Part 11

Betty-neito heitti pari halkoa tuleen, samalla kun tarjoilijatar havahtuen torkahtelustaan pyysi kattilaa, valitsi muutamia sitruunia ja käski tuoda tuhlailevan runsaasti valukynttilöitä jalustoissaan.

Kurkistaen vaununikkunasta, selkä yhä käännettynä onnettomaan kosijaansa, jolle hän ei ollut antanut anteeksi, Kitty-rouva tervehti eloisin silmin Karhun majatalon tuikkivia valoja.

Sillävälin kun vaunut tekivät moitteettoman kaarroksen pihalla, hänen nopea katseensa oli huomannut näyttämön jokaisen yksityiskohdan. Kookasvartaloinen sir Jasper nojasi kädet rinnalla majatalon ovipieltä vasten, odottaen hänen saapumistaan ja näyttäen ilmeiseltä kostonhengeltä, jota oranssinväriset säteet majatalon lyhdystä oikullisesti valaisivat. Ulkona kuutamossa, kiiltäen helmenharmaassa satiinipuvussaan ja puuteroidussa tukassaan, hopeoituna harjasta kengänsolkiin asti istui Stafford kuin sadun keijukaisprinssi ikkunalaudallaan niin sirona ilmestyksenä naisen silmälle (sen ehti leski huomaamaan) kuin sellaisena yönä saattoi toivoa näkevänsä.

"Oh", mietti Kitty, "nyt vihdoinkin saamme oikein hauskaa!"

Ja koska hänessä oli liian paljon taiteilijaa ajatellakseen vain omaa mukavuuttaan, kun oli vaikutuksen tekeminen kysymyksessä, hän päätti siirtää ratkaisun kypsyneeseen hetkeen, maksoi mitä maksoi. Senpä vuoksi hän, juuri kun O'Hara huudahti kummastuksen ja inhon äänellä: -- Tuli ja leimaus, rakkaani, eikö tuolla olekin se mylvivä härkä sir Jasper! -- heti peitti kasvonsa röyhelöllään ja pyörtyi irlantilaisen povea vasten.

Sir Jasper hyökkäsi vaunujen ovelle. -- Mylvivä härkä! -- ammui hän. -- Kyllä teille opetan, sir, kuka olen! Opetan sille naiselle... opetan... opetan...

Herra Stafford riensi kepeästi apuun.

-- Taivaan tähden, -- hillitsi hän, -- muista toki, että olemme herrasmiehiä; anna miekkojen tai pistoolien, Jasper, taikka miekkojen _ja_ pistoolien, jos niin tahdot, ratkaista asia, vaan älä ryhdy käyttämään nyrkkejäsi ja kauluksesta ravistelemaan. Tyynny, Jasper! Ja sinä, sir, -- sanoi hän O'Haralle niin ankarasti kuin hän hytkähdyttelevältä naurultaan voi, -- koska olet tehnyt parhaasi liittääksesi herrasmiehen päähän jotakin, [Muutamien kansojen keskuudessa sanotaan, että petetyllä aviomiehellä on sarvet.] mikä saa hänen hattunsa vinoon koko lopuksi ikää, pidätkö jalomielisenä mainita hänen tilaansa niin täsmällisellä nimellä?

-- Hst, -- varoitti O'Hara liian hätääntyneenä välittääkseen herjauksista tai ivasta, -- tehkää minulle tietä, hyvät herrat, Jumalan tähden. Ettekö näe, että rouva on pyörtynyt?

Äärettömän huolellisesti ja hellävaroen hän astui ajopeleistä taakkoineen, työkkien tieltään toiselta puolen uteliaan ja palvelevaisen isännän, toiselta ponnistelevan aviomiehen.

-- Voi, mitä olenkaan tehnyt! -- huudahti suunniltaan säikähtynyt rakastaja, kun hänen käsivarsillaan kantamansa painon hervottomuus alkoi täyttää häntä pelolla lemmittynsä puolesta. -- No, eihän ole minkäänlaista hätää! Katso, enkö minä ole tässä? Oohh, armahaiseni, jos...

Mutta nyt sir Jasper pääsi ystävänsä hoivasta. -- Minä en tätä kärsi, -- huudahti hän. -- Tämä on enemmän kuin liha ja veri voi sietää. Antakaa hänet minulle, sir. Miten uskallatte häntä pitää? -- Hän hyökkäsi O'Haran kimppuun takaapäin, tarttuen häneen ja kuristellen häntä kurkusta.

-- Kyllä minä teille kohta näytän, mielipuoli paholainen! -- kiljahti O'Hara raivossa, joka ei ollenkaan antanut hänen ahdistajansa vimmalle perään. Näin hän huusi, mutta sitten hän nikahtuneena vaikeni.

Tässä rymäkässä saapuivat he vierashuoneen ovelle.

-- Oh, Jasper, Jasper, säädyllisyyden nimessä! -- esteli Stafford, turhaan yrittäen irroittaa baronettia irlantilaisen niskasta. -- Ja sinä, Denis, pyydän, älä enää ärsytä häntä. Peijakas, poikaseni, muista, että hänellä on joitakin aikaisempia vaatimuksia... miten sanoisinkaan? Joku pikku kiinnitys...

-- Minä täytän hänen nahkansa hänen omilla punaisilla hiuksillaan, -- vakuutti sir Jasper suu vaahdossa, mutta silloin raju tyrkkäys O'Haran olkapäästä horjahdutti hänet taaksepäin Staffordin syliin.

-- Aikaisempia vaatimuksia... pikku kiinnitys, niinkö? Jompikumpi teistä saa niellä ne sanat ennenkuin tässä talossa itse mitään nielen, -- vannoi Denis O'Hara melkein iloisesti kelttiläisen raivonsa innostuttamana. -- Tosin on se mieletöntä; tiedän, että olette pähkähullu, sir Jasper, mutta eikö teidän tulisi hävetä rouvan edessä? Hän vapisee peljästyksestä... Lepää tässä, enkelini, -- virkkoi hän siirtyen äänekkäimmästä uhman sävystä hellimpään kuherrukseen. Lepää tässä; ei ole pienintäkään syytä pelkoon, vaikka viisikymmentä tuollaista vanhaa hourupäistä kahden pennyn hintaista tuuliviirin kukkoa ylitsesi kiekuisi! -- Näin sanoen hän laski taakkansa hellästi nahkakaiteiseen nojatuoliin takkavalkean eteen ja kääntyi kimmoisin askelin sir Jasperia kohti.

-- Tulkaa ulos, -- sanoi hän, -- tulkaa ulos, sir! No, jätä hänet yksikseen, Tom, tämä on ainoa keino häntä vähääkään rauhoittaa. Ka, eikö hän, mies parka, pienen kisamme jälkeen toissa iltana ollut niin kyyhkysen kaltainen, että lapsikin olisi voinut häntä lypsää?

Vavahteleva olento nojatuolissa päästi nyt sarjan hysteerisiä pikku äännähdyksiä, jotka mitä vastustamattomin liikutus näkyi hänen rinnastaan pusertaneen.

-- Hoo, hoo, -- huudahti tällöin herra Stafford, kykenemättä naurultaan kauemmin pitämään kiinni ystävästään.

-- Rakkaani, -- alotti huolestunut O'Hara, vielä kerran kääntäen päänsä nojatuolia kohti, mutta:

-- Judas! -- sihisi sir Jasper, työntäen raivokkaasti ruhonsa irlantilaisen ja hänen huomaavaisuutensa esineen väliin.

-- Heh, -- huudahti Stafford, -- etkö voi jollakin tavoin peittää sitä päätäsi, O'Hara? Vannon, että sen pelkkä näkeminen yhä ärsyttää sonnia kuin punainen riepu... Sonnia, haha!

-- Ha, ha, ha! -- räjähti tällä kertaa hillittömän hilpeä nauru nojatuolista.

Nuo kolme miestä jäykistyivät äänettömiksi.

Sitten herra Stafford lähestyi varpaillaan ja tirkisti tuolin sivukaiteen yli. Hän katsoi ja näkyi typertyvän kummastuksesta, katsoi uudestaan ja kajahdutti kattoparruja kirkkaalla naurullaan, kunnes pelokas isäntä käytävässä ja vapiseva tarjoilijatar pöytänsä ääressä tämän hilpeän äänen rauhoittamina lohduttautuivat.

Kitty-rouvan sointuvan hilpeyden kimakka naisenliverrys yhtyi hauskasti Staffordin nauruun.

-- Oi, Kitty Bellairs, Kitty Bellairs! -- läähätti herra Stafford, heristi hänelle sormeaan, hapuili tukea ja törmäsi sir Jasperia vasten.

Baronetti vaipui heti lähelleen osuneelle tuolille ja jäi siihen, jalat ojennettuina jäykästi kuin harpin reidet, silmät muljottaen oikein härkämäisestä hölmistymisestä ja tuijottaen rusoposkiin ja pieneen, täyteläiseen vartaloon, jotka nyt kohosivat esille uunin nurkasta.

-- Voi, voi! -- äännähteli Stafford; ja toisessa hengenvedossa hän taas purskahti nauruun. -- Haha, haha, vaikka oletkin härkä, hyvä Jasper, olet lähtenyt suloisen villihanhen ajoon, niinkuin ystävämme O'Hara sanoisi.

-- Herra meitä armahtakoon! -- virkahti rouva. -- Tämä on todellakin mitä hullunkurisin kohtaus. Oi, sir Jasper, sir Jasper, nyt näette, mihin mustasukkaisuus saattaa miehen!

-- Lempo, en ymmärrä jutusta hölynpölyä, -- sanoi O'Hara. -- Sen vain tiedän, että nauruasi kuuntelee kuin enkelikuoron soittoa, armaani.

Vilpitön herrasmies lähestyi puhuessaan lemmittyään, aikoen kietoa kätensä hänen vyötäisilleen. Mutta kiivastuen pujahti tämä äkkiä hänen kosketuksestaan.

-- Olkaa hyvä, sir, -- sanoi hän, -- ja muistakaa, missä suhteessa olemme toisiimme! Nauruni johtuu vain helpoituksen tunteesta, kun tiedän olevani turvassa.

-- Turvassa? -- matki ihailija äkillisellä, kamalalla aavistuksella.

-- Niin, -- sanoi rouva ja puhui omaa sydäntänsä kaivelevan katumuksen vuoksi happamammin, huomatessaan muutoksen toisen kasvoilla. -- Tahtoisitte näyttää unhoittaneenne, sir, että olette väkivallalla vienyt minut pois... kavalasti ryöstänyt minut mukaanne, palkattujen roistojenne kanssa. -- Hänen äänensä kävi yhä kimeämmäksi, kun eräänlainen melu, jonka hänen odottavat korvansa jo olivat huomanneet lähestyvän, nyt alkoi kuulua aivan selvänä pihasta, ja nopeat askeleet kajahtivat käytävässä. -- Voi, herra O'Hara, olette käyttäytynyt hirveästi minua kohtaan! -- valitti rouva. -- Oi sir Jasper, oi herra Stafford, minkälaisesta kohtalosta onkaan teidän aivan odottamaton väliintulonne minut tänä yönä juuri ajoissa pelastanut!

Tässä hän katsahti ylös ja parahti mitä suurimmasta kummastuksesta. Sillä siinä ovensuussa seisoi mylord Verney, ja hänen olkansa yli tirkistivät kapteeni Spicerin uteliaisuudesta rypistyneet kasvot.

XXII kohtaus.

O'Hara suoristausi. Hän oli yht'äkkiä käynyt tavattoman hiljaiseksi.

Vähitellen toipuen naurunpuuskistaan Stafford oli alkanut kiinnittää näyttämöön jotakin järkevää huomiota. Epäilyksen sumu kohosi hänen silmiinsä, kun hän vilkaisi uhriksi joutuneesta, mutta hyvin eloisasta rouvasta tämän "väkivaltaiseen ryöstäjään" ja sitten kynnyksellä seisovan vastatulleen synkkiin kasvoihin. Hänestä näytti Kitty-rouvan parahdukseen ja hämmästyneeseen hätkähdykseen sisältyvän tavatonta harkintaa.

"Mitä vehkeitä sievällä Bellairsillani nyt on? Hm, irlantilainen Denis ei neuvokkaassa sukkeluudessakaan sentään, poika-poloinen, ole hänen vertaisensa, ja kyllä rouva sen tietääkin", ajatteli hän. Ääneensä virkkoi hän perin tyynesti: -- Hyi, hyi, tämä on hirvittävää kuulla! -- ja istahti huvinäytelmän hyväntuulisena kuorona pöydän kulmalle, seuraavan kohtauksen kehittymistä odottelemaan. Sir Jasper pyyhki hikihelmiä otsaltaan ja tuijotti yhä, ikäänkuin hän pelkällä veristyneen silmänsä katseella voisi muuttaa nämä tuskastuttavat nuket kostonsa todellisiksi esineiksi, ja oli aivan kykenemätön mihinkään muuhun ajatuksenjuoksuun kuin omien houreittensa epäselvään pyörinään.

Siis ainoastaan loordi Verney edes jossakin määrin käsitti Kitty-rouvan aseman.

-- _Tekö_ olette se konna, -- sanoi hän, astuen O'Haran eteen, -- joka uskalsitte käydä käsiksi turvattomaan naiseen ihan Bathin kadulla?

-- Hirveätä! -- huomautti kapteeni Spicer hänen takaansa. Sitten tyrkäten suojelijaansa kyynäspäähän: -- Hyvin puhuttu, kunnon Verney. Kimppuun vain, tästä tulee verinen leikki.

Herra O'Hara tuijotti loordi Verneyhin, vilkaisi halveksivasti kapteeni Spiceriin ja loi sitten pitkän, tutkivan katseen houkuttelevaan leskeen.

Tämä vainusi itselleen vaaraa ilmassa; ja naisten tapaan hän tarttui häikäilemättä varushuoneensa terävimpään aseeseen.

-- Ehkä, -- sanoi hän vihaisesti, halveksivasti nauraen, -- herra O'Hara nyt kieltää, että hän palvelijoineen hyökkäsi kantajaini kimppuun pimeässä, paiskasi minut kauhusta kirkuvana vaunuihinsa, ja että hän tunnusti aikovansa pakoittaa minut avioliittoon huomenna Lontoossa.

Kaikkien silmät tuijottivat irlantilaiseen ja herkkä hiljaisuus vuotti hänen vastaustaan. Hän oli käynyt niin kalpeaksi, että hänen punainen tukkansa siihen verrattuna ikäänkuin leimusi. Hän kumarsi syvään.

-- Ei, Kitty, -- sanoi hän hyvin lempeästi, -- minä en kiellä mitään. -- Ja antaen katseensa ylväästi leijailla läsnäoleviin hän lisäsi: -- Tämä rouva on puhunut totta; minä puolestani olen valmis vastaamaan menettelyni seurauksista.

Vihdoin hänen silmänsä jälleen kohdistuivat loordi Verneyhin. Tämä kalpeni ja karahti sitten tulipunaiseksi; Spicer kuiskaili ja tyrkki taas.

-- Tietysti, -- pauhasi nuorukainen ja toivoi, että hänellä olisi aikalaistensa omituinen ruuansulatuskyky, jotta hänen vatsansa ei tuntisi niin kapinallista kuvotusta mahdollista teräsannosta vastaan, -- tietysti, sir, teidän täytyy käsittää, että...

-- Otelkaamme miekoilla, keskeytti kukistumaton Spicer; -- ja jumaliste, sir, siitä, minkä jalo ystäväni jättää ruumiistanne jälelle, teen minä tänä yönä muhennosta! Niin, sir, -- vakuutti kapteeni alkaen tapansa mukaan kiihtymyksessään katsoa kieroon, ja löi luiseen rintaansa, -- minä itse taistelen kanssanne, sir.

-- Taistella _teidän_ kanssanne! -- Denis loi puhuessaan musertavan katseen liehittelijän sirkanruhoon, -- teidän kanssanne, sir, joka tän'aamuna kyhäsitte sen likaisen kirjelapun kehoittaen minua pyytämään anteeksi... teille anteeksi, -- huudahti Denis mehevimmällä irlantilaismurteellaan, -- tuolta mieheltä, sir Jasperilta, tuolta seonneelta hourupäältä tuossa, kun hän oli herjannut teitä kurjan jauhopäänne vuoksi. Taistellako teidän kanssanne, sir? Kah, mieluummin kuin mittelisin miekkoja mokoman kanssa, -- sanoi O'Hara, etsien mahdollisimman voimakasta vakuutusta, -- olisin taistelematta koko lopun ikääni! Mutta sanonpa teille, mitä teille teen: kun ensi kerran tuotte turpanne käsivarteni ulottuville, venytän nenäänne, kunnes se on kielenne mittainen ja yhtä hoikka kuin rohkeutenne, jumal'avita!

-- Voi, voi, mikä viheliäinen heittiö! -- mutisi kapteeni Spicer, nopeasti vetäytyen muutamia askeleita takaperin, kierosilmäisyytensä monin verroin suurentuneena. -- Herrasmiehen ei todellakaan sovi hänen kanssaan haastaa!

-- No, mylord? -- virkkoi O'Hara, muuttuen jälleen huolettoman arvokkaaksi.

Mutta Kitty-rouvan aikomus ei suinkaan ollut, että huvinäytelmä muuttuisi murhenäytelmäksi. Reippaasti astuen työläästi sotaisen Verneyn ja irlantilais-paran väliin -- viimemainitun silmät kiiluivat hänen nykyisessä tyyneydessäänkin -- hän puhutteli heitä yhteisesti ja kumpaakin vuoronsa jälkeen.

-- Hävetkää, hävetkää, herrat, -- sanoi hän, -- minä en sitä salli! Eikö ole kylliksi, että naisraukan sydän saatetaan värisemään liiallisesta rakkaudesta? Täytyykö sen nyt vavista liiallisesta vihasta? Mylord Verney, ajatelkaa äitiänne. Ajatelkaa häntä, jonka riutuvien vuosien ainoa tuki ja ilo te olette! johdattakaa mieleenne ne korkean siveysopin ja jalon kristillisen velvollisuuden periaatteet, joita se esimerkiksi kelpaava rouva niin uutteraan on teihin istuttanut! -- Hänen äänessään värähti hienonhieno ivan sävy. -- Oi, miltä siitä arvoisasta rouvasta tuntuisikaan, jos teidät tuotaisiin kotiin hänen luoksensa... ruumiina! Mitä, ah, mitä tosiaan te itse tuntisitte, jos tapaturmassa sattuisi niin -- tässä hän vaistomaisesti heitti niinkuin pienoisen silmäniskun O'Haralle, -- että teillä huomenaamun valjetessa olisi lähimmäisenne veri omallatunnollanne? Niin, ette voisi enää koskaan avata raamattuanne tuntematta povessanne Kainin pamppailevaa sydäntä! -- Hän pysähtyi hengähtääkseen.

Mielihyvästä irvistäen herra Stafford, joka istui pöydällään sääret riipuksissa, siirrähteli sen toisesta päästä toiseen paremmin nähdäkseen nuo häikäilemättömät kasvot. "Verraton Bellairs", jupisi hän itsekseen terävänäköisenä arvostelijana. "Vai niin, jalo ystäväni", hän ajatteli luodessaan juhlallisen silmäyksen loordiin, "nyt tiedän, mikä sinulta on ikipäiviksi sulkenut paratiisin portit".

-- Ja te, herra O'Hara, -- jatkoi Kitty, kääntäen kuvailematonta ja lumoavaa viekoitusta hohtavat silmänsä rehelliseen herrasmieheen, -- haluaisitteko, että antaisin teille anteeksi tämäniltaisen tekosen? Älkää silloin pakoittako tätä kuumaveristä nuorta miestä tarpeettomaan riitaan. Sallikaa hänen peruuttaa haasteensa. Tehkää se _hyvitykseksi_, sir, -- sanoi hän hyvin ankaralla äänenpainolla; mutta hänen silmänsä haastoivat kylläkin suloisesti: -- Tehkää se _minun_ tähteni, -- ja antoivat uusia lupauksia sanomattomasta palkkiosta.

-- Madam, -- virkkoi O'Hara katsahtaen poispäin ikäänkuin rouvan kauneus tuottaisi nyt hänelle enemmän tuskaa kuin iloa, -- mylord Verneyn asiana on puhua; olen kokonaan hänen käskettävänään. Ymmärrän -- ja tässä hän kaikessa ritarillisuudessaan ei voinut pidättyä pienestä ivan letkauksesta, -- ymmärrän, madam, että olette antanut hänelle oikeuden katsella riitaanne omanansa.

-- Epäilemättä, -- sanoi punehtunut Verney, joka oli tuntenut itsensä tavattoman levottomaksi morsiamensa saarnan aikana, ei ainoastaan siksi, että jokainen sana siinä koski johonkin arkaan kohtaan hänen tavattoman herkäksi kehittyneessä omassatunnossaan, mutta myöskin määrittelemättömästä tunteesta, että hän oli joutumassa naurunalaiseksi, -- epäilemättä, sir, on velvollisuuteni rouva Bellairsin tulevana miehenä... olen pakoitettu vasten tahtoani... ei, tarkoitan... -- Tässä hän takertui sanoihinsa ja kääntyi silmillään etsimään Spiceriä, mutta tämä seisoi komeilevasti selin tapahtumapaikkaan, katsellen kuuta. -- Tosiaan, -- jatkoi nuorukais-parka jätettynä oman opastamattoman älynsä varaan, -- minulla ei ole muuta neuvoa kuin vaatia hyvitystä vastaisen rouva Verneyn kunniaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä.

-- Herra meitä armahtakoon! -- huusi Kitty-rouva kimeästi ja närkästyneesti parahtaen. -- Hyi, mylord, kuka olisi uskonut teitä niin verenhimoiseksi? Kautta taivaan, -- jatkoi hän hurskaasti, vilkaisten kattoparruihin, -- kautta taivaan, minulle tuottaisi kuoleman, jos tulisi riitaa, taistelua, kiistaa minun tähteni... minun tähteni! Ken minä olen, -- sanoi hän ihan enkelimäisellä nöyryydellä, -- että kaksi sellaista uljasta herrasmiestä panisivat henkensä alttiiksi minun tähteni? Mieluummin annan teille sananne takaisin, mylord. Tosiaan, -- jatkoi hän ylevällä uhrautumisen sävyllä, -- tunnen, että kaitselmus on liiankin selvästi näyttänyt minulle velvollisuuteni. Hst, hst, Verney, ajatelkaahan itse! Kuinka koskaan voisin nähdä äitinne kasvoja (vaikka suoriutuisittekin taistelusta elävänä), kun tietäisin saattaneeni teidät vaaralle alttiiksi, kun tietäisin, että te minun tähteni olisitte tahrannut sielunne veririkoksella!

Häntä puistatti, mutta hän näytti ihanalta.

-- Lapsi, -- sanoi hän liikuttavasti, kun loordi Verney heikosti vastusti, -- täytyy näin olla. Olen tuntenut sen useammin kuin kerran; te olette liian nuori. -- Hänen äänessään värähti vakaumus, joka ei jättänyt mitään toivoa mielenmuutoksesta, ja loordi Verney, joka jo oli huomannut rouva Bellairsin liian vaaralliseksi tenhottareksi mukavasti tavoitella, vastaanotti tuomionsa kristityn alistuvaisuudella, täten osoittaen äitinsä kasvatuksen kantaneen hedelmiä.

-- Kaiken, kaiken täytyy nyt olla välillämme lopussa, -- lausui Kitty hartaan liikuttavasti, -- paitsi sydämellisen ystävyyden! Kätenne, mylord.

Hän kuroitti päättäväiset pienet sormensa tavoittamaan nuorukaisen kömpelöä kouraa.

-- Herra O'Hara, -- virkkoi hän kääntyen. -- _Minä annan teille anteeksi._ Teidänkin kätenne, sir.

Joskin kättely Verneyn kanssa kävi häneltä aivan virallisesti, niin kämmen, jolla hän nyt tarttui O'Haran kylmään oikeaan käteen, oli nopeassa ja salaisessa puristuksessaan kylläkin kaunopuheinen. Mutta kenties ensi kertaa elämässään O'Hara hidasteli vastatessaan naisen merkkiin.

-- Tarjotkaa kätenne toisillenne, -- käski rouva Bellairs päättäväisesti ja yhdisti riitapuolten kämmenet.

Tässä Stafford riensi hilpeästi kauniin rauhanrakentajan avuksi.

-- Oikein, oikein, -- toimitti hän. -- Puristakaa kättä asian päälle, niinkuin hyvien toverien sopii. Hyi, kuka saattaisi jatkaa riitaa noiden säteilevien silmien katsellessa? Älä käy alakuloiseksi, Verney-poikaseni! Mitä sinulle vasta eilen sanoin sädekehästäsi Kaivohuoneella?... Denis, ystäväiseni, olen sinusta aina pitänyt, mutta olen pitävä sinusta entistä enemmän, jos nyt sekoitat meille punssimaljan oikeaan tosi-irlantilaiseen tapaan, jotta voimme hukuttaa siihen kaiken vihamielisyyden ja juoda ystävyytemme lujittamiseksi... ja ennen kaikkea jumalaisen Kitty Bellairsin terveydeksi!

-- Hurraa! -- huudahti O'Hara, päättäen kulauksilla huuhdella sydämensä kivistystä lämpimän hilpeyden aalloissa. -- Kaikin mokomin, -- innostui hän, väänsi Verneyn kättä kuumeisen sydämellisesti ja loi vielä viimeisen kaihoisen katseen Kittyyn ja ihanaan, pettävään unelmaansa.

Sitten hän pyörähtäen kantapäillään pyysi palvelukseen valmiilta isännältä äänekkäästi sitruunia. -- Ja saamari, muutama pullo, ystäväni... kulhollinen sokeria ja tilkkanen vettä... mitä pienempi kattila, sitä pikemmin kiehuu!

-- Herätkää, mies, -- huudahti hän sitten, sivaltaen sir Jasperia niskaan niin että hiusjauhe tuoksahti baronetin tukkalaitteesta. -- Olemmehan nyt kaikki onnellisia!

-- Missä on vaimoni, sir? -- kysyi murjottava aviopuoliso hypähtäen hurjana seisaalleen. -- Olette pitäneet minua pilkkananne, mutta kaikki tämä ei selvitä minulle, missä vaimoni on! Stafford, mies, nyt käsitän: tämä on tehty silmäin harhauttamiseksi. -- Hän löi otsaansa. -- Haa, niin, nyt ymmärrän, seurasimme vääriä jälkiä... lurjus on välttänyt meidät, repo on kieli poskessa vilistänyt toista tietä saaliineen ja irvistelee ajatellessaan, kuinka minä istun Devizesissä heitä vuottamassa! Hei, Tom, valjastuta hevoset! Emme saa minuuttiakaan menettää!

-- En maar minä hevosia enkä ajopelejä tarvitse, sir, -- huudahti hänen ystävänsä. Ja nyökäten Kittylle: Tiedän, milloin olen hyvässä seurassa, -- jatkoi hän, -- ellet sinä tiedäkään. Istu, mies, punssi on kiehumassa. Kostosi kyllä pysyy kuumana, haha, mutta punssi jähtyy pian!

-- Taivaan kirkkaus, -- huudahti O'Hara tuijottaen sir Jasperiin kuin outoon otukseen, -- olen nähnyt monta hullua, mutta en ketään niin hullua, että olisi karannut punssimaljan äärestä!

Röyhelökalvosimensa sirosti käärittyinä ylös näppäriltä käsiltään O'Hara alkoi kuoria sitruunia.

-- Haluatteko, -- kysäisi nyt kapteeni Spicer mielistelevällä sirkutuksella, -- haluatteko tosiaan ihan noin paljon kuorta maljaan... häh?

Puhuja vaikeni äkkiä ja näkyi ihan musertuvan puhuttelemansa äkillisestä katseesta, sillä tämä oli tehnyt liikkeen ikäänkuin laskeakseen veitsen ja sitruunat käsistään ja käyttääkseen sormiaan muuhun tarkoitukseen; ja seuraavassa silmänräpäyksessä kapteeni kuiskaili Staffordin korvaan:

-- Sinä olet maailmanmies, sen tiedän, ystäväiseni, -- sanoi hän. -- Arvattavasti naurat liian herkkää hienotuntoisuuttani, mutta juuri äsken O'Hara-parka hourailuissaan tavallaan uhkasi tarttua minua nenästä, luulenma. Mitä sinä neuvoisit minua tässä asiassa tekemään? Olemaan siitä välittämättä, niinkö?

-- Tietysti, -- huudahti veitikka mitä ylimielisimmän halveksimisen sävyllä. -- Unohda asia niin _täydellisesti kuin voit_. Unohda se kaikin mokomin, mutta jos pidät arvossa tuon naamasi koristuksen sopusuhtaisuutta, kapteeni Spicer, neuvoisin sinua huolehtimaan, että se on hyvästi suojattuna.

* * * * *

Taidolla, johon vain hän kykeni, kapteeni Spicer tämän jälkeen hävisi seurasta kenenkään häntä kaipaamatta.

XXIII kohtaus.

-- Täällä on hurjat juomingit! -- huudahti lady Maria.

-- Oi, Jasper! -- nyyhkytti lady Standish.

-- Olisi hauska tietää, -- toitotti lady Maria taas, -- kenen noista kolmesta herrasta arvellaan karanneen Bellairsin lesken kanssa?

-- Oi Kitty! -- nyyhkytti lady Standish.

-- Jumalani! -- sanoi sir Jasper laskien höyryävän lasinsa kädestään ja tuskin uskoen silmiänsä.

Kitty rouva, joka istui O'Haran ja Staffordin välissä pöydän päässä, loordi Verneyn ja sir Jasperin ollessa asettuneina toisiaan vastapäätä, jatkoi tyynesti tuoksuvan juomansa maistelemista ja loi vain ilkamoivan katseensa tulijoihin, nauttien tavattomasti tilanteesta. Hän laski pidättävästi kätensä naapuriensa kalvosimille, kun nämä kummastuneina aikoivat kohteliaasti hypähtää jaloilleen. -- Pysykää hiljaa, -- hillitsi hän, -- pysykää hiljaa ja antakaa sir Jasperin ensin häiritsemättä pikkuisen selvitellä välejänsä vaimonsa kanssa. Ei ole koskaan sekaannuttava aviopuolisoiden keskinäisiin asioihin, -- lisäsi hän sievistellen, -- se on aina ollut johtavia periaatteitani!

-- Ka, sir Jasper Standish, -- huudahti lady Maria, -- ovatpa nämä somia hommia kolme kuukautta naimisissa olleelle aviomiehelle! (Hiljaa, rakas Julia-rukkani!) Irstailija! -- puhisi vanha lady, lävistäen baronetin terävällä kairasilmällään. -- Paheellinen heittiö! Maantierosvo!

-- Minä vaadin, -- piipitti lady Standishin valittava sopraano (hellässä itsepäisessä sydämessään hän oli tehnyt varman päätöksen olla enää koskaan päästämättä sir Jasperia silmistään), -- minä vaadin, että minut heti viedään takaisin äitini luo, ja tahdon viipymättä avioeron.