Part 10
Vihlova valitus oli kajahtanut yössä, melkein kuin hänen kyynäspäänsä vierestä. Se kierteli kaameassa poljennossa ja haihtui aavemaisesti avaruuteen.
-- Se... se oli kaiketi vain sairas kissa, -- änkytti ensimäinen kantaja ja tavoitti huomattavalla kiireellä kantotuolin salkoja.
-- Oo... oo... oo... oo, -- voihki ääni, -- voi minun emäntääni! -- Kuului kahinaa ja jalkojen kapsetta, ja: -- Taivas varjelkoon, mitä te kunnottomat olettekaan tehneet! -- huusi rouva Bellairsin uskollinen palvelijatar, tuiskahtaen kuin tuulenpuuska Bond-kadun pimeimmästä varjosta ja törmäten lähempään kantajaan, jolle hän antoi hyvin tähdätyn läimäyksen saalillaan ja lisäksi pari kynnen raapausta. -- Kurjat miehet, hirviöt, olette antaneet ryöstää emäntäni! Voi, voi minun onnetonta emäntääni! -- kirkui Lydia halkaisten huudoillaan öisen ilman.
* * * * *
Tuskin oli Kitty-rouvan kantotuoli lähtenyt Seurahuoneen edustalta, kun lady Standishin kyytikärryt vierivät ratisten esille kulman takaa.
Loordi Verney, joka juuri oli menossa takaisin sisälle, pysähtyi uteliaisuudesta ja ihmeissään katselemaan, kuka vieras saapui noin epätavallisissa ajopeleissä. Tuntiessaan lady Standishin hän jonkun verran hämmästyi ja nolostui, mutta ei mielestään voinut olla astumatta palvelija- ja kantajajoukon lävitse ja tarjoamatta kättään.
-- Oi, loordi Verney, -- sanoi Julia hartaasti kuiskaten, -- olkaa hyvä ja viekää minut tätinne luo, sillä olen kovin hänen apunsa ja neuvojensa tarpeessa. Viekää minut heti hänen luokseen, -- pyyteli rouva-rukka yhä kiihtyneempänä.
He kulkivat hienosti puetun väkijoukon välitse, Julian tuntematta ketään tuttavia, kuulematta huomautuksia tai naurunvirskunaa ympärillään; Verney taasen koki nuoriin ytimiinsä asti vaikutuksen, jonka rouvan matkapuku ja hajamielinen ilme tekivät.
"Jospa olisin taas Verneyn linnassa", -- ajatteli hän ja havaitsi, että tämä toivomus oli jo kauan itänyt hänen rinnassaan.
Nyt lady Maria ei kaivannut puhetorvea. Leskirouva sai kuulonsa takaisin niin nopeasti kuin olisi ihme tapahtunut.
-- Oi, lady Maria! -- huudahti Julia ojentaen hänelle molemmat kätensä, voimatta hillitä kyyneliään. -- Oi, lady Maria, sir Jasper on jättänyt minut, minä olen huutavassa hukassa! Olen kuullut hänen lähteneen Devizesiin. Minun täytyy häntä seurata. Te olette äitini vanhin ystävä; tahdotteko tulla mukaani tukemaan ja suojaamaan minua?
Pienestä piiristä kuului mielenkiinnon sorinaa. Lady Maria nyökkäili ympärilleen ihastuneena tilanteesta; mieluisessa uteliaisuudessaan kohotellen harjaansa muistutti hän Kitty-rouvan kakadua enemmän kuin koskaan.
-- Pikku-rukka, nuori pikku-rukka, -- sanoi hän taputtaen lady Standishin kättä; -- äitisi vanhin ystävä, aivan niin... aivan oikein ja sopivaa, että tulit minun luokseni. Ja sir Jasper on siis jättänyt sinut; sir Jasper on siis mennyt. Ja kenen kanssa, rakas ystävä?
Lady Maria hartaasti uskoi lausuneensa nämä viime sanat vienolla sivukuiskauksella; mutta hänen haudankolea bassonsa ei koskaan ollut kaikunut selvemmin. Lady Standishin heikko ehkäisevä paheksumishuudahdus upposi kuitenkin täydellisesti uuteen, kimeiden naisäänien viiltelemään meluun, joka nyt nopeasti lähestyen nousi Seurahuoneen eteisestä.
-- Mylord Verney! Emäntäni! Missä on mylord Verney? -- vaikeroitsi hätääntynyt Lydia, joka kaikesta sydämestään nautti esittämästään osasta.
Sata ääntä kertasi huudon; hämmästyttävä uutinen kulki ryhmästä ryhmään: "Kaunis leski on viety pois! Rouva Bellairs on ryöstetty!" Ja sitten kuului vuorolauluna vastakkainen melu: "Lady Standish etsii sir Jasperia!"
Sillävälin Lydia käsiään väännellen ja traagillisen murheen liikuttavimmalla äänellä, jossa hän parhaan muistinsa mukaan matki rouva Susanna Cibberiä, kertoi surullista tarinaansa mykälle ja erilaisista mielenliikutuksista tukehtuvalle loordi Verneylle.
-- Hän paiskasi onnettoman emäntäni pyörtyvänä ja parkuvana vaunuihin ja "Ajakaa lemmon vauhtia!" huutaa roikale ukkosäänellä kuskille. "Pieksen teidät omalla ruoskallanne ja sitten hirtän teidät sillä vaunujen aisaan", sanoo hän, "ellette ole ennen puoliyötä Devizesissä!"
-- Devizesissä! -- parahti lady Standish. Takertuen Lydian lauseeseen, jonka jokainen sana vahvisti hänen sydämessään herännyttä kauheata aavistusta, hän ei nyt enää voinut epäillä onnettomuutensa todellista laajuutta.
-- Oi, loordi Verney, pelastakaa emäntäni! -- piipitti Lydia, ja hänen yhä toistuva läpitunkeva äänensä kuului ylinnä yleisessä kuorossa.
Mutta nyt kumahti jälleen lady Marian basso.
-- Enkö sitä sanonut? -- huusi hän voitonriemuisena. -- Harry, tekisit viisaimmin, kun menisit nukkumaan! Kyllä sinä hänestä nyt olet päässyt. Julia, rakkaani, älä pyörry; tavoitamme heidät vielä Devizesissä. Kunpa joku käskisi tuota lutkaa lopettamaan kirkumisensa! Tule, Julia! Sinulla on tietääkseni kiesit. Onneksi on asuntoni lähellä; käymme noutamassa Burrellin ja annamme hänen ratsastaa takana väkipyssyineen. Lapsi, jos menet tainnuksiin, pesen käteni koko asiasta. Me nipistämme heidät, sanon sinulle, kunhan vain reipastaudut.
-- En minä mene tainnuksiin, -- virkkoi lady Standish purren hampaansa tiukkaan.
* * * * *
Loordi Verney havahtui äkkiä tietoisuuteen siitä, että häntä oli hirveästi loukattu ja että hän oli vimmatun vihainen. Sopertaen epäselviä sanoja vaati hän kostoa jumalilta ja ihmisiltä. Kyytikärryt, hei, ja pistooleja hetimiten! -- Miekkani! -- huudahti hän hapuillen säilää, joka kuitenkin Bathin kuolemattoman juhlamenojen toimitsijan säännösten mukaan tässä hienossa seurassa oli poissa luonnollisesta paikastaan hänen jalolta kupeeltaan.
-- Tule kanssani, -- huudahti kapteeni Spicer, taputtaen kiihtymyksen puuskassa suojelijaansa olalle. -- Minä seison tietysti puolestasi, poika! Tarvitset todistajan. Jumaliste, -- kerskasi herttainen kapteeni, -- ennen kukon laulua varrastamme sir Jasperin maksan.
XX kohtaus.
Vaunulamppujen sivusäteet leikkivät lesken pehmeillä, veitikkamaisilla kasvoilla, heittivät houkuttelevia varjoja hänen silmiensä alle ja loivat liikkuvia hymykuoppia noiden huulien ympärille, jotka näkyivät alati kehoittavan suuteloihin.
Hänen mukavasti istuessaan vaunujen nurkassa, mustaan silkkihilkkaan verhottu pää nojaten pieluksiin, ilmeni tässä epävarmassa, lepattavassa valonvälähtelyssä jotakin lapsekasta kaikessa hänen ulkonäössään. Jotakin lapsekasta oli myöskin hänen täydellistä luottamusta ja riemastusta todistavassa asennossaan.
Toinen käsivarsi ojennettuna rouvan pään yli ja kämmen leväten laudoituksella, toinen käsi vielä ovenrivassa Denis O'Hara katseli Kittyä, joka oli näin täydellisesti jättäytynyt hänen valtaansa, ja tunsi melkein tuskaa lähentelevän hellyyden puristavan sydäntänsä. Tähän asti hänen liukas kielensä ei vielä koskaan ollut uupunut naisen seurassa huulien rientämättä täyttämään vaitioloa sopivalla hyväilyllä. Mutta ei niin tänään.
"Mikä minua oikeastaan vaivaa?" sanoi hän itsekseen ikäänkuin hän oman intohimoisen rakkautensa voiman peloittamana ei olisi löytänyt mitään samalla kertaa sekä kylliksi kiihkeitä että kunnioittavia sanoja, millä tunteensa ilmaisisi. Ja "Mikä häntä vaivaa?" kyseli tällä haavaa Kittykin. "Ja miksi hän pitää kättään pääni yläpuolella?" ihmetteli hän.
-- Olet kovin kaunis! -- jokelsi irlantilainen vihdoin.
Rouva Bellairs kohottausi vihaisesti kuin olisi häntä pistetty.
-- Taivas! -- huudahti hän työntäen pienet etusormensa korviinsa. -- Herra O'Hara, jos vielä kuulen ne sanat, niin hyppään pois vaunuista.
Hänen silmänsä leimahtivat; hän näytti sellaiselta, että olisi heti kyennyt täyttämään uhkauksensa.
-- Sydänkäpyseni, -- virkkoi Denis, ja hänen täytyi tarttua kiinni armaastaan pysyttääkseen hänet paikoillaan. -- No, mitä muuta voin sinulle sanoa katsellessani enkelinkasvojasi?
Nähtävästi rouvan korvat eivät olleet niin täydellisesti tukitut, etteivät sellaiset sanat olisi tunkeneet niiden kuuluviin.
-- On hirveätä, -- sanoi hän suuttumuksesta hehkuen, -- että näin kaiken tämän vaivan päästäkseni tuon ikuisen kuoron määkimistä kuulemasta, kun sitä kuitenkin suristaan minulle -- (loukkautumisensa tunnossa hän tuli epäjohdonmukaiseksi) -- täten aivan alussa!
-- Kullanmuruseni, -- tyynnytteli O'Hara nöyrästi, tarttuen vihaiseen, liikehtivään käteen, -- sydämeni on todellakin niin täynnä, että olen tähän paikkaan tukehtua.
Kitty huomasi, että mies puhuessaan vapisi hänen vieressään.
Mutta vapiseva rakastaja ei sopinut Kitty-rouvan elämänsuunnitelmiin. Hän oli karkaamistansa ajatellessaan ehkä laskenut saavansa itse hiukan vavista. Varmasti oli hän tämäniltaisesta matkasta odottanut tulevan jotakin, mikä kuuluisi hänen kokemustensa muistorikkaimpiin. O'Hara ujona! O'Haran kieli kammitsassa! O'Haran sormet jäykkinä ja tuskin rohjeten koskettaa hänen omiansa! O'Hara, tuo iloinen lörpöttelijä, suljetuin huulin!
Tällaisesta O'Harasta hän ei ollut uneksinut, eikä hän totta puhuen hänen tuttavuudestaan näin ollen paljoa välittänyt.
-- Mikä sinua vaivaa? -- huudahti hän ääneensä uudessa ärtyisyyden puuskassa.
-- Ka, -- virkkoi tämä, -- sitä tuskin tiedän itsekään, armahin Kitty. Oi Kitty, kelpaa kyllä nauraa rakkaudelle ja hauska on lemmellä leikkiä; mutta kun rakkaus saapuu täydellä todella, se ikäänkuin tarttuu miestä kurkusta, ja silloin siitä on leikki kaukana.
-- Niin näkyy, -- myönsi Kitty kuivahkosti.
O'Hara puristi kouransa kokoon ja veti vaivaloisesti henkeään.
* * * * *
Ponnistellen, kompastellen silloin tällöin, hytkähtäen lyhyeen raviin palatakseen taas raisuun käyntiin reipas valjakko oli kiskonut vaunut suuren ylänteen huipulle vauhdilla, jollaista ei ollut ennen nähty, mutta joka silti oli verrattain hidasta.
Nyt laskettiin alamäkeä. Ajaja liehutti ruoskaansa. Suhisten kiitivät pyörät hyvällä tiellä; puolittain avatusta ikkunasta sisään puhaltava yötuuli leyhäytteli röyhelöä Kitty-rouvan povella ja tanssitti vallatonta kiharaa herra O'Haran kalpealla otsalla.
Nopean kulun elähdyttävä vaikutus, ruoskan rapsahdukset, kavioiden hurja poljento, öisen hetken lumo, tilanteen vaaranalaisuus, koko yrityksen yltiöpäisyys, kaikki tuo yhtyi panemaan lesken iloisen veren suloiseen liikkeeseen, nousten hänen keveihin aivoihinsa kuin helmeilevä viini.
Mitä! Pitikö näytelmän kaikkien lisäpiirteiden olla niin täydellisiä ja sen päähenkilön osoittautua tehtävässään niin surkuteltavan kehnoksi? Mitä! Hänen, Kitty Bellairsinko, ryöstäisi Bathin kuuluisin elostelija esiintyäkseen tässä verrattomassa tilaisuudessa yhtä saamattomana, yhtä mykkänä kuin kokemattomin sileäleukainen nuorukainen? "Niin ei saa eikä voi olla," virkkoi hän itsekseen. Ja senvuoksi hän muutti menettelytapojansa.
-- Ka, -- virkkoi hän ääneensä heltyneimmän mielentilansa kuhertavalla sävyllä, -- ihan varmaan, herraseni, luulisi, että pelkäät minua.
-- Ah niin, Kitty, -- vastasi Denis koruttomasti, -- kyllä minä pelkäänkin.
-- Hyi, hyi! -- nauroi rouva. -- Ja miten olen sinut niin säikähdyttänyt? Älä ajattele minua, -- sanoi hän nojaten kasvonsa häntä kohti mitä viekkaimmin hymyillen, -- muukalaisena, vaan sisarena, rakkaana, rakkaana serkkuna.
Miehen silmät leimahtivat vuorostaan hänelle. Lesken hilpeä mieliala sopi yhtä vähän hänen äkilliseen myrskyisen vakavaan intohimonsa paisumiseen kuin tamburiinin iloinen helinä juhlallisen veisuun säestykseksi.
-- Minä ajattelen sinua, -- lausui hän, ja hänen äänessään värähti syvää liikutusta, -- tulevana aviovaimonani.
Näin sanoen lankesi hän polvilleen ahtaalle vaununlattialle ja suuteli hellästi hänen röyhelönsä poimua, ikäänkuin olisi tietoisena omasta tulestaan kavahtanut lähempää kosketusta.
Sanalla "vaimo" ei koskaan ollut miellyttävää kaikua herttaisen lesken korvissa. Se ei loihtinut hänelle viehättävää kuvaa menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudestakaan.
Noiden huulien lausumana, joiden hän olisi toivonut kaikkein vähimmin mainitsevan häntä sillä nimellä, se herätti hänessä sellaisen sievoisen raivonpuuskan kuin hän tuskin koskaan oli itselleen sallinut.
-- No, toden totta, onko paholainen päässyt irti! -- huudahti hän. -- Oh, te miehet olette kaikki samanlaisia. Rakastajina pelkkää tulta, kiihkeitä kuin turkinpippuri, hehkuvia kuin Intian aurinko! Rikki pamahtelevia kuin silleryviinillä [Samppanjalaji, jota valmistetaan Silleryn kylässä Ranskassa.] täytetyt pullot. Tyrehdyttämättömiä puroja... Mutta, kah! Annahan rakastajan vain kuvitella itsensä puolisoksi, anna toivotun mielitietyn heidän silmissään hahmoutua varmasti saaduksi aviovaimoksi... Laupias taivas, mikä muutos! Tulen sijasta saamme jäätä, punaisen, purevan turkinpippurin asemesta vihreän, viileän kurkun, iloisesti kuohuva sillery korvataan heikoimmalla oluella tai kaljalla... niin, jopa korpuilla ja vedellä! -- huudahti Kitty-rouva piesten itsensä entistä kauniimpaan vimmaan. -- Ja jos pelkkä turvallisuuden tunto noin muuttaa rakastajan teissä, niin onpa vihityllä vaimolla tosiaan hauska tulevaisuus odotettavana! Ei, kiitos, sir, -- sanoi rouva työkäten kivettynyttä O'Haraa vihaisella jalalla. -- Minulla on ollut yksi hallainen vesivelli-puoliso, ja se saa riittää minun eliniäkseni. Jumalan kiitos, ei vielä ole liian myöhäistä! -- kuohui hän. -- En vielä, sir, ole rouva O'Hara.
Ja suuttumuksensa keskellä ajatteli hän: "Tämä tekee eron Devizesissä helpommaksi". Mutta siitä huolimatta hän oli yhtä vihainen, että tuo tomppeli oli pilannut hänen hauskan ajelunsa.
Kun hänen äänensä äkäinen musiikki oli tauonnut, seurasi hetkisen täydellinen hiljaisuus, jota katkaisi ainoastaan hevosten ja vaunujen ponnistelu toisen mäen rinnettä ylös. Silloin O'Hara purskahti eräänlaiseen haavoitetun hellyyden, intohimon ja kiukun karjahdukseen. Paiskautuen takaisin istuimelleen hän tarttui hurjasti rouvan ranteeseen, vaikka hänen puristuksensa hurjuudessaankin oli hellä.
-- Miten uskallat, -- huusi mies, -- miten uskallat epäillä rakkauttani! Hornankin liekit ovat kylmät verrattuina siihen tuleen, mikä tällä hetkellä povessani palaa. Kuivukoon kieleni kitalakeen, leikattakoon se suustani, ja älköön se enää koskaan lausuko järkevää sanaa, iskettäköön minut kuoliaaksi jalkojesi juureen, Kitty, sammukoon elämäni tähän paikkaan, ellei tämä ole totta kuin evankeliumi! Kuuntele sydämeni puhetta, -- huudahti hän, painaen vangitsemansa käden entistä rajummin rintaansa vasten, -- eikö se sano _Kitty, Kitty, Kitty_...? Se onkin vain kello, jossa sinun nimesi on läppäävänä kielenä!... Ja sinä ilkut minulle siksi, että minulla on liian paljon haastettavaa sen sanoiksi pukeakseni! Oi, -- jatkoi herra O'Hara, käyden yhä äänekkäämmäksi ja liukaskielisemmäksi, -- mitäpä minä voisin sanoa, kun sydän on noussut kurkkuuni tukkimaan tien? Katsohan, julma nainen; eikö se syki yksinomaan sinulle, ja etkö sinä tällähaavaa pelkästä häijyydestä pistele sitä nuppineuloilla? Jumala armahtakoon minua, että sanon sellaista enkelistä! Katso nyt, Kitty! Onko tämä sydän mikään kurkku?... Jos olisit sanonut lemmenomena... Oohh, tosiaan, minä olen oikea viileä kurkku, ja vesivelli virtaa suonissani kuin tuli!... Naura, madam, se on oikein oivallista leikkiä! Käytä sitä kurkkua neulatyynynäsi! Kah, kaljaako pursuu haavoista? Kautta sieluni, -- huudahti hän myrskyisen mielentilansa noustessa korkeimmilleen, -- haluanpa näyttää sinulle, minkä väristä se on!
Puhuessaan hän kurottausi rajusti takaistuinta kohti ottaakseen miekkansa, ja äkkiä keskeytyen iloisessa hilpeydenpuuskassaan rouva Bellairs vakuuttautui kylliksi toverinsa tunteiden voimasta estääkseen hänet tarttumalla häneen käsillänsä ja äännähtelemällä pieniä kauhun kirahduksia:
-- O'Hara, hullu mies! Jumalan tähden, Denis!
-- Ah! huudahti tämä. -- En ollut sinulle kylliksi kuuma. Sinähän pelkäät kylmää puolisoa. Ah, Kitty, olet herättänyt nukkuvan koiran, etkä saa nyt valittaa, ellet voikaan sammuttaa tulta!
Näin sanoen hän kääntyi ja sieppasi hänet syleilyyn, joka tuskin salli hänelle hengenvetoa kirkaistakseen, jos hän olisi sitä tahtonut ja jos hänen huulilleen satavat suudelmatkaan olisivat suoneet hänelle aikaa vastaväitteisiin.
Hänen keveä sielunsa, hänen pintapuolinen luonteensa tempautuivat kuin jalustaltaan intohimoisen myrskytuulen valtaan, jonka olemassaoloa hän kaikesta kokemuksestaan huolimatta ei ennen ollut edes aavistanut. Totta puhuen, niinkuin hän oli arvostellut ihailijansa aivan liian kylmäksi, huomasi hän hänet nyt aivan liian kiihkeäksi. Hän oli nirso nainen, elämällä ja rakkaudella herkuttelija, jonka suosion saavutti ainoastaan hieno, luontevan herkkä kohtuullisuus. Tämä oli hänelle ilmestys ja samalla varoitus.
-- Herra O'Hara, -- läähätti hän, vihdoin vapaaksi päästyään, pyristellen kuin kyyhkynen pörrötetyin höyhenin, suuttumuksen ja pelon vallassa, -- sellaista käytöstä! Että herrasmies saattaakaan noin unohtaa itsensä! -- Hän tarttui kädellään ikkunan raksiin. -- Ei sanaakaan, sir, tai annan heti käskyn kääntyä takaisin.
-- Oi, -- huudahti onneton rakastaja, raastaen tukkaansa epätoivoisilla sormilla ja täyttäen ympäröivän ilman puuterihiuteilla, jotka välkkyivät hopeisina kuutamossa. -- Sinä ärsytit minut siihen. Ah, älä pelkää minua, armaani; minuun koskee se kaikkein kipeimmin! Nyt olen tyyni, Kitty.
Hänen tuskallinen hengityksensä sihisi sanojen välistä, ja hänen satiinitakkinsa kahisi värähtelevien lihasten liikkeistä.
-- Olen tyyni kuin karitsa, -- toisti hän; -- rintalapsikin voisi pistää päänsä kitaani... paholainen on minusta kaikonnut, Kitty.
-- Se ilahduttaa minua, sir, -- virkkoi rouva leppymättömänä. Hän istui kuohuksissa, sulat pörrössä, katseli ulos ikkunasta ja pureskeli huuliaan.
"On kuutamokin", ajatteli hän, ja kiukun kyyneleet olivat pulpahtaa hänen silmistään hukattua tilaisuutta ja niin oivallisesti näyttämölle asetetun draaman täydellistä epäonnistumista muistellessaan. -- Olin sentään viisas, oi, todellakin viisas, kun järjestin vapautumiseni Devizesissä!
"Peloitin hänet", mietti O'Hara; ja uljaassa sydämessään hän päivitteli synnynnäistä rajuuttaan ja teki mitä hienotuntoisimpia ritarillisia suunnitelmia vastaisuudessa oikealla tavalla helliäkseen rakasta olentoa, joka oli itsensä hänen haltuunsa uskonut.
XXI kohtaus.
Vaaleassa kuutamossa sir Jasper Standish asteli edes takaisin vierinkivisellä pihamaalla niin yksitoikkoisen levottomana kuin olisi hänet siksi iltaa palkattu toimimaan elävänä kylttinä Karhun majatalossa Devizesissä.
Joka kerralla, kun baronetti kulki majatalon vierashuoneen matalan avonaisen ikkunan ohi, hän pysähtyi vaihtamaan muutaman synkän sanan ystävänsä, herra Staffordin kanssa, joka istui siellä sisällä kahden pitkäkartisen talikynttilän kellervän hämärässä valossa, tuprutellen savuja pitkästä savupiipusta ja koettaen sillävälin kuluttaa ikävystyttäviä minuutteja lukemalla jotakin nidettä isännän kirjakokoelmasta -- ainoa laatuaan ja hyvin tunnettu Bathin tiellä matkaileville.
-- Tom Stafford, -- kysyi sir Jasper kahdennenkymmenennen kerran, -- miten aika kuluu?
-- Kirotun hitaasti, ystäväiseni, -- vastasi Stafford ja vilkaisi haukotellen täsmällisimpään kellotaskunsa kolmesta ajanmittarista. -- Ollakseni tarkka, sanoin sinulle kaksi ja kolmannes minuuttia sitten, että oli vielä neljännestunti puoliyöhön.
Sir Jasper ryhtyi taas karhunvaellukseensa, ja jälleen haukotellen Stafford kääntää sivahutti lehden. Hän ei kuitenkaan vielä ollut lukenut sitä loppuun, kun sir Jasperin hahmo jo palasi hänen ja kuunvalon väliin.
-- Entä, -- virkkoi loukattu aviopuoliso, -- entä jos ne olisivat ajaneet toista tietä?
-- Sitten, -- huudahti Stafford, pamauttaen kirjan kiinni kämmentensä välissä, paiskaten sen pöydälle ja ojentaen itseänsä epätoivoisena, -- ei minulla ole muuta neuvoa kuin itse ryhtyä kanssasi kamppailuun tänä sietämättömän ikävänä kaksintaistelu-iltana, jonka olet minut pakoittanut viettämään, vaikka minun olisi ollut saavuttava useampaankin lemmenkohtaukseen ja vaikka olin luvannut sievälle Bellairsin rouvalle ensimäisen minuetin.
-- Valitsemme pistoolit, -- sanoi sir Jasper, jatkaen jonkinlaisessa synkässä himokkaisuudessa omien ajatustensa juoksua, -- pistoolit, Tom. Sillä toinen meistä, hän tai minä, vetää tänä yönä viimeisen henkäyksensä.
-- Kernaasti pistoolit, -- virkkoi Stafford sulloen piippunsa pesää pikkusormellaan. -- Mutta olehan niin ystävällinen ja tee päätöksesi... edes vaihtelun vuoksi. Muistelen, että asiaa viime kerralla pohtiessamme olimme valinneet tämän... -- Hän mukaili pitkän äkkivääränsä varrella ikkunan läpi siroa pistoa sir Jasperin liivejä kohti. -- Siinä vuotaa enemmän verta, Jasper, -- vihjaisi hän arvostelevasti.
-- Totta, -- jupisi toinen, taas horjuen päätöksessään. -- Mutta pistooleilla viiden askeleen päästä...
-- No... niin, myönnän, että viiden askeleen välimatkalla on tenhonsa, -- vastasi sekundantti väsähtäneesti ja vaipui takaisin tuolilleen. -- Ja voimmehan panostaa uudestaan.
-- Jos kaadun, -- sanoi sir Jasper liikutuksella, joka tavallisesti valtaa miehen hänen ajatellessaan jotakin häneen itseensä kohdistuvaa surullista mahdollisuutta, -- ole ystävällinen vaimolleni. Hän on rikkonut, mutta hän oli minulle hyvin rakas.
-- Hänestä tulee hiton siro leski, -- sanoi Stafford haaveilevasti pienen pysähdyksen jälkeen, jonka aikana hän todellisen tuntijan arvostelulla oli loihtinut mieleensä lady Standishin erityiset edut ja viehätykset.
-- Sinun on saatettava hänet takaisin vanhempainsa kotiin, -- sanoa ähkäisi sir Jasper minuuttia myöhemmin, hitaasti työntäen päänsä taasen sisään. -- Ah, kunpa en olisi koskaan häntä sieltä noutanut... Olisitpa nähnyt hänet, kun minä häntä kosin ja hänet voitin, Tom! Maalaiskukka, pelkkää viattomuutta, metsäruusu... Ja nyt vilpillinen, kaksinaamainen!
-- Se on metsäruusun tapaista, -- virkkoi Stafford filosofisesti. -- Siirrä se vain alkuperäisestä pensasryhmästään puutarhaan, niin ennen seuraavaa kukkimiskautta kasvaa se kahdenkertaiseksi.
Tässä puhuja, joka aina auliisti antoi arvoa omille kuvitelmilleen keikautti päätään inhasti nauraen, sillävälin kun sir Jasper päästeli muutamia murahduksen ja voihkahduksen välisiä ääniä.
Aiotun taistelun vilkasluontoinen todistaja pyyhki silmiään.
-- Kuulehan, mies, -- huudahti hän, kääntyen äkillisessä ärtymyksessä ystäväänsä, -- korjaa Herran nimessä tuo hautajaisnaamasi näkyvistäni. Mitä hittoa saatoinkaan sinussa nähdä, Jasper, tehdäkseni sinusta ystäväni! Se käy yli ymmärrykseni. Sillä ennen kaikkea rakastan miehessä älyä ja sukkeluutta, ja sinulta, poikaseni, puuttuu leikillisyyden sovittava lahja niin peräti, että tosiaan pelkään... hm... olevasi vaarallisessa tilassa; pelkään, että turma sinua väijyy, sillä se on parantumatonta. Mitä, Jumalan nimessä, eikö mies voi onnenleikissä menettää heittoa ja kuitenkin nauraa? Eikö maanviljelijä voi tiluksiltaan yllättää salametsästäjää ja ansaa virittäessään silti hilpeästi hyräillä? Mitä, -- jatkoi herra Stafford, lämmiten aineelleen ja keinahtaen keveästi ikkunasta, istahtaakseen sen ulkolaudalle, -- lempo soikoon, eikö herrasmiehen tule aina olla valmis katselemaan kohtaloansa hymy huulilla? Vakuutan, etten vielä koskaan ole nähnyt kalman kallon minulle irvistävän itse irvistämättäni tuonelle takaisin... hitto vie!
-- Kuule... kuule! -- huudahti sir Jasper heristäen teroitettua korvaansa. -- Kuuletko?
-- Pyh, -- hymähti herra Stafford, -- tuuli vain tuolla puussa humisee.
-- Ei, -- epäsi sir Jasper; -- hiljaa, mies, kuuntele!
Erehdyttämätön kumina kasvoi yön hiljaisessa ilmassa -- epämääräinen äänien sekamelska, joka vähitellen selveni heidän kuunteleville korvilleen. Se oli monien kavioiden poljennollista kapsetta, pyörien jyrinää, armottoman ruoskan läiskähdyksiä.
-- Totta tosiaan, -- huudahti Stafford käyden hauskan hilpeäksi, -- luulen, että olet oikeassa, Jasper; sieltä ne tulevat!
Kuutamo ui veripunaisena sir Jasperin leimuavissa silmissä. "Pistooleilla vai miekoilla?" kysyi hän taas itseltään ja tarttui miekkansa kahvaan lähimpänä turvana ratkaisevaa hetkeä odottaessa.
Ulos hoippui pari unista renkiä, kun majatalon isäntä herra Lawrence soitti tallin kelloa.