Part 3

-- Pyh! -- mörähti sir Jasper ja astui jälleen portaita alas tyhjään, valaistuun vierashuoneeseen. Ensiksi pysähtyi hän ikkunan luo, missä lady Standish oli seisonut ja hymyillyt loordi Verneylle. Sitten meni hän vaimonsa kirjoituspöydän ääreen, laski kätensä lippaalle, missä tämä säilytti kirjeitään, ja vedettyään sen auki puoliääneen kiroten hän kääntyi nostamaan tuolilta silkillä täytetyn pussin. Tuokiossa hänen silmänsä äkkäsi rouva Bellairsin taitavasti kätkemän ja näytteille asettaman kirjeen syrjän. Hän otti sen ylös ja silmäili sitä; siinä ei ollut osoitetta, heikko parfyymi hiveli hänen nenäänsä, ja paperi avautui viettelevästi hänen kädessään. Hän levitti arkin ja näki punervan hiuskiharan. Sitten hänen silmänsä väkisinkin lukivat kirjeen. Ja hänen lukiessaan veri syöksähti hänen aivoihinsa huimaten häntä, ja hän vaipui pitkälle sohvalle repien poimuröyhelöä kaulastaan. Hetkisen oli hän kuin tukehtuneena. Kun hänen hengityksensä palasi, valtasi hänet raivo, joka tuntui hekumallisen riemukkaalta. Hän asetti paperin valoon ja tarkasteli lemmenkiharaa.

-- Punainen! -- huudahti hän, -- punainen!

Hän ajatteli loordi Verneyn oliivinvärisiä kasvoja ja tuijotti taas kiharaan ikäänkuin epäillen aistimiaan. Punainen! Oliko niitä kaksi, mustahiuksinen ja punatukkainen? Seis! Oi, naiset ovat viekkaita paholaisia! Loordi Verney oli vain silmäinpeite. Tämä, _tämä_ porkkananvärinen Judas olikin lohduttaja! "Suupielessäsi oli tilkkutäplä, jota olin suutelevinani." Sir Jasperia puistatti sisäinen ulvahdus, joka hänen huuliltaan kirposi katkenneena valituksena. Hymykuoppa ja tilkkutäplä! Niin, hän oli ne nähnyt! Vain muutama lyhyt tunti sitten oli hän aikonut suudella tuota hymykuoppaa puolison ylväällä ilolla... tuota hymykuoppaa, joka oli aiottu toiselle miehelle!

"Hiiteen ne, hiiteen ne!" huudahti sir Jasper puristaen kätensä nyrkkiin päänsä yläpuolella. Maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, ja kaikki muuttui verenkarvaiseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen kylmä ja torui itseään vimmastaan. Hänen täytyi pysyä tyynenä, tyynenä kostoansa varten. Hänen oli etsittävä pää, mistä tämä kihara oli kotoisin, ja sen täytyi tapahtua vielä tänä iltana, vaikka hänen olisi samoiltava kautta kaupungin. Hän istahti, levitti turmiollisen paperin eteensä ja tuijotti siihen.

Tässä asennossa ja mielentilassa tapasi hänet vieras, joka pian senjälkeen ilmoitettiin kapteeni Spicerin nimellä. Hän oli hoikka nuori herrasmies, katsoi jonkun verran kieroon ja oli puettu viimeisen muodin mukaan. Hän tepsutti esille, kumarrellen ja huiskien valkoisia, hienosti käyräsormisia käsiään.

Hän lausui sir Jasperille kunnioittavat tervehdyksensä. Tähän asti hän ei ollut saanut iloa ja kunniaa tehdä sir Jasperin tuttavuutta, mutta oli mielissään tilaisuudesta... jokaisesta tilaisuudesta, mikä tuotti hänelle tämän ilon ja kunnian. Saisiko hän, saisiko hän? Hän ojensi sirosti emaljoidun nuuskarasian ja hoippui isäntää kohti. Sir Jasper oli noussut kankeasti, hänen sumeissa silmissään ei näkynyt vastausta.

-- Vai ette te käytäkään? -- virkkoi kapteeni Spicer, ottaen itse hyppysellisen, vetäen nenäänsä erinomaisen sirosti ja tehden hienonhienon liikkeen ranteellaan. -- Ja oikeassa olettekin, arvoisa herra! Ruma tapa. Ruma tapa. Mutta sittenkin, -- jatkoi hän viehkeästi hymyillen, -- vakuutan, että sitä ilman en voisi tulla toimeen puolipäivästä puoliyöhön. Mutta sen pitääkin olla puhdasta macabawta. Kaikki muu paitsi macabaw... hyi, hyi!

Sir Jasper ravisti itseään ja keskeytti murahtaen:

-- Mistä johtuu minulle tämä kunnia, sir?

-- Tulen, -- vastasi kapteeni Spicer, -- loordi Verneyn puolesta, kuten jo lienette arvannut. Oli joku pikku asia, luullakseni koski se... heh... hänen alaraajojensa muotoa. Sellaisen yksityisasian suhteen, sir, kuin, hm, alaulottimet, herrasmies ei voi sietää huomautuksia. Käsitätte, että mylord Verney siitä loukkaantui, sir Jasper, loukkaantui! Minä itse, vaikka olenkin perin hyvä tuttava hänen armonsa kanssa, en ole koskaan rohjennut vihjata hänelle edes trikootavarain kauppiaan nimeä. Ja kuitenkin tunnen tällä alalla oikean neron, sir, miehen, jolla on kykyä... sanoisin jumalaista lahjakkuutta näiden intiimien vaatekappaleitten käsittelyssä! Mutta, hyvä Jumala, sir, hienotuntoisuutta, hienotuntoisuutta!

Sillävälin sir Jasper oli nostanut kirjeen pöydältä ja lähestyi miettiväisenä kapteeni Spiceriä, katsellen kädessään pitämästänsä hiuskiharasta nuoren herrasmiehen päähän, joka kuitenkin oli niin huolellisesti puuteroitu, että oli aivan mahdotonta sanoa, minkävärinen se jauheen alta oli.

-- Sir, -- keskeytti hän tässä kohdassa, -- suokaa anteeksi, tahtoisin mielelläni tietää, onko teillä omat hiuksenne vai tekotukka.

Kapteeni Spicer hypähti askeleen taaksepäin ja katsahti kummastuneena baronetin vakavaan naamaan.

"Jumaliste", ajatteli hän itsekseen, "Verney on oikeassa, tuo mies on hullu!" -- Hahhah, -- sanoi hän ääneensä, -- hyvin näppärästi, sir Jasper, hyvin näppärästi. Joku pieni sanaleikki-arvoitus, heh? Peijakas, minä pidän arvoituksista! -- Hän vilkaisi ovelle päin. Sir Jasper tuli yhä lähemmäksi hänen peräytyessään.

-- Kysyn teiltä, sir, -- tiukkasi hän uhkaavasti kohoavalla äänellä, -- onko teillä oma tukkanne? -- "Mies näyttää peljästyneeltä", tuumi hän itsekseen, "se on tavattoman epäiltävää!"

-- Minäkö? -- huudahti kapteeni seisoen selkä ovessa ja kädellään hapuillen ripaa. -- Hyi, hyi; kuka käyttää nykyään tekotukkaa, ellei joku maalaisserkku? Hi, hi! Kyllä nyt on lämmin yö!

Sir Jasper oli pysähtynyt hänen eteensä ja mulkoili häneen musertavin katsein.

"Hänen jauhonaamansa on niin maalattu", ajatteli onneton baronetti, "että en hiisi vie osaa arvata miehen väriä". Hänen kätensä vaipui epäröivästi sivulle.

Hikihelmiä kumpusi kapteeni Spicerin otsalle.

"En enää ikinä vie taisteluhaastetta mielipuolelle!" ajatteli hän.

-- Tukkanne on mainiosti puuteroitu, -- virkkoi sir Jasper.

-- Oh, niin se on, juuri niinkuin sanotte... _poudre à la maréchale_, sir, -- myönsi kapteeni. Mutta nyt olivat hänen uutterat sormensa vähitellen onnistuneet kääntämään ovenrivan. Aukko ammotti hänen takanaan; silmänräpäyksessä hänen hoikka vartalonsa kääntyä kiepsahti, ja hän oli poissa.

-- Hoi, hoi! -- huusi sir Jasper, -- seis, mies, seis! Asiamme on vasta juuri alkanut.

Mutta kapteeni Spicer oli ehtinyt ulko-ovelle.

-- Katsokaa isäntänne perään, -- sanoi hän palvelijalle, -- hän on sairas, hyvin sairas!

Sir Jasper riensi juoksujalkaa hänen perässään eteiseen.

-- Pysäyttäkää hänet, hullut! -- huusi hän palvelijoille, ja sitten samassa hengenvedossa komensi:

-- Takaisin! -- ja itsekseen hän hymähti: "Se ei voi olla hän. Tuon sileän, räpyttelevän houkkion päässä ei konsaan ole voinut kasvaa niin kähärää hiussuortuvaa, eikä hän ole kirjoittanut niin tarmokasta käsialaa, ei... eikä suudellut hymykuoppaa! _Suudellut hymykuoppaa_! Kuolema ja kirous!"

V kohtaus.

Hänen seisoessaan kuohuksissa ja hämmennellessään synkkien mietteiden sameaa keitettä kuului pari itsetietoista naputusta katuovelta, ja hänen luokseen astuivat hilpein huudahduksin ystävät, joita hän odotteli.

-- Ah, Jasper, poikaseni, -- tervehti Tom Stafford lyöden häntä olalle, -- vuottamassa meitä? Jumaliste, oletpa sinä verenhimoinen mies!

-- Ja täydellä syyllä, -- sanoi eversti Villiers, helistellen kannuksiaan ja heittäen sotilasviittansa yltään. -- Tuhat tulimaista, mies, tahtoisitko, että hän istua kyyhöttelisi häpeässään?

Sir Jasper ojensi käden kummallekin; ja pitäen häntä olkapäistä toverit astuivat hänen yksityishuoneeseensa ja sulkivat oven niin huolellisesti, että pitkillä palvelijoilla ei ollut muuta neuvoa kuin vuorotellen kuunnella ja tirkistellä avaimenreiästä.

-- Tom, eversti Villiers, -- alkoi sir Jasper, -- pyytäessäni teiltä tätä suosiota halusin palveluksianne, koska, kuten teille sanoin, minulla oli vakavia epäilyksiä lady Standishin uskollisuudesta. Nyt, hyvät herrat, epäileminen ei enää ole mahdollista, minulla on todistuksia!

-- Hei, hei, Jasper, älä anna mielesi masentua! -- huudahti rattoisa Tom Stafford. -- Näetsen, ystäväiseni, olet aikoinasi liiaksi armastellut niitä pieniä hempukoita, jotta et tietäisi, mitä helliä taipuvaisia olentoja ne ovat. Luonto vetää puoleensa, miekkoseni; ja täytyyhän heidän seurata muotia! Tahtoisitko olla Bathin ainoa aviomies, jonka vaimo ei eläisi muodikkaasti? Hst, hst, niin kauan kuin kykenet mittelemään miekkoja ja tipahuttamaan asian puolesta pisaran verta, heh, se kaikki kuuluu päivän iloihin!

-- Miekkoja? -- mörähti eversti Villiers. -- Ei, ei, pistooleja siihen tarvitaan, poikaseni. Miekasta ei koskaan voi olla varma: pieni pisto kylkiluiden väliin, naarmu käsivarteen, ja sievä veitikka näyttää entistä viehättävämmältä kalpeudessaan ja hänellä on sitä suuremmat toiveet löytää nopeata lohtua asianomaiselta taholta. Hahaa!

-- Lohtua! -- huudahti sir Jasper ikäänkuin tuo sana olisi ollut isku. -- Niin, lohdutusta! kadotus!

-- Mutta luodilla keuhkoihin tai kalloon, oman valintanne mukaan, -- sanoi eversti, -- työ käy niin silkoisesti kuin toivoa voi. Oletteko taitava pistoolin paukuttaja, Jasper?

-- Voin toki osata heinärukoon! -- takasi sir Jasper. Mutta hän puhui epävarmasti.

-- Olen valmis miekkasille, milloin sinulle vain sopii, -- huudahti kaunis Stafford, pannen puhuessaan sirot säärensä ristiin ja hyväillen hellällä kädellä pyöreätä pohjettaan. -- Miekka on paljoa hienompi ase. Oh, terät tuntuvat niin hauskoilta, ne ikäänkuin kohteliaasti haastelevat toisilleen! "Haa, oletko nyt käsissäni, ystäväiseni?" -- "Haa, tahdotko tunkeutua minun ja vaimoni, tai rakastajattareni, tai mielitekoni väliin?" -- asianhaarojen mukaan. "Tahdotko? Kyllä sinulle opetan, sir... sir!" Niin... niin, pisto kylkiluiden väliin! Tai tuohon röyhkeään sydämeen! Antaa punaisen veren vuotaa, antaa sen valua sinertävästä teräksestä, se on somaa nähdä! Pistoolit, hoh, mitä sellaisista! Pau, puhallat pillerin ilmaan ja hyvin luultavasti saat sen itse niellä! Se sopii apteekareille, sanon, ja muille, joita ei ole kasvatettu itsepuolustuksen jaloon ja ylevään taitoon.

-- Hiljaa, Tom, -- murahti eversti; -- tämä ei ole mikään leikin asia. Ystäväämme on kuolettavasti loukattu, eikö niin? Se on siis selvää. Eikö hänen ole samalla mitalla kostettava sille, joka on ryöstänyt häneltä kunnian? Onhan asia näin? Ja eikö pistooli, lempo soikoon, ole murhaavampi ase ja senvuoksi soveliaampi? Häh?

Sir Jasper äännähti jotakin, minkä olisi saattanut tulkita myöntämiseksi tai kieltämiseksi tai ylenmääräisen pahoinvoinnin tunteen ilmaisuksi.

-- Toimeen siis! -- huudahti eversti Villiers. -- Ehdotammeko pistooleja ja odotamme loordi Verneytä huomenaamulla kello seitsemän Hammerin kedolla? Siellä minä tavallisesti haluan sellaiset asiat ratkaista: mukavasti syrjässä häiritsijöiltä ja riittävän etäällä lämmittääkseen veren reippaalla kävelyllä. Hiisi vie, vain kymmenen päivää sitten näin miten sanomattoman sirosti loordi Tipstafte (hän, jota nimitetään Tipsi-Tipiksi, tiedättehän) kellisti Ned Waring-rukan. Sellaista ottelua kelpasi katsella! Kuusi askelta, jumaliste, ja Ned niin hurjan päättäväisenä kuin sekundantti konsaan saattaa toivoa. "Villiers", -- sanoi hän antaessani hänelle aseensa, "ellen minä häntä kaada, kaatakoon hän minut! Toisen meistä on kuoltava", puhui hän. Riita johtui rouva Waringista, tiedättehän, siitä hiton kauniista naisesta! Ned-parka lienee tehnyt samantapaisen keksinnön kuin sinäkin, heh? Niin, haha! Ja, lempo vie, sir, Tip osasi häntä kurkkuun ensimäisellä laukauksellaan, ja Nedin luoti riuhtaisi Tipstaffen oikeanpuolisen kiharan! Ne käherryssakset leikkasivat saamarin läheltä! Sen erän perästä Ned ei puhunut. Oh, jättäkää asia minun hoidettavakseni, niin saatte nähdä, että toimitan teille yhtä verrattoman kohtauksen.

-- Maltahan, -- huudahti Stafford, kun sir Jasper vääntelihe nojatuolissaan, puristaen ja avaten raivokkaasti nyrkkejään ja tuntien punaisen hiuskiharan polttavan poveansa, minne hän oli sen työntänyt. -- Maltahan, -- huudahti Stafford, -- mielestäni kiirehdimme liiaksi. Enkö kuullut ystävältämme tässä, että hän nimitti loordi Verneytä lurjukseksi? Sir Jasper siis itse onkin loukkaaja, ja hänen on odotettava loordi Verneyn toimenpiteitä.

-- Minä panen vastaan, -- kivahti eversti, -- loordi Verney loukkasi ensimäisenä häpäisemällä ystävämme vaimoa.

-- Puh, puh, -- äänteli Stafford, asettaen säärensä uudestaan ristiin saadakseen tällä kertaa vasemman jalkansa sirosti esille, -- se oli vain satunnainen, epäsuora loukkaus. Mutta nimittää miestä lurjukseksi on suoraan kohdistuva herjaus. Oikea uhmaaja on siis sir Jasper; toinen saa valita aseet. Loordi Verneyn asia on lähettää haaste ystävällemme!

-- Sir! -- huudahti eversti karahtaen kasvoiltaan punaisemmaksi kuin luonto ja portviini olivat hänet tehneet. -- Sir, väitättekö tietävänne paremmin kuin minä?

-- Hyvät herrat, -- sanoi sir Jasper nousten äkkiä, -- niinkuin teille äsken sanoin, olen senjälkeen kuin pyysin teidän ystävällistä apuanne keksinyt jotakin, mikä varsin oleellisesti muuttaa asian muodon. Minulla on aihe uskoa, että jos loordi Verneyssä on syytä, on hänen syyllisyytensä vähempiarvoista. Tiedätte, mitä Ranskassa nimitetään kynttilänjalaksi. Todellakin luulen (naisten viekkaus on niin suuri), että häntä on käytetty vain kilpenä toista henkilöä suojaamaan. Tämä henkilö on minun ensin löydettävä, ja hänen päällensä on kostoni lankeeva ennenkuin joudan mitään muuta ajattelemaan. Loordi Verney lähettikin jo luokseni erään ystävänsä, mutta tuo miekkonen, kapteeni Spicer, poloinen houkkio (hänellä on luullakseni jokunen ruuvi irti) lähti yhtäkkiä talostani, tulemattamme mihinkään päätökseen. Enkä siitä ole pahoillanikaan... minä en nyt etsi taistelua loordi Verneyn kanssa. Hyvät herrat, -- sir Jasper suoristausi ja veti kirjeen povestaan, -- hyvät herrat, minä en syö enkä nuku ennenkuin olen löytänyt tämän hiuskiharan omistajan.

Puhuessaan ravisti hän kirjettä ja paiskasi vimmoissaan kielittelevän lemmenpantin kummastuneiden ystäviensä nenäin eteen. -- Se on punatukkaiselta mieheltä, näette! Jok'ainoa punatukkainen mies Bathissa täytyy minun heti pistää vartaaseen tai tulpata, jotta kutale ei pääse minulta pakoon!

Eversti Villiers hypähti jaloilleen unestaan herätetyn tiikerin ääntä muistuttavalla karjahduksella.

-- Saakeli! -- huusi sir Jasper kääntyen häneen päin ja äkkiä huomaten ystävänsä hiekanväriset tuuheat kulmakarvat. -- Te, hyvä Jumala? Te? Puh, puh, mahdotonta ja kuitenkin... Herra eversti Villiers! -- jatkoi sir Jasper hirveällä äänensävyllä, -- kirjoititteko te tämän kirjeen? Puhukaa! Kirjoititteko vai ettekö, mies? Puhukaa, vai täytyykö minun väkisten kiskoa sanat kurkustanne?

Käyden tummanpunaiseksi kasvoiltaan eversti Villiers oli halpaavasta raivosta tukehtumaisillaan.

-- Stafford, Stafford, -- hän sopersi, -- sinä olet todistajani. Nämä ovat julkeita herjauksia, jotka ovat pestävät verellä.

-- Kirjoititteko tuon kirjeen? Sanokaa suoraan! -- kiljui sir Jasper, ravistellen loukkaavaa asiakirjaa everstin vääntyneiden kasvojen edessä.

-- Minäkö, -- huusi eversti ja löi sir Jasperin käden raivokkaasti syrjään, minäkö? Minäkö kirjoittaisin tuollaista turkasen hölynpölyä! En, sir! Hiisi vieköön teidät ruumiinenne ja sieluinenne, sir Jasper, kuinka rohkenette minulta sellaista kysyä?

-- Ei, -- virkkoi sir Jasper, -- tietysti ei! Ah, minä olen houkka, Villiers. Suokaa anteeksi. Ei meidän välillämme mitään riitaa! Ei, tietysti ette te saata se olla! Tuo nenä, nuo liivit, kuusikymmentä ikävuottanne! Hyvä Jumala, minä tulen hulluksi!

-- Kah, mies, -- sanoi Stafford niin pian kuin hän voi naurultaan puhua, -- Villiersillä ei ole koko päälaellaan sen vertaa hiuksia kuin nyt pitelet kädessäsi. Riisu peruukkisi, Villiers, riisu peruukkisi ja anna kaljun kallosi julistaa loistava viattomuutensa.

Täten puhuteltu urhea herrasmies oli käynyt tummaksi kasvoiltaan. Vaikka hän puhui läähättäen ja katkonaisin sanoin, oli hänen raivollaan kuitenkin varsin määrätty tarkoituksensa.

-- Minua on loukattu, minua on loukattu, -- änkytti hän; -- asia ei voi loppua tähän. Sir Jasper, te olette loukannut minua. Minä olen punatukkainen mies, sir. Olen lähettävä jonkun tuttavani luoksenne.

No, -- virkkoi sir Jasper, -- koska välimme siten on, tahdon myöskin varmistua Tomin sanojen totuudesta ja hankkia teille syyn, minkä puolesta taistella! -- Puhuessaan hän ojensi kätensä ja riuhtasi tekotukan eversti Villiersin päästä.

Hänen eteensä levisi todellakin niin täydellinen hiukseton vilpittömyys, että enemmät todistukset olivat tarpeettomia; ja vaikka everstin korvien takana säilyneet harvat haivenet olisivatkin joskus olleet punervat, hohtivat ne nyt hopealta.

Kiitos, -- sanoi sir Jasper, -- tämä riittää. Kun lähetätte ystävänne luokseni, otan hänet mielihyvin vastaan. -- Kumartaen antoi hän everstin tekotukan takaisin.

Eversti seisoi vavisten, kädet nyrkkiin puristettuina ja vaistomaisesti hapuillen miekkaansa. Mutta kaiketi muistaen, että tällainen asia tietenkin oli ratkaistava pistooleilla, hän malttoi mielensä, sieppasi tekotukkansa, paiskasi sen uhmaten päähänsä ja sovitti sen mitä huolellisimmin paikoilleen. Silmäisten tuimasti hän pyörähti koroillaan ja jätti huoneen, mutisten mennessään niin rikinpitoisia huomautuksia, että niitä ei käy kertaaminen.

Sir Jasper ei näkynyt häntä sen enempää ajattelevan. Hän vaipui takaisin tuolilleen ja levitti pahoin rypistyneen kirjeen polvelleen.

-- Olen aivan ymmällä! -- sanoi hän. -- Kuka se saattaa olla? Tom, sinun ryökäleen tukkasi on ruskea. -- Sinä et ole se mies, Tom. -- Oi, Tom, oi, Tom, ellen surmaa häntä, niin tulen hulluksi!

Stafford oli naurusta nikahtua, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään, kun hän huohotti:

-- Miettikäämme, kuka se Judas voisi olla? (Voi sun vietävä, tämä on paras pila, minkä olen nähnyt vuosikausiin! Oh, kun ajattelen hänen kaljua päätänsä! Oi, Jasper, tämä on hirveän hupaista! Saat pistää minua kylkeen, veikkonen, jos olen rattoisammin nauranut kymmeneen vuoteen!) Ei, ei, minä autan sinua. Kuulehan, hänen kunnianarvoisuutensa Bathin ja Wellsin piispa on punainen; minä tiedän sen, sillä olen nähnyt hänet uimassa. Heikkari, hän oli kuin keitetty hummeri hiuksineen päivineen! Luuletko, että se voisi olla hän? Niillä on metkunsa, niillä hengellisillä, ja lady Standishilla on herkkä omatunto. Hän haluaisi saada kirkon hyväksymisen teoilleen. No, älähän katso noin tuimasti, sillä minä en tahdo taistella kanssasi! Eikö sinulla ole punahapsista rukousnauhaasi ensin tunnusteltavana loppuun? Haa, onhan meillä O'Hara, hän on kyllin irlantilainen, kyllin suuri veitikka ja kyllin punainen! Oh, hän on kylliksi punainen!

-- O'Hara, -- huudahti sir Jasper kuin olisi saanut iskun.

Kuului vieno naputus ovelta, tulo-puhetta eteisestä, ja palvelija ilmoitti herra Denis O'Haran.

-- Siinä paha, missä mainitaan, -- sanoi Stafford. Sir Jasper nousi nojatuolistaan sellaisen miehen ilme kasvoilla, jonka vihollinen on joutunut hänen käsiinsä.

VI kohtaus.

Hänen jalosukuisuutensa Denis O'Hara, Irlannin pääreihin kuuluvan varakreivi Kilcroneyn poika ja perillinen, astui huoneeseen nopeasti ja kevyesti ja tervehti huolettomasti. Hänellä oli iloiset viheriät silmät, ja hänen kähärätukkansa puna hohti hiusjauheen alta kuin talvinen päivänlasku usvan lävitse.

-- Sir Jasper, -- sanoi hän, -- palvelijanne, sir. Kah, Tom, poikaseni, sinäkö täällä? Hyvää iltamyöhää!

Käskemättä otti hän tuolin, paiskaten huolettomasti ruumiinsa sille. Hänen nivelensä olivat höllät, nenä pyrki ylöspäin, kallisarvoiset röyhelökalvosimet rikkinäiset ja takki napitettu viistoon. Irlantilainen kuvastui hänen jokaisessa piirteessään lämpimän punaisesta tukasta levottomaan jalkaan asti; irlantilainen ilmeni hänen sulavan kielensä syytämien sanojen värikkäissä poljennoissa.

Sir Jasper ei laisinkaan epäillyt, että Lothario, joka oli näpistellyt hänen varastojaan, vienyt hänen rauhansa, hävittänyt hänen kotinsa, oli hänen edessään. Hän kääntyi Staffordiin, tarttuen häntä ranteesta.

-- Tom, -- kuiskasi hän, -- sinä seisot puolestani, sillä kautta kuolemattoman sieluni minä taistelen asiasta vielä tänä yönä!

-- Jumalan tähden, ole hiljaa, -- kuiskasi toinen, alkaen pelätä, että mustasukkainen aviomies menisi tässä leikissä liian pitkälle. -- Kuunnelkaamme ensin, mitä miehellä on sanomista. -- Peijakas! En minä tahdo jäädä katselemaan, miten sinä lävistät jokaisen punervatukkaisen keikarin kaupungissa. Se on silkkaa hulluutta.

-- Mutta sinähän itse, -- vastasi sir Jasper vimmaisella kuiskauksella, -- sinähän itse sanoit, että hän se on. Katso, silmäilepä tätä kiharaa ja tuota päätä.

-- Oh, joutavia! -- huudahti Stafford. -- Anna hänen puhua, sanon minä.

-- Kun olette päättäneet pienen keskustelunne, hyvät herrat, -- virkkoi O'Hara hyväntuulisesti, -- sallinette minunkin vaajata sanasen?

Ystävänsä käden pakoittamana vaipui sir Jasper tuoliinsa. Hänen jänteensä melkein raksahtelivat ponnistuksesta, jolla hän hillitsi itsensä.

-- Olen tullut, -- sanoi Denis O'Hara, -- ystäväni, kapteeni Spicerin puolesta. Tapasin hänet hetkinen sitten heilumassa Gay-katua alaspäin; kautta Pyhän Patrikin, hän harppaili kuin jänis, jolla on koira kintereillä! "Sinä juokset jotakuta pakoon, Spicer", sanoin minä. Ja hän vastasi: "Minä pakenen sitä hourailevaa mielipuolta sir Jasper Standishia." Anteeksi, sir Jasper, ne olivat hänen sanansa, nähkääs.

-- Ja mikä, sir, -- keskeytti sir Jasper pahaaennustavalla äänellä, -- mikä, sir, jos saan kysyä, oli tarkoituksenne kävellessänne tänne tän'iltana?

-- Heh, -- huudahti irlantilainen, -- mitä te sanotte?

-- Oh, jatka, O'Hara, -- kehoitti Stafford levottomasti, lisäten puoliääneen Standishille: -- Tosiaan, Jasper, käyttäydy siivosti, tai minä pesen käteni koko asiasta.

-- Oh, onko hänen laitansa niin, -- kuiskasi O'Hara kämmenensä takaa Staffordille, iskien leikkisästi silmää. -- Niin, aioin sanoa, hyvät herrat, että nähdä miehen juoksevan, ellei hän ole ranskalainen, käy vasten luontoani. -- "No, mitä hän sinulle teki?" sanoin minä (tarkoittaen teitä, sir Jasper). -- "Oh", virkkoi kunnon kapteeni, "menin hänen luokseen kunnia-asialle erään ystävän puolesta, ja mies herjasi minua niin raa'asti huomautuksilla tukastani", sanoi hän, "että hän kelpaa vain, hullujenhuoneeseen", niin hän puhui. "Herjasi sinua", ihmettelin minä, "ja mihin nyt juokset? Tietenkin etsimään jotakuta tuttavaa? Herjaukset ovat iljettäviä", sanoin minä. "Varmaan", sanoo hän, "on mies hullu", sanoo hän. "No, mitäpä siitä?" virkan minä; "emmekö kaikki ole tosiaan enemmän tai vähemmän hulluja? Kah", sanon minä, "tämä näyttäisi pahalta naisten silmissä, miehistä puhumattakaan. Jätä asia _minun_ toimitettavakseni, hyvä poika, niin kyllä minä hommaan; ja pidämmekin huolta, että sir Jasper tuo vartijansa mukanaan kentälle; ja tähän kaikkeen ei ole kellään mitään muistuttamista."

Sir Jasper hypähti jaloilleen.

-- Kirottua irlantilaista hävyttömyyttänne! -- karjaisi hän. -- Tämä on enemmän kuin sietäisin keltään mieheltä! Ja, ellen erehdy, herra O'Hara, _meillä_ on muitakin laskuja järjestettävinä.

-- Meilläkö? -- huudahti O'Hara, samalla lailla hypähtäen. -- Nyt kuulen niistä ensi kertaa... mutta, tuhat tulimaista, minun ei koskaan nähdä hidastelevan, kun minut vaaditaan esille! Järjestän niin monta laskua kuin vain haluatte, sir Jasper... mikäli ne ovat miekallani eikä kukkarollani maksettavat.

-- Vetäkää siis aseenne esille, mies! -- ärjäisi sir Jasper, tanssien raivosta. Hän paljasti oman hopeakahvaisen miekkansa ja paiskasi huotran loukkoon.

-- Taivas varjelkoon! -- huudahti Stafford, turhaan yrittäen tulla molempain herrasmiesten väliin.