Part 4

»Jo hevosmiehiä alkaa palata... Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat jo tuossa menevät...»

Kylien välisillä taivalpaikoilla antoi Nestori tammansa kävellä, rallattaen reessään.

Ulrikki istui mietteissään. Ja miettimistä olikin. Sillä ylen tarkoiksi olivat nyt käyneet Ruotsin puolen tullimiehet, joita hevosmiehet olivat monet vuodet huiputtaneet ja narrailleet. Ylikainuun markkinoillakin oli myyty tullaamattomia hevosia, että vinkui, eivätkä tullimiehet olleet pystyneet tekemään »peslaakia», kun eivät olleet nähneet, että hevonen oli yli rajan tuotu. Mutta nyt oli asetuksia tiukennettu, ja niin tarkoiksi ja tähdellisiksi olivat tullimiehet tulleet, että jos Suomen puolelta ajoit Ruotsin puolelle, niin käväistä sait asiallasi kauppiaassa, mutta hevosta et saanut valjaista riisua etkä saanut ajaa toiselle puolelle maantietä, vaikka olisi kuinka tärkeä asia tahansa ollut ja vaikkei ollut markkinain aikakaan. Ja jos et totellut, niin tekivät »peslaakin» ja veivät hevosen...

Nyt syystalvella, juuri vähää ennen kuin Ulrikki Tampereelle lähti, olivat semmoisen takavarikon tehneet. Ja aivan viattomalta mieheltä, tuolta Haaralan Matti-vanhukselta, joka ei koskaan ollut mitään kavaltanut eikä milloinkaan hevoskauppiaana ollut, ottivat hevosen, kelvottomat. Oli ukko lähtenyt kylästelemään varsallaan Lapinjärveen, Ruotsin puolen metsäkylään, jossa oli tytär naimisissa. Mutta eivät auttaneet ukon selitykset ja vakuutukset: talteen korjasivat ukon hevosen, uljaan kolmitalviaan, josta vähää ennen oli tuhannen markan paikoille tarjottu tälläkin puolen rajaa...

— Kyllä ne nyt parhaansa, hurtat, koettavat, — jatkoi Ulrikki mietteitään. — Olivat epäilemättä kuulleet, että Suomen puolen hevosmiehiä oli mennyt etelän markkinoille, ja tietenkin nyt vainustelivat, koska palaavat ja mitä tuovat tullessaan. Hänelle, Ulrikille, niillä oli paha silmä ja koston mieli, oli jo monta vuotta ollut, ja Ulrikki oli saanut kuulla, että lisäksi olivat uhanneet...

— Vaan eivät ne vielä ole konstit loppuneet täälläkään, jos ei sielläkään — lohdutteli hän itseään. — Vielä niitä oli teitä, joita pitkin Ylikainuulle pääsi, vielä oli konsteja, joilla tullimiehiä petetään ja uusia aina tarvittaessa hoksataan. Ei se ollut kaikki järki kokoontunut tullimiesten päähän, sitä oli muillakin.

Mutta varovaisempi, ovelampi entistä piti olla ja hiljaisuudessa hommailla...

He olivat sivuuttaneet kyläiset kylät, ilta oli kulunut, kuun puolikas noussut taivaalle, ja pakkanen tuntui yön tullen yhä kiihtyvän. Heillä oli ollut aikomus lepuuttaa hevosiaan Oravalla, jossa vanha Matti vielä eläkeukkona eleli ja vanhanakin oli innokas hevosmies, ja Oravalta sitten ajaa suoraan kotikylään, johon aamuhämyssä arvelivat joutuvansa. Heikkilään, Ulrikin komeaan talliin, oli Lomman poikainkin pakko hevosensa jättää, sillä ei ollut uskallusta ajaa Ruotsin puolelle Lommalle...

Ennenkun Oravalle päästiin, oli monta kilometriä pitkä taloton taival. Ulrikkia alkoi siinä pienessä reessä pakkanen hätyytellä. Hän oli kyllä äskeisissä mietteissään maistellut taskupullonsa tyhjäksi, mutta kylmä tuntui sittenkin. Kuitenkaan ei hän ruvennut taskupulloaan nassakasta täyttämään, vaan huusi edellään ajavalle ja yhä rallattavalle Nestorille:

»Annapa juosta, että joudumme Oravalle lämpimälle kahville ja terveisiä markkinamatkalta Matille sanomaan...»

Silloin Nestori, lakaten rallattamasta, hopitti tammansa tuliseen juoksuun, ja pian alkoi Ulrikin silkki-Musta jäädä jälkeen. Ulrikki hätisteli Mustaa kiivaampaan vauhtiin, huitoen ruoskalla minkä kerkesi, mutta kun hän istui reen perässä, ei ruoskan kieli ulottunut silkki-Mustaa kuin hännäntyveen...

Kauas kaikui kymmenien tiukujen helinä, kulkusten korea kilinä ja miesten huudot ja kiljaisemiset. Totisina seisoivat huurteiset metsät tien molemmin puolin, ja kaukaiset, kuun valaisemat vaarainlaet kaikuivat tiukujen helinästä. Tyven pakkanen, helujen korea ääni ja rekien ratina viekoittelivat teiret urpaisista koivuistaan hauskaa soittoa kuulemaan...

Mutta nopeasti juoksi Nestorin tamma. Ja vaikka Ulrikki viuhtoi ruoskallaan silkki-Mustaa hännäntyveen ja tämä laukata könkkäili, piteni välimatka pitenemistään. Tienmutkissa ehti Nestorin tamma kadota kokonaan näkyvistä.

Ulrikki kiivastui. Hänen ei ollut tarvinnut koskaan olla jälkimmäisenä, kun markkinoilta palattiin, vaan eillimmäisenä aina! Perhanako siinä nyt oli! Hän tunsi yhtäkkiä lämpenevänsä. Silkki-Musta oli pannut hänen tulisen luontonsa jo ennen koetukselle, mutta nyt Ulrikki ihan raivostui. Nousten polvilleen rekeen alkoi hän viuhtoa silkki-Mustaa lautaselle ja kyljille sen minkä käsi antoi...

»Hä, vieläkö potkit... hä, vieläkö potkit... senkin saakurin tallukkajalka... Hä, vieläkö... vieläkö... potkit... viel...»

Silloin laukaisi silkki-Musta toisella takajalallaan lopunkin reen keulapajusta Ulrikille vasten silmiä, ja läheltä otsaa hipaisi kavio...

»Odota, sinä perkele!» uhkasi Ulrikki, nolona asettuen reen perään. Mutta nyt oli hän saavuttanut Nestorin. Ei kuitenkaan maininnut Nestorille Mustan vehkeistä, huusi vain, että »anna mennä hyvää vauhtia Oravalle asti, jotta päästään Matille, vanhalle markkina- ja hevosmiehelle ryypyt tarjoamaan...»

Pian nyt lopputaivalta katkesi, ja tiukujen helistessä ajoivat he täyttä vauhtia Oravan pihaan. Vähän heidän jälkeensä laukkauttivat Helmeri ja Lomman Villekin.

Oravan Matti oli jo vanha mies. Vuosikymmen oli jo siitä, kun ukko viime kerran oli markkinoilla käynyt hevosen ostoa tai myyntiä varten. Nyt eleli hän rauhallisia vanhuuden päiviä talossaan, ja isännyyttä hoiti hänen vävynsä, siivoluontoinen Juhani, joka ei pitänyt markkinoista eikä hevoskaupoista ja oli karski kaikille viinamiehille. Mutta vaikka ukko-Matti olikin itse heittänyt markkinamatkat, hevoskaupat ja vaihetukset nuorempien miesten haltuun, seurasi hän innolla ja harvinaisella harrastuksella kaikkien hevosmiesten hommia. Hänen suurimpia ilojaan oli ajella vasta etelän markkinoilta tuoduilla hevosilla, lausua sitten mielipiteensä siitä, minkätapainen hevonen oli, oliko vikoja jaloissa, minkä ikäinen oli ja oliko »juoksun vikaa». Satoja hevosmiehiä hän tunsi, ja nuorempana, — silloin kun ei vielä rautateistä puhuttu mitään, oli hän monena talvena käynyt »Hämeen maassa», ja monta kuukautta oli matka kestänyt.

Usein nämä nuoremman polven hevosmiehet ukon puheille poikkesivat, hevosista haastelivat ja ryypyt tarjosivat. Ja usein silloin kävi niin, että kun vähän nousuviinaan tultiin, lähdettiin raitille ajelemaan, rallatettiin ja pidettiin hauskaa.

Ja nytkin, vaikka oli aamuyö ja koko talossa nukuttiin raskaassa unessa, kuuli ukko läpi unensa kulkusten ja aisatiukujen helinän pihalta. Hänen vanhat hevosmiesverensä vilkastuivat yhtäkkiä, ja pian oli hän täysin valveilla. Hän tunsi heti helujen äänestä, että pihaan tulijat olivat hevosmiehiä, niin koreasti, moniäänisesti soivat tiu'ut, ja niin hevosmiesten tapaista oli pihaan tulo. Virkusti vielä kuin nuoret miehet nousi hän vuoteeltaan ja riensi ikkunaan, näki pihalla himmeän kuutamon valossa sekä valjastettuja että tiuhteimia hevosia ja kuuli tiukujen ääniä ja miesten puhelua... Kiivaasti kiskoi hän molemmat renkipojat yövuoteelta tulijain hevosille heiniä antamaan, herätti samaa kuumaa piiankin ja käski panna joutuin tulen takkaan... »Arvaan, että Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat ne ovat... Tampereelta ovat tulossa... ja hevosia piha täynnä... Joutukaapa, pojat, sukkelaan! Ja Elmiina pian tulta lieteen!»

Niin ukko puheli ja vikkelänä hääräili, mutta toisessa tuvassa nukkui siivoluontoinen vävy Juhani eikä ollut hevosmiesten tulosta tietävinäänkään.

Vanha Matti, jonka mielestä rengit ylen kauan kenkivät, veti housut jalkaansa, pisti kengät lopalta ja riensi porstuvan ovea markkinamiehille avaamaan...

* * * * *

Ja kun kahvi oli valmis ja miehet pitkän pöydän luo istuutuivat sitä juomaan, aukaistiin isonlainen nassakka Oulun viinaa ja ukko-Mattia pyydettiin ensiksi maistamaan...

Kun oli maistettu, alkoi Ulrikki luetella, keitä kaikkia vanhan Matin ystäviä oli markkinamatkallaan tavannut. Paljon niitä oli Keski- ja Etelä-Suomen miehiäkin, jotka »Tornion Matin» tunsivat olleilta markkina-ajoilta ja nyt Heikkilän Ulrikin matkassa lämpimät terveiset Matille lähettivät, aina Matin rentoa markkinaelämää muistavina ystävinä...

Kun oli pari hyvää puolikuppista maistettu ja Ulrikki ja Lomman pojat kertoneet Tampereen kuulumisia, alkoi Mattikin muistella entisiä Hämeen-matkojaan. Ihmeellisiä ja seikkailurikkaita ne matkat olivat olleet, ja monta naurettavaa kepposta olivat torniolaiset Hämeen ukkosille tehneet.

»Kerrankin Hämeeseen mennessä, lähellä Hämeen rajaa, kun eräässä talossa levähdimme, pidimme pirusti hauskaa. Isäntä oli päissään kuin käki, ja me trahteerasimme yhä. Kun sitten nukkui, niin kannettiin ukko rekeen peittojen alle ja ajettiin toiseen pitäjääseen, johon jätettiin selkenemään...»

Sille Matin kertomukselle nauroivat Lomman pojat ja Helmeri katketakseen, ja Ulrikki huusi:

»Jo on paremman kuin ryypyn väärti tuo Matti!»

Ja tehtiin puolikuppiset. Mutta nyt kääntyi keskustelu siihen, että Ylikainuun markkinat olivat lähellä ja että vaikeaa taisi nyt olla markkinoille meno, kun tullimiehet olivat niin valppaiksi ruvenneet.

Vanha Matti muisteli siinä erään tapauksen miehuutensa päiviltä ja kertoi suu naurussa:

»Kerran meillä, Mattilan Pekka-vainajalla ja minulla, oli hätä kädessä... Ylikainuun markkinain aika oli, ja meillä oli kummallakin kolme hevosta, jotka päätimme lähteä markkinoille myymään. Yritimme kylästä yli joen Ruotsin puolelle, mutta aina tuli tietoja, että tullimiehiä oli vahdissa... Silloin minä aloin miettiä konstia. Siihen aikaan olivat melkein kaikki Ruotsin puolen tullimiehet juoppoja ja persoja viinalle kuin marjakarhut. Oli jo Kainuun markkinain ensimmäinen päivä, ja meilläkin alkoi olla kiire markkinoille, kun lisäksi kuulimme, että hevosten hinnat olivat korkeat. Silloin minä ajoin poikki Rantakäyrään, jonka tiedätte ja jossa silloin asuivat tullimiehet, samoin kuin nytkin kuuluvat asuvan. Minulla oli reessäni nassakka parasta Oulun viinaa, tämmöistä tisleerattua kuin tämä nyt teillä, tuossa nassakassa... Pimeä ilta oli, ja minä olin nukkuvinani reessä, sikahumalassa... No mitä siitä! Kun hevonen käveli Rantakäyrän pihaan, ryntäsi heti kaksi tullimiestä, jotka tunsin oikein juopoiksi, hevosen kimppuun ja pysäyttivät sen. Minä olin vain nukkuvinani, odotellen mitä tässä alkaa tulla... Toinen alkoikin kiskoa minua hereille ja toinen tonki rekeä, josta heti löysi nassakan... jonka johdosta alkoivat naurusuin puhua ruotsia, avasivat korkinkin ja haistoivat. Silloin minäkin olin heräävinäni, kummissani ympärilleni katsellen...

»Aloin päivitellä ja rukoilla, että antakaa hyvät miehet armoa, että minä olen nukkunut rekeen humalassa ja että hevonen on omin lupinsa kävellyt Ruotsin puolelle... että en minä, rakkaat ystävät, ole minkäänlaisissa luntreijaushommissa, vaan aivan viinan tähden tämmöiseen pulaan joutunut...

»He uskoivat vilpittömiä sanojani ja sanoivat säälivänsä, että näin onnettomasti oli käynyt. Mutta koska näin nyt oli käynyt, niin he eivät ota hevosta peslaakiin, kun asia näyttää selvältä. Mutta nassakka... nassakan he ottavat peslaakiin... Minä olin hirveän kiitollinen, että näin pääsin, ja rukoilin, että antaa edes kohmeloryyppy... Mutta eivät, hävittömät, sitäkään antaneet...

»Palasin samaa jälkeä Suomen puolelle, hyvilläni, sillä asiani oli onnistunut juuri niin kuin olin ajatellut sen käyvänkin. Kiireesti aloimme sitten samana iltana, Mattilan Pekka-vainajan kanssa, hommailla markkinoille. Puolenyön aikoihin hiihteli Pekka vuorostaan Rantakäyrään ja toi semmoisen sanoman, että tullimiehet olivat, saatuaan nassakkani, alkaneet naukkia ja ryypiskelleet itsensä täyteen humalaan, reuhailleet ja viimein nukkuneet... Silloin mekin olimme vikkelästi liikkeellä, ja pian ajoimme Ruotsin puolelle ja Rantakäyrän pihan läpi, kuusi hevosta matkassamme... eikä yhtään tullimiestä näkynyt siinä, eikä heistä ollut vastusta sillä markkinamatkalla yhtään kertaa...»

Taas naurettiin Matti-ukon kertomukselle ja tehtiin uudet puolikuppiset.

Aamuhämyssä saapuivat hevosmiehet kotikylään.

Ulrikki ajoi nyt edellä, ja valjaissa oli nyt vankka liinaharja, ruskea ruuna; silkki-Musta juoksi tiuhteimena perässä. Komeasti ajoivat. Valjaat välkkyivät, tiu'ut ja kulkuset helisivät, ja hevosten harjat hulmusivat. Ylpeinä istuivat hevosmiehet, ja kunnioittaen ja arvonannolla menivät vastaantulijat syrjään...

Vankka kotikylä jo näkyi kaltevan joen rantatörmältä. Toiselta puolen joen uomaa näkyi Ruotsin puolen ranta komeine kylineen, valkoisine kirkkoineen ja vieri vieressä kohoavine vaarankukkuloineen. Heikkilän talo oli uljaimpia suomenpuolisella rannalla samoin kuin Lomman talo ruotsinpuolisella; se oli korkea kaksikerroksinen kauppakartano.

Hyvin rakennettu oli koko Heikkilän talo, mutta hevosmiehen silmää miellytti enin uusi ja valoisa tallirakennus, jonka sanottiin olevan kaikkein komein koko jokivarrella. Se oli uudenaikainen kaikin puolin, isoikkunainen, leveäpilttuinen. Siinä oli sijaa kahdellekymmenelle hevoselle, ja erittäin vielä varsatammoille karsinansa. Näkyi jo kauas, että hevosmies oli Heikkilän isäntä, sillä navettarakennus oli talliin verrattuna ylen mitätön, matala, vanha ja lahonutkin.

Heikkilän tallinovet olivat auki, ja tallissa hommaili ja hääräili vanha, ontuva mies, Tynkä-Mikoksi mainittu. Pian kaksikymmentä vuotta oli Tynkä-Mikko jo tallirenkinä talossa ollut. Aamulla varhain, jo ennen neljää oli Tynkä-Mikko talliin mennyt hevosia hoitamaan. Niitä ei nyt tällä erää talossa monta ollutkaan. Oli vain kaksi työhevosta, vanhoja talon palvelijoita, kotikasvatteja, joita ei vaihdettu eikä myyty. Ja kummassakin karsinassa oli varsa, toinen kahden vuoden, toinen kolmen vuoden vanha. Hyviä, kauniita varsoja olivat, kuuluisain juoksijain sukua sekä polkijain että emän puolelta. Ne varsat olivat Ulrikki-isännän ylpeys ja ihana tulevaisuuden toivo. Hyvin ja säännöllisesti niitä Mikon piti hoitaa, sillä niistä kerran vielä Ulrikki kunniaa ja kultaa saisi. Varsanäyttelyssä ne olivat jo kumpikin palkittuja.

Tynkä-Mikko oli jo pari päivää ja yötä odottanut isäntää tulevaksi markkinamatkaltaan. Hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan ja isännän neuvoja noudattaen tallin siistinnyt, puhdistanut ja sukinut varsat ja antanut niiden joka päivä kaksi tuntia teutaroida pihalla ja maantiellä. Hän oli tänä aamuna vielä tyhjentänyt varsojen karsinat ja kantanut uudet, puhtaat kuivikkeet niihin, ja jokaisen pilttuun lakaissut niin puhtaaksi, että läikkyi. Tulla saisi nyt isäntä millä hetkellä hyvänsä, talli oli kaikin puolin kunnossa...

Mikko nilkutti luuta kourassa parresta parteen ja tasoitteli äsken kantamiansa sahamuhia. Siinä kävellessään ja nilkuttaessaan parresta toiseen hän puheli itselleen, itse kysymyksiä tehden ja itse niihin vastaten. Varsojen karsinain luona hän karjui ja kiroili, nilkutti taas seuraavaan parteen, kysyi ääneen ja vastasi ääneen.

»Mitä Mikolle kuuluu?» kysyy.

»Eipä liikoja... Monta vuorokautta olen jo odottanut», vastaa.

»Haiseepa isäntä aikalailla», — puhuu hän yhteen menoon, — »hyvältä kryyvätyltä Oulun viinalta... haisee kyllä... näkyy olevan lasi turkin taskussa... Jaa, jaa, Mikko, sinä olet pitänyt varsoista kiitettävää huolta, ja talli on puhdas kuin Anellin piljaartisali... Sillälailla, Mikko! Otapas tästä pullosta aamusydämeen kelpo tuliaisryypyt... se ei olekaan Tornion portteria, se on parasta Tampereen tisleerattua...»

Mutta kun hän parhaillaan itsekseen puhuu, ottaa hänen korvansa aisatiukujen ja kulkusten helinää, ja hän rientää vimmatusti nilkuttaen tallin ovelle ja silmää maantielle päin...

Jo tulevat!

Pitkänä jonona lähestyvät, melko kiivasta juoksua ajaen, tiukujen ja kulkusten helistessä... Mikko tuntee Ulrikin, kun tämä eillimmäisenä ajaa kookkaalla ruskealla, jonka liinainen harja hulmuaa korkealla...

Ulos pihalle nilkuttaa Mikko, toimessaan ja ääneensä mainoen, ja pihalle pullahtaa pirtistä naapuritalojen isäntiä, jotka hevosmiehiä ovat vartomaan tulleet... Jo kääntyvät pihaan!

»Jopa on komeaharjainen ruskea tuo, jolla meidän isäntä ajaa», sanoo Mikko toisille.

Ja uljaasti, lakki kallellaan ja naama punaisena laskee Ulrikki tulemaan pihaan ja ajaa tallirakennuksen luo, ja hänen jälessään Helmeri ja Lomman pojat...

Syntyy vilkas liike ja moniääninen porina. Viinasta käheällä äänellä pakisee Ulrikki ja selittää. Tiu'ut helisevät, hevoset hirnahtelevat, ja varsat tallissa alkavat hypellä. Tynkä-Mikko nilkuttaa edestakaisin, kiitellen, kehuen ja ihmetellen. Naapuritalon miehet ryhtyvät avuksi riisumaan hevosia, markkinamiehet kehuvat jokaista, ja kova on poru ja homma...

Kovalla äänellä määrää Ulrikki, että jokaisen hevosen on annettava piehtaroida ennenkuin talliin viedään.

»Mutta onpa siinä kerran uljas silkki-Musta», kehuu joku naapuri-isäntä.

»On siinä kokoa ja näköä ja tapoja», vastaa Ulrikki.

Kylällä on nähty markkinamiesten tulo, ja miehiä ja poikia rientää Heikkilään uusia markkinahevosia katsomaan. Kauniita ja lihavia ovat! Ja komeat ovat valjaat, luokit ja tiu'ut. Ihmetellään ja kiitellään. Hevosten kylkiä tunnustellaan, suuhunkin joku katsoo, repien hevosen huulet irville. Joku taas nostaa häntääkin ja silmää, onko umpireisinen, mikä on lujan hevosen merkki... Hyviä ovat! Virheettömiä ovat! Kauniita ovat! Ei niitä ole ummessa silmin ostettu!

»Eihän sieltä, Tampereelta asti, roskatavaraa viitsi kuljettaa», rähisee Ulrikki.

Ulrikki kävelee tallin ovelle, silmää sisälle ja sanoo, jotta kaikki kuulevat:

»Onpa Mikolla täällä talli reilassa kuin parhain sali!»

Mikko nilkuttaa Ulrikin viereen... Haiskahtaa... haiskahtaa Ulrikki Oulun viinalta niin, että Mikon sieraimia kutkuttaa ja imelä vesi laskee suuhun...

Hyvillään näyttää Ulrikki-isäntä olevan ja tyytyväinen Mikon hommaan. Jo ojentaa, kun menevät talliin, salaa Mikolle koko taskumattinsa ja kuiskaa:

»Maistahan, Mikko, tuosta tuliaisryypyt... Ja toimita sitten kaikille hevosille appeet... Lomman poikainkin hevosille myös...»

Toisia hevosia vielä pelehtii pihalla, toisia jo talutellaan talliin ja jokainen pannaan siihen, johon Ulrikki määrää...

Miehiä kulkee kahakäteen tallista ulos ja sisälle. Kysellään hintoja ja hevosten tapoja.

Rinnakkain pilttuisiin pannaan Lomman poikain hevoset, sillä toistaiseksi jäävät nekin nyt tänne Heikkilän talliin. Toistaiseksi eli siihen asti, kun sattuu tulemaan sopiva hetki, jolloin ne saisi tullia maksamatta viedä Ruotsin puolelle.

Vihdoin ovat kaikki hevoset tallissa, ja Mikko ja renkipoika alkavat niitä sukia ja apehtia.

Sitten vasta hevosmiehet markkinatuliaisineen käyvät sisälle, missä emäntä vankkaa lihakeittoa heille valmistaa.

IV

Oli jo viikko kulunut siitä, kun hevosmiehet Tampereelta palasivat. Lomman poikain hevoset olivat vielä Heikkilän tallissa, sillä ei ollut sattunut sopivaa tilaisuutta, jolloin ne olisi uskaltanut viedä Ruotsin puolelle.

Kummia uutisia nyt alkoikin Ruotsin puolelta kuulua. Ahtaalle otettiin siellä nyt hevosmiehet, ja rajavartijoita oli Ylikainuun markkinain ajaksi lisätty. Ei näyttänyt olevan enää mahdollisuutta saada tullia maksamatta hevosta rajan yli. Piti olla selvät paperit, kun Ruotsin puolelle ajoi. Nyt tehtiin takavarikko, jos määrätyn viivan yli ajoi, vaikkei kaupannutkaan hevosta. Ja jos halusi viivan toisella puolella käydä, niin piti jättää tullimaksu tullimiesten haltuun siksi aikaa, kunnes samalla hevosella palasi Suomen puolelle.

Niin olivat tiukalla asiat, ja niistä asioista nyt hevosmiehet puhelivat ja mietiskelivät näin Kainuun markkinain lähestyessä.

Ulrikki kyllä seikat jo tiesi, oli jo ennen niistä selvän ottanut, samoin kuin Lomman pojatkin. Mutta juuri Ulrikkiin ja Lomman poikiin tullimiehet vahti-intonsa kohdistivatkin, tuntien heidät jo entisestään rohkeiksi tullikavaltajiksi. Yön aikoina vain uskalsivat Lomman pojat käydä Heikkilässä, missä asioita yksissä tuumin mietittiin ja ankaraa kysymystä pohdittiin. Uusilla hevosilla ei ajettu kotikylänkään raitilla, vielä vähemmän uskallettiin Ruotsin puolelle. Ja niin olivat hevosmiehet saattaneetkin salassa pitää, ettei tullimiesten ollut onnistunut nähdä yhtään heidän uusista, vasta Tampereelta tuoduista hevosistaan. Sen olivat kuitenkin saaneet tietää, kuinka monta hevosta Heikkilään oli tuotu, kuinka monta oli tuonut Oukan Aapeli ja Miukin Matti.

Syvissä mietteissä kulki Ulrikki tallin ja pirtin väliä, ja mietteissään näytti olevan renki Helmerikin, joka aina ennen oli viisaita ja kavaloita konsteja keksinyt. Mutta ei näyttänyt enää Helmerikään mitään uutta hoksaavan, sillä vahingosta olivat tullimiehetkin viisastuneet, joten heitä ei käynyt niin helposti pettäminen kuin ennen.

Heikkilän tallin ovi pidettiin aina lukossa päivilläkin, ja Tynkä-Mikolle oli annettu ankara määräys ajaa jokainen outo mies pois tallista, jos sinne yritti hevosia tarkastelemaan. Mikko kyllä tehtävänsä hoiti mainiosti. Jopa eräänä iltana olikin kaksi miestä talliin yrittänyt, kun Mikko parhaillaan teki appeita... Mutta luuta pystyssä ahdisteli Mikko miehiä, kirosi ja rupesi huutamaan apua. Helmeri kuuli Mikon hätähuudon ja juoksi talliin, jolloin tunkeilijat nopeasti poistuivat, hyppäsivät suksilleen tallin päässä ja laskivat menemään rantatörmästä alas joen jäälle. Mutta vaikka oli pimeä ilta, tunsi Helmeri varmasti toisen miehistä Nyymanniksi, Ruotsin puolen valppaimmaksi rajavartijaksi, joka asui aivan Lomman naapurina...

Semmoisessa jännityksessä miehet elivät, ja Ylikainuun markkinat lähestymistään lähestyivät.

Eräänä aamuna niin varhain, että Tynkä-Mikko juuri oli talliin ehtinyt, mutta Ulrikki ja koko muu talon väki vielä nukkui raskaassa unessa, hiihteli Lomman Nestori Heikkilään. Hän herätti Ulrikin ja Helmerin, ja kun olivat kahden kesken päässeet vierashuoneeseen, kertoi Nestori, että tullimiehet yöllä olivat ottaneet taiteensa kaksi hyvää hevosta...

Jo virkistyi Ulrikki, ja aamu-uni katosi hänen silmistään yhtäkkiä.

»Elä nyt helvetissä! No, jopa nyt kuuluu kummia!» sanoi hän levottomana, ja naamaan ilmestyi tavallinen tummanpuhuva puna. »Kuka... kenenkähän ovat hevoset?» Nestori kertoi:

»Me luulimme — Ville ja minä, — eilen illalla, että hurtat lähtevät ylöspäin Rannankylään vahtimatkalle ja että jos menevät, niin mekin sillä aikaa noudamme yhdenkään hevosen kotia... Oli jo puoliyö, ja mekin jo aioimme lähteä poikki, sillä uskoimme todella, että Nyymanni ja Tarkki olivat menneet Rannankylään. Olimme pitkän aikaa pimeässä tallinporstuassa kuunnellen ja vakoen vielä... Silloin juuri ajaa karauttaa kaksi hevosta Suomen puolelta, ajavat sipikassa istuen... Meiltä huristivat läpi pihan, helyittä tosin, ja kääntyivät Ylikainuulle vievälle tielle...»

»Voi helvetti! Tunsitko miehiä?» keskeytti Ulrikki, yhä innostuen.

»Pimeä oli», jatkoi Nestori. »Me seisoimme ja kurkistelimme tallin porstuan ovenraosta, ja juuri kun pujahdimme pihalle, kuulimme ja näimme, että tullihurttia kahdella hevosella laukkautti perässä, Kainuun tielle kääntyen...»

»No voi helvetti! Mistä siihen hurtat niin äkkiä ilmestyivät?»

Ulrikki nousi jo kävelemään, niin liikutti veriä Nestorin kertomus.

»Siinä olivat sekä Nyymanni että Tarkki ja Rannankylän tullimiehet, ja muuta en ymmärrä kuin että sattumalta olivat ajamassa Rannankylästä päin ja kuulivat Kainuun tielle ajettavan, niin summamutikassa lähtivät perään... Eivätkä kauan viipyneetkään ennenkuin palasivat, ja kaksi hevosta olivat ottaneet peslaakiin... Nyt juuri, kun tänne läksin, tulivat ja hyvillään näyttivät olevan...»

»Näittekö hevosia?» kysyi Ulrikki, hakien sikaaria suuhunsa.

»Näin sen verran, että arvaan, kutka ajajat olivat ja kenen hevoset...»

Ulrikki mietti hetkisen ja sanoi sitten:

»Jo arvaan minäkin! Muita eivät olleet. Miukin Matti ja Oukan Aapeli...»

»He juuri...»

»Parahiksi heille!» sanoi Ulrikki. »Tietenkin olivat he humalassa, arvaan ma?»