Part 9

Sitten Henry ja hänen äitinsä ja minä menimme kaikki kirkkoon, ja palattuamme kirkosta kotiin me söimme puolista, ja puolinen näkyi oikeastaan olevan samaa kuin aamiainen, paitsi ettei Henryn isä voinut tulla puoliselle, koska hän minut tavattuaan sai niin ankaran kuumeen, että heidän täytyi lähettää noutamaan lääkäriä.

Sitten iltapäivällä Henry meni rukouskokoukseen, ja minä jäin yksinäni Henryn äidin seuraan, jotta voisimme levätä jaksaaksemme sitten illallisen jälkeen mennä kirkkoon. Ja Henryn äidin mielestä minä olen pelkkää kirkasta päivänpaistetta, eikä hän juuri tahdo päästää minua näkyvistäänkään, koskei hän surmillaan olisi yksinään. Sillä kun hän on yksinään, näkyvät hänen aivonsa tuskin ollenkaan toimivan. Ja hän koettelee mielellään kaikkia minun hattujani ja kertoo, kuinka kaikki kuoron nuorukaiset tuskin voivat irroittaa silmiään hänestä. Ja tietenkin täytyy tytön olla hänen kanssaan yhtä mieltä, mutta käy varsin vaikeaksi olla henkilön kanssa yhtä mieltä, kun sitä täytyy olla kuulotorven läpi, sillä väkisinkin käy siinä ääni käheäksi ennemmin tai myöhemmin.

Ja illallinen osoittautui olevan oikeastaan samaa kuin puolinen, sillä erotuksella vain, että kaikki uutuuden viehätys kai oli haihtunut kuin tuhka tuuleen. Sitten minä sanoinkin Henrylle, että minulla oli liian paljon pään kivetystä lähteäkseni jälleen kirkkoon, joten Henry ja hänen äitinsä lähtivät kirkkoon ja minä jäin huoneeseeni, istuen mietiskelemään, ja tein sen johtopäätöksen, että elämä on tosiaan liian lyhyt vietettäväksi perheylpeydessä, vaikka heillä olisikin aika paljon rahaa. Paras tuuma minulla siis on harkita, millä keinoin saisin Henryn päättämään olla minua naimatta, ja sitten ottaisin vain, mitä voin saada, ja olisin tyytyväinen.

Kesäkuun 22 p:nä.

Niin, eilen minä pakotin Henryn saattamaan minut junalle Philadelphiassa ja käskin hänen jäädä Philadelphiaan ollakseen lähellä isäänsä, jos hänen isälleen niinkuin sattuisi taas taudinkohtaus. Ja istuessani loistovaunussani junassa minä päätin, että oli aika päästä Henrystä eroon, maksoi mitä maksoi. Ja minä tulin siihen johtopäätökseen, että se, mikä kaikkein enimmin suututti ja hermostutti herrasmiehiä, oli ostoksilla käynti. Sillä itse herra Eismankin, joka tositeossa on kuin syntynyt tyttöjen kanssa ostoksilla juoksutettavaksi ja kyllä tietää, mitä se tietää, joutuu usein kovin alakuloiseksi kaikista minun ostoksistani. Minä päätin siis palata New Yorkiin ja käydä myymälöissä ostamassa oikein aika runsaasti Henryn laskuun, sillä onhan meidän kihlauksemme julkaistu kaikissa sanomalehdissä ja Henryn luotto on minun luottoani.

Ja kun minä tätä kaikkea harkitsin, niin kuului koputus salonkivaununi ovelle, ja minä käskin hänen tulla sisälle vain, ja siellä oli herrasmies, joka sanoi katselleensa minua New Yorkissa aika paljon ja oli aina halunnut tulla minulle esitellyksi, koska meillä oli aika paljon yhteisiä ystäviä. Ja sitten hän antoi minulle käyntikorttinsa, ja kortilla oli hänen nimensä, ja se oli herra Gilbertson Montrose, ja hänen ammattinaan oli filminkirjoittajan ammatti. Ja sitten minä pyysin häntä istumaan ja meillä oli kirjallinen keskustelu.

Ja sitten minusta todella tuntui, että eilinen päivä oli käännekohta minun elämässäni, sillä vihdoinkin minä olen tavannut herrasmiehen, joka ei ole ainoastaan taiteilija, vaan jolla lisäksi on älyä. Tarkoitan, että hän on senlaatuinen herrasmies, että tyttö voisi istua hänen jalkojensa juuressa päiväkausia perätysten ja melkein aina oppia yhtä ja toista. Sillä kun kaikki ympäri käy, ei ole mitään, mikä niin kirpaisisi tyttöä kuin herrasmiehen aivot, varsinkin senjälkeen kun tyttö on viettänyt loppuviikon Henryn kanssa. Ja herra Montrose puhui puhumistaan koko matkan ajalla New Yorkiin asti, ja minä istuin ja kuuntelin vain. Ja herra Montrosen mielestä Shakespear on hyvin suuri näytelmäkirjailija ja hänestä on Hamlet vallan kuuluisa murhenäytelmä, ja mitä romaaneihin tulee, niin hänen mielestään melkein jokaisen pitäisi lukea Dickensiä. Ja kun me jouduimme runouden alalle, niin hän lausui "Dan McGrewin murhan" niin nasevasti, että melkein saattoi kuulla luodin vinkuvan.

Ja sitten minä pyysin herra Montrosea kertomaan minulle itsestään. Ja herra Montrose kuului olevan paluumatkalla Washingtonista, jossa hän oli käynyt tapaamassa Bulgarian lähettilästä nähdäkseen, halusiko Bulgaria rahoittaa filmin, jonka hän on kirjoittanut suuresta historjallisesta aiheesta ja joka koskettelee Dolly Madisonin sukupuolielämää. Ja herra Montrose kuuluu tavanneen aika paljon bulgarialaisia bulgarialaisessa ravintolassa Lexington Avenuella, ja siitä hän sai aiheen yrittää hommata rahoja Bulgariasta. Sillä herra Montrose sanoi, että hän voisi panna filminsä täyteen Bulgarian propagandaa, ja hän sanoi Bulgarian lähettiläälle, että joka kerta, kun hän totesi, kuinka vähän Ameriikan filmit tiesivät Bulgariasta, alkoi hänen selkäpiitään karmia.

Silloin minä sanoin herra Montroselle, että tunsin itseni kovin, kovin köykäiseksi jutellessani hänenlaisensa herrasmiehen kanssa, joka tiesi niin paljon Bulgariasta, sillä minä en tosiaankaan tiennyt Bulgariasta muuta kuin että Bulgarian lehmistä lypsettiin joghurtia, joka on vatsalle erikoisen terveellistä piimää. Mutta herra Montrose sanoi, ettei Bulgarian lähettilään mielestä Dolly Madisonissa kai ollut paljoakaan nykyistä Bulgariaa koskevaa, mikä herra Montrosen mielestä johtui siitä, ettei lähettiläs oikeastaan ymmärtänyt mitään drammatiigasta. Sillä herra Montrose sanoi voivansa sommitella filminsä niin, että Dolly Madisonilla olisi bulgarialainenkin rakastaja, joka halusi hänet naida. Ja sitten Dolly Madison alkaisi aprikoida, minkälaisia hänen lastenlastenlastenlapsensa olisivat, jos hän ottaisi bulgarialaisen, ja sitten hän istuisi miettimään ja näkisi näyssä Bulgarian vuodelta 1928. Ja sitten herra Montrose pistäytyisi Bulgariassa valokuvaamassa sen näyn. Mutta Bulgarian lähettiläs kohautti olkapäitään koko asialle, mutta hän antoi herra Montroselle vallan ison pullon bulgarialaista kansallisjuomaa. Ja Bulgarian kansallisjuoma muistuttaa väriltään enimmin vettä, eikä se vallan väkevältä maistukaan, mutta viittä minuuttia myöhemmin alkaa todeta erehdyksensä. Ja minä tuumin itsekseni, että jos erehdykseni toteaminen saisi minut unohtamaan, mitä Pennsylvaniassa sain kokea, niin velvollisuuteni itseäni kohtaan tosiaankin oli sen avulla unohtaa kaikki. Maistoimme siis vieläkin.

Ja sitten herra Montrose kertoi minulle, että hänen oli kovin vaikea päästä eteenpäin eläväinkuvain alalla, koska kaikki hänen filminsä ovat ihmisten tajunnan yläpuolella. Sillä kun herra Montrose kirjoittaa sukupuolikysymyksistä, on hänen filminsä täynnä sykologiaa. Mutta kun joku muu kirjoittaa siitä, vilisee kankaalla vain läpikuultavia yöpukuja, ja koristeellisia kylpyammeita. Ja herra Montrose sanoo, että elävilläkuvilla ei ole mitään tulevaisuutta ennenkuin elävätkuvat ovat selventäneet sukupuoliaiheensa ja käsittävät, että viisikolmattavuotiaalla naisella voi olla ihan yhtä monta sukupuoliongelmaa kuin kuusitoistavuotiaalla tyttöheilakalla. Sillä herra Montrose haluaa kirjoittaa maailmannaisista eikä salli, että maailmannaisia esittämään päästetään pienikokoiset viisitoistavuotiaat tyttöset, jotka eivät elämästä tiedä mitään eivätkä ole edes olleet ojennuslaitoksessa.

Ja niin me molemmat saavuimme New Yorkiin ennenkuin aavistimmekaan. Ja minä tulin ajatelleeksi, kuinka sama matka Henryn kanssa hänen autossaan oli tuntunut vuorokauden pituiselta, ja niin tulin ajatelleeksi, etteivät rahat sittenkään olleet kaikki kaikessa, koska lopultakin vain äly merkitsee jotakin. Ja sitten herra Montrose saattoi minut kotiin, ja me aiomme syödä puolista yhdessä Promrosen teehuoneessa jotakuinkin joka päivä ja yhä jatkaa kirjallisia keskustelujamme.

Sitten minun täytyi tuumia, kuinka pääsisin eroon Henrystä, samalla kuitenkaan tekemättä mitään, mikä jälkeenpäin tuottaisi minulle ikävyyksiä. Lähetin siis hakemaan Dorothya, sillä vaikkei Dorothy olekaan varsin visu puijaamaan rahoja herrasmieheltä, on hän toki varsin kekseliäs ja nokkela pääsemään sellaisesta eroon.

Ja sitten Dorothy kysyi ensiksi, miksen minä ottanut tilaisuudesta vaaria, sillä hän arveli, että jos Henry olisi minut nainut, niin hän olisi tehnyt itsemurhan kaksi viikkoa myöhemmin. Mutta minä kerroin hänelle suunnitelmastani tehdä aika paljon ostoksia ja minä sanoin hänelle, että aioin kutsua Henryn ja järjestää niin, etten olisi kotona silloin, kun hän saapuisi, mutta että Dorothy voisi olla ottamassa hänet vastaan, antautua hänen kanssaan juttusille ja kertoa hänelle kaikista ostoksistani ja kuinka tuhlaavainen minä näyin olevan, mistä johtuisi, että hän minut naituaan joutuisi köyhäintaloon ennen vuoden loppua.

Ja Dorothy käski minun jäähyväisiksi vielä kerran silmäillä Henryä ja sitten jättää hänet hänen haltuunsa, sillä ensi kerralla minä näkisin hänet lakituvassa ja silloin minä hänet tuskin tuntisin, koska Dorothy hänet niin säikäyttäisi, että saattaisi koko hänen muotonsakin muuttua. Minä päätin siis jättää hänet Dorothyn käsiin ja toivoa parasta.

Heinäkuu 10 p:nä.

Hohhoh, viime kuu oli tosiaan kuin päiväkirja itsessään, ja minä olen alkanut käsittää olevani niitä tyttöjä, joille jotakin tapahtuu. Ja minun täytyy sittenkin myöntää, että elämä on tosiaan ihmeellistä. Sillä ihan viime kuluneiden viikkojen aikana on tapahtunut niin paljon, että tytön pää melkein menee pyörälle.

Tarkoitan ensiksikin, että menin jalokivikauppaan ostoksille ja ostin hurmaavan nelitahkoisen smaragdin ja pitkän rihman helmiä Henryn laskuun. Sitten soitin Henrylle kaukolinjan puhelimella ja sanoin hänelle, että halusin nähdä häntä aika paljon, ja hän oli kovin, kovin mielissään ja lupasi heti saapua New Yorkiin. Ja sitten minä pyysin Dorothya tulemaan kotiini ollakseen siellä Henryn saapuessa ja näyttämään Henrylle, mitä olin hänen laskuunsa ostellut, ja kertomaan hänelle, kuinka tuhlaavainen minä näytin olevan. Ja kuinka minä näyin tulevan vain hupsua hupsummaksi. Ja minä annoin Dorothylle valtuuden mennä niin pitkälle kuin halusi, kunhan hän ei vain vihjaise mitään kunnialleni käypää. Sillä mitä tahrattomammalta minun maineeni näyttäisi, sitä paremmin saattaisi asia lopuksi päättyä. Ja Henry oli täsmällisesti talossa kahtakymmentä minuuttia yli yhden, ja minä käskin Lulun laittaa puolista hänelle ja Dorothylle ja käskin Dorothyn sanoa hänelle, että minä olin mennyt katsomaan Venäjän kruununkalleuksia, joita joku venäläinen suuriruhtinatar kaupitteli Ritzissä.

Ja sitten minä menin Primrosen teehuoneeseen syömään puolista herra Montrosen kanssa, koska herra Montrose kernaasti kertoo minulle kaikista suunnitelmistaan ja sanoo, että minä hänen mielestään paljon muistutan tyttöä, jonka nimi oli matami Recamier ja jolle intellektentit herrasmiehet tavallisesti kertoivat kaikki suunnitelmansa, silloinkin kun Ranskan vallankumous riehui heidän ympärillään.

Ja herra Montrose ja minä söimme herkullisen puolisen, vaikken minä herra Montrosen seurassa koskaan pane merkille, mitä syön, sillä herra Montrosen jutellessa tyttö vain kuuntelee molemmilla korvillaan. Mutta kaiken aikaa minä kuunnellessani ajattelin Dorothya ja tuskittelin, että hän ehkä kertoisi Henrylle jotakin, mikä ei olisi minulle vallan edullista jälkeenpäin. Ja vihdoin herra Montrosekin näkyi sen huomaavan ja sanoi: "Mikä sinua vaivaa, tyttöseni? Maksaisinpa pennin ajatuksistasi."

Sitten minä kerroin hänelle kaikki. Ja hän näkyi miettivän aika paljon ja sitten hän sanoi: "On tosiaan kovin ikävää, että herra Spoffardin perhe-elämä tuskastuttaa sinua, sillä herra Spoffard olisi ihanteellinen mies minun filmieni kustantajaksi." Ja sitten herra Montrose sanoi, että hän alunpitäen oli ajatellut, kuinka ihanteellista olisi, että minä esittäisin Dolly Madisonia. Sitten minä aloin miettiä ja sanoin herra Montroselle, että toivoin saavani vallan ison rahasumman myöhemmin ja kustantaisin sen itse. Mutta herra Montrose vastasi, että se olisi liian myöhään, koska kaikki eläväinkuvain yhtiöt sitä nyt tavottelivat ja se melkein hetikohta siepattaisiin.

Tällöin minä melkein säikähdin, sillä äkkiä juolahti mieleeni, että jos ottaisin Henryn ja samalla työskentelisin elävissäkuvissa, niin ei Henryn seuraelämä olisi niin hirveää. Sillä jos tytöllä olisi niin paljon puuhaa, ei tosiaan merkitsisi vallan paljoa, vaikka hänen täytyisikin sietää Henryä silloin, kun hänellä ei ollut puuhaa. Mutta sitten minä muistin, millä asioilla Dorothy oli, ja sanoin herra Montroselle, että pelkäsin olevan jo liian myöhäistä. Riensin siis puhelimeen ja soitin kotiin Dorothylle ja kysyin, mitä hän oli Henrylle sanonut. Ja Dorothy sanoi näyttäneensä hänelle sen nelitahkoisen smaragdin ja kertoneensa hänelle minun ostaneeni sen pikku leluksi vihreään pukuuni, mutta että kun olin saanut siihen pukuun tahran, aioin antaa sekä puvun että smaragdin Lululle. Ja sitten hän sanoi näyttäneensä helmet ja sanoi, että minä ne ostettuani kaduin, etten ostanut vaaleanpunaisia, valkoiset kun olivat niin perin tavallisia, joten minä olin käskenyt Lulun purkaa ne ja ommella aamunuttuuni. Ja sitten hän oli sanonut hänelle olleensa vähän pahoillaan, että olin mennyt ostamaan venäläisiä kruununkalleuksia, koska hän aavisteli niiden tietävän onnettomuutta, mutta että minä olin hänelle sanonut, että jos ne sellaisiksi osoittautuisivat, niin voisinhan minä jonakuna iltana, kun uusi kuu oli noussut taivaalle, mennä nakkaamaan ne vasemman olkani yli Hudson-virtaan, mikä kyllä kirot poistaisi.

Ja sitten hän sanoi Henryn alkaneen käydä levottomaksi. Sitten hän kertoi sanoneensa hänelle olevansa iloinen, että minä kerrankin jouduin naimisiin, koska minulla oli sellainen kova onni, että aina kun menin kihloihin, näkyi minun kihlatulleni jotakin tapahtuvan. Silloin Henry kysyi, mitä esimerkiksi. Ja Dorothy sanoi, että pari niistä oli mielisairaalassa, yksi oli velkaantuneena ampunut itsensä ja lopuista piti pakko-työsiirtola huolta. Ja Henry kysyi, kuinka heille nyt niin oli käynyt, ja Dorothy selitti, että se vain johtui minun tuhlaavaisuudestani, ja sanoi ihmettelevänsä, ettei Spoffard ollut siitä koskaan kuullut, sillä minunhan tarvitsi syödä vain puolista Ritzissä jonkun kuuluisan pörssimiehen kanssa, jotta seuraavana päivänä tapahtuisi romahdus. Ja hän sanoi, ettei hän suinkaan tahtonut mitään vihjaista, mutta että minä olin syönyt päivällistä erään kovin, kovin mahtavan saksalaisen kanssa, kun seuraavana päivänä Saksan markat muuttuivat makulatuuriksi.

Siitä kaikesta minä melkein vimmastuin ja käskin Dorothyn pysyttää Henryn talossa, kunnes minä tulisin sinne selittämään. Sitten minä jäin puhelimeen sillä välin, kun Dorothy meni katsomaan, odottaisiko Henry. Ja Dorothy tuli minuutin päästä takaisin ja sanoi, että vierashuone oli tyhjä, mutta että jos rientäisin Broadwaylle, niin epäilemättä näkisin tomupilven Pennsylvanian aseman puolella, ja siellä huristaisi Henry.

Sitten minä palasin herra Montrosen luo ja sanoin, että minun täytyi tavoittaa Henry Pennsylvanian asemalta, maksoi mitä maksoi. Ja jos joku sanoisi, että me lähdimme Primrosen teehuoneesta kiireellisesti, niin se olisi vallan lievää kieltä. Niin me menimme Pennsylvania asemalle ja hädin tuskin minä ehdin Philadephian junaan, jättäen herra Montrosen junan viereen levottomana kynsiänsä pureskelemaan. Mutta minä huusin hänelle, että hän menisi hotelliinsa, ja lupasin soittaa hänelle tulokset, heti kun juna olisi saapunut perille.

Sitten minä kävelin junan läpi, ja siellä oli Henry, kasvoillaan ilme, jota en ikinä unohda. Sillä kun hän näki minut, näkyi hän kutistuvan puoleen normaalikoostaan. Minä istahdin siis hänen viereensä ja sanoin hänelle, että hänen menettelynsä tosiaan hävetti minua ja että jollei hänen rakkautensa voinut kestää pikku koetta, jonka minä ja Dorothy pikemminkin huvin vuoksi olimme keksineet, niin en viitsisi mokomalle herrasmiehelle virkkaa sanaakaan. Ja minä sanoin hänelle, että jollei hän voinut erottaa oikeata nelitahkoiseksi veistettyä smaragdia rihkamakaupan lelusta, niin hänen tulisi hävetä. Ja minä sanoin, että jos hän luuli, että jokainen rihmallinen valkoisia lasihelmiä oli kalliita päärlyjä, niin ei ollut ihmekään, että hän saattoi niin pahoin erehtyä tytön luonnetta arvostellessaan. Ja sitten minä aloin itkeä Henryn tavattoman epäluuloisuuden vuoksi, jolloin hän yritti mua lohduttaa, mutta minä olin niin syvästi loukkaantunut, etten lausunut hänelle siivoa sanaa ennenkuin olimme Newarkin sivuuttaneet. Mutta Newarkin sivuutettuamme Henry itsekin itki, ja minun sydämeni aina niin heltyy kuullessani herrasmiehen itkevän, että minä lopuksi annoin hänelle anteeksi. Kotiin päästyäni minun siis täytyy viedä jalokivet kauppaan takaisin.

Ja sitten minä selitin Henrylle, että halusin elämällemme tulevan jotakin tarkoitusta ja että tahdoin tehdä maailman paremmaksi, kuin mitä se tähän asti näkyy olleen. Ja minä sanoin hänelle, että kun hän tiesi niin paljon filmiammatista kaiken sensuroimisensa perusteella, niin olin ajatellut, että minun mielestäni hänen pitäisi itse antautua filmialalle. Sillä minä sanoin hänelle, että hänenlaisensa herrasmiehen velvollisuus maailmaa kohtaan oli valmistaa säädyllisiä filmejä ollakseen esimerkkinä muille filmiyhtymille ja näyttääkseen maailmalle, millaisia säädylliset filmit olivat. Ja Henryssä se herätti kovin, kovin suurta mielenkiintoa, koskei hän milloinkaan ollut ajatellut filmialaa. Sitten minä sanoin hänelle, että voisimme saada herra Gilbertson Montrosen kirjoittamaan meille filmitekstit, ja hän sensuroisi ne ja minä näyttelisin niissä, ja kun kaikki olisimme tehneet tehtävämme, niin varmaan siitä tulisi taidetta. Mutta ne olisivat myöskin puhtaampia kuin useimmat taideteokset näkyvät olevan. Henry sanoi siis, että päästyämme Philadelphiaan me ryhtyisimme hommaan, mutta hän ei tosiaan ollut sitä mieltä, että minun tulisi niissä näytellä. Mutta minä sanoin Henryle, että mikäli olin nähnyt hienon maailmannaisten yrityksiä elävien kuvien alalla, en luullut, että olisi arvoa alentavaa, jos joku heistä yrityksissään onnistuisikin. Näin sain hänet siihenkin suostumaan.

Päästyämme siis Henryn maatilalle me kerroimme kaikki Henryn omaisille, ja he kaikki ihastuivat. Sillä se oli ensi kertaa sodan jälkeen, kun Henryn omaiset olivat saaneet jotakin määrätietoista mieleensä painettavaksi. Tarkoitan, että Henryn sisar asian kuultuaan ihan hypähti riemusta, sillä hän sanoi, että hän ottaisi pitääkseen huolta kuorma-autoista ja pitäisi ne ensiluokkaisessa kunnossa. Sitten minä myöskin lupasin Henryn äidille, että hän saisi näytellä filmeissä. Tarkoitan, että voisimme esittää hänestä lähikuvan silloin tällöin, koska toki jokaisessa filmissä täytyy olla lystillistä lievennystä. Ja minä lupasin Henryn isälle, että me kärräisimme hänet läpi ateljeerin ja sallisimme hänen katsella kaikkia näyttelijättäriä, jolloin hän oli vähällä taaskin saada uuden puuskan. Ja sitten minä soitin herra Montroselle ja sovin hänen kanssaan, että hän tulisi tapaamaan Henryä ja pohtimaan hänen kanssaan asiaa. Ja herra Montrose sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, herttainen lapsi!"

Ja minä alan melkein uskoa, mitä jokainen sanoo, että minä olen pelkkää päivänpaistetta, koska jokainen näkyy tulevan onnelliseksi joutuessaan kosketuksiin minun kanssani. Tarkoitan, kaikki muut paitsi Eisman. Sillä New Yorkiin palattuani minä avasin kaikki hänen sähkösanomansa ja huomasin, että hänen piti saapua Aquitanialla jo heti seuraavana päivänä. Minä siis menin Aquitanialle häntä vastaan, vein hänet Ritziin puoliselle ja kerroin hänelle kaikesta. Silloin hän kävi kovin, kovin alakuloiseksi, sillä hän sanoi, että ihan heti, kun hän oli saanut minut täydelleen kasvatetuksi, minun pitikin juosta tieheni ja mennä avioliittoon. Mutta minä sanoin hänelle, että hänen tosiaan tulisi olla minusta hyvin ylpeä, sillä kun hän vastaisuudessa näkisi minut puolisella Ritzissä kuuluisan Henry H. Spoffardin vaimona, niin minä aina niiaisin hänelle, jos hänet näkisin, ja hän voisi osoittaa minua kaikille tuttavilleen ja sanoa, että juuri hän, Gus Eisman, oli kasvattanut minut tähän asemaan. Ja se ilahdutti herra Eismania aika paljon, enkä minä tosiaan välitä, mitä hän juttelee tuttavilleen, koskeivät hänen tuttavansa kumminkaan ole minun lajiani, eikä sitä, mitä hän minusta sanoneekin, huhu minun seurapiirissäni kerro. Kun siis puolinen oli nautittu, luulen tosiaan, että vaikkei herra Eisman varsin onnellinen ollutkaan, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta jotakin huojennusta, varsinkin minun monia ostoksiani ajatellessaan.

Senjälkeen vietettiin siis hääni, ja koko Philadelphian ja New Yorkin kermasto tuli minun häihini, ja kaikki olivat minulle kovin herttaisia, koska melkein jokainen heistä on kirjoittanut filmin. Ja jokainen sanoo, että minun hääni olivat kovin, kovin ihanat. Tarkoitan, että Dorothykin sanoi niiden olleen ihanat, vaikka Dorothy väitti täytyneensä keskittää ajatuksensa armeenialaisten verilöylyyn voidakseen pidättyä nauramasta ääneensä jokaisen kuullen. Mutta se vain osoittaa, ettei edes avioliitto ole pyhä Dorothyn kaltaiselle tytölle. Ja häiden jälkeen minä kuulin Dorothyn salavihkaa juttelevan herra Montoselle ja sanovan herra Montoselle, että kai minusta tulisi suuri eläväinkuvain sankaritar, jos hän sepittäisi minulle osan, jossa olisi esitettävä vain iloa, surua ja vatsankipua. En siis luule, että Dorothykaan on oikein uskollinen ystävä.

Henryjä minä emme lähteneet kuherrusmatkalle, koska minä sanoin Henrylle, että olisi tosiaan itsekästä meidän molempain matkustaa pois yhdessä yksinämme sillä välin kun kaikki meidän toimintamme meitä niin kipeästi kaipasi. Sillä täytyihän minun viettää aika paljon aikaa herra Montrosen kanssa, yhdessä tarkastaessamme filmitekstejä, koska herra Montrose sanoo, että minulla on enemmän aatteita kuin mitään muuta. Siis toimittaakseni Henrylle jotakin tehtävää sillä välin kun herra Montrose ja minä puuhailemme filmissä, minä pyysin Henryä perustamaan menestysliiton kaikkien ylimääräisten tyttöjen keskuuteen, jotta he kertoisivat hänelle kaikki huolensa ja hän saisi tilaisuuden antaa heille hengellistä hoivaa. Ja siitä on tosiaan tullut hyvin, hyvin suuri syksee, sillä nykyisin ei ole muissa ateljeereissa varsin paljon työtä tekeillä, joten ylimääräisillä tytöillä ei ole mitään parempaa tointa, ja tietäväthän he kaikki, ettei Henry anna heille työtä meidän ateljeerissamme, jos he eivät yhdy liittoon. Ja mitä turmeltuneempia he sanovat olleensa ennenkuin Henry heidät tapasi, sitä enemmän Henry siitä pitää, ja Dorothy sanoo, että hän oli eilen ateljeerissa, ja selittää, että jos se kaikki, mitä ne ylimääräiset tytöt ovat Henrylle itsestään kertoilleet, voitaisiin filmata ja puijata sensorin silmien ohi, niin elävätkuvat kyllä pian olisivat päässeet lapsenkengistään.