Part 4

-- Et saa millään ehdolla sanoa häntä vastaan, -- varoitti O'Hara, päästäen ripeästi vyönsä soljesta ja paljastaen hänkin sirolla liikkeellä välkkyvän säilän. -- Pahinta maailmassa on joutua tekemisiin miehen kanssa, joka on päästänsä vialla. Häntä täytyy ehdottomasti tyynnytellä ja antaa hänelle perään. Enkö minä tietäisi! Eikö oma lihallinen orpanani tänä siunattuna päivänä ole huimahulluna teljettynä Kinsalen mielisairaalaan? Hyökätkää, sir Jasper, olen teidän miehenne. Vedähän tuolit syrjään, Tom, ystäväiseni.

-- Nyt sir, nyt sir! -- virkkoi sir Jasper ja tunsi toipuvansa entiselleen, kun kuuli teräksen kalskahtavan terästä vasten. Hän asetti jalkansa tanakasti lattiaan ja tunsi toiminnan iloa.

"No, mikä on välttämätöntä, on välttämätöntä", sanoi Stafford filosoofisesti ja istahti kahareisin tuolille; "ja reipas ottelu on reipas ottelu aina ja joka paikassa! Kah, aimo hyökkäys! O'Hara käyttelee säiläänsä näppärästi, mutta Jasperin silmissä kiiluu vaara. En tosiaan tahtoisi, että tuo irlantilainen poika saisi surmansa. Haa!" Hän hyppäsi jälleen seisaalleen ja heilutti tuolia, valmiina tulemaan ratkaisevalla hetkellä väliin.

O'Hara oli kevyt ja joustava kuin korkki; hän kieppui eteenpäin ja taaksepäin, loikkasi puolelta toiselle ja suorastaan nautti taistelusta. Mutta sir Jasper tuskin liikahti asennostaan paitsi tehdäkseen pari vimmaista hyökkäystä. Stafford oli luullut näkevänsä vaaraa hänen silmissään; niissä oli enemmänkin... ne puhuivat murhaa! Loukattu aviomies oli päättänyt tappaa ja odotti aikaansa kuoliniskun antamiseksi. Sillävälin O'Hara hyökkäili pelkästä sydämen keveydestä. Kerran hänen miekkansa terä hipaisi sir Jasperin reittä, kerran taas hän raapaisi naarmun vastustajansa ranteeseen, joten verta valui tämän sormille.

-- Pysähtykää, pysähtykää, -- huudahti Stafford, rientäen väliin tuolineen, -- sir Jasper on haavoittunut!

-- Ei, mene hiiteen! -- huusi sir Jasper. Ja kiiskiä, kalskis, terät iskivät taasen yhteen taistelijain läähättäessä hengästyneinä ja lattian tömistessä askelista. Sir Jasper hyökkäsi kolmannen kerran, O'Hara heilautti miekkansa harhaan, lankesi toiselle polvelleen ja kierähti kumoon.

-- Seis! -- parkaisi Stafford. Se oli myöhäistä. Sir Jasper seisoi tuijottaen punottavaan säiläänsä.

-- Olet surmannut hänet! -- huusi Stafford, kääntyen raivostuneesti ystäväänsä kohti. Langeten polvilleen sieppasi hän silmänräpäyksessä haavoitetun käsivarsilleen.

-- Ei sinnepäinkään, -- virkkoi O'Hara, pyristeli toisen syleilyssä kuolevalle todellakin liian tarmokkaalla tavalla, sai tuokiossa jalkansa alleen, seisoi nauraen, kasvot kalpeina, ja katseli verta valuvaa paitaansa. -- Sen vaikutti vain teräksen äkillinen kylmä tuntu, mies! Ihan varmaan voin aivan hyvin ja olen valmis alkamaan uudestaan! Vain pikku ratkeama kylkiluiden välissä, joka ei edes estä minua hengittämästä yhtä hyvin kuin ennenkin. -- Hän puhalsi voimakkaasti todistaakseen sanansa, löi rintaansa, kääntyi sitten huimausta tuntien ja lysähti nojatuoliin. Stafford riuhtaisi auki hänen paidanrintansa. Kuten O'Hara oli sanonut, haava oli ruma pintanaarmu, pikemmin häijynnäköinen kuin vaarallinen.

-- Yrittäkäämme uudestaan, -- touhusi O'Hara.

-- Ei, ei, -- kielsi Stafford.

-- Ei, ei, -- sanoi sir Jasper, astuen lähemmäksi ja pysähtyen vastustajansa eteen. -- Ei. Herra O'Hara, vaikka olisitte tehnyt minulle suurimman mahdollisen loukkauksen, sir, olette jumaliste toki taistellut kuin ritari!

-- Ah, -- kuiskasi O'Hara Staffordille, joka yhä asiantuntemuksella tarkasti haavaa, -- hän on aivan pähkähullu, kelpo mies-parka.

-- Ei hän hullu ole, -- sanoi Stafford nousten, -- tai jos on, niin on hän sitä vain mustasukkaisuudesta. Jasper, toimitahan hiukan viiniä herra O'Haralle ja joku naisväestäsi noutamaan vettä ja siteitä. Vähän kiinnelaastaria, niin saadaan tämä asia korjattua. Jumalan kiitos, että ei sentään tapahtunut murhaa tänä iltana!

-- Hetkinen, Stafford, -- virkkoi Jasper, -- hetkinen, sir. Selvittäkäämme tämä juttu. Enkö ole oikeassa, herra O'Hara, uskoessani teidän kyhänneen vaimolleni kirjeen?

-- Minunko sitten? -- huudahti O'Hara mitä vilpittömimmin kummastuneena.

-- Hän luulee, että olet hänen vaimonsa rakastaja, -- kuiskasi Stafford irlantilaisen korvaan. -- Peijakas, nyt voin taas nauraa! Hän tietää, että rouvalla on punatukkainen ihailija, ja sanoo tahtovansa tappaa jokaisen punatukkaisen miehen Bathissa!

-- Tosiaan en ole koskaan iskenyt silmiäni lady Standishiin, -- virkkoi O'Hara sir Jasperille, -- ellette muuta vaadi. Tosin olisin ylpeillen ruvennut hänen rakastajakseen, jos minulla vain olisi ollut kunnia tuntea hänet!

-- Herra O'Hara, -- sanoi sir Jasper, -- tahdotteko puristaa kättäni?

-- Mitä suurimmalla mielihyvällä! -- huudahti hilpeä irlantilainen. -- Varmaan tulee meistä oikein hyvät ystävät, mutta ehkä tekisitte viisaimmin, kun ette esittelisi minua rouvallenne, sillä minua ei ole uskomista niiden rakkaiden olentojen pateille, ja paras on sanoa se teille heti alussa.

Vastustajat puristivat toistensa kättä jokseenkin tunteellisesti molemmin puolin. Haava hoivattiin ja useita viinipulloja tyhjennettiin senjälkeen ylimmässä ystävyydessä.

-- Mikään ei ole niin verratonta parantamaan kuin kanariaviini, -- vakuutti O'Hara.

Puoliyö oli ohi, kun Denis O'Hara herra Staffordin käsivarressa läksi paluumatkalle omaan asuntoonsa.

Kadut olivat autiot ja yö pimeä, ja katujen kulmissa oli heillä monta vakavaa neuvottelua siitä, mihin suuntaan oli käännyttävä. Jos he kulkiessaan hiukan hoipertelivat, jos he marssivat Kuninkaallisen Sirkuksen ympäri ja taaskin sen ympäri useammin kuin kerran ja osoittivat taipumusta astua Gay-kadun yli sivulta sivulle useammin kuin heidän matkallaan oli tarpeellista, ei se O'Haran sanojen mukaan johtunut kanariaviinistä, vaan he tekivät sen ainoastaan vaihtelun vuoksi.

-- Sir Jasper on oikein hauska toveri, -- sanoi loordi Kilcroneyn perillinen tukiessaan itseänsä omaa pihtipieltänsä vasten ja heiluttaessaan ovenkolkutinta juopuneen vakavuudella. -- Ja niin olet sinäkin, -- lisäsi hän Staffordille. -- Pidän teistä molemmista. -- Tässä hän äkkiä näkyi aikovan langeta Staffordin kaulaan, mutta pidättäysi yhtä nopeasti, jäykisti hoippuvat raajansa ja löi otsaansa äkillisen selvyyden välähdyksen vaikutuksesta. -- Tuhat tulimaista, -- havahtui hän, -- enkö kokonaan unohtanut sitä Spicerin asiaa!

Töintuskin sai Stafford (joka oli vahvapäisempi ja senvuoksi oli seonnut hiukan vähemmän) esille tulleiden palvelijain avulla hänet pidätetyksi lähtemästä laiminlyöntiänsä korjaamaan. Tahdikkaalla yhtymällä viekoittelua ja voimaa haavoitettu herrasmies vihdoin toimitettiin vuoteeseen hänen unisesti mutistessaan:

-- Ei kelpaa ensinkään... perin ikävä juttu... kunnia-asia... ei sovi jättää toistaiseksi! -- Mutta uni yllätti hänet jo ennenkuin hänen päänsä kosketti pielusta.

Sillävälin istui sir Jasper vuotavain kynttiläin keskellä nojatuolissaan, sääret ojossa, sidottu ranteensa pistettynä poveensa, pää riipuksissa rinnalla ja hilpeyden valeleimahdus nyt kokonaan sammuneena epämääräiseen synkkämielisyyteen. Tässä asennossa tapasi hänet päivän kajo. Sen ensimäisten viileitten säteiden langetessa hänen kasvoilleen hän nousi selvenneenä, eikä olisi voinut sanoa, oliko viettänyt yönsä tuskallisessa valvomisessa vai ilkeän painajaisen ahdistamana. Hän katsahti ympärilleen ilottomalle näyttämölle, verellä tahrattuihin liinavaatteisiin, tyhjiin viinilaseihin, joista nousi inhoittavia huuruja, käryäviin kynttilöihin, huoneen epäjärjestykseen. Sitten häntä puistatti, ja hän etsi pukuhuoneensa turvasatamaa ja tunnin unen tuottamaa huojennusta, leväten kostea pyyhinliina käärittynä jyskyttäville ohimoilleen.

VII kohtaus.

Rouva Bellairs oli aikaisin ylhäällä. Hän olikin nukkunut huonosti, ja se oli hänelle harvinaista. Mitä hänen seitsemänneljättä rakastajaansa eivät koskaan olleet kyenneet häneltä puristamaan kyyneltä ja unetonta yötä, sen oli hän uhrannut sille ainoalle miehelle, joka ei häntä rakastanut.

Häntä vaivasi levottomuus vaarasta, mihin hänen oikkunsa (tai, niinkuin hän selitti, lady Standishin käsittämätön hupsuus) oli saattanut sysätä loordi Verneyn. Päivän sarastaessa soitti hän palvelijattarensa ja vaati, että hänelle aamusuklaan mukana kello kahdeksalta toimitettaisiin kaikki kaupungin uutiset. Hän kuului niihin, jotka osaavat palvelluttaa itseään. Suklaa oli aivan yhtä tuoksuvaa ja kermaista kuin konsanaan, ja Lydia-neiti oli pakahtua tärkeistä sanomista, seisoessaan emäntänsä vuoteen vieressä.

-- No, Lydia, no? -- huudahti hänen rouvansa kiihkeästi.

-- Oi, herranen aika, madam, koko kaupunkihan siitä soi! Mylady Standish on saatu ilmi. Ka niin, minä puolestani en koskaan ole luottanut noihin juhlallisiin kainostelijoihin, jotka aina pitävät silmänsä ylös kohotettuina tai maahan luotuina ja suunsa supussa kuin kirsikat. Kukaan ei olisi niin siveä ja mallikelpoinen, ellei siihen olisi erinäistä syytä, niin minä _aina_ ajattelen.

-- Lydia, -- virkkoi rouva Bellairs, -- älä hupsuttele. Jatka; mistä lady Standish sitten on saatu ilmi?

-- Oh, madam, -- vastasi Lydia, -- sitä ei ole vaikea arvata. -- Siitä, mistä naiset ylimalkaan joutuvat ilmi, tietenkin. Mutta, voi, voi, kyllä se oli häpeämätöntä! Olen kuullut, madam, -- tyttö tuli lähemmäksi emäntäänsä ja kumartui kuiskaamaan, melkein väristen ilosta, että hänellä oli niin merkillistä kerrottavana, -- olen kuullut, madam, että sir Jasper löysi eversti Villiersin sieltä eilen iltapäivällä. Voi, hyvä rouva, että sellaista tapahtuukin!

-- Pyh! -- sanoi Kitty-rouva.

-- No, ainakin he aikovat taistella, -- huudahti tyttö, -- ja sir Jasper riuhtaisi everstiltä tekotukan päästä ja läimäytteli häntä sillä kasvoihin, madam, ja eversti on siitä asti ollut kuin hullu ja vannoo ampuvansa hänet tänä aamuna.

Rouva Bellairs huoahti helpoituksesta.

-- Ampukoot he toisensa, -- haukoitteli hän, vaipuen takaisin pieluksilleen ja tuijottaen tyynesti suklaakuppiinsa. -- Mielessäni ei maailma tarvitse kumpaakaan heistä.

-- Mutta se ei ole kaikki, madam, sillä tuskin oli sir Jasper-parka rytyyttänyt everstiä, kun hän äkkäsi herra Denis O'Haran oviverhojen takana.

-- Denis O'Haran! -- huudahti rouva Bellairs, kohoten kummastuneena istualleen. -- Sinä hourailet!

-- En suinkaan, rouva, sillä kuulin sen herra O'Haran omalta palvelijalta. Ja eivätkö hän ja sir Jasper taistelleet siellä heti paikalla ja eivätkö yövartijat kantaneet herra O'Haraa haavoitettuna kotiin?

-- Taivas armahtakoon! -- huudahti rouva.

-- Eikä siinä kaikki, madam, -- jatkoi neitonen.

-- Sinä peloitat minut, lapsi.

-- Asiaan on sotkeutunut myöskin kapteeni Spicer, jota ette voi sietää, ja loordi Verney.

-- Loordi Verney! -- parahti Kitty-rouva.

-- Niin, madam; hän ja sir Jasper taistelevat tänä aamuna. Sir Jasper aikoo taistella niiden kaikkien kanssa, mutta ensimäiseksi loordi Verneyn kanssa, sillä sir Jasper yllätti hänet suutelemassa lady Standishia eilen puolenpäivän aikaan; ne toiset tulivat vasta myöhemmin. Siis mylord on ensimäisellä vuorolla, nähkääs, madam.

-- Mitä sanot, tyttö, -- parkaisi rouva Bellairs ja kaatoi suklaansa, -- taistelee tänä aamuna? Se ei ole totta! Hänen sirot kasvonsa muuttuivat liidunvalkoisiksi pitsiröyhelön alla.

-- Kyllä, madam, -- väitti Lydia, lepertäen minkä kerkisi. -- Kyllä, madam, ensimäisenä on loordi Verney. Sir Jasper kuuluu käyttäytyneen niin omituisesti ensimäisen haasteen tuojaa, kapteeni Spiceriä, kohtaan, että loordi Verney lähetti toisen puhemiehen aamusella. Ja sitten on eversti Villiers. Tietysti, kuten Mahoney sanoo (se on herra O'Haran palvelija, madam), sir Jasper varmasti tappaa loordi Verneyn, ja eversti Villiers tappaa varmasti sir Jasperin. Mutta ellei eversti surmaa sir Jasperia, sitten sir Jasper taistelee kapteeni Spicerin kanssa! Ka, rouva, suklaahan valuu pitkin vuodetta!

-- Oih, lopeta jo, tyhmä letukka, -- huudahti rouva Bellairs, -- ja anna minun nousta! Ei ole minuuttiakaan hukattava. -- Ja missä sir Jasperin pitäisi taistella loordi Verneyn kanssa? (Anna minulle silkkisukkani, sinä kelvoton olento!) En usko sanaakaan lörpötyksestäsi. Kuinka uskallat tulla kertomaan minulle sellaista hölynpölyä? Mutta missä luullaan heidän taistelevan? Tietysti olet kuullut ajan? -- Hän kiskoi silkkisukkiaan kaarevan jalkapöytänsä yli ja pitkin täyteläistä säärtään niin sukkelaan kuin vapisevat kädet häntä tottelivat.

-- En tiedä missä, madam, -- sanoi neitonen tekokainosti, -- mutta eversti on tapaava sir Jasperin Hammerin kedolla keskipäivällä, joten otaksun, että mylord Verney taistelee jokseenkin tähän aikaan.

-- Oh, pidä suusi kiinni, -- huudahti hänen emäntänsä; -- kaakatuksellasi voit tehdä ihmisen hulluksi!

Ei ihomaalin rahtuakaan ehtinyt leski levittää kalpeille poskilleen, ei hiusjauheen hituistakaan ollut hänellä aikaa siroittaa mustille kutreillensa. Siro aamumyssy ympäröi aivan erilaisia kasvoja kuin mitä se tavallisesti varjosti. Mutta ken rohkenee väittää, että Kitty, joka nyt hengästyneenä juoksi autioita katuja pitkin aikaisen aamutuulen leikkiessä hänen hajahapsillaan, ei ollut, täydellisesti unohtaessaan oman itsensä ja ulkoasunsa, yhtä kaunis kuin rouva Bellairsin nimellä tunnettu muodinmukainen, puuteroitu, maalattu nainen pitseineen ja kauneuspilkkuineen? Hänen pienet kenkänsä tepsuttivat levottomasti eteenpäin, hänen liepeensä lepattivat hänen kulkiessaan. Hän ei tahtonut odottaa vaunuja; kantotuoli olisi tehnyt hänet hulluksi.

Puolikuun kulmauksessa toinen räpyttelevä naishaamu, samaten myssyyn ja viittaan puettuna ja käyden samallaisella sopivaisuutta uhmaavalla kiireellä, sipsutti hänen ohitseen nopeana kuin välähdys. Mutta sivuutettuaan toisensa he samasta vaikuttimesta molemmat pysähtyivät tuntemuksen kajastaessa heidän mielessään.

-- Rouva Bellairs! -- kuului lady Standishin huilun ääntä muistuttava huudahdus.

-- Julia Standish! -- parahti Kitty-rouva. He kääntyivät ja kahmaisivat käsillään kiinni toisistaan.

-- Oi, taivaat, -- virkkoi rouva Bellairs, -- onko kuulemani totta? Aikooko se sir Jasperin paholainen tänä aamuna taistella loordi Verneyn kanssa? Ja Verney kun on aivan lapsi! Se on selvää murhaa! Sinä häijy nainen, näet nyt, mitä olet tehnyt!

-- Ah, rouva Bellairs, -- huudahtaen Julia painaen kädellään rintaansa, -- sydämeni on särkynyt!

-- Mutta mitä on tapahtunut, ihminen, mitä on tapahtunut? -- kyseli Kitty ja ravisteli vaikeroivaa Juliaa rajulla kädellä.

-- Sir Jasper ei tahdo nähdä minua, -- nyyhkytti Julia, -- mutta olen saanut tietää, että hän tunnin päästä tapaa loordi Verneyn Bathwickin niityillä. Sanansaattajia on kulkenut edestakaisin aikaisesta aamunkoitosta. Oi, taivas meitä armahtakoon!

-- Mihin olet menossa? kysyi Kitty ja ravisti häntä vielä kerran.

-- Olin menossa loordi Verneyn luo rukoilemaan mieheni hengen puolesta, -- virkkoi lady Standish, ja kyyneleet tulvivat hänen kasvojaan pitkin kuin rankkasade liljankukille.

-- Herra sinua varjelkoon, -- huudahti rouva Bellairs tuntein, jotka olivat liian syvälliset vihaksi; -- sinäpä vasta olet aika houkkio!

-- Sankarillisimmat päätökset ovat usein silmänräpäyksen tuote! -- Mene nyt takaisin kotiisi, sinä hupsu, -- sanoi Kitty. -- Minä... sitä et sinä, lady Standish, minulta ansaitse, mutta minä uhraudun itse! Tahdon estää tuon kaksintaistelun, menen mylord Verneyn luo!

-- Sinä! -- virkkoi Julia, ihmetellen ja ymmärtäen sanojen merkityksen vain puolittain.

-- Mene kotiin, mene kotiin, -- sanoi Kitty-rouva, -- ja vakuutan sinulle, että ellen saa loordi Verneytä jäämään kohtauksesta pois, nimeni ei ole Kitty Bellairs!

Lady Standish epäröitsi, mutta painoi nöyrästi päänsä alas, kääntyi ja alkoi astua takaisin päin. Hänen solakka vartalonsa taipui ja huojui ikäänkuin raikas aamutuuli olisi ollut sille liian ankara.

Rouva Bellairs katsoi kelloaan.

"Mainitsiko hän tunnin?" mutisi hän itsekseen. "Siis kymmenen minuuttia kuvastimen edessä ja kymmenen minuuttia matkaan mylordin asunnolle. Näin tapaan hänet juuri lähtemässä. Tämä on poika-paran ensimäinen kaksintaistelu, ja hän saapuu paikalle varmaan yhtä aikaisin kuin joku maalaisserkku päivälliskutsuihin."

Aurinko pilkisti esille pilviseltä taivaalta, ja rouva Bellairs ravisti itseänsä ja tunsi elpyvänsä ja rohkaistuvansa. Hymykuoppa näkyi kummassakin poskessa.

"Mutta", sanoi hän sipsuttaessaan edelleen kuoppasten syventyessä ja hymyn laajetessa, "kuka sittenkään tietää? Sepä paha tuuli, joka ei puhalla kellekään hyvää."

* * * * *

Mylady Standish palasi kotiin. Palvelijat tuijottivat häneen uteliaina, kun hän astui eteisen halki. Tremlet-rouva, taloudenhoitajatar, kulki hänen ohitseen supussa suin. Oman kamarineitonsa hän tiesi istuvan vesissä silmin ja syventyneenä tohtori Perselin esitelmiin kerettiläisyyttä vastaan. Hänen omatuntonsa oli puhdas kuin äskensatanut lumi, ja kuitenkin tunsi hän itsensä tahratuksi kaikkien näiden ihmisten silmissä. Mutta hän ei välittänyt.

Päästyään sir Jasperin pukimon ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan. Siellä sisällä tämä pukeutuessaan polki jalkaansa ja kiroili palvelijaansa. Julia ojensi kätensä naputtaakseen ovelle, mutta muisto viime yrityksen jyrkästä takaisintyöntämisestä vei häneltä kaiken rohkeuden.

"Minä en mene sinne hänen luokseen", ajatteli hän, "mutta kun hän tulee ulos, niin puhun".

-- Nämä miekat, -- virkkoi sir Jasper kammiossa, -- otan mukaani vaunuihin. Odotan herra Staffordia ja erästä ystävää minua noutamaan puolen tunnin kuluessa. Ymmärrätkö, jolppi? Ja kuule, missä ovat pistoolit?

"Pistoolit!" toisti lady Standish ja hänen sydämensä löi pakahtuakseen.

Seurasi äänettömyys.

-- Tässä, sir Jasper, -- sanoi sitten palvelija.

-- Paina nyt mieleesi, mitä sanon, -- virkkoi Jasper pontevasti. -- Loordi Markham saapuu kello yhdeltätoista. Toimita kiesit valmiiksi häntä odottamaan; sano mylordille, että tapaan hänet viittä minuuttia vailla puoli kaksitoista Hammerin kedolla. Jos unohdat, niin paha sinut perii! Nämä pistoolit on sinun itse tuotava sinne. Odotahan, sano mylord Markhamille, että jos jään pois kohtauspaikalta, minulla ei enää ole ollut riittävästi henkeä jälellä sinne päästäkseni, ja hänen on siis suoraa päätä selvitettävä asia eversti Villiersin kanssa. Oletko ymmärtänyt, lurjus?... Ei, sinä kirottu kappale! Minä kyhään kirjeen mylord Markhamille annettavaksesi.

"Jumalani, Jumalani!" huudahti poloinen lady Standish ja tunsi polviensa vapisevan. "Mitä nyt? Vielä toinen ottelu! Eversti!... Miten Herran nimessä joutuu hän kahakkaan eversti Villiersin kanssa? Sehän on joukkoteurastusta! Silkkaa mielettömyyttä! Tämä täytyy estää!" Hän puristi päätänsä käsillään. "Sir Jasper on menettänyt järkensä", sanoi hän. "Mitä on minun tehtävä? Mitä on minun tehtävä? Ne surmaavat hänet, ja minä tulen sen aiheuttaneeksi. No, tuota noin, jos Kitty ehkäisee ensimäisen kaksintaistelun, enkö minä voi ehkäistä toista? Oi, olen kelvoton vaimo, ellen voi pelastaa puolisoani. Taivas johtakoon minua!" rukoili hän, ja hänen rukouksensa välähdytti tuuman hänen mieleensä.

Olihan piispa, Bathin ja Wellsin piispa! Se kunnianarvoisa pappismies oli osoittanut hänelle suurta ystävällisyyttä ja huomiota; hän osaisi välittää sellaisessa vaikeassa asiassa. Hän oli vaikutusvaltainen mies. Eivätkö he yhdessä voisi aikaansaada rauhaa Hammerin kedolla, ja eikö sir Jasperia voitaisi pelastaa vastoin hänen omaa tahtoansa, vaikkapa sitten jättämällä hänet lain kouriin?

Lady Standish riensi huoneeseensa ja kutsui sitten nenäänsä tuhauttelevaa Megrimiä.

-- Paperia ja mustetta, -- käski hän, -- ja laittautukaa viemään kirjettä. On kysymys elämästä ja kuolemasta.

-- Mylady, -- sanoi Megrim sievistellen, -- palvelen teidän armoanne kaikissa oikeissa asioissa; mutta toivon tietäväni velvollisuuteni luojaani kohtaan; enkä minä koskaan suostu enkä myönny ummistamaan silmiäni epäsäännöllisyyksille. -- Hän oli edellisenä iltana ollut valmis tuomitsemaan isäntänsä, mutta puheet palvelusväen huoneessa olivat hänen sanojensa mukaan "avanneet hänen silmänsä". Ja kukapa nainen ei ole valmis langettamaan tuomiota kanssasisarestaan -- varsinkaan palvelijatar emännästään?

Lady Standish tuijotti ällistyneenä.

-- Mitä tämä merkitsee -- sanoi hän. -- Teidän on tehtävä, niinkuin minä käsken, rouva Megrim. Että rohkenettekin! -- huudahti lady Standish, jonka tajunnassa asian todellinen laita äkkiä välähti. -- Mitä, hyvä ihminen, kirjeenihän on piispalle!

-- Oh, -- virkahti Megrim-rouva yhä pidättyvästi, mutta alistuen hyväksymään, -- se on toinen asia! Olisinko, -- tuhahti hän, -- ankarampi kuin kristityn sopii? Kieltäisinkö apuni murtuneelta syntiseltä, käryävältä lampulta, jonka omatunto on herännyt? Olkoon hänen kunnianarvoisuutensa piispa vahvana varustuksena teidän armollenne katumuksen rosoisella tiellä. Amen!

VIII kohtaus.

Kymmenessä minuutissa kaunis nainen voi tehdä paljon kauneutensa lisäämiseksi. Vilkaistessaan viime kertaa kuvastimeensa, sillävälin kun Lydia riensi vuokraamaan kantotuolia, rouva Bellairs soi lasista heijastuvalle kuvalleen hyväksyvän hymyn, jota niin ihastuttava ilmiö ei voinutkaan olla aiheuttamatta. Sitten hän kääriytyi salaperäiseen, kaikki verhoavaan viittaan, sieppasi pienen samettinaamion pöydältä ja riensi matkalleen. Hän lähti kuin taisteluun hyökkäävä urhea sotilas pamppailevin, mutta toivehikkain sydämin.

Loordi Verney ja kapteeni Spicer olivat juuri päättäneet aamiaisensa edellisen asunnossa Pierrepoint-kadun varrella lähellä Pohjoisparaatia. Typerästi lörpötellen omista kokemuksistaan kaksintaistelijana, puhuen halveksivasti sir Jasperin mielipuolisuudesta, mutta kuitenkin vakuuttaen päättäneensä tappaa tuon viheliäisen riiviön kapteeni Spicer oli tehnyt täyttä kunniaa nuoren isäntänsä vieraanvaraisuudelle. Mutta loordi Verneyn, jonka posket milloin hehkuivat tummina, milloin saivat sairaloisen kalpeuden, oli vaikea nielaista ainoatakaan suupalaa. Hän siirtyi levottomasti seinäkellon katselemisesta ja taskukellonsa asettamisesta pistoolejaan pitelemään tai kiireisesti lisäämään vielä yhden jälkikirjoituksen virheellisesti tavattuun, mustetahraiseen jäähyväiskirjeeseen äidilleen, leskirouvalle. Sen kirjeen sepittämiseen hän oli käyttänyt puolet yöstä. -- Siltä varalta, tiedättehän... -- huomautti hän sen johdosta ystävälleen värähtävin äänin.

Kapteeni Spicer oli juhlallisesti luvannut mitä tunnollisimmin täyttää suosijansa viimeiset toivomukset.

-- Rakas loordi, -- oli hän sanonut, tarttuen häntä kädestä, -- minuun voi luottaa. Jukoliste, sir Jasper on kuulemma hitonmoinen ampuja, ja tietysti, hihi!... tunnemmehan kaikki sananparren mielipuolen voimasta. Mutta tuskin on hän kaatanut sinut, Harry, niin vannon kautta kunniani, että hän riippuu miekkani terässä. Minä kostan puolestasi, Harry, älä sitä epäilekään. Siitä tulee oikein hieno juttu, josta ihmiset kilvassa puhuvat. Jumaliste, hän ei ole ensimäinen, jonka seivästän yhtä helposti kuin kokkisi pistäisi kalkkunan paistinvartaaseen. Enkö ole oppinut miekkailua suurelta Angelo Malevoltilta itseltään? Hihi... "naisen käsi", oli hänen tapansa sanoa, "mutta paholaisen pää!"

Tässä kapteeni Spicer ravisti luiset sormensa röyhelökalvosinten kätköstä ja katseli niitä suurella tyytyväisyydellä.

-- Oh, sinä hirtehinen, Spicer, koetahan pitää suusi kiinni! -- huudahti loordi Verney ärtyneesti.

Kapteeni nojasi taaksepäin tuolillaan ja alkoi kaivaa hammastaan hopeisella hammastikulla.

-- Äsh, niitä aloittelijoita! -- äännähti hän ikäänkuin itsekseen. -- Pidä hermosi lujina, mylord, tai, lempo soikoon, voin yhtä hyvin tilata ruumisvaunut jo ennen lähtöämme. Hihi! Onpa hyvä, että sinulla on ystävä itseäsi tukemassa!

Kuului varovainen naputus, ja loordi Verneyn ilmeetön uusi palvelija (jonka kapteeni erityisesti oli hänen puolestaan pestannut ja joka, niin ainakin joku häijy irvihammas väitti, tasasi tämän herran kanssa palkkansa ja sivutulonsa) seisoi ovikäytävässä.