Part 2

Kaidetta pitkin Puolikuun vastapäisellä laidalla tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä kulki pitkä, hoikka, miellyttävän näköinen, vaikka hyvin tummahipiäinen nuori herrasmies. Tämä huomasi hänen herttaiset, hehkuvat kasvonsa, tuijotti ensin itsetiedottomalla ihailulla, sitten tietoisesti, ja vihdoin hänen tummanpuhuvat kasvonsa punehtuivat ja hän tervehti, näyttäen hiukan kiihtyneeltä. Lady Standish tiesi puolisonsa tulleen aivan lähelle hänen taakseen ja kuullen satiinitakin jokaisessa kahahduksessa hänen aistimiensa imartelevan liikutuksen hän tunsi oudon, kujeiluun kiihoittavan paholaisen, joka oli saanut hänet valtaansa, ajavan häntä yhä edemmäksi ja heilutti pientä nenäliinaansa vastaukseksi nuorelle herrasmiehelle melkein heittomuiskua kuvaavalla liikkeellä.

-- Kuolema ja kadotus, -- kiljahti sir Jasper, -- ihan silmieni edessä!

Hän tarttui vaimoansa ranteesta ja paiskasi hänet alas pitkälle sohvalle. -- Ei, -- huusi hän, -- ehkä on aviomiehiä, jotka sellaista sietäisivät, mutta minä en kuulu niiden joukkoon. Vai siinä se lohduke olikin! Siinä on keikari, jota varten sinä laittaudut sellaisiin koreihin höyheniin ja jota odottelemassa seisot ikkunan luona antaaksesi hänelle merkkejä ja myhäilläksesi hänelle! Voi sitä viatonta kedon kaunokkia! Äsh! Minun olisi pitänyt ymmärtää se liiallinen hellyytesi... teeskentelijä! -- Hän iski ikkunaan niin tuimasti, että se särähti auki haoistaan.

-- Kuulkaa, paras mylord Verney, sananen teidän kanssanne! -- Sir Jasper kuohui jo vimmasta.

Solakka herrasmies pysähtyi kummastuneena.

-- Herran tähden! -- huudahti lady Standish. -- Mitä olen tehnyt? Sir Jasper, puolisoni! -- Hän tarttui hänestä kiinni. -- Sir Jasper, mitä sinä epäilet? Oi, taivas! -- Hän oli pyörtymäisillään ja saattoi tuskin lausua johdonmukaista sanaa. -- Tein sen kaiken vain kiusoitellakseni sinua. Se oli ainoastaan joutohetken huvia. Oh, rukoilen, usko minua, usko minua!

-- Kiellä vaan! -- pauhasi mies. -- Kiellä, mitä olen omin silmin nähnyt! Päästäkää minut, madam. -- Hän työnsi vaimonsa syrjään ja hyökkäsi avopäin portaita alas kadulle loordi Verneytä kohti, joka ujosti, mutta miellyttävästi hymyillen kääntyi ja asteli takaisin päin.

-- Kaunis ilma tänään, sir Jasper, -- virkkoi hän kohteliaasti, ja vasta sitten hän huomasi sir Jasperin vääntyneet kasvot ja näki lady Standishin, joka vastikään oli niin kauniina hymyillyt, nyt epätoivoisesti pitävän kiinni ikkunanpielestä, kasvot kuultaen kalmankalpeina ihomaalin lävitse.

Loordi Verney oli ujo nuori mies.

-- Ah... ah, hyvää huomenta, -- sanoi hän, kumarsi kohteliaasti ja kääntyi nopeaan.

Sir Jasper heitti äärettömän ivallisen ja halveksivan katseen vaimoonsa.

"Kyllä olet valinnut itsellesi oikean jänishousun!" näkyi hän ajattelevan. Sitten pysähdytti hän hoikan ripeäliikkeisen miehen hyökkäävällä huudahduksella:

-- Odottakaa... odottakaa, loordi Verney... loordi Verney... minulla on teille vähän puhuttavaa.

Nuorukainen pysähtyi, pyörähti päin ja sanoi:

-- Olen palveluksessanne. -- Jonkinlainen kalpeus oli karkoittanut vilpittömän nuoruuden punastuksen hänen poskiltaan, mutta silmästä singahti kipuna ylvästä sielukkuutta.

Sir Jasper astui häntä kohti ja pysähtyi vasta sitten, kun hänen kuusi jalkaansa jänteitä ja lihaksia oli askeleen päässä nuorukaisen notkeasta vartalosta. Hänen kuumat punaisenruskeat silmänsä syöksivät tulta, uhkuivat hurjina tuhoa ja turmaa viattomalle nuorelle päärille. Hänen täyteläiset huulensa yrittivät ivanaurua, mutta vimma väänsi ne irvistykseen, jonka välitse hänen valkoiset hampaansa raivokkaasti välkkyivät.

-- Tulkaa, tulkaa, me ymmärrämme toisemme, -- sanoi hän; -- tahdotteko kävellä kanssani? Nykyhetki on hyvin sopiva, ja pari tuttavaa kyllä helposti löydämme.

-- Mainiota, -- vastasi loordi Verney koettaen näyttää arvokkaalta, mutta ilmaisten siten pojan joka piirteessään. Sitten hänen kasvonsa kuohahtivat jälleen punaisiksi, ja hänen jäykkä sävynsä suli. -- No, hiisi vieköön, sir Jasper, -- sanoi hän, -- mitä tämä kaikki merkitsee?

Sir Jasper loi veristyneet silmänsä ylöspäin.

"Tämä nuorukainen", hymähti hän vedoten taivaaseen, "oo, tämä sievä nuorukainen!" -- Te tahdotte tietää syyn, mylord Verney?

Loordi Verney punastui ja änkytti. Lempo, hän tahtoisi tietää, mitä oli tehnyt! Hän oli tietysti sir Jasperin käytettävissä, mutta paljastaa miekkansa miestä vastaan...

Sir Jasper päästi äänen, joka oli voihkahduksen ja kiljahduksen keskivälillä. Hän osoitti pyyhkäisevällä kädenliikkeellä tuskallisessa jännityksessä odottavan, ikkunanpieleen naulatun lady Standishin hahmoa. Sitten hän sähisi:

-- Minä tiedän!

-- Sir Jasper!

-- Sanon teille, että tiedän, -- toisti sir Jasper, -- riittäköön se.

-- Hyvä Jumala, -- läähätti loordi Verney, -- tässä on mitä ikävin erehdys. Tarkoitatteko, sir... onko minun ymmärrettävä, sir Jasper...? Se on järjetöntä. -- Kalpea kauhu ja tulipunainen hämmästys kilpailivat hänen rehellisellä otsallaan. -- Ette suinkaan tarkoita, että lady Standishilla on mitään yhteyttä tämän merkillisen näytelmän kanssa?

Sir Jasperin vapiseva käsi kohosi raivokkaasti, sitten etsi se umpimähkään miekankahvaa ja putosi vihdoin voimattomasta inhosta hänen sivulleen.

-- Mylord, -- sanoi hän, -- lady Standish on naisten helmi, sen haluaisin teidän tietävän! Naista, joka on hyveellisemmin kiintynyt puolisoonsa ja velvollisuuteensa, ei ole koskaan nähty... Sen tahtoisin teidän tietävän! -- Musertavassa ivassaan hänen kasvonsa olivat aivan hirveät nähdä. -- Valitukseni teitä kohtaan, sir, koskee... -- Hän pysähtyi ja loi epävakaan katseen nuoreen herrasmieheen, joka nyt alkoi osoittaa ilmeisiä pelon merkkejä. Mustasukkainen puoliso, sellaisenhan saattoi kohdata minä päivänä tahansa... mutta raivohullu!...

-- Teidän säärenne muoto on minulle vastenmielinen, sir. Teillä on säädyttömät pohkeet; en voi kärsiä, että jotakin ääriviivoiltaan niin loukkaavaa kulkee edestakaisin ikkunoitteni alla.

-- Ymmärrän, ymmärrän, sir Jasper, -- virkkoi loordi Verney lepytellen ja peräytyi puhuessaan, samalla kun hän hermostuneesti vilkuili ympärilleen tyhjällä kadulla. -- Jääkää siis hyvästi.

Hän kumarsi ja kääntyi.

-- Lurjus! -- ärähti sir Jasper, ojentaen kätensä tarttuakseen häneen.

-- Pidän sen mielessäni, -- huudahti loordi Verney. -- Hyvästi, hyvästi!

Hän pakeni nopein askelin.

-- Lurjus, lurjus! -- kirkui raivostunut baronetti, alkaen ajaa häntä takaa. Mutta hänen vimmansa teki hänet kömpelöksi. Hän kompastui, luiskahti, iski jalkansa kiveen, kaatui polvilleen ja nousi entistä kiihtyneemmässä mielentilassa: yrmeänä ja synkästi kostoa vannoen.

Loordi Verney oli arka nuori mies. Jos kelle muulle tahansa olisi tämä kohtaus Kuninkaallisella Puolikuulla sattunut, niin tunnin perästä olisi koko Bath tiennyt, että sir Jasper Standish oli äkkiä tullut mielipuoleksi. Mutta loordi Verney oli niitä, jotka kierittelevät sanaa kielellään kolmeen kertaan, ennenkuin sen lausuvat, ja sitten sanovatkin jotain muuta. Sitäpaitsi hän ei ollut varma, että itsekään oli esiintynyt kovin loistavasti tuossa kummastuttavassa vuoropuhelussa, ja siksi piti hän suunsa kiinni.

Mutta päivän kuluessa alkoi hän uteliaasti muistella lady Standishin herttaista, hymyilevää tervehdystä ja pientä liikettä valkoisella nenäliinalla. Oli näyttänyt ikäänkuin nainen olisi hänelle heittänyt lentosuukon (tätä ajatellessa hänen korviansa alkoi kuumottaa). Sitten muisti hän sir Jasperin käsittämättömän suuttumuksen ja murheen murtamat kasvot ikkunassa! Oliko se mahdollista? Se oli mahdotonta! Älähän... sellaista oli ennenkin tapahtunut. Hämärän tullen hän päätti etsiä sen hienoon elämään tottuneen toverin neuvoa, joka oli kyllin ystävällinen luotsatakseen hänen kokemattomat askeleensa Bathin seuraelämän ensimäisten karien ja kallioiden ohi. Tämän herrasmiehen nimi oli Spicer. Hän nimitti itseään kapteeniksi, mutta hänen rykmenttiänsä ei kukaan tiennyt.

III kohtaus.

Sir Jasper tulla harppasi takaisin taloon. Aamusuojassa sivuutti hän sanaa sanomatta vaimonsa.

-- Sir Jasper, -- virkkoi tämä kuroittaen arasti kättänsä. -- Oi, sir Jasper, etkö tahdo kuunnella minua? Tämä on mitä kauhein erehdys. Sir Jasper, minä vannon, että olen sinulle uskollinen, en ainoastaan teossa, vaan jokaisessa ajatuksessa, mikä sydämeni pohjalla liikkuu.

-- Älkää vannoko, madam, -- sanoi hän, sulkien oven hänen nenänsä edessä.

Kymmentä minuuttia myöhemmin hyökkäsi hän jälleen ulos. Julia kuuli hänen askeltensa kajahtelevan: ne tuntuivat hänestä hyvin hurjilta. Hän istui punaraitaisella sohvalla, tällä kertaa liian onnettomana itkeäkseen. Perin lapselliselta ja etäiseltä näytti nyt aamun myrsky. Hän istui kädet ristissä, silmät jäykkinä, ajatellen hirveitä mahdollisuuksia ja turhaan koettaen keksiä keinoja niiden välttämiseksi. Päivällinen katettiin, mutta se jäi nauttimatta. Myladyn palvelijatar toi hänelle teetä. Tämän Julia-parka joi, sillä hän tunsi itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Sitten juolahti hänen mieleensä äkkiä ajatus.

-- Sen rouva Bellairsin, joka teki minulle tämän kepposen, -- tuumi hän, -- on se nyt korjattava. -- Hän kyhäsi nopeasti epätoivoisen kirjelapun ystävättärelleen ja lähetti mustan palveluspoikansa kiireimmiten sitä viemään perille.

* * * * *

"Seurasin sinun neuvoasi omaksi turmakseni. Sinä kehoitit minua tekemään sir Jasperin mustasukkaiseksi; minä yritin tehdä hänet mustasukkaiseksi ja onnistuin siinä aivan liian hyvin. Hän luulottelee, että on jotakin minun ja loordi Verneyn välillä. Poloinen nuori mies, olen puhutellut häntä vain kolme kertaa elämässäni! Heidän välillään tulee kaksintaistelu, ja molemmat saavat surmansa. Riennä luokseni, rakas rouva Bellairs, nähdäksesi, mitä on tehtävä, sillä minä olen puolikuollut pelosta ja tuskasta."

* * * * *

Alkoi hämärtää, kun rouva Bellairsin kantotuoli jo uskomattoman pian kääntyi kulmasta keinuvalla vauhdilla; saattoi eroittaa hänen metallinkirkkaan äänensä kantajain askelten poljennasta, kun hän päivitteli näiden hitautta.

-- Etanoita te olette... etanoita, ettekä miehiä. Kas, eikö jokainen teistä astu kuin olisi isoisänsä isä? Teillä ei ole, sen tahtoisin tietävänne, ruumisarkku, vaan tuoli kannettavananne. Oi, taivaan Herra, pelasta minut sellaisilta laiskoilta vetelyksiltä!

Kovassa touhussa hän tempasi oven auki; kuin myrskytuuli suhahti hän käytävän halki, työkäten lady Standishin orjamaisesti kohteliaan palvelijan tieltään. Yhtä tarmokkaasti hyökkäsi hän murheesta murtuvan naisen huoneeseen.

-- Vai niin, -- sanoi hän, -- ovatpa ne sieviä askareita! Ja miksi loordi Verney, jos saan kysyä?

-- Oi, rouva Bellairs, -- huudahteli hänen ystävänsä voivotellen, -- tämä on tosiaan kauheata! Ajattelehan sir Jasperin vaaraa; ja kaikki senvuoksi, että olin kylliksi hupsu kuunnellakseni sinun turmiollista neuvoasi.

-- Minun neuvoani! -- ihmetteli Kitty-rouva. -- Minun neuvoani... kaunista puhetta! Mutta missä on apunaisesi, ja missä ovat ne täytetyt huuhkajat, joita pidät eteisessä? Mitä heistä on hyötyä, elleivät he tee tehtäväänsä? Valoa, valoa... kuka osaa pimeässä puhua? -- Hän juoksi kutsuen ovelta ovelle.

-- Voi, voi, -- huokasi lady Standish nojaten huumaantunutta päätänsä pieluksiin.

-- No, no, -- kehoitteli rouva Bellairs välittämättä pieniä vahakynttilöitä tuovien palvelijoiden ja kimaltelevaa käherryspaperia pitelevän kamarineidon läsnäolosta. -- Nouse heti istumaan, Julia, ja kerro minulle kaikki alusta loppuun. On turhaa yrittää asiaa lievennellä, sillä tahdon tietää kaiken, mitä on tapahtunut.

Mutta ennenkuin hänen ystävänsä, jonka selkä tästä käsittelystä alkoi jäykistyä, oli ehtinyt riittävästi koota ajatuksiaan arvokkaasti vastatakseen, rouva Bellairs itse jatkoi sulavalla sanatulvalla:

-- Siis, madam, et tyydy siihen, että sinulla on oma puoliso, vaan pitää sinun laskea verkkojasi loordi Verneyllekin. Mitä? Hän ei ole koskaan edes vilkaissut sille puolelle huonetta missä olet ollut! Ka, vielä eilen illalla hän vakuutti tuskin tietävänsä, olitko pitkä vai lyhyt. Poista jo sellaiset ajatukset päästäsi, mylady Standish. Loordi Verney ei ole sinua varten. Voi näitä maalaistyttöjä!

Lady Standish nousi vavisten raivosta.

-- Hiljaa, -- sanoi hän, -- sanoissasi ei ole järkeä eikä totuutta. Menettelin kylläkin hupsusti kuunnellessani epänaisellisia neuvojasi. Yritin pettää puolisoani, ja Jumala on minua rangaissut.

-- Ah, -- virkkoi Kitty-rouva, -- petos on perin vakava synti. Ihmettelen, että sinun juuri piti iskeä silmäsi tähän nuoreen loordiin. Oi, Julia! -- tässä hänen äänensä suli ja hänen isot ruskeat silmänsä himmenivät. -- Sinulla oli koko Bath, -- sanoi hän, -- ja sinun piti iskeä loordi Verneyhin. Ainoaan mieheen, joka mielestäni... ainoaan mieheen, jonka minä olisin voinut... Oi, kuinka uskalsit? Ei, se on eksytys! -- huudahti hän leimahtaen taas vihaiseksi ja tarttuen ystävänsä ranteeseen. -- Pelissäsi oli enemmän kuin tahdot uskotella, sinä viekas silkinhieno teeskentelijä! Jos hän saa surmansa, miltä sinusta silloin tuntuu?

-- Oi, -- huudahti lady Standish, -- julma nainen! Tämäkö on apusi? Sir Jasper saa surmansa!

-- Sir Jasper? Viulunkieliä! -- purskahti Kitty-rouva ylvään halveksivasti. -- Kuka välittää sir Jasperista? Harry-poikaani minä ajattelen. Oi, oi! -- voihkaisi leski ja hyrähti itkuun.

Lady Standish seisoi hämmästyneenä.

-- Mitä! -- huusi hän. -- Rakastatko _sinä_ loordi Verneytä?

-- Hän on täällä ainoa, -- nyyhkytti Kitty, -- joka ei rasita minua hartaalla huomaavaisuudellaan... ainoa, joka ei tottele kutsuani kuin sylikoira. Jos katsahdan häneen, hän punehtuu ujoudesta eikä rakkaudesta; jos hänen kätensä vapisee, johtuu se hänen suloisesta arkuudestaan eikä kosketukseni hurmasta. Olin sydämessäni kiintynyt, -- sanoi Kitty-rouva yhteen purtujen hampaittensa välistä, -- olin sydämessäni kiintynyt loordi Verneyhin, ja nyt sinun pitääkin hänet sur... sur... surmauttaa ennenkuin olen edes ehtinyt saada hänet näkemään, minkäväriset silmäni ovat.

-- Voi, voi! -- huokasi Julia Standish voimatta vieläkään itkeä.

-- Voi! -- nyyhkytti puolestaan Kitty-rouva, kokonaan unohtaen punaiset nenät ja turvonneet silmäluomet.

Äänettömyyttä häiritsi vain lesken nyyhkytykset ja aviovaimon huokaukset.

Sitten virkkoi Kitty Bellairs heikolla, tukehtuneella äänellä: -- Olkoon tämä sinulle läksy, jotta et koskaan petä.

-- En ole koskaan ennen valehdellut, tämä oli ainoa valeeni, -- voihki lady Standish.

-- Ah, -- sanoi Kitty, -- "ainoata valhetta" ei ole koskaan ollut olemassa, madam. Valhe kihlautuu heti syntyessään ja sen jälkeläiset ovat Abrahamin siementä lukuisammat.

Molemmat naiset nousivat epätoivon asennoista ja, kumpikin saman ajatuksen valtaamana, lähestyivät toisiaan.

-- Mitä on nyt tehtävä -- kysyi lady Standish.

-- Mitä on tehtävä? -- säesti rouva Bellairs.

-- Menkäämme etsimään sir Jasper, -- ehdotti vaimo, -- ja kertokaamme hänelle koko totuus.

Kosteitten silmäripsiensä välitse Kitty loi musertavan ylenkatseen silmäyksen ystäväänsä.

-- Niin, -- sanoi hän ivallisesti, -- se olisi tosiaankin hyödyllistä. Ka, lapseni, menkäämme vain me molemmin vannomaan syyttömyyttäsi sir Jasperille, niin riittää se jokaisen järkevän henkilön silmissä nimenomaan varmentamaan rikollisuutesi koko lopuksi ikääsi. Ei, -- torjui hän, -- on keksittävä jotakin parempaa. Meidän pitää toimia kätilönä valheelle ja perustaa sen pikku perhe mahdollisimman pian.

-- Minä en enää valehtele, -- vakuutti lady Standish.

-- Olen kuullut, -- sanoi Kitty-rouva haaveillen, -- että loordi Verney on oppinut miekkailua ulkomailla.

-- Voi kauheata! -- voihkaisi toinen.

Rouva Kitty pysähtyi, puraisi suippenevaa sormeaan, raapaisi kulmakarvojaan, rypisti valkeaa otsaansa ja oli syviin mietteisiin vaipuneena. Äkkiä hänen hymykuoppansa jälleen näyttäytyivät.

-- Jo sain tuuman! -- sanoi hän. -- Se on niin helppoa kuin olla voi. Tahdotko jättää asian minun haltuuni?

Lady Standish alkoi vavista. Hän oli paljon itkenyt, oli ollut syömättä, ja hänen sydämensä oli kauhun vallassa. Hän tunsi huimausta päässänsä.

-- Mitä aiot tehdä? -- kysyi hän yrittäen koko uupuvalla voimallaan pysyttää haihtuvaa ajatuskykyään.

-- Tehdä? -- virkkoi rouva Bellairs. -- Ennen kaikkea estää kaksintaistelun. Sopiiko se sinulle?

-- Oi, kyllä, -- huudahti Julia, ja kasvojen hipiä kävi lyijynharmaaksi ihomaalin alla.

"Hän on jälleen saamassa hermokohtauksen", ajatteli toinen. "Sellainen vaivainen pikku hupsu!"

Mutta tämä kohtaus sopi mainiosti hänen suunnitelmiinsa; hän ei liian nopsana kiirehtinyt lady Standishia toinnuttelemaan. Kuitenkin kutsui hän hänen apunaisensa ja auttoi viemään potilaan huoneeseensa ja asettamaan hänet vuoteeseen. Sitten neuvoi hän hajusuolaa ja unta.

-- Jätä se kaikki minun huostaani, -- kuiskasi hän pieneen korvaan, joka oli ylinnä pieluksella; -- minä pelastan sinut.

Lady Standish hapuili ystävänsä kättä omallaan, joka oli kylmä ja vapisi. Naiset puristivat luottavaisesti toistensa kättä, ja rouva Bellairs sipsutti alas vastaanottohuoneeseen.

"No", hymähti hän, "katsokaamme". Äkillinen innostus säihkyi hänen silmissään. Hän työnsi kätensä sivullaan riippuvan korukirjaillun käsilaukun pohjaan, otti esille muutamia kirjeitä ja alkoi valita niiden joukosta, huulet kurttuun vedettyinä. Siellä oli sir Jasperinkin lähettämä. Tuollaisia keimeitä, sirosti pyöristeltyjä lauseita, jotka saattoivat merkitä kaikkea tai ei mitään, sen mukaan kuin nainen tahtoisi ne käsittää. Mutta tällä hetkellä se oli tarpeeton. Takaisin se meni korukirjailtuun laukkuun. Siinä oli töherrys Harry Verneyltä: tämä kieltäytyi hänen aamukutsuistaan, koska oli luvannut (ilman t-kirjainta) mylord Scroopille lähteä hänen kanssaan metsästysretkelle (isolla alkukirjaimella ja ilman ä:n pilkkuja). Kitty Bellairs katsahti siihen hyvin hellästi, sulki sen rakkaalla kosketuksella ja pani takaisin pesäänsä. Nyt sai hän käsiinsä ison kokoontaitetun, osoitteella varustamattoman arkin, joka sisäpuolelta oli täynnä voimakasta mustaa kirjoitusta. Kähärä kastanjanruskea hiussuortuva oli kiinnitetty arkin yli smaragdipäisellä nuppineulalla.

"Julmin, kaunein, armahin!"

kuuluivat intohimoiset sanat,

"halutuin, rakastetuin! Eilenillallako vai sata vuotta sitten me tapasimme? Tässä on hiuskihara, jota maailman suloisin käsi suvaitsi hyväillä. Sillä hetkellä muuttui se aivan liian kallisarvoiseksi esineeksi omistaja-rukalleen. Senvuoksi hän rohkenee sen laskea saman jumalattaren alttarille, joka sen pyhitti. Viskaako hän sen luotaan? Tai säilyttääkö hän sen, sallien sen, jokainen hius kielenä, haastaa itselleen polttavasta lemmenlieskasta, jonka hän sytytti tässä kuolevaisessa rinnassa? Näinkö minä unta vai saattaako se olla totta?... Suupielessäsi oli tilkkutäplä hymykuopan yläpuolella, jota suutelin. Oh, se oli varmaankin unta! Yksi sana, ihanin: milloin saan uneksia jälleen?

Sinun omasi ja iäti omasi.

J. K. Hiuskihara oli valkoinen ennenkuin sitä kosketit, mutta kuten näet olet muuttanut sen tulenväriseksi!"

Kitty-rouva luki ja hymyili. "Juuri osuvasti!" Sitten hän pysähtyi. "Mutta onko tuolla naisella hymykuoppa?" sanoi hän. "Onko hänellä? Viisi siitä, jotakinhan täytyy uskaltaa. No, jos tunnen miehet, sir Jasper on kuluttava koko yön kulkemalla ympärinsä keksiäkseen jotakin vahvistusta epäluulolleen."

Hän taittoi kirjeen kokoon. "Täytyy näyttää siltä kuin se olisi pudonnut naisen povella. Tuolla sohvan jalkopäässä pistäen hiukkasen esille jakkaran alta! Mustasukkainen silmä ei voi olla sitä huomaamatta!"

Teko oli tehty.

Hän sieppasi viittansa ja päähineensä, katsahti iloisesti ympäri huonetta ja tyydytyksekseen huomattuaan, että kirje kynttilän valossa oli kyllin näkyvissä vetääkseen puoleensa harhailevan silmän, hän riensi pois, kutsui kantotuolinsa ja lähti paljoa paremmalla tuulella kuin oli saapuessaan osoittanut.

"He eivät voi taistella ennen aamua", virkkoi hän itsekseen mukavasti laittautuessaan kantotuolin silkkiseinuksien varaan. "Taivas vain suosikoon suunnitelmaani!" Hän huoahti hurskaan rukouksen kantajain hölkätessä eteenpäin.

IV kohtaus.

Ensi kertaa kahteen viikkoon sir Jasper palasi ennen pikkutunteja perin siroon asuntoon, jonka hän oli vuokrannut Bathin seurustelukaudeksi.

Kello oli noin kymmenen illalla, kun hänen levoton kätensä ovenkolkuttimella ukkosen tapaan jyrähdytti taloa, hälyttäen palvelijat korttipelistään alhaalla eteisessä ja lihavan hovimestarin mukavasta nuokkumisesta emännöitsijän takkavalkean ja tuoksuvan punssilasin ääressä. Vanhemman palvelijan hermot saivat tosiaankin sellaisen tärähdyksen, että hän ovelle rientäessään pudotti ässän avarasta kalvosimestaan. Sitruunankuorelta lemuten hovimestari kiirehti ottamaan vastaan herransa viitan ja kepin. Tremlet-rouvan myssynnauhat värähtelivät portaiden yläpuolella; talonväki oli kiihkeän uteliaana, sillä hänen armonsa apunainen oli kyyneltäkään unohtamatta kertonut heille rouvan tunteitten tilan.

Sir Jasper sadatteli saineesti sisään astuessaan, sivalsi nuorempaa palvelijaa kepillään pohkeille töllistelemisestä, rukoili vanhurskasta luojaa mahdollisimman nopeasti toimittamaan hovimestarin sielun paikkaan, jonka lämpömäärän hän itse auliisti ehdotti. Sitten harppasi hän vierashuoneeseen, lyhyesti ilmoittaen, että hän odotti joitakuita herrasmiehiä.

Hän katsahti ympärilleen otsa rypyssä, etsien vaimoaan. Huone tuntui tyhjältä ja autiolta, vaikka kynttilät paloivat kirkkaasti kattokruunuissa. Hän pysähtyi synkkänä, seisoi hetkisen epäröiden, suuntasi sitten askeleensa portaille ja nousi päättäväisesti ylikertaan. Myladyn pukuhuoneessa istui nainen hämärän kynttilän valossa lukemassa saarnakirjaa. Hänellä oli pitkulaiset punakat kasvot, oli ennen ollut hänen armonsa äidin vaalijana, ja sir Jasper vihasi häntä suuresti. Hän nousi äkäisenä, niiasi tavalla, joka kaunopuheisesti tulkitsi hänen paheksumistaan; ja sir Jasper tunsi, että tuo nainen, joka hänen sisälle tullessaan laski kirjansa syrjään, lukemansa saarnan jokaisella rivillä oli tuominnut hänet yhtä mukavaan paikkaan kuin hän hovimestarin.

-- Oih, herrajesta! -- näin rukoili hän sir Jasperia peloittavalla kuiskauksella. Eikö hän taivaan nimessä voisi astua hiljempää? Mylady oli nukuksissa. Hänen armonsa oli ollut niin sairas, voinut niin pahoin, että hän, Megrim, oli jo lähettämäisillään noutamaan apteekkaria ja antaa etsiä sir Jasperia kautta Bathin. Sir Jasper ei näkynyt sitä käsittävän, mutta mylady oli heikko ruumiinrakennukseltaan: hento kukka! Ankara katse sir Jasperilta, epäystävällinen sana, raa'asta kohtelusta puhumattakaan, saisi hänet nuokahtamaan pois hänen käsistään. Niin, juuri sillä tavoin kävisi.

Sir Jasper loi synkän, epäluuloisen katseen ympärilleen. Hän tuijotti naiseen, huoneen nurkkiin, suljettuun oveen. Hän tunsi polttavan mustasukkaisuutensa saavan sapen kiehumaan viheriänkeltaisena sisässään. Hän ojensi kätensä vaimonsa oven lukkoa kohti; mutta rouva Megrim ehätti hänen aikomustaan estämään niin päättäväisellä liikkeellä, että hänen ahtaat kureliivinsä narskuivat tukevan vartalon puristuksesta.

-- Ei, -- sanoi hän, -- ei, sir Jasper, ellette tahdo astua hengettömän ruumiini ylitse! -- Tässä hän kovin vapisi, ja hänen silmäinsä alustat ja nenänsä leimahtivat punaisiksi.