli asettunut taakse; ja kiesit kiitivät iloisesti mäkisiä Bathin katuja pitkin, suunnaten kulkunsa vihannoimaan puhkeavalle maaseudulle, alaspäin ja yhä alaspäin Hammerin kedoille kiemurtelevan Avonin varrella. Sir Jasperin kasvoilla kuvastui suuri tyytymättömyys elämään yleensä ja omaan olemassaoloonsa erittäin. Tom Stafford alkoi tuntea itsensä hiukan kiusaantuneeksi.

-- On aikainen kevät, -- sanoi loordi Markham, hyvää tarkoittavasti yrittäen kuluttaa raskaita minuutteja ja johtaa päämiehensä ajatukset toisaalle. -- On hyvin leppoisa ilma täksi vuodenajaksi, ja karitsat ovat jo lasketut laitumelle.

-- Höh! -- äännähti sir Jasper.

-- Älä hänelle karitsoista puhu, kuiskasi Stafford; -- etkö näe, että hän ajattelee vain verta ja ukkosta?

Sitten lisäsi hän häijysti: -- Koko eläimistössä on vain yksi otus, johon sir Jasperilla tällä hetkellä on mielenkiintoa, mutta sitä ei nähtävästi ole helppo tavata näillä tienoilla, vaikka tiedämme sen täällä elustavan. Se on saksanhirvi! -- Hän hötkötti nauraa kovin ihastuneena keksintöönsä.

-- Toivokaamme, ettemme saa sadetta, -- virkkoi loordi Markham; -- nuo ovat uhkaavia pilviä.

-- Kyllä ne sentään puoli tuntia pysyvät tippumatta, ja se meille riittääkin, -- murahti sir Jasper, läimäyttäen hevosia ruoskan päällä, niin että ne ponnistivat täyttä kyytiä lapetta alas.

-- Mutta palatessamme kastumme, -- puolustautui hyvää tarkoittava kreivi, -- sanoin sitä kaiken aikaa. Olisi ollut parempi lähteä vaunuissa.

-- Vakuutan, -- huudahti sir Jasper äkillisessä huonon tuulen puuskassa, -- vakuutan, että sydämessäni toivon Villiersin luodin osuvan niin hyvin, että kotimatkalla en tunne sadetta enempää kuin päiväpaistettakaan. Kotimatkalla, -- toisti hän, kamalasti hymyillen; -- lempo soikoon, kyllä minulla onkin kaunis koti!

-- Ja kaunis, hilpeä poika sinä olet rattoisaan kohtaukseen vietäväksi, -- huomautti Stafford takaa, -- ja soma houkkio-pari sinä ja eversti olette, hiisi teidät molemmat periköön! Ja kun olet ammuttu, on kai varsin tyydyttävää ajatella, että vaimosi lohduttautuu punaisen kiharan omistajan kanssa, häh? Tahtoisinpa tietää, mistä sinä vanhan Villiersin kanssa oikeastaan taistelet!

-- Sinä tiedät sen, -- mörähti sir Jasper; sitten hän kiivastui. -- Sinä ärsytät minua, mies; tahdonko _minä_ taistella Villiersin kanssa? Eikö tämä ole pelkkää hulluttelua, silkkaa ajanhukkaa, sillävälin kun oikea syyllinen (se lurjus!) on päässyt käsistäni? -- Hän kiristi ohjaksia, sivalsi ruoskalla, ja ajopelit keinuivat hevosten hyppiessä ja rynnätessä.

-- Tosiaankin, -- sanoi loordi Markham, -- toivon, että olisin tullut vaunuissa.

-- Säisympään, -- huudahti Staffordkin, -- aja säisympään, Jasper! Emme halua, että kaikki saamme luumme murskatuiksi tässä jupakassa.

Keskustelu pysähtyi. He vierivät tasaisempaa tietä tuulen humistessa heidän korvissaan ja hiirakkojen tasaisella ravillansa potkiessa tahtia. Sitten Stafford huomautti epämääräisesti:

-- Minulla on aavistus, että tänään ei tule kaksintaistelua Hammerin kedoilla, Jasper, vaan että kykenet palaamaan vähentymättömällä tarmolla tuntemattoman rikollisen etsintään.

-- Mitä nyt, -- huudahti sir Jasper hurjana, -- oletko kuullut jotakin Villiersiltä? Kaikkiko ne livistävät nykyisin? Ensin Verney, sitten Spicer, sitten eversti! Ei, ei, mies oli minulle raivoissaan; ja, jumaliste... minähän häntä loukkasin!

-- Kuitenkin, -- sanoi Stafford järkkymättä, -- satun tietämään eversti Villiersin palvelijan lähetetyksi kiireimmiten noutamaan hänen lääkäriään, sir George Watersianiin kohtuuttoman aikaisin tänä aamuna, että sir George lähetti apteekkarin sijastaan. Ja tämä tapasi tulta syöksevän everstimme parkumassa rajuimman leinin kynsissä mitä kuvitella saattaa. Niin rajun tosiaankin, että herra Wigginbotham-parka sai everstiltä aimo selkäsaunan senvuoksi, että hän ei ollut sir George. Villiersin jalka on ytykurkun kokoinen, kertoi vanha Foulks; kuulin sen kaiken Foulksilta juodessamme lasin vettä tänä aamuna Kaivohuoneella, ja lempo vieköön, sir, kylläpä hänen tekohampaansa kalisivat suussa, kun hän yritti kuvailla minulle eversti Villiersin käyttämää kauheaa kieltä. Hän tulee Villiersin sekundantiksi, tiedättehän, mutta hän vannoi, että oli mahdotonta, aivan mahdotonta kenenkään astua sellaisella jalalla.

Staffordin puhuessa olivat he kääntymässä Hammerin ketojen kulmassa. Hänen viheriällä nurmikolla harhailevat silmänsä pysähtyivät portilla seisovaan pieneen ihmisryhmään.

-- Ellei, -- jatkoi hän, -- eversti tule kainalosauvoilla. Ei, peijakas! Haha, Jasper, minä olen aina pitävä sinusta, mies, sen oivallisen huvin ja raton vuoksi, mitä olet minulle viimeseltä hankkinut. Saat lyödä minua korvalle, jos ei se vanha veitikka ole saapunut... katetussa pyörätuolissa!