Part 3
Muuta hän ei ehtinyt näkemään tai kuulemaan. Hän kiinnitti Alarikin täyteen juoksuun ja karjaisi julmasti, ottaen ohjat tiukalle.
Hän ei ensin itsekään oikein ymmärtänyt kuinka kaikki oli tapahtunut eikä aivan heti älynnyt onnensa potkausta.
Vasta kun hän silmäsi jälkeensä ja näki molempien miesten nousseen ylös ja lähteneen häntä takaa-ajamaan, huutaen, ampuen ja kirkuen, selveni hänelle, mitä oli tapahtunut.
Riemuissaan tempasi hän ohjista ja karjui... Alarikki alkoi panna parastaan, pitkä resla hyppeli perässä, ja heinät ja säkkiresut nousivat ilmaan kuin myrskyn käsissä. Kovasta tiestä lenteli jäisiä tieroja avonaisen reslan sevin kautta kuin haulikon suusta vasten hänen silmiänsä... Mutta tanakkana istui Helmeri, järki kirkkaana kuin pakkastaivas, jäsenet ja hermot pinnistyksissä.
Niinkuin lentävä lintu lähestyi hän nopeaa vauhtia kaupungin ensimmäistä kadunkulmaa, ja siipenä sinkoili kuiva, raudoitta oleva resla kadun kulmissa ja käänteissä. Tullimiesten huutoja ei enää kuulunut. Helmeri käänsi syrjäkadulle, kierteli pari ristiä... näki jonkun ihmisen katukäytävällä ja laski menemään, mutkia tehden, Liljepäkkiin päin.
Tultuaan sille kadulle, jonka varrella Liljepäkki oli, hiljensi hän vauhtia, tyynnyttäen Alarikin kävelemään. Silloin otti hänen korvansa pitkän, kiljuvan vihellyksen, joka kuului pohjoisesta päin, josta hän oli kaupunkiin ajanut. Hän tunsi pillin äänen ja arvasi, että tullihurtat olivat ehtineet kaupunkiin ja kutsuivat kumppaneitaan avukseen.
Katu oli autio, ja kun Helmeri lähestyi Liljepäkin porttia, näki hän, että siitä vilahti mies sisälle...
Hän käänsi portista pihaan ja tunsi samassa Ulrikin, joka seisoi portin pielessä. Hän ei joutanut kuitenkaan mitään sanomaan, sillä Alarikki porhalsi juoksemaan pystöpäisenä ihan pihan perälle asti...
Hän kuuli kuitenkin Ulrikin iskevän portin kiinni ja näki hänen kiirehtivän pihaan...
Ulrikki oli kadulla portin luona odottanut Helmeriä jo pari tuntia... oli alkanut epäillä, ollut kuin kuumilla hiilillä... Oli sitten kuullut tullimiesten pillinäänen ja käsittänyt, että joku hätä siellä oli... samalla hän kuitenkin oli nähnyt hevosen tulevan katua pitkin ja arvannut Helmeriksi...
»Hyvin on kaikki», jatkoi hän kuiskaavalla äänellä Helmerille. »Ala riisua Alirikkia valjaista ja vie tuohon talliin, johon ovi on auki ja josta näet valoa... Mutta hiljaa, hiljaa, ettei mitään liikettä kuulu...»
Helmeri ymmärsi, alkoi riisua Alirikkia aisoista, mutta Ulrikki käveli, koettaen keveästi astua, portille kuuntelemaan, kuuluisiko kadulta epäilyttäviä ääniä. Pihalla ja koko suuressa talossa nukuttiin tai oltiin nukkuvinaan.
Ulrikki kuunteli kiinni olevan portin takana.
Jostakin toiselta kadulta kuului kuin juoksisi katuja pitkin useampia ihmisiä... kuului kuin hätäistä puheluakin... Ulrikki kuunteli melkein hengittämättä, pelko mielessä, sillä hän arvasi hyvin, Helmerin seikkailun kuultuaan, etteivät tullimiehet niin hevillä varmaa saalistaan heittäisi...
Hetken päästä kuuli hän askelkopseen lähestyvän Liljepäkkiä, kuuli selvään, että usea mies juoksi katukäytävää pitkin. Juuri kun juoksijat ehtivät portin kohdalle, kuuli hän jonkun läähättäen sanovan: »Mihin h—ttiin se kerkisi kääntyä?» Mutta ilokseen hän kuuli, että takaa-ajajat juoksivat Liljepäkin portin ohi vauhdissa ja kovasti läähättäen... Ulrikki arvasi, että ne olivat jäljiltä eksyneet. Hän kuunteli kuitenkin niin kauan kunnes juoksuaskeleet haipuivat ja palasi sitten hyvillään Helmerin luo pihan perälle.
Helmeri oli jo pannut Alarikin talliin ja oli parhaillaan loimittamassa, kun Ulrikki tuli. Hyvillään kaivoi Ulrikki povitaskustaan pullon, jonka Kuvenjus hänelle oli antanut, tarjosi Helmerille ja käski ryypätä, ilmoittaen sen olevan Kuvenjuksen parasta konjakkia. Ja nyt kertoi hän, että hän oli Alarikin jo Kuvenjukselle myynyt ja hyvät voitot saanut. Ja hyvin oli nyt »luntreijaus» onnistunut! Ei ollut tarvinnut Alarikista tullia maksaa!
Ja Helmeri, otettuaan Kuvenjuksen väkevää konjakkia pari pitkää ryyppyä, kertoi puolestaan nyt tarkemmin seikkailustaan tullimiesten kanssa. Kuultuaan, kuinka ahtaasta paikasta Helmeri oli pelastunut, tarjosi Ulrikki vielä lisää ja vakuutti, ettei hän koskaan unhoittaisi Helmerin hyvää työtä.
»Eläkä halaistua sanaa puhu Lomman pojillekaan», varoitteli hän Helmeriä. »Jos tiedustelevat Alarikkia, niin sano, että kaiketi on kuuhun noussut...»
Helmeri nauroi, otti vielä ryypyn ja lähti sitten takaportin kautta, toiselle kadulle siten päästen. Siitä ei enää ollut kuin palasen matkaa sille joen lahdelle, joka Tornion ja Haaparannan eroitti toisistaan ja jonka yli vei tikoitettu tie Tornioon. Pian hän käveli nyt kaupungista toiseen, sillä siltä kohdalta ovat ne lähimpänä toisiaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna, kun muurari Johanssonnissa väki heräsi, nukkui Helmerikin vuoteessaan keittiön sängyssä. Mutta Ulrikkia ei vielä näkynyt aamiaisen aikanakaan.
Rauhassa sai Helmeri nukkua, ja kun hän aamiaiseksi heräsi, ei häneltä kukaan kysynyt, missä oli ollut liikkeellä tai oliko ollut ensinkään poissa.
Lomman pojat olivat jo tallissa hevosiaan hoitamassa, kun Helmeri meni sinne.
Mutta eivät hekään sanallakaan kysyneet, olivat kuin eivät olisi muistaneetkaan, että olihan tuossa perimmäisessä pilttuussa, toisista erillään, vielä eilen illalla maatapanon aikana Alarikki...
Ja aivan muista asioista haastelivat, kun hevosia hoitivat. Lomman pojat kyllä, vanhoina tullikavaltajina, arvasivat, mitä Ulrikki ja Helmeri yön aikana olivat hommanneet, mutta se ei kuulunut heihin. Sillä he tiesivät, että heidän vuoronsa vielä tulee.
Vasta puolenpäivän aikana palasi Ulrikki Luulajan Kuvenjuksen seurassa kortteeritaloon.
Komea ja pitkä herra oli Luulajan Kuvenjuskin, mutta kun Ulrikin kanssa vierekkäin kävelivät, niin pulskemmalta näytti Ulrikki, oli paljon paksumpi hartioistaan ja vatsan kohdalta ja mitäkin punaisempi naamaltaan. Mutta hänen turkkinsa ei ollut niin hieno kuin Kuvenjuksen turkki, joka kuuluikin olleen Ruotsinmaan parhaita.
Tallin ovi oli auki, ja Helmeri ja Lomman pojat puuhailivat paraikaa tallissa. Suoraan sinne kävelivät Kuvenjus ja Ulrikki, hyvänhajuista sikaaria kumpikin poltellen.
Naurusuin ja innokkaana alkoi Kuvenjus tarkastella, pilttuulta pilttuulle kulkien, Ulrikin ja Lomman poikain seuratessa ja selitellessä. Jokaisesta hevosesta piti tietää Kuvenjukselle sanoa, minkä lahjainen se oli. Niin oli Kuvenjus hevoshenkinen, ettei tyytynyt siihen, että tallissa tunnusteli ja katseli jokaista hevosta erikseen, niin Ulrikin kuin Lomman poikainkin, vaan vielä piti taluttaa ne, joista enimmin näytti pitävän, marhaminnasta pihalle ja siinä pyöritellä...
Oli Lomman pojilla pienoinen, ruskea tamma, joka oli käpsäjalkainen ja pyörähteli marhaminnan päässä sukkelasti kuin orava. Se näytti nyt tällä kertaa enimmin Kuvenjuksen hevosmiessilmää miellyttävän.
»Se on lisäksi, vaikka onkin tuommoinen rakki, juoksijakin kuin itse lempo!» kehui Ulrikki Lomman poikain puolesta pikkutammaa.
Siitä Kuvenjus yhä enemmän innostui.
Ja Lomman Nestori, joka marhaminnasta tammaa piteli, innostui kehumaan:
»Kun Oulusta lähdimme, ajettiin kilpaa... Kaikki muut hevoset laukkasivat, mutta tämä Piiu juoksi... polki kuin eteläinen, että oikein nauratti... että mistä semmoisen vauhdin saikaan... niin pieni ja mitättömän näköinen...»
Se yhä kannusti Kuvenjusta, ja taputellen pienen pientä ruskeaa tammaa kaulalle hän hyväilevällä lempeällä äänellä puheli:
»_Ja, min lilla Piiu... vännen min_...»
Piiu katsoi kirkkain, viisain silmin outoa, pitkää herraa ja käänsi päätänsä Kuvenjusta kohti.
Yhä enemmän Kuvenjus ihastui. Ei tyytynyt siihen, että katseli ja tunnusteli, vaan pyysi päästä Piiulla vähän matkaa ajamaan... että kukaties tässä vielä tulevat kaupatkin...
Nopeasti toimittivat miehet yksissä tuumin Piiun sipikkareen eteen, tietäen, että Kuvenjus oli reilu ostaja ja rahamies ja että tämä oli aina tottunut käskyjensä nopeaan täyttämiseen.
Sillä aikaa kun toiset valjastivat Piiua, puheli Kuvenjus Ulrikin kanssa.
»Tämmöistä pientä, ruskeaa tammaa minun on aina tehnyt mieleni», sanoi hän. »Mutta en ole tämmöistä ennen tavannut, tämmöistä, joka olisi näin lakea ja osaa lisäksi juostakin.»
»No tästä nyt semmoisen saatte», kehui Ulrikki, vaikkei ollut koskaan Piiulla ajanut. »Se on kerrassaan liukas kuin taivaan tähti, ja askel täysi ja nopea... Ja sitten niin hyvä syömään, että toisten suutteisiin on tyytyväinen... Ja jalat hyvät kuin timanttipuikot...»
Niin kehui Ulrikki, ja Lomman pojatkin jotakin lisäsivät...
Hyvillään, suu onnellisessa hymyssä, istui Kuvenjus sipikkaan, ja vaikka oli herrasmies ja upporikas kuin ruhtinas, niin heti kun ohjat käsiinsä otti näkyi, että on se mies suitsissa ennenkin ollut. Hän massautti suullaan, ajoi kadulle ja käänsi rantaan päin...
Ulrikki, Helmeri ja Lomman pojat riensivät perässä, portilta katsomaan, mihin päin ajaa ja miten menee... Kokoontui siihen muitakin kadulla kulkijoita minkä mitäkin arvelemaan...
Vihellellen, silmät onnesta kiiltäen istui Kuvenjus sipikassa eikä laskenut Piiua täyteen juoksuun, vaikka se kyllä pyrki. Vasta sitten, kun kääntyi menemään kaupungin rantaan, joen jäälle, päästi myötäleessä vinkeään juoksuun ja katosi pian törmän suojaan...
»Nyt sait hyvän ostajan», virkkoi Ulrikki Lomman Villelle. »Ymmärrä nyt määrätä hintaa... Kyllä sillä herralla rahaa on ja se maksaa vaikka kuinka paljon, jos sitä alkaa hevonen miellyttää...»
Ja kuiskaamalla Ulrikki ilmoitti jo saaneensa Alarikistakin semmoisen hinnan, että se korvaa vähän viimetalvellisiakin tappioita.
Ville ymmärsi ja iski silmää Ulrikille ikäänkuin kiitokseksi hyvistä neuvoista.
Ja kun portilta palasivat pihaan, kertoi Ulrikki:
»Olipa niin höylillä tuulella, ettei päästänyt minuakaan pois. Sanoi: Olehan yötä täällä, niin lähdemme aamulla katselemaan niitä uusia hevosia... Ja hyvät olivat ruuat, monenlaiset juomat ja muut, että vieläkin röyhtelyttää... Aamulla varhain kävi sitten Alarikkia ajamassa, ja kun palasi, niin naurussa suin heti maksoi tinkimättä määräämäni hinnan... ja makeat viinit juotiin harjakannuiksi.»
»Semmoinen se oikea herra on!» kiitteli Ville.
»On se herraa. Monta huonetta pitää olla hallussa, vaikka ei ole kuin käymässä Haaparannalla... Ja talli kokonaan hänen nimessään.»
»On se herraa», kummaili Ville.
»On se», jatkoi Ulrikki... »Ja kun nytkin kuuluu olevan kotona Luulajassa talli täynnä hevosia, niin uusia yhä ostaa... Niin hevoshenkinen mies se on.»
»Olisi kumma... joko tuo nyt mieltyy tuohon Piiuun, joka on kaikista pienin ja mitättömin?» arveli Ville.
»On se huonompiinkin mieltynyt. Annahan kun kerron, kuinka kävi tässä tuonnoissa talvena: Ruusenperin Anshelmilta, rahtimieheltä, osti vanhan, ontuvan kaakin Oravaiselle ruokittavaksi ja määräsi syöttämään apetta ja kauroja niin kauan, että lihoo ja alkaa hypellä... Ja käski, että kun on lihonnut ja alkaa hypellä hyvillään, niin ilmoittaa sitten hänelle Luulajaan, hän tulee itse syöttilästään noutamaan...»
»No, voi perhana... En ole kuullutkaan», keskeytti Ville.
»No, mitäpä siinä. Oravainen syöttää ja hoitaa, tietäen, että Kuvenjus maksaa vaikka paljonkin. Mutta kauan menee aikaa, paljon kuluu ruokaa. Jo lopulta alkaa kaakki lihoa, ja siitä tuleekin vielä niin komea hevonen, ettei kukaan olisi uskonut. Oravainen kirjoittaa sitten Kuvenjukselle, että jo on nyt Ruusenperin Anshelmin vanha kaakki lihavana ja hyppelee kuin nuoret kolmitalviaat, jotta nyt saapi tulla katsomaan... Ei aikaakaan, niin jo ajaakin Kuvenjus itse Oravaiselle. Ulos pihalle lasketaan kaakki kilostelemaan. Se hyppii ja on niin komea, että hevosten komeimpia, ja nyt se ei enää onnukaan. Siihen ilmestyy ostajiakin entiselle kaakille, luulevat, että jos Kuvenjus myypi halvalla... Mutta eipäs! Kun kaakki on aikansa hypellyt ja Kuvenjus naurusuin katsellut sen iloa, niin määrää ammuttavaksi... Oravainen lupaa hyvän hinnan siitä, mutta Kuvenjus sanoo jyrkkään, ettei ole niin paljoa rahaa, että hän sen möisi kenellekään... Eikä muuta kun kaakille kuula otsaan, ja Kuvenjus maksoi Oravaiselle kaakin hoidosta paljon enempi kuin Oravainen vaatikaan... Semmoinen herra se on...»
Villeä nauratti.
»No, mitäpä se huolii, jolla on rahaa kuin roskaa», sanoi hän.
Ulrikin ja Villen jutellessa oli pihalle taas ilmestynyt outoja miehiä, joista Ulrikki luuli tuntevansa eilisillallisiakin miehiä joukossa.
»Ketä vieraat hakevat?» tiuskasi hän eräälle, joka oli talliin päin menossa.
Mies pysähtyi, mutta ei vastannut.
»Täällä ei ole teidän omaanne mitään», ärähti Ulrikki hänelle sitten karskisti ja meni ja räiväsi tallin oven kiinni.
Miehet katosivat yksitellen pihalta.
Puolen tunnin kuluttua palasi Kuvenjus Piiulla, joka juosta vilisti pihaan kuin kärppä ja pysähtyi vasta tallinseinän viereen.
Kaikki hevosmiehet kokoontuivat siihen Piiun ja Kuvenjuksen ympärille, kuullakseen mitä Kuvenjus Piiusta piti.
Mutta oli Kuvenjuskin siksi oppinut hevosmieheksi, ettei siinä kaikkien kuullen ruvennut Piiua moittimaan, ei kiittämään, vaikka Ulrikki kyllä näki iloisista silmistä ja nauruun pyrkivästä suusta, että mieleen on Piiu...
Sipikasta noustuaan meni Kuvenjus Piiun viereen, kaulalle taputteli ja arveli:
»On se maasta asti hevosta, vaikka onkin pikkunen.»
Niin oli hän aina Suomen puolen hevosmiesten kuullut kiittävän pieniä hevosia ja muisti sen sanoa, kun pientä hevosta tarkasteli.
Mutta hetken päästä nähtiin, että Lomman Ville ja Kuvenjus kuiskailivat vähän syrjässä muista. Siitä ymmärsivät muut, että kauppoja hierottiin, ja siirtyivät sen vuoksi loitommaksi, etteivät häiritsisi, sillä niin vaatii hyvä tapa.
Kuvenjus kuiskaili Villen korvaan, niinkuin ainakin tottunut hevosmies ja niinkuin oli nähnyt hevosmiesten toisilleen kauppoja tehdessä kuiskailevan, ja kättään Villelle tarjosi... Ville puolestaan pudisteli päätään, ei niin, vaan niin kuin minä sanon... niin sitten voin... ja tuossa on käsi...
Mutta ei antautunut Kuvenjus vielä. Yhä kuiskuttelivat, Ville pannen huulensa ihan Kuvenjuksen korvalehdelle, samalla vilkaisten Ulrikkiin, joka iski Villelle silmää, vihjaten: määrää... määrää... nyt kun on hyvä määrätä hintaa...
Jo Kuvenjus vihdoin kyllästyi kuiskailemasta, ojensi rennosti kätensä Villelle ja sanoi:
»Se on sovittu. Olkoon menneeksi! Kättä päälle.»
Ville iski kouransa Kuvenjuksen hansikkaiseen käteen, ja nopeasti riensi Ulrikki todistajana käsiä eroittamaan niinkuin maan tapa ja kauppa vaati.
»Se on oikein! Tehkää kauppoja!» sanoi hän, kiittäen sekä ostajaa että myyjää. »Nythän tässä päästään hyvään alkuun.»
»Joko tulivat kaupat?» kysyi Helmeri, joka oli ollut tallissa ja nyt ilmausi pihalle, ja mennen Piiun viereen hän taputteli sitä ja sanoi Kuvenjukselle:
»Jo saitte niin mieluisan ajohevosen, ettette ole paremmalla koskaan ajanut!»
Kuvenjus naureskeli hyvillään ja käski Helmerin vielä kammata Piiun harjaa ja häntää.
Kauppaa seurasi Piiulle päähiset ja rihmamarhaminta, ei mitään muuta.
Sisälle, muurari Johanssonnin parhaaseen huoneeseen, käskettiin nyt Kuvenjus, rikas ja arvokas Ruotsin herra, jolle piti Lomman poikain selittää kaikki tietonsa, mitä Piiusta tiesivät. Kuinka kaukana Suomessa oli syntynyt? Oliko isän vaiko emän puolelta juoksijasukua? Oliko ollut koko ikänsä yhdellä omistajalla syntymätalossa, vai oliko ollut markkinahevosena? Oliko rääkätty ja pahoin pidelty?
Kaikista seikoista tahtoi Kuvenjus tietoja, ja Lomman pojat selittivät ja panivat omia tietojaan lisäksi, niin että Piiun tähänastinen elämä kävi Kuvenjukselle selväksi. Ja jutellessaan ja selittäessään Piiun elämän vaiheita Lomman pojat hommasivat pikareita ja kysyivät, eikö saisi Kuvenjukselle näin harjakannuiksi tarjota pikku ryyppyä... Heillä ei tosin ollut muuta tarjottavaa kuin paloviinaa, vaan se kyllä oli parasta tisleerattua, mitä Oulusta sai... Kuvenjus, joka kaikesta sydämestään rakasti Suomen puolen hevosmiehiä, lupasi tarjota, koska vastaanpaneminen olisi ollut suuri loukkaus ja koska kuului asiaan, että piti myyjältäkin maistaa.
Hän otti tavattoman paksun lompakkonsa kuin vanhanaikuisen virsikirjan turkkinsa taskusta ja alkoi lukea Piiun hintaa Villelle, syrjässä muista ja selin heihin. Hyvä tapa vaati, etteivät siihen muut menneet tirkistelemään, paljonko lukee...
Sen kuitenkin näkivät, että suuren kasan seteleitä latoi, mutta sittenkään ei Kuvenjuksen pullea lompakko näyttänyt vähääkään hoikkuvan.
Ja Ville kokosi tyytyväisenä setelit pöydältä, kiitteli ja pani ne omaan lompakkoonsa.
Ja sitten laskettiin pikarit täyteen, ja Ville kehoitti maistamaan. Muut kaikki kumosivat pikarinsa tyhjäksi, mutta Kuvenjus ainoastaan maistaen.
»Altihoopa!» kehoitti Ville.
»_Nej i helvete_», nauroi Kuvenjus, huuliaan muikistellen. Mutta Ulrikki, Helmeri ja Lomman pojat maistoivat vielä toiset ja kolmannet pikarit.
Semmoisen määrän oli Kuvenjus kaupanteossa pannut, että Villen piti lähteä Piiua taluttamaan Haaparannalle Liljepäkkiin, sillä tulliraha oli Piiusta maksettava ja tulliaseman kautta mentävä.
Kun oli vielä hetkinen juteltu ja miehissä Kuvenjukselle kehuttu Piiua, ilmoitti Kuvenjus, että nyt lähdetään.
Ville otti Piiua marhaminnasta kiinni ja läksi taluttamaan. Perässä kävelivät Kuvenjus, Ulrikki ja Lomman pojat, mutta Helmeri jäi kortteeritaloon hevosia hoitamaan.
Suomen puolella olevan tullituvan luokse saattoivat Ulrikki ja Nestori Kuvenjusta. Mutta siihen pysähtyivät, ja siinä sanottiin hyvästit.
»Ylikainuun markkinoilla tavataan!» sanoi Kuvenjus.
»Sielläpä tietenkin», vakuutti Ulrikki.
»No vaikka puukkoja sataisi», arveli Nestorikin.
Ja kättä pudistaen erosivat, kiitellen ja Nestori Kuvenjukselle lakkia nostaen.
Ville kulki edellä, vilkkaasti kävelevää Piiua marhaminnasta taluttaen, Ruotsin puolen tulliasemaa kohti, ja perässä kävellä vaaksoi Luulajan Kuvenjus naurusuin ja vimmatusti keppiään heilutellen...
Hän luuli tehneensä hyvätkin kaupat ja oli mielissään.
Ulrikki ja Nestori seisoivat ja katsoivat menevien perään niin kauan että nämä katosivat ruotsinpuoliselle rannalle. Palasivat sitten kaupunkiin ja menivät suoraan hotelliin olutta juomaan.
III
Vasta illalla joutuivat hevosmiehet lähtemään Torniosta.
Pitkin päivää oli maisteltu, oli tavattu tuttavia hevosmiehiä, ja hevosista ja tulevista Ylikainuun markkinoista oli puheltu. Vihdoin illalla pääsivät taipaleelle, kotipitäjätä kohti.
Ulrikki ajoi nytkin eillimmäisenä, valjaissa nyt kiiltävä Musta, jonka läikkyvää karvaa koristivat Alarikin hopealta hohtavat mäkivyöt, sitolkki ja tupsulliset suitset. Alarikin entiset helutkin jälleen helisivät, mutta huonompi oli Mustan vauhti kuin Alarikin.
Sää oli kirkastunut pakkaseksi, taivas oli tähdessä, ja lumi naukui. Vihainen viima, pohjoisesta päin puhaltaen pitkin Tornionjoen laaksoa, puski vastaan, kun hevosmiehet jäälle saapuivat. Ulrikki kiinnitti Mustaa juoksuun, mutta huonolta tuntui vauhti hänen mielestään. Kiroten ja pari kertaa karjaisten hän alkoi tempoa ohjista, mutta ei Musta sittenkään kiinnittänyt juoksuaan...
Ulrikki tulistui. Hän oli kyllä tietänyt, tätä silkki-Mustaa ostaessaan, ettei sillä ollut juoksunkulkua ja että se muuten oli laiska ja pahantapainenkin. Mutta kun muuten oli kaunis kuin tauluun maalattu, kookas ja vankka, niin osti, tietäen, että tällaiset hevoset Ylikainuun markkinoilla maksoivat. Mutta tämä näkyikin olevan peräti nahjus...
Ulrikki kirosi ja olisi läimäyttänyt ruoskalla, mutta muisti, ettei hänellä sellaista ollutkaan omassa reessään. Hän koetti ohjain voimalla saada Mustaa virkumpaan menoon, mutta turhaan.
»Antaa mennä!» kuuli Ulrikki Lomman Nestorin jälestäpäin huutavan.
Ulrikki, ollen aikalailla oluvissaan, nousi polvilleen rekeen ja koetti ohjanperillä viuhtoa Mustaa hännäntyvelle, saadakseen vauhdin nousemaan. Mutta tuskin oli hän kahta kertaa ehtinyt lyömään, kun Musta potkaista nassautti reenseviin, jotta keulapajun puolikas lensi Ulrikkia vasten kasvoja. Eikä vauhti parantunut vähääkään.
Silloin Ulrikki vimmastui ja päästi kauhean sadatuksen. Hän pysäytti yhteen kohti ja huusi perässään ajavalle Helmerille, että oliko ruoska tallella siellä hänen reessään. Oli, tallella oli. Ulrikki huusi tuomaan sen hänelle.
»Tämä ei aiokaan lähteä ylimaahan, juutas», sanoi hän Helmerille. »Mutta katsotaanpa tässä, eikö sinusta vietävästä tamperelainen sisu rupea lähtemään... _Jäveln anamma!_»
Ja saatuaan ruoskan käteensä asettui hän tanakasti polvilleen rekeen ja alkoi kiroten mäiskiä Mustaa kyljille ja lautaselle. Se puhalsi kiivaaseen laukkaan eikä ehtinyt potkaisemaan... Mutta Ulrikki yhä löi ja kirosi...
Perässä ajavat innostuivat Ulrikin mäiskinnästä. Lomman Nestori, jolla oli virma, nopeakulkuinen tamma, rupesi yrittämään edelle, hihkaisten ja temmaten ohjista.
Nestorin tamma oli hyvä juoksija, mutta vielä vihaisempi oli se laukkaamaan. Nähtyään, ettei hän juoksulla pääse Ulrikin laukkaavaa silkki-Mustaa edelle, hätyytti hän tammaansa kiivaaseen laukkaan, kiljuen ja remuten... Joen jää oli kaljama-munakkana, ja Nestorin tamma laukkasi pian ohi Villen ja Helmerin hevosten, ja näytti siltä, että yrittää ohi Ulrikin Mustankin. Huutoja ja hinkumisia alkoi kuulua, kun ajointo jokaiseen tarttui... Ville ja Helmeri hätyyttivät hekin hevosensa laukkaan, mutta Ulrikki, nähtyään, että Nestori yritti hänen edelleen, lisäsi lyöntejään yhä nopeammiksi ja kuului kiroilevan.
Niin laukkauttivat pitkin kaljama-munakkaa ja singahtelivat pienet reet perässä. Mutta jo ehti Nestorin tamma Ulrikin Mustan rinnalle ja pääsi ohi juuri siinä, missä tie joelta nousee korkealle rantatörmälle ja valtatiehen.
Kun maantielle tulivat, niin hevoset asettuivat laukkaamasta, mutta eillimmäiseksi oli nyt päässyt Nestori hevosineen.
»Yritetään vielä!» huusi Ulrikki Nestorille. »Minä tälle silkki-Mustalle neuvon vähä parempia tapoja...»
»Eikö se aiokaan lähteä ylimaahan?» huusi Nestori vastaan.
Ulrikki ei oikein kuullut, mitä Nestori huusi, mutta vuorostaan hän huusi Nestorille:
»Onpa kenraali laukkaamaan se sinun tammasi...»
»On tämä, vaikka en vielä kertaakaan lyönyt..»
Takaapäinkin, Villen ja Helmerin reistä, kuului huutoja, mutta toiset eivät kuulleet, mitä huudeltiin.
Maantie oli vielä vähäluminen, paikoitellen kaljamalla ja keskeltä harjalla kuin sian selkä.
Molemmin puolin tietä olivat ojanreunat kuluneet kiiltävän liukkaiksi kaduiksi, niin että keskitiellä piti reen pysymän, jottei ojan pohjaan pääsisi siipeämään...
»Ajetaan sitten, kun pääsemme taipaleelle... tässä kylässä on niin kaadelmaiset tiet, ettei tässä...» huusi Nestori Ulrikille, ja siihen tyytyi nyt Ulrikkikin, äskeisestä polvistuneesta asennostaan asettuen rekeensä istumaan.
Nestori ajoi nyt edellä, ja roimasti käveli hänen tammansa ja häntä aisasta aisaan heilahteli. Ulrikin Mustan piti vähä-väliä panna pientä hölkkää, jotta perässä pysyi.
Ulrikkia se hieman harmitti. Hän ei ostaessaan ollut sentään uskonut tätä Mustaa näin hitaaksi eikä tiennyt siitä mitään, että se lisäksi oli potkurikin... — Vaan sen vian minä kyllä sinusta kuranssaan, — mietiskeli hän, temmaten ohjista ja vaatien Mustan juoksemaan ihan Nestorin reen perään. — Semmoiset tamperelaiset konstit kyllä otetaan pois...on monelta muulta sinunlaiseltasi otettu... myynnin ajaksi...
Kun hän taas tempasi ohjia, huiskautti Musta häntäänsä vihaisesti...
— Vai niin, — puhui Ulrikki, hammasta purren. — Vai vielä sinä olet kaiken muun lisäksi häntyrikin...
Odotappas!
Se oli ollut melko kallishintainenkin tämä Musta. Mutta Ulrikki toivoi tämän kyllä saattavansa myydä hyvään hintaan Ylikainuussa, sillä se oli kookas ja vankka, kaunisruumiinen ja karva kuin mustaa silkkiä... terve ja tanakkajalkainen, oikea ruotsalaisten tukkihevonen. Ja kyllä sille markkinain ajaksi saapi tavat nousemaan ja lahjat kehittymään, kun sopivilla neuvoilla vähän kuranssaa...
Talojen kohdalla antoi Nestori tammansa juosta niin, että tiu'ut ja kulkuset helisivät kuin tuskassa. Pakkas-ilta kun oli, niin helinä kuului kauas, ja monelta kujalta juoksi miehiä ja poikia katsomaan hevosmiesten menoa, ihastellen ja huudahtaen: