Part 2

Talvitie oikoi ahteiden ja pikkuniittyjen poikki, nousi väliin kesätiehenkin, mutta oikaisi taas samassa metsään. Omiin ajatuksiinsa vaipui Ulrikki, ja paljon hänellä olikin nyt miettimistä. Hevoskauppa Ruotsiin oli alkanut näinä vuosina käydä hyvinkin vaaralliseksi. Ruotsin puolen tullimiehet kävivät vuosi vuodelta valppaammiksi ja nokkelammiksi. Moni Suomen puolen hevosmies oli jääneenä talvenakin menettänyt hevosensa, kun tullia maksamatta poikki rajan ajoi ja ruotsalaisten kanssa alkoi kauppoja hieroa. Miukin Matilta oli Haaparannalla otettu »peslaakiin» kaunis musta ruuna ja Oukan Aapelilta juoksija, tuhannen markkaa maksava tamma... Sitä tappoaan ne nyt tällä matkalla koettavat korjata... vaan kuinka käynee...

Ulrikkia vähän nauratti.

Tyhmiä ja varomattomia miehiä ne olivat aina olleet alatorniolaiset kaikkikin, mutta varsinkin Oukan Aapeli ja Miukin Matti, jotka aina markkinapaikoilla pyörivät humalassa ja kehuivat hevosiaan. Eikä ollut paljoa viisaampi Torikan Hermannikaan, tyhmä ja varomaton. Monasti olisi Hermannikin menettänyt hevosensa, ellei Ulrikki olisi ehtinyt apuun, neuvoja antamaan, järkeä jakamaan. Ja hänen, Ulrikin, turvissa oli Hermannikin hevosensa myydyksi saanut Ylikainuulla, vaikka tullimiehet hätyyttelivät ihan kantapäillä. Mutta kuinka käynee nyt? Hankalaksi ja ahtaaksi oli rajan yli pääsö tullut, ja yhä kireämmälle olivat tullimiehet nyt asiat aikoneet ottaa.

Kuinka lienee? Lienevätkö saaneet Ruotsin puolen tullimiehet kuulla, että hän ja Lomman pojat olivat »Suomeen» markkinoille menneet?

Olivat hyvinkin voineet kuulla varsinkin Lomman pojista, jotka asuivat suuressa kylässä, missä useita tullimiehiäkin oli olokkaa. Kaikilla niillä oli vanhaa kaunaa sekä Lomman pojille että hänelle.

Aprikoimista ja hoksaamista sitä nyt oli, jos mieli onnistua. Sillä Ulrikki ymmärsi hyvin ja tiesi, että tullimiehet olivat saaneet kuulla jääneen talven »luntreijaukset» ja markkinamatkat, koskapa olivat uhanneet, että kyllä he tänä talvena katsovat, saavatko Lomman pojat ja Heikkilän Ulrikki nytkin tullittomasti hevosiaan Ylikainuun markkinoilla myydä...

Niissä mietteissä Ulrikki istuu reessään. Ei halua nyt maistella taskumatistaan, vaan päättelee, että nyt pitää pysyä raittiina ja selvin päin. Ei sovi ajaakaan enää niin kovaa kuin Oulusta lähtiessä; täytyy säästää hevosia, etteivät laihtumaan pääsisi tai kiiltävä karva kävisi kerryksiin... Oli tullut liikaa jo ajetuksi Alirikkiakin.

Ja katsellessaan, reenlaitaa vasten nojautuen, kuinka Alarikki kauniisti käveli, häntä heilahdellen ja pää somasti liikahdellen, Ulrikki mietiskeli:

— Siitä saapi nyt Kuvenjus taas semmoisen hevosen, joka häntä miellyttää... Sattui onni, että juuri tämmöisen osuin löytämään. Kunhan Kuvenjus tätä kerran ajaa, — ja uskoo hän minua ajamattakin, — niin jo alkaa taas niinkuin aina ennenkin kehua, että on se tuo Ulrikki vähä etevämpi hevosmies kuin muut torniolaiset. Se saapi aina semmoisen hevosen, joka miellyttää...

Ja Ulrikki unohtui nyt muistelemaan, mitä olivat Kuvenjuksen kanssa ennen hänen Tampereelle lähtöään puhelleet.

Koko Ruotsin maan paras hevosmies oli Kuvenjus ja rikas kuin ruhtinas. Varta vasten oli hän Ulrikin hotelliin kutsunut, kun oli saanut kuulla, että Ulrikki oli Tampereelle lähtöhommassa.

Koreana ja notkuen monenlaisten juotavain painamana oli pöytä ollut Haaparannan hotellissa, jossa Kuvenjus istui toisten herrain seurassa, kun Ulrikki käskyä noudattaen meni puheille.

»_Ja, här kommer min käre Ulrik_.»

Ja kun sen oli ruotsiksi toisille herroille sanonut, niin nousi istumasta, kattelemaan kävi, olkapäälle löi, ja siihen piti hänen herrojen joukkoon istuutua...

Siinä sitten alkoi selittää, minkälaista hevosta hänen nyt teki mieli.

»Pitäisi olla raudikko, liinaharjainen, kookas, kaunis ja juoksija.»

»Ja tässä se nyt on», sanoi Ulrikki ääneensä, Alarikin kävelyä katsellen. »Tässä on nyt liinaharja raudikko.»

Se oli kummallinen mies tämä Kuvenjus! Sillä teki mieli milloin minkin väristä hevosta, milloin minkin kokoista ja tapaista. Välisti oli tahtonut pientä, hiirenkarvaista hevosta, joka olisi virkku ja vikkelä, ja sillä pitäisi olla hyvin lyhyet jalat! Joskus taas määräsi, että tuopa sieltä Kuopion puolesta oikein iso ja leveä tamma, semmoinen, joka näyttää emätammalta! Kerran taas tahtoi semmoista, joka olisi niin hyvä ja nopea kävelemään, ettei vertaa löytyisi Pohjois-Ruotsissa eikä Pohjois-Suomessa!

— Tästä nyt saapi liinaharjan juoksijan, nuoren ja kookkaan... Vaan ei tästä halpaa hevosta Kuvenjus saa...

Ulrikki hymähti.

Mutta maksaahan se poika, Luulajan Kuvenjus, niin paljon kuin toinen tahtoa ilkenee! Mitäpäs huolii hän, jolla on niin rahaa kuin muutakin paperia!

Ulrikki oli pitkin taivalta miettinyt, että nyt hän tämän Alarikin kaupassa oikein nylkee Kuvenjusta. Kuluneena talvena oli hän hevoskaupoissa hävinnyt monta tuhatta markkaa, ja nyt ne täytyi saada takaisin, vaikka saakeli olisi... Panee oikein jymyhinnan Alarikille, kaksin-, kolminkertaisen... kyllä Kuvenjus maksaa... Se ei liioin tinkinyt, eikä ymmärtänytkään tinkiä. Mutta varovainen ja tähdellinen oli Ulrikkikin puolestaan ollut. Oli monta kymmentä hevosta jo Kuvenjukselle myynyt, mutta ei ollut Kuvenjus koskaan jälestäpäin tullut sanomaan: »Jopa petit; ei ollutkaan hevonen sellainen kuin sen piti olla!»

— Samoin se uskoo nytkin, kun vakuutan. Ei se huomaa eikä tunne tuota pientä patin alkua (jonka vuoksi hevosen hinta oli paljon helpompi ollut) Alarikin takajalassa... ei ainakaan kauppoja tehdessä... ja jos jälestäpäin ottaa puheeksi tai moittii, niin minä tikaisen heti vastaukseksi, että terve on hevonen myydessä ollut...

Alatornion Raumalla Faarisen talossa kävivät hevosmiehet hevosiaan levähdyttämässä.

He eivät tahtoneet päivän aikana ajaa Tornioon. Oli montakin syytä, minkä vuoksi täytyi olla varovainen ja vartoa pimeää!

Muurari Johanssonissa Torniossa oli sekä Ulrikin että Lomman pojilla vakituinen kortteeripaikkansa. Siihen taloon oli heillä aina lupa tulla, oli yö tai päivä, olivatpa miehet päissään tai selvinä. Aina olivat tervetulleet he, vaikka muita markkinamiehiä, jotka haiskahtelivat viinalta, hätisteltiin pois talosta.

Kirkkaat valot tuikkivat sekä Haaparannalta että Torniosta, kun hevosmiehet ajaa huristivat Oulusta tulevaa tietä Putaan lossipaikkaan, josta tikoitettu, suora tie vei Tornionjoen poikki kaupunkiin. Jokitörmän myötäleessä Ulrikki kiinnitti ohjia ja antoi Alarikin juosta vihaista vauhtia poikki joen, toisten kynsiessä laukkaa perässä.

Tiu'ut ja kulkuset helisivät, jää parkui ja vastaantulijat syrjäsivät kauas jäälle. Ulrikki kuuli jonkun vastaantulevan huutavan:

»Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojatpa siinä tulevat Suomesta...»

Ja toinen mies huusi:

»Mutta jopa niillä on paljon ja kauniita hevosia... voi saakeli!»

Mutta ylpeästi reessään istuen ja saukonnahkainen lakki kallellaan Ulrikki hellitti menemään Nuurperin rannasta kaupunkiin ja käänsi muurari Johanssoniin päin. Aivan perässä ajoi Helmeri, rentona hänkin ja lakki kallellaan. Ja yhtä komeina seurasivat heitä Lomman pojat hevosineen, helyjen soidessa kääntäen Johanssonin pihaan, jotta rakennukset helisivät.

Tilavaan talliin, jossa oli sijaa kahdellekymmenelle hevoselle, pantiin nyt miehissä Ulrikin ja Lomman poikain hevoset. Alarikki asetettiin muista syrjään, yksinäiseen pilttuuseen. Hommassa siinä miehet olivat, ja kova oli pauhu ja helinä pihalla. Mutta muurari Johanssonni, joka jo edellisenä iltana oli odottanut markkinamiehiä tuleviksi, oli tyhjentänyt tallin ja pilttuut muusta kamasta ja toimittanut heiniä ja silppuja varastoonsa, jottei hevosmiesten tarvinnut hevosenruokia lähteä muualta hakemaan.

Nyt alkoi hevosten apehtiminen, puhdistaminen ja vaaliminen, ja lopuksi levitettiin paksu karvaloimi kunkin hevosen selkään.

Ulrikki ei itse tehnyt appeita, mutta Alarikin hän suki ja jouhet kampasi. Helmeri liehui edestakaisin ja oli erinomaisen näppärä tällaisissa hommissa. Mutta sillä aikaa, kun Helmeri appeita teki, meni Ulrikki sisälle ja alkoi keskustella. Ennenkuin Ulrikki ehti mitään sanoa, kuiskasi kuitenkin emäntä Ulrikin korvaan:

»Täällä on käynyt komea Ruotsin puolen herra teitä jo tiedustamassa...» »Oliko sillä komeat viikset?» kysyi Ulrikki. Emäntä selitti kaikki herran tuntomerkit. »Ja kun läksi, niin käski sanoa paljon terveisiä Heikkilän Ulrikille, että Ulrikki kyllä arvaa, kuka häntä on käynyt kysymässä», ilmoitti emäntä lopuksi.

Ulrikki hymähti. Hän kyllä tiesi jo, kuka kysyjä oli ollut: Luulajan Kuvenjus!

»Kyllä tunnen», sanoi Ulrikki vain emännän puheisiin, ja emäntä ymmärsi siitä, että herralla ja Ulrikilla oli keskinäiset, sovitut puheet, joita ei käynyt asiaan kuulumattoman uteleminen.

Kun Ulrikki hetken päästä meni pihalle, oli sinne ilmestynyt outoja miehiä, jotka kyselivät milloin mitäkin. Joku heistä tahtoi nähdä uusia hevosia, mutta Ulrikki alkoi heitä epäillä ja sanoi jyrkkään, etteivät hevoset olleet myytävinä ja kirosi siihen lisäksi:

»Kaikenlaiset räkänokat ne sitten hevosia ostaisivat!»

Silloin miehet poistuivat, ja talon isäntä kertoi, että samat miehet olivat kahtena edellisenä iltana käyneet pihalla ja yrittäneet talliinkin, mutta eivät olleet mitään kyselleet.

»Minä arvaan, millä ja kenen asialla ne miehet kulkevat; mutta hukkaan luulen heidän hommansa menevän», sanoi Ulrikki.'

»Minä jo eilen illalla kysyin niiltä, mitä täältä hakivat, mutta eivät vastanneet mitään», selitti Johanssonni.

Ulrikki hymähti:

»Kyllähän se ymmärretään, mitä varten nuo ovat liikkeellä... Ruotsin puolen tullimiesten kätyreitä...»

»Niinköhän?»

»Epäilemättä. Minä hoksasin heti, vaikken ketään heistä tuntenutkaan», vakuutti Ulrikki, ja kääntyen Helmerin puoleen hän kuiskasi:

»Pidä huoli, että tallinovi on aina lukossa.»

»Vai niitä herroja ja hunsvotteja», arveli Helmerikin.

Kun oli tuliaiskahvit juotu ja muurari Johanssoneillekin pari puolikuppista annettu Oulun viinaa tuliaisiksi, aikoi Ulrikki lähteä käymään kaupungilla asioillaan muka. Ei ilmoittanut Lomman pojillekaan, mihin menee, mutta Helmeri ja hän kuiskailivat kahden kesken pitkän aikaa. Ulrikki tuntui selittävän, Helmeri kuuntelevan, naureskellen väliin ja jotakin kuiskaamalla kysyenkin. Muut kyllä ymmärsivät Ulrikin ja Helmerin kuiskauksista, että jotakin erinomaisempaa heillä oli tekeillä, mutta eivät olleet huomaavinaankaan eivätkä mitään kyselleet.

Ulrikki pesi kasvonsa, kampasi komeat mustankiharat hiuksensa ja pani ylleen uljaan kävelyturkkinsa, joka oli kuin parhailla herroilla.

Ja niin hän lähti kaupungille.

Ilta kului.

Alkoi olla jo levollemenoaika, mutta Ulrikkia ei kuulunut palaavaksi. Lomman pojille ja Ulrikille oli emäntä tehnyt vuoteet vierashuoneeseen, mutta Helmerille keittiön sänkyyn. Lomman pojat laskeusivatkin väsyneinä nukkumaan, mutta Helmeri hommaili ulkosalla ja tallissa eikä näyttänyt asettuvan makuulle. Ja rauhassa, talonväen sekaantumatta hänen hommiinsa, sai Helmeri toimitella. Eivät olleet tietävinäänkään hänen puuhaamisistaan. Ei kysynyt isäntä sitä eikä tätä, kun Helmeri isännältä pyysi lainaksi isoa matkareslaa, — ei muuta kuin neuvoi, että »ota halkovajasta, siellä on kolmekin vanhaa matkareslaa, jotka markkinamiehet vuosien varrella ovat sinne jättäneet... sieltä ota!»

Ja sen enempää välittämättä asettui talonväki levolle. Mutta puolenyön aikana Helmeri sammutti lampun, sulki ovet ja läksi...

Taivas oli pilvessä, eikä kuu nyt kyennyt valaisemaan. Helmeri liikkui hiljaa pihalla, ja kun hän asettui kuuntelemaan, ei kaupungilta enää kuulunut minkäänlaisia ääniä. Tallin eteen oli hän laittanut pitkän matkareslan valmiiksi lähtöä varten. Se oli puolillaan heiniä ja sevillä vanha apekoppa ja joitakuita tyhjiä säkkejä, niin että resla näytti rahdinajosta palaavalta rahtimiehen reeltä. Ei ottanut Helmeri tallissakaan tulta, oli ennen jo pannut Alarikille vanhat, rikkinäiset mäkivyöt ja huonot suitset, jotka he olivat jättäneet taloon jo markkinamatkalle mennessään. Ei ollut yhtään helisevää tiukua päähisissä tai aisassa, ei kilisevää kulkusta längenpäässä, ei mitään. Hiljaa vihellellen talutti hän Alarikin ulos tallista ja valjasti pitkän reslan eteen, puki sitten ylleen vanhan, päällisettömän, repaleisen turkin, otti ohjat ja ajoi menemään kadulle, aina muistaen Ulrikin antamia neuvoja.

Hän ei ajanut sinne päin, mistä tie lähti viemään ylös Tornionjoen varrelle, vaan tyynnyttäen Alirikkia kävelemään ajoi hän yläpäähän kaupunkia. Hiljaista oli nyt pienen kaupungin kadulla. Yövahti seisoi eräässä nurkassa, mutta muita ihmisiä ei näkynyt.

Hän ehti pian yläpäähän, missä talot pienenemistään pienenivät ja loppuivat vihdoin vanhan kirkon luona. Siitä kappaleen matkan päässä kääntyi tie Ruotsin puolelle, Mattilan kylään, aivan lähelle Haaparantaa. Helmeri tunsi paikat ja tien entisestään, vaikka oli pimeäkin ja vaikkei tätä tietä käytetty kuin silloin tällöin. Sillä kymmeniä kertoja oli hän ennenkin tätä tietä kulkenut sekä öin että päivin ja aina luvattomissa hommissa. Mutta tarkempana kuin koskaan ennen koetti hän nyt olla ja hiljaisella äänellä viihdytteli Alirikkia tasaiseen kävelyyn.

Päästyään siihen paikkaan, missä tie kääntyi Ruotsin puolelle, hän pysähdytti hevosensa ja kuunteli pitkän aikaa. Kaupunki ja talot olivat kaukana takana, eikä niissä paikoin enää ollut yhtään ainoata ihmisasuntoa, ei muuta kuin kaupunkilaisten niittyjä ja peltoja.

Ei kuulunut mitään, ei minkäänlaista liikettä Ruotsin puoleltakaan, ei hänen silmänsä ottanut yhtään valoakaan sieltä päin, minne oli menossa. Mutta hän antoi vielä hevosen seisoa. Hiljainen, lauha ja pimeä oli yö. Mutta hetken päästä oli kuin olisi kuulunut semmoista ääntä, joka syntyy hiihtäessä, — jostakin kaukaa Ruotsin puolelta...

Helmeri hopitti Alarikin kävelemään, antaen ohjien olla väljillään. Hän makasi pitkänään reessä, vanha loimi peittona. Tarkkaan teroitti hän katsettaan ruotsinpuoliselle rannalle... Jostakin sieltä, kylän toisesta päästä, alkoi näkyä valoja sitä paremmin ja selvemmin, mitä likemmäksi hän saapui, ja kerran oli hän kuulevinaan kuin aisatiu'un helinää Ruotsin puolen maantieltä.

»Jos en puolen yön ajaksi palaa, saat lähteä.»

Niin oli Ulrikki lopuksi sanonut ja neuvonut miten ajaa ja miten kuunnella ja olla varuillaan. Hän oli kaikki toimittanut niinkuin isäntä oli määrännyt, ottaen huomioon pienimmätkin seikat...

— Kuinka nyt käynee, — mietiskeli hän, ruotsinpuolista rantaa yhä lähestyessään. — Olisi se helkkaria, jos tullimiehet arvaisivat, mihin olen menossa, ja väkisten tekisivät »peslaakin»...

Häntä alkoi vähän peloittaa, vaikkei hän ollut salakuljetushommissa hätäpoikia, päinvastoin. Helmeri oli jokivarren ovelimpia ja rohkeimpia tullikavaltajia, joka ei moneen vuoteen ollut mitään muuta hommannutkaan.

Oli ollut onni kuitenkin, etteivät ne oudot miehet, jotka ilmestyivät pihaan heti heidän tulonsa jälkeen, olleet päässeet käymään tallissa eivätkä siis nähneet Alarikkia, tietääkseen kertoa näkemistään tullihurtille... Oli ollut onni, että Ulrikki heti oli arvannut, mitä miehiä olivat, ja paiskannut tallin oven kiinni juuri kun olivat talliin menossa...

»Ole olevinasi rahtimies... sano, että olet Mataringista päin tulossa...»

Niin oli Ulrikki neuvonut selittämään, jos tullihurtat tiellä alkaisivat nuuskia ja tiedustella.

Hän oli ehtinyt jo sen korkean kiven kohdalle, joka oli puolivälissä ja jossa sanottiin Suomen ja Ruotsin rajan olevan. Siinä hän taas pysähdytti ja kuunteli...

Ruotsin puolen maantieltä kuului nyt selvästi aisatiu'un helinää ikäänkuin tullen Haaparannalta päin ja ollen ylöspäin menossa. Niin kuului. Ehkäpä oli vain joku myöhään hotellista lähtenyt herra, joka matkusti Lappiin päin...

Helmeri oli aisatiu'un äänestä päättävinään, että kyydillä ajo se oli, sillä nopeammassa tahdissa soi tiuku tullimiesten hevosen aisassa, ja jos joku paikkakuntalainen olisi, niin huutaisi ja kirkuisi humalassaan...

Jostakin kylältä loisti tuli yksinäisestä ikkunasta, ja Helmeri päätti, että ehkä oli joku tullimies yön aikana pitämässä tulta asunnossaan, niinkuin oli kuullut heidän tekevän...

Hän rohkaisihe ja läksi taas ajamaan. Nyt käveli Alarikki jo roimasti ja pyrki juoksemaankin, oudostuen sekä kuoppaista tietä että reslaa, joka pitkän veneen tavoin venyi perässä.

Ennenkuin tie nousi Ruotsin puolen maantielle oli siinä pitkälti loivaa rantatörmää maantiehen asti. Kun kerran pääsisi maantielle tullimiesten huomaamatta, olisi ensiksi pelastunut! Sillä tullimiehet eivät voisi mitään, jos eivät poikkituloa huomaisi... Mutta jos näkevät poikki tulevan ja alkavat vainustella, että onpa liian hyvä hevonen rahtimiehen hevoseksi, niin lähtevät seuraamaan Haaparannalle asti... ja silloin...

Samassa kiinnitti Alarikki juoksuaan, oli kuin olisi jotakin pelästynyt. Reki keijaili kuin aalloissa törmän vastaleessa, ja yhtäkkiä nousi tie, leveään Ruotsin puolen maantiehen yhtyen.

Helmeri käänsi nopeasti Haaparannalle päin, vilkuillen joka haaralle, silmät, korvat jännityksissä... Mutta mitään ei kuulunut tai näkynyt. Taloissa nukuttiin, eikä mistään tuikkinut valoa. Maantielle tultua sai hän Alarikin taas asettumaan kävelyyn, hän laski ohjat höllälle ja paneusi pitkäkseen reslaan ikäänkuin nukkuvan asentoon...

»Ajat tulemaan sitten suoraan Liljepäkin portille asti, ja kun näet, että portti on auki, niin ajaa karauta pihaan... Minä olen siinä vastaanottamassa...»

Niin muisti Ulrikin neuvoneen. Ja Helmeri ymmärsi, mistä oli kysymys, sillä siksi monta kertaa oli hän ollut hevosia Ruotsin puolelle viemässä sekä yöllä että päivällä. Oli jääneenä talvenakin vienyt pienen hiirenkarvaisen ruunan Liljepäkin pihalle, jossa Luulajan Kuvenjus oli vastaanottamassa. Ja tätä samaa tietä hän silloinkin kulki, ja yö oli silloin niinkuin nytkin. Silloin onnistui mainiosti! Ei yhtään tullihurttaa sattunut tulemaan vastaan...

Kuinka käynee nyt?

Oli Helmeri nytkin arvannut, että Luulajan Kuvenjukselle tämä Alarikki oli tuleva, vaikkei Ulrikki ollut hänelle siitä maininnut. Mutta hän ymmärsi muuten ja tiesi, missä Ulrikki häntä vartoi, ja ehkäpä vartoi Kuvenjuskin.

Yhtäkkiä, kun Helmeri ajatuksissaan reessä makaili, pää heiniin painettuna ikäänkuin nukkuen, ja toivoi, että hänen matkansa onnekkaasti päättyisi, karahti kaksi miestä tienvierestä luhtirakennuksen takaa Alarikin ohjiin ja pysähdytti hevosen. Maantie kulki siinä aivan luhtirakennuksen nurkitse, ja miehet tömähtivät sieltä tielle kuin pyssyn suusta...

Mutta salamannopeasti älysi Helmerikin, mitä miehiä he olivat, ja kun jo olivat saaneet ohjat käsiinsä, ymmärsi hän, ettei ollut enää mahdollista pakoon päästä...

Hän tekeysi niinkuin heräisi nukkumasta, ja vasta sitten kun toinen tullimies sysäsi häntä olkapäähän, oli hän tointuvinaan täyteen tajuntaan. Toinen miehistä puhui ruotsia, toinen jokivarren suomea.

Toinen hoiteli ohjia ja tyydytteli Alarikkia paikoillaan seisomaan; toinen, se suomea puhuva, alkoi kaivaa reestä heiniä, mylläten kaikki sikin sokin kuin neulaa hakien. Sitten kysyivät kiivaasti, kuin suuttuneina siitä, etteivät heinäin seasta mitään löytäneet, mistä ajaja oli tulossa, mihin menossa ja kenen hevonen?

Helmeri selitti kauheasti haukotellen ja silmiään hieroen, että hän oli Tapo-Matti Mataringista ja että oli Torneus-kauppiaan asioille menossa Haaparannalle...

_»Ja, ja. Men hvems ä' hesten? Kukka on häste... förbanna mej»_, tenäsi se ruotsia puhuva.

Helmeri selitti taas haukotellen, että hevonen oli Torneuksen, mutta reki hänen. Ja kysyi sitten, että mitä miehiä olivat ja tiesivätkö, pitkältikö oli vielä matkaa Haaparannalle?

Tullimiehet alkoivat nyt puhua ruotsia keskenään, jona aikana Helmeri vilpittömästi haukotteli ja näytti sangen tyytyväiseltä. Mutta tullimiesten epäluulo oli herännyt. Kuorman vedättäjästä tosin todistivat Helmerin reki ja reessä olevat esineet, apelaatikko ja rikkinäiset silppusäkit. Samoin olivat hevosen valjaat kuin rahtimiehen valjaat, vanhat ja kuluneet, mutta kovin kiiltävän kaunis oli hevonen ja ylen upea rahtimiehen hevoseksi... Sähkölamppujen valossa tarkastelivat he Alarikkia päästä jalkoihin, tunnustelivat kylkiä, ravistelivat päätänsä ja nakkelivat kuin vihapäissään apekoppaa ja kaivelivat heiniä...

»Hen valehtelee», sanoi taas se ruotsia puhuva.

»Tämäpä on kummaa», sanoi Helmeri ihmetellen. »Onkos teiltä mitään sitten varastettu?»

_»Han ä' idiot!»_ arveli ruotsia puhuva.

»Onko tästä vielä pitkälti kaupunkiin?» kysyi Helmeri aivan kuin ei vähääkään aavistaisi, että hän oli osunut tullimiesten pariin.

Se suomea puhuva sanoi olevan vajavan neljänneksen ja tiedusteli samassa, mihin Tapo-Matti aikoi kortteeria. Helmeri mainitsi erään pikkutalon nimen, jossa tiesi matkamiehiä ja rahdinvetäjiä kulkevan.

Mutta yhä tarkastelivat hevosta ja näyttivät epäilevän.

Ja kun vielä hetkisen olivat puhelleet, antoivat Helmerille ohjat ja sanoivat, että hekin lähtevät kaupunkiin asti, nähdäkseen, puhuiko Tapo-Matti totta...

Ja toinen heistä istuutui toiselle reslan laidalle, toinen toiselle, ja keskellä rekeä, niinkuin arestissa, istui Helmeri.

Alarikki läksi siivosti kävelemään, hännän heiluessa aisasta aisaan. Helmeri istui kuin tulisilla hiilillä, mutta näyttääkseen vilpittömältä sanoi hän niin rauhallisella äänellä kuin suinkin voi:

»Jo tässä vain pääsette kaupunkiin asti, vaikkapa useampikin mies... Hyvä on hevonen, eikä paina nyt kuorma...»

Tullimiehet juttelivat ruotsia keskenään. Ja vaikkei Helmeri ymmärtänyt monta sanaa siitä, mitä puhuivat, sai hän kuitenkin sen verran selvää, että mainitsivat »hästen» ja »Heikkilä Ulrik» ja »Miukens Matts»...

Häntä alkoi kamalluttaa. Tosin oli hän ennenkin sattunut Ruotsin puolen tullimiesten kanssa vastakkain, ylempänä jokivarrella, mutta aina oli hän osannut pujotteleida pois, tuhansia valheita ja juttuja keksien.

Mutta nyt!

Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, etteivät nämä tullihurtat häntä tunteneet. Helmeri kyllä muisteli nämäkin nähneensä ja nimetkin kuulleensa. Vankanlaisia miehiä olivat kumpikin ja vielä nuoren ja reippaan näköisiä, ja aseita oli heillä matkassaan.

Helmeri istui reessään kuin pihtien välissä, ja taival kaupunkiin lyhenemistään lyheni. Nyt aamupuoleen yötä oli taivaskin käynyt ohuempaan pilveen, niin että kuun puolikas alkoi maailmaa valaista...

Kuinka tässä kävisi? Helmeri oli kerran ennen joutunut Ruotsin puolen tullimiesten käsiin, mutta silloin oli hän tappelussa voittanut ja päässyt karkuun, vaikka osa kuormasta olikin mennyt. Mutta _ne_ miehet eivät olleet näin vankkoja, ja silloin ei hän ollut juuri näin ahtaalla kuin nyt. Ja vaikka hänkin, Helmeri, oli miesten vankimpia ja tavattoman vikkelä, ymmärsi hän hyvin, ettei hän kahta aseellista miestä voinut vastustaa...

Epäilemättä vartoi Ulrikki jo tuskallisena Liljepäkin portilla! Mitä yrittäisi? Mitä hoksaisi?

Miehet epäilivät aivan selvästi, että hevonen ei ollut oikealla jäljellä. He kulkisivat ehkä kaupungissa hänen perässään ja vaanisivat hänen toimiaan koko päivän...

Niiden silmäin edestä ei ehtisi mihinkään livahtaa... Helmeri silmäsi ensin siihen ruotsia puhuvaan tullimieheen, joka oli vankemman näköinen ja joka istui reslan oikealla puolella, niinkuin Helmeristä näytti huolettomana, toisella kädellään vain reslan laidasta kiinni pitäen, jalat riippuen reen ulkopuolella. Huolettoman näköisenä istui toinenkin, jalat ulkopuolella reslan laitaa riippuen ja katsellen Alarikin roimaa käyntiä...

Rohkea ajatus silloin viilsi Helmerin aivoja, ja tuntui kuin sydän kouristuisi kokoon...

Yhä lähemmäksi kaupunkia saavuttiin. Himmeän kuutamon valossa näkyivät sieltä jo taloryhmät suurena mustana möhkäleenä...

Tiessä oli pikku mäki, loivaa myötälettä... Alarikki tyytyi kuitenkin kävelemään...

Äkkiä, niinkuin olisi häntä ammuttu, repäisi Helmeri sylinsä hajalleen, iskien oikealla kädellään ruotsia puhuvaa tullimiestä rintaan ja vasemmalla suomea puhuvaa. Samalla hän ehti tempaamaan ohjista ja kiljaisi kerran... Hän kerkesi vilahdukselta nähdä, kuinka kumpikin tullimies keikahti selälleen tienviereen ja kuuli huudahduksen:

»Satans... jävel...»_